Olen vakavan masennuksen partaalla, syynä siihen on paljolti tämä oma elämä joka on lapsuudesta saakka ollut hyvin vaikeaa. On myös tullut itse tehtyä paljon virheitä, ja niistä joudun tälläkin hetkellä maksamaan kovaa hintaa niin henkisesti kuin muutenkin.
Minua on vain pitkään ihmetyttänyt eräs asia. Miksi en kelpaa mihinkään ns. 'porukkaan'. Jo pienenä minua kiusattiin harrastuspaikassa, koulussa, kaveripiirissä. Sittemmin se jatkui aikuisiässä opiskelupaikassa, työelämässä ja jopa nykyisessä harrastupaikassa. Minusta puhutaan pahaa, haukutaan, katsotaan ylimielisesti ja naureksuen vaikka olen suht normaalipainoinen ja ihan ok näköinen. Luonteeltani olen mukava ja empaattinen, mutta myös hieman ujo ja joskus syrjäänvetäytyvä, siis en halua kovasti olla esillä. Tottakai vaadittaessa minusta löytyy esiintymistaitoa ja sanotaan että omaan kyllä omat mielipiteet asioista ja maailmasta. Itsetunto-ongelmia on ollut johtuen lapsuudesta ja omista virheistä joita en anna itselleni anteeksi. Olen myös luonteeltani sellainen, etten herkästi puhu pahaa kenestäkään, en hauku selän takana ja yritän olla tasapuolinen ihmisille. Lähiystävä kyllä sanoo, että olen vahva ihminen ja kyllä tottakai minulla on henkisiä voimavaroja kun olen vielä 'hengissä' selvinnyt kaikista suruista ja murheista.
Osaako joku sanoa, mikä minussa on kun en kelpaa, miksi aina joudun ihmisten silmätikuksi? Jopa tuntemattomat, puolitutut vihaavat minua. Eräskin puolituttu mies haukkuu jatkuvasti 'lehmäksi, läskiksi, harpuksi, lesboksi vaikka olen umpihetero. Mikä minussa on niin pahasti pielessä ja mitä pahaa olen näillekään ihmisille tehnyt?! Edes kaveripiirissä en voi olla rauhassa, vaan kaikki muiden virheet, nekin kaadetaan omaan niskaani ja minua arvostellaan jatkuvasti tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Joskus tuntuu, ettei sellaista aina jaksa, tässä on menty jo 30 vuotta näin ja tunnen oloni kyllä apeaksi, surulliseksi ja täysin kelpaamattomaksi. Miksi lyödään jo lyötyä!? Olisko kenelläkään mitään ohjeita minulle?! Kiitos jo etukäteen ja kaikille hyvää ja aurinkoista kesää!!
Minua on vain pitkään ihmetyttänyt eräs asia. Miksi en kelpaa mihinkään ns. 'porukkaan'. Jo pienenä minua kiusattiin harrastuspaikassa, koulussa, kaveripiirissä. Sittemmin se jatkui aikuisiässä opiskelupaikassa, työelämässä ja jopa nykyisessä harrastupaikassa. Minusta puhutaan pahaa, haukutaan, katsotaan ylimielisesti ja naureksuen vaikka olen suht normaalipainoinen ja ihan ok näköinen. Luonteeltani olen mukava ja empaattinen, mutta myös hieman ujo ja joskus syrjäänvetäytyvä, siis en halua kovasti olla esillä. Tottakai vaadittaessa minusta löytyy esiintymistaitoa ja sanotaan että omaan kyllä omat mielipiteet asioista ja maailmasta. Itsetunto-ongelmia on ollut johtuen lapsuudesta ja omista virheistä joita en anna itselleni anteeksi. Olen myös luonteeltani sellainen, etten herkästi puhu pahaa kenestäkään, en hauku selän takana ja yritän olla tasapuolinen ihmisille. Lähiystävä kyllä sanoo, että olen vahva ihminen ja kyllä tottakai minulla on henkisiä voimavaroja kun olen vielä 'hengissä' selvinnyt kaikista suruista ja murheista.
Osaako joku sanoa, mikä minussa on kun en kelpaa, miksi aina joudun ihmisten silmätikuksi? Jopa tuntemattomat, puolitutut vihaavat minua. Eräskin puolituttu mies haukkuu jatkuvasti 'lehmäksi, läskiksi, harpuksi, lesboksi vaikka olen umpihetero. Mikä minussa on niin pahasti pielessä ja mitä pahaa olen näillekään ihmisille tehnyt?! Edes kaveripiirissä en voi olla rauhassa, vaan kaikki muiden virheet, nekin kaadetaan omaan niskaani ja minua arvostellaan jatkuvasti tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Joskus tuntuu, ettei sellaista aina jaksa, tässä on menty jo 30 vuotta näin ja tunnen oloni kyllä apeaksi, surulliseksi ja täysin kelpaamattomaksi. Miksi lyödään jo lyötyä!? Olisko kenelläkään mitään ohjeita minulle?! Kiitos jo etukäteen ja kaikille hyvää ja aurinkoista kesää!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ensiksi minulle tulee kirjoituksestasi mieleen seuraava kysymys - miksi et näe maailmaa samanlaisena kun muut sen näkevät? Olisiko mahdollista että olet oikeasti käytökselläsi sellainen henkilö, joka suorastaan imee muiden vihat niskaansa. Toinen kysymys - jos perustaisit ja ylläpitäisit itse kaveriporukaa, niin minkälaisia ihmisiä siinä olisi sinun kanssasi?
>Itsetunto-ongelmia on ollut johtuen lapsuudesta >ja omista virheistä joita en anna itselleni >anteeksi.
Mitä saavutat sillä että et anna anteeksi? Parantaako se elämäsi laatua jollain tavalla? Näin ulkopuolisena sanoisin, että kannattaa käsitellä nuo ongelmat läpi jonkun ammattilaisen kanssa ja rakentaa ihan oikeasti vahvemmaksi tuota olematonta itsetuntoasi. Samalla se kiusaamisen vaikutuskin vähenee.
>>omista virheistä joita en anna itselleni anteeksi
Älä syytä itseäsi mistään. Kaikki ihmiset tekevät hyvin pahoja virheitä. Kaikkia on loukattu ja kohdeltu vääärin.
Tee sellaisia asioita, mistä mielihyvää. Vaikkapa metsässä kävelyä, uintia, lenkkeilyä ym. jotka tuntuvat heti hyvältä. Elämästä on nautittava raittiilla tavalla. Heitä pois turhat ajatukset, koska omat ajatuksensa saa valita.
vain puolustaa itseäsi, tiedän koska olen samanlainen kuin sinä, tosin mies. Jos joku sanoo sinulle pahasti, niin sano takaisin samalla mitalla. Älä anna ihmisten kävellä ylitsesi. Kun näytät ettet hyväksy kiusaamista, niin ihmiset kunnioittavat sinua enemmän eivätkä niin herkästi hyökkää sinua kohtaan. Toisaalta mitä enemmän pystyt samankaltaistumaan muihin ryhmän jäseniin ja muutenkin ympäristöösi, sitä vähemmän sinuun kohdistuu negatiivista huomiota.
itsetuntosi tai pikemminkin sen puute huomataan. Yritä kohottaa sitä, ole ylpeä itsestäsi ja siitä että olet pärjännyt. Kun voit hyvin itsesi kanssa, muutkin haluavat olla kanssasi. Se on niin, että itsesääli ja liiallinen epävarmuus karkottaa kaverit nopeasti. Ulkonäkö ei ole yhtä oleellista kuin asenne, joka kyllä vaistotaan. Tsemppiä elämän ilon ja kavereiden löytämiseen!
Kiitos kaikille vastauksista! Sosiaaliset suhteet ovat vaikea taitolaji, joissa voi aina petrata! Olen joskus kyllä sanonut ihmisille vastaan, aikani suoranaista 'paskaa' kuultuani. Silloin vain näkee ihmisistä, että alkavat katsoa entistä enemmän niinsanotusti 'kieroon'. Että 'ompas se nyt muuttunu' ja sitten pidetään entistä vähemmän. Minä yleensä ottaen pidän ihmisistä ja ymmärrän kaikenlaisia, kokoisia ja näköisiä immeisiä, ainoastaan murhamiehet(naiset), pedofiilit jne ovat ihmisiä joita en koskaan hyväksyisi lähelleni. Varmasti olen tehnyt sosiaalisissa suhteissani virheitä, enkä minä todellakaan ole täydellinen ihminen. Joku sanoi, että 'itseni armottomuus' ja heikko itsetuntoni saa muut olemaan armottomia ja loukkaavia minua kohtaan, mutta eikö ole parempi olla oma itsensä, sellainen kuin on ja myöntää myös heikkoutensa, eikä esittää kovempaa, vahvempaa ja paremmin menevämpää kuin onkaan. Eikö aitous ihmisissä ole juuri se hienous, ei se millaista 'kulissia' pitää yllä itsestään.
Itselleen anteeksiantaminen ei aina ole helppoa. On ihmisiä jotka eivät koskaan katso itseään peiliin vaan tekevät häikäilemättömästi asioita miettimättä tekojensa seurauksia itselleen ja muille.
Ehkä olen joskus 'herkkänahkainen', mutta sanotaan että pohja on minunkin kaivollani, mittari tulee jossain vaiheessa täyteen ja jos jatkuvalla syötöllä loukataan ihmisen persoonaa, niin pitäisikö se aina antaa anteeksi tai ohittaa??!
Joku kysyi millaisia kavereita haluaisin..olen itse menettänyt kuoleman vuoksi äidin, isän, mummot papat, enon, tädin jne. Kaveripiiriini kuuluu sellaisia naisia, jotka ovat itse menettäneet joko toisen vanhempansa tai molemmat. Tottakai menetykset yhdistävät meitä, mikä on hienoa kun saa jakaa surun tuomia tunteita toistensa kanssa. Äitini kuolemasta on 1 1/2 vuotta ja hän oli elämäni tärkein ihminen! Joskus vaan kuulee noilta ystäviltään, että 'mitä sinä vielä murhehdit äitiäsi' tai sitten seläntakana puhutaan kuinka joskus puhun äidistäni 'että mitä sekin aina puhuu äidistään jne'. Minusta 1 1/2 vuotta on lyhyt suruaika, koska surutyö saattaa olla sellainen, varsinkin oman vanhemman kohdalla että se kestää koko ihmisiän, koska muistoja ei kukaan voi riistää!! Tottakai pyrin menemään eteenpäin elämässäni, mutta en minä voi elää niin, että oli aika ennen äidin kuolemaa ja aika sen jälkeen, vaan aika kulkee kokoajan ja en voi elää elämääni niin, että äitini vaikutti vain elämässäni 31 vuotta ja kun hän on kuollut niin häntä ei ole koskaan ollutkaan.
Voimia kaikille perheenjäsenen tai läheisen menettäneelle!!!
Mua on kans kiusattu ala-asteelta lukion alkuun asti.Toiset tytöt tekivät aina selväksi että "mua ei porukassa kaivata". Jos sanoin jotain, sitä ei oltu kuulevinaan. Roikuin porukan mukana vaikka mulle ei puhuttu eikä päinkään monesti katsottu.Lopulta kyllästyin ja aloin seisoskelemaan aina yksin välituntisin..Lukiossa sitten lähestyin erästä tyttöä jotta saisin "ystävän". Tyyppi alkoi yhtäkkiä välttelemään mua, ja sain erään toisen tyypin kautta selville,että hän oli puhunut musta potaskaa selän takana. Nykysin oon edelleen ujo,syrjäänvetäytyvä ja mun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin. Usein mun epäilykset käyvät toteen..ja tuntuu etten vaan jaksa. En uskalla seurustelukumppania etsiä oikeestaan muualta kuin internetistä, ja nekin yritykset ovat kaikki menneet pieleen. Mies esittänyt olevansa ihastununut netissä, ja tapaamisen jälkeen sitten antanut pakit..Muuten mua on torjuttu mm. ikäeron takia, ja musta tuntuu et mua ei vaan oteta tosissaan kun olen "netissä" tapaama tyttö.
Oon kuitenkin kauniiks kehuttu, sporttinen neito ja saan paljon katseita kaduilla. Silti saan aina olla yksin, kun en vaan uskalla...luottaa,lähestyä..