Taas saan viettää yksinäisen koti-illan, kun olisi hyvää aikaa olla miehen kanssa, sitä laatuaiakaa, joka lapsiperheessä monesti on niin kortilla. Mutta ei, taas ajoin miehen omilla sekoiluillani ulos, sanoi "ehkä tuun tai sitten en". Tähän asti on tullut takasin, mutta tuskin kauaa enää pinna kestää, kun an alkanut mennä jokailtaiseksi.
meillä on 2 lasta, pian 4v tyttö ja 3kk poika. tai tyttö on minun, olemme uusperhe, poika on nykyisen mieheni kanssa yhteinen. Tyttö on aina ollut se vaativampi lapsi, poika alusta asti nukkunut hyvin, ei ole vaatinut jatkuvaa viihdytystä kuten tyttö jne. Nyt on jopa selvitty pojan puolesta ilman suurempia univelkoja, isompi valvottaa välillä kuten ennenkin, ja ripustautuu minuun entistä enemmän. Uusi mieheni kuitenkin on luonteva tytön kanssa, puuhailee tämän kanssa ja on kuin isänsä ei koskaan osannut olla, tosin nyt (sisaruskateus kai) tyttö ei enää halua olla hänenkään kanssaan, ei myöskään jää mummolaan tms. koska ripustautuu minuun entistä enemmän. Nämä 3kk tai n.2,5 kk ovat menneetkin ihan hyvin, noin parisuhteellisesti.
Mutta minä. Pistin sen aluksi minipillereiden syyksi, minulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt koskaan sopineet....Mutta lääkäri vakuutti, etteivät aiheuta mielialan vaihteluita. haluja olisi ollut jo aiemmin, ihmeen aikaisin (pojan ollessa 2kk) menkat alkoivat ja aloitin pillerit (Cerazette)...Siihen asti olin ollut siis "normaali". Nyt minusta tuli ihan ihme sekopää. Söin pilsuja pari viikkoa, ja mies ilmoitti ettei jaksa katsella minua näin. Lopetin pillerit, eipä ollut edes haluja enää minkä takia ehkäistä... Mutta sama meno jatkuu. Haastan riitaa, olen hermostunut ja äkäinen, välillä haluan kuolla pois, jäljellä olevat raskauskilot ärsyttävät kun kesävaatteet eivät mahdu päälle (kiloja jäljellä 4 niistä 28sasta mitä tuli...eli järjellä ajatellen ihan turhaa mutta sanopa se silloin kun masentaa kunnolla!)...ajattelen että eipä se minua kuitenkaan kauaa katsele ja itken. Äsken ahmin pussillisen munkkeja ja sitten yritin oksentaa ne pois. Nyt riitaa tuli siitä, kun ollaan oltu taas koko päivä sisällä...ja se alkaa tympiä, kun hyvä ilmakin olisi. Ja miksi sisällä? Päivät vain hupenevat, teen kotityöt ja laitan ruuat, mutta en ehdi kaikkea niitäkään ja vielä vähemmän jotain hauskaa. Ja poitsu ei viihdy vaunuissa jos ei nuku- muuten kyllä kiltti mutta nyt on tullut kausi että koko ajan pitäs olla vaan jotain kateltavaa tai seurustella. Eli pitkät lenkint ei tuu kysymykseen...Asumme siis kerrostalossa 2.krs ei parveketta. Ja kun herra muutti rytmin -todella hienosti kyllä- että nukkuu yöunille 21.30, niin ei päivällä ole nukkunut kuin 1/2h tai kork 1h pätkissä. Niin. Pyysin siis miestä lähtemään lenkille kanssamme, haluaisin vähän liikkua ja ulkoilmaa, mutta esikoinen ei jaksa kilometritolkulla kävellä, ja meillä on toiset rattaat lainassa olisi pukannut niitä...muttei jaksa kun on ollut päivän helteessä raksalla töissä. Ymmärretään. Mutta sain riidan aikaan, kun oli itsellä niin paha olla. Nyt sanotte että älä pura pahaa oloasi mieheen. En tahdokaan, mutta "kohtauksen" tullessa en pysty sille mitään...jälkeenpäin kuin krapula ja hillittömän paha olo. Itken silmät päästäni ja olen varma että kohta olen kahden yksinhuoltaja. Ja päivisinkin, ilman riitelyäkin, on usein paha olo kun muistan riidat... Välissä on aina yksi "normaali" päivä, ja sitten taas huono päivä. Eilen kaikki oli ok, sitä ennen tapeltiin, mies lähti taas...ja eilenkin ajattelin että tämä päivä taas vissiin huonompi. Ja aina illalla tulee nuo raivarit. Pitäisi kai lähteä itse lasten kanssa joka toinen päivä pois alta?
En ymmärrä itseäni. Käyttäydyn ihan järjen vastaisesti. Ja kun alkukuukaudet meni ihan hyvin, ei kai ne hormoonit yhtäkkiä ala heittelemmän... Neuvolassa en ala valittamaan, ei kai ne kun hyssyttelevät siellä että normaalia hormonien heittelyä.. Miten saan itselleni normaalin käyttäytymisen? Rakastan miestä ja hyvä mies hän on, mutta aina sitten saan raivarin ja haukun pataluhaksi ja käsken mennä... Tulee mieleen että kun tyttäreni saa raivarin hän kai ilmaisee sillä omaa pahaa oloaan, ja aina neuvotaan että raivoavaa lasta pitäisi pitää tiukasti sylissä. Kuka pitäisi sylissä raivoavaa äitiä?
meillä on 2 lasta, pian 4v tyttö ja 3kk poika. tai tyttö on minun, olemme uusperhe, poika on nykyisen mieheni kanssa yhteinen. Tyttö on aina ollut se vaativampi lapsi, poika alusta asti nukkunut hyvin, ei ole vaatinut jatkuvaa viihdytystä kuten tyttö jne. Nyt on jopa selvitty pojan puolesta ilman suurempia univelkoja, isompi valvottaa välillä kuten ennenkin, ja ripustautuu minuun entistä enemmän. Uusi mieheni kuitenkin on luonteva tytön kanssa, puuhailee tämän kanssa ja on kuin isänsä ei koskaan osannut olla, tosin nyt (sisaruskateus kai) tyttö ei enää halua olla hänenkään kanssaan, ei myöskään jää mummolaan tms. koska ripustautuu minuun entistä enemmän. Nämä 3kk tai n.2,5 kk ovat menneetkin ihan hyvin, noin parisuhteellisesti.
Mutta minä. Pistin sen aluksi minipillereiden syyksi, minulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt koskaan sopineet....Mutta lääkäri vakuutti, etteivät aiheuta mielialan vaihteluita. haluja olisi ollut jo aiemmin, ihmeen aikaisin (pojan ollessa 2kk) menkat alkoivat ja aloitin pillerit (Cerazette)...Siihen asti olin ollut siis "normaali". Nyt minusta tuli ihan ihme sekopää. Söin pilsuja pari viikkoa, ja mies ilmoitti ettei jaksa katsella minua näin. Lopetin pillerit, eipä ollut edes haluja enää minkä takia ehkäistä... Mutta sama meno jatkuu. Haastan riitaa, olen hermostunut ja äkäinen, välillä haluan kuolla pois, jäljellä olevat raskauskilot ärsyttävät kun kesävaatteet eivät mahdu päälle (kiloja jäljellä 4 niistä 28sasta mitä tuli...eli järjellä ajatellen ihan turhaa mutta sanopa se silloin kun masentaa kunnolla!)...ajattelen että eipä se minua kuitenkaan kauaa katsele ja itken. Äsken ahmin pussillisen munkkeja ja sitten yritin oksentaa ne pois. Nyt riitaa tuli siitä, kun ollaan oltu taas koko päivä sisällä...ja se alkaa tympiä, kun hyvä ilmakin olisi. Ja miksi sisällä? Päivät vain hupenevat, teen kotityöt ja laitan ruuat, mutta en ehdi kaikkea niitäkään ja vielä vähemmän jotain hauskaa. Ja poitsu ei viihdy vaunuissa jos ei nuku- muuten kyllä kiltti mutta nyt on tullut kausi että koko ajan pitäs olla vaan jotain kateltavaa tai seurustella. Eli pitkät lenkint ei tuu kysymykseen...Asumme siis kerrostalossa 2.krs ei parveketta. Ja kun herra muutti rytmin -todella hienosti kyllä- että nukkuu yöunille 21.30, niin ei päivällä ole nukkunut kuin 1/2h tai kork 1h pätkissä. Niin. Pyysin siis miestä lähtemään lenkille kanssamme, haluaisin vähän liikkua ja ulkoilmaa, mutta esikoinen ei jaksa kilometritolkulla kävellä, ja meillä on toiset rattaat lainassa olisi pukannut niitä...muttei jaksa kun on ollut päivän helteessä raksalla töissä. Ymmärretään. Mutta sain riidan aikaan, kun oli itsellä niin paha olla. Nyt sanotte että älä pura pahaa oloasi mieheen. En tahdokaan, mutta "kohtauksen" tullessa en pysty sille mitään...jälkeenpäin kuin krapula ja hillittömän paha olo. Itken silmät päästäni ja olen varma että kohta olen kahden yksinhuoltaja. Ja päivisinkin, ilman riitelyäkin, on usein paha olo kun muistan riidat... Välissä on aina yksi "normaali" päivä, ja sitten taas huono päivä. Eilen kaikki oli ok, sitä ennen tapeltiin, mies lähti taas...ja eilenkin ajattelin että tämä päivä taas vissiin huonompi. Ja aina illalla tulee nuo raivarit. Pitäisi kai lähteä itse lasten kanssa joka toinen päivä pois alta?
En ymmärrä itseäni. Käyttäydyn ihan järjen vastaisesti. Ja kun alkukuukaudet meni ihan hyvin, ei kai ne hormoonit yhtäkkiä ala heittelemmän... Neuvolassa en ala valittamaan, ei kai ne kun hyssyttelevät siellä että normaalia hormonien heittelyä.. Miten saan itselleni normaalin käyttäytymisen? Rakastan miestä ja hyvä mies hän on, mutta aina sitten saan raivarin ja haukun pataluhaksi ja käsken mennä... Tulee mieleen että kun tyttäreni saa raivarin hän kai ilmaisee sillä omaa pahaa oloaan, ja aina neuvotaan että raivoavaa lasta pitäisi pitää tiukasti sylissä. Kuka pitäisi sylissä raivoavaa äitiä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
ja kerro huolesi,äläkä tyydy vastaukseen "normaalia hormonien heittelyä". Eihän se ole normaalia jos hyppii pitkin seiniä!
entäs jos menet sinne synnytyssairaalaan,tai ainakin soita sinne synnytyskätilölle tms. Vanhat kätilöt tietää yleensä enemmän kuin keskivertolääkäri.
Eihän sun tartte nimeäs sanoa jos ujostuttaa...
Ihan sun ittes parhaaks,soita sinne ja kysy sieltä apua.
Sinulle on annettu paljon, opettele nauttimaan. Lapsettomat vaihtaisivat paikkaa kanssasi oitis, älä tärvää nyt onneasi.
Ole ulkona lasten kanssa päivisin, pienempi vaunuissa tai pidä sylissä kun isompi touhuaa hiekkalaatikolla yms.
Kun miehesi tulee kotiin, jaksaa hän varmasti katsoa lapsia, että pääset itse reippaalle lenkille.
Älä hauku sitä miestäsi, jos sitä rakastat. Vaikka tekisi mieli päästää tuutin täydeltä, et päästele.
Jokaista sukan reikää ei tarvitse parsia, opettele sietämään sitä, että korissa on parsimattomia sukkia, eikä elämä kaadu siihen.
Anna nyt sen onnen tulla tupaan, etkä hangoittele.
Sopiva ehkäisy löytyy kokeilemalla.
Yhteistä aikaa tulee ajan oloon enemmän miehesi kanssa.
Mitään täydellistä äitiäkään ei ole, antaudu perheellesi.
raivoavaa äitiä pitää mies, jos ei mies, äiti itse.
Eli varaa neuvolasta tm puheapua itsellesi, sinulla tosiaan on jaettavaa ja huolenaiheita.
Aitoa ihmiskohtaamista ei voita mikään ja sillä on parantava voima. Eli esim psykologin juttusille neuvolan kautta. Helpottaa vasta kun lapset kasvaa- koita siihen saakka pitää perhe kasassa ilmaan marttyyriasennetta. Tiedän että se on vaikeaa varsinkin kun on kotona, mutta elämä helpottaa kun ipanat kasvaa ja saat muutaki sosiaalista ympäristöä itsellesi.
Virtuaalihali!
t. äiti joka selvisi samasta
kuulostat jopa masentuneemmalta kuin minä aikoinani, eli kyllä nopeiten taidat apua saada neuvolan kautta. Ei ne hyssyttele jos sanot että oikeesti et jaksa. Ota vaikka tämä kirjoitelmasi mukaan. On vastuutonta neuvolalta jättää antamatta sulle puheapua, ja sitä kautta saat myös lääkkeitä jos haluat.
ps. onneksi olkoon upeasta painonpudotuksesta! Älä ahmi munkkia, ota ananasta tai muuta kevyttä makeaa :-)
sama
Varo noita masennusneuvojia, neuvolat soittaa sossulaan hyvin äkkiä ja ottavat huostaan lapsesi. Se nyt on viimeisin mitä ap:lle toivoo. Alkuperäinen elä tavallista elämää, hormonit tosiaan myllertää, eikä se ole mitään masennusta.
Ettei nyt olisi joku adoptio asialla tai sijaisvanhempi vailla rahaa, niitä liikkuu täällä palstoilla "neuvoineen". Kalskahti tuo puheavun jälkeen lääkkeet. Siihen jos rupeaa, lääkekierre alkaa ja tokkurassa elät sen jälkeen. Ja paino nousee psyykenlääkkeillä ja seksuaalisuutesi turtuu.
ei tiedä asiasta yhtään mitään. meillä paljon samankaltainen tilanne, mutta lapsia 4. tiedostan masennukseni, mutta en voi tilanteelle mitään ja mies ei ymmärrä vaikka kuinka rauhallisesti puhun ja kerron tunteistani.
koitahan jaksaa, eiköhän se päivä paista joskus meidänkin risukasoihin!
ihme skitso tuo edellinen kirjoittaja. Neuvolat, sossu ym. tekevät työtään lapsen parhaaksi, minkä kai tuo eräs kokee vastakkaisena äitiydelleen...no, me normaalit kuitenkin saamme apua neuvolasta, vaikka lääkeapua masennukseen. Joten hae ihmeessä apua, teet sen lastesi parhaaksi!
että jos neuvolasta haet apua ota mies mukaan .Miehille täytyy jonkun ulkopuolisen sanoa että ei saa hermostua jos sulla hormoonit heittelee ja masennusta pukkaa .Kamalaa ajatella että jos itellä on niin paha olla ,että vielä joutuu murehtimaan jääkö yksinhuoltajaksi .Miehet aina vain häviää ovesta ulos...miten helppoa .
Ei ne tajua ajatella että mikä sinunkin käyttäytymisen takana on .Ja olla tukena ja apuna .Raivoaminen loppuis varmasti kun tulis ja ottais syliin .