En edes tiedä mitä kirjoittaisin mutta tuntuu siltä että pakko edes yrittää... Loppukeväästä minulla todettiin paniikkihäiriö ja lievä masennus. Lääkkeenä on siitä saakka ollut sepram 20 mg, ranopriniä tarvittaessa (nyt ne on loppu) ja medipamia tarvittaessa (en ole uskaltanut syödä kovinkaan montaa etten jää koukkuun.) Ryhmäterapiassa olen käynyt muutaman kerran, nyt on "kesätauko". Olin 4 viikkoa sairaslomalla, sitten 2 viikkoa kesälomalla(tarvitsin kesälomarahat) ja 26.6. olisi pitänyt palata töihin. En ole mennyt vieläkään. En ole myöskään käynyt lääkärissä. En tiedä mitä sanoisin siellä kun en tiedä itsekkään mikä minun on.
N. 4 viikon jälkeen sepram tuntui vaikuttavan jollain tapaa, mutta nyt tuntuu ihan samalta kun ennen lääkitystä, ehkä jopa pahemmalta, koska olen taas pitkästä aikaa alkanut miettiä itsemurhaa yms. Toisaalta toivoisin pääseväni tai joutuvani pitkäänniemeen eli mielisairaalaan. Mikään ei kiinnosta, paitsi viikonloput että pääsee juopottelemaan ja on edes hetken aikaa hauskaa, eikä tarvitse ajatella itseäni ja tilannettani.
Nykyiseen työpaikkaani en haluaisi mennä enää ikinä, en usko että minua kohdeltaisiin siellä tämän kaiken jälkeen hyvin. Ne äijät on aikamoisia seläntakana pahaa puhuvia ja näyttävät sen kyllä jos eivät jostain ihmisestä tykkää. Tosisaalta, en tiedä miten pystyisin menemään uuteenkaan työpaikkaan kun paniikkikohtaus iskee jos jonnekkin lähden ilman että olen "hiprakassa" tai ottanut pamin.
Auttakaa siis hyvät ihmiset. Mennäkkö töihin,lääkäriin vai tehdä jotain peruuttamatonta... Olen aivan sekaisin. :(
Ja toivottavasti tekstini ei ole liian epäselvä...
N. 4 viikon jälkeen sepram tuntui vaikuttavan jollain tapaa, mutta nyt tuntuu ihan samalta kun ennen lääkitystä, ehkä jopa pahemmalta, koska olen taas pitkästä aikaa alkanut miettiä itsemurhaa yms. Toisaalta toivoisin pääseväni tai joutuvani pitkäänniemeen eli mielisairaalaan. Mikään ei kiinnosta, paitsi viikonloput että pääsee juopottelemaan ja on edes hetken aikaa hauskaa, eikä tarvitse ajatella itseäni ja tilannettani.
Nykyiseen työpaikkaani en haluaisi mennä enää ikinä, en usko että minua kohdeltaisiin siellä tämän kaiken jälkeen hyvin. Ne äijät on aikamoisia seläntakana pahaa puhuvia ja näyttävät sen kyllä jos eivät jostain ihmisestä tykkää. Tosisaalta, en tiedä miten pystyisin menemään uuteenkaan työpaikkaan kun paniikkikohtaus iskee jos jonnekkin lähden ilman että olen "hiprakassa" tai ottanut pamin.
Auttakaa siis hyvät ihmiset. Mennäkkö töihin,lääkäriin vai tehdä jotain peruuttamatonta... Olen aivan sekaisin. :(
Ja toivottavasti tekstini ei ole liian epäselvä...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiedän millaista paskaa elämä voi olla. Kun olin työttömänä ja paniikkihäiriö vielä niskassa, olin tosi masentunu ja välillä mua todella pelotti, sillä aloin ajattelemaan elämää tosi kielteisesti ja mietin, että haluan pois, kuolla. Oli pelottavaa, kun alkoi tuntumaan, että en enää tunne itseäni, kaikki tuntui olevan niin pielessä. Nyt menee paremmin, koska hain apua paníikkihäiriöön ja syön lääkkeitä, olen myös määräaikaisesti töissä, mikä = tosi hyvä juttu.
Eli: älä vaan jätä työtäsi, sillä sairaus saa kaiken tuntumaan paskalta. Mutta sen sijaan, ota hyvä asento ja ala miettimään haluatko elämäsi taksin? Nämä päänsisäiset jutut ovat sellaisia, että me ei niistä valitettavasti ja todennäköisesti selvitä ilman apua.
Eli ota yhteys lääkäriin jo tänään!Nyt heti kun luet tämän viestin!Ala tekemään asialle jotain, sillä se ei muutu, ennen kuin jaksat alkaa sitä muuttamaan. Se on prosessi, mutta pikkuhiljaa onnistumiset alkavat parantaa mieltä! Selvitä lääkärin kanssa perusteelliseti, mikä on, miksi?Mikä voisi auttaa...kirjoita paperille ennen lääkäriä kaikki mahdollinen mieleen tuleva, jotta annat parhaan mahdollisen kuvan olotilastasi.
Yhdessä lääkärin kanssa mietitte,miten jatkat elämääsi kohti uutta ja parempaa elämää. Usein on hyvä käydä terveyskeskuspsykologilla, niinkuin minä tein, sitten ehkä aika mielenterveystoimistosta ja saat jutella ja saat oikeasti apua. Mutta mikään ei parane, ennen kuin otat nyt sen ratkaisevan askeleen ja lähdet hakemaan sitä apua, hamua vaikka kaikki mahdollinen apu, mitä saat, mutta hae sitä. Katsot ajan kanssa miten on työpaikan laita. Yleensä rutiinit on hyvä juttu.
Ja parantumiseen yksi tärkeä seikka on se, että usko siihen parantumiseen, sillä se olo, mikä sulla nyt on, se häviää kyllä, mutta sun tarvii tehdä jotain sen eteen. Hymyile ja ota askel kohti uutta elämää! mulla itellä elämä alkaa pikkuhiljaa palailla,toivottavasti sulla myös!
Parasta on myös, että kerrot töissäsi työnantajalle tilanteen, kakista ulos, sitten se on sanottu. Tai vie lääkärintodistus edes. Ei sun muille siellä tartte kertoo. Lääkäri varmaan kattoo lääkityksen uudestaan...oilisko hyvä jos hommaist elämääsi myös jotakin uutta sisältöä?Ehkä jonkun uuden harrastuksen? Minä lopetin tupakoinnin ja aloin kohottaa kuntoa ja elää terveellisemmin...joku joka innostaa sinua..tai ala kerätä rahaa jotakin matkaa varten..
Kyllä elämä voittaa, jos jaksat taistella!Sitähän tää elämä on, alusta loppuun ;) *voimahali*...toivottavasti oli apua..
Syö vaan niit diapameja koska olet joka tapauksessa koukussa loppu ikäs jos et lääke aine vierotuksen takia niin sit sen että et kykene tekeen mitään ilman rauhoittavia, ite olen syöny 20 vuotta xanoria ja olen sairastanu 25 vuotta, ja joka vousi on ollu terapiat sun muut.. siitä ei vaan parane koskaan, samakuin pimeän pelkosi, kaikki pelkää pimeää jotku vaan sietää paremmin.
On vähän synkkä toi sun diagnoosi. Älä hyvä ihminen puhu tuollaisia nuorelle ihmiselle, joka hautoo itsemurhaa! Vaikka tämä olisi sinun tarinasi, ei se tarkoita, että toisilla se on automaattisesti samoin! Ei paljon anna positiivista valoa jatkoa ajatellen, jos taotaan päähän ajatus, että samaa paskaa on loppuelämä tiedossa. Aina voi käydä toisinkin ja ihminen voi parantua tai oppia elämään suht normaalia elämää sairauden kanssa.
Olen todella pahoillani, että sairaus on pilannut elämäsi, todella pahoillani. Miettisit kuitenkin missä tilanteessa annat noita "lausuntoja". Täällä on mielipide täysin vapaa, mutta mieti, jos joku älyttömän epätoivoinen ihminen lopettaa elämänsä sinun takiasi. Ihmisten pitäisi tuntea vastuuta myös täällä, sillä kuten kaikki tiedämme, nämä ovat tosi raskaita asioita.
ihan varmasti voi parantua....ja parempi vaan jos syö vähemmän lääkkeitä, ei niihin kannata jäädä koukkuun!
että minulla oli sosiaalisten tilanteiden kammo, olin aina ihan paniikissa(päässä vaan sumeni) kun piti esiintyä ja muutenkin aina jännityin ja hätäilin kun piti ihmisille puhua mutta enää ei moisia oireita ole...