Olen aina pitänyt itseäni peruspositiivisena ihmisenä ja sisulla puskenut etiäpäin kaikista karikoista. Aika kovia kokenut viime vuosina mutta urheasti kestänyt ja ajatellut että "kaikella on tarkoitus" ja valoa on aina pilkahdus ikkunassa. Nyt keväällä on tainnut iskeä kunnon masennus/pelko/ahdistus tila, aivan yhtääkkiä, pahan flunssan "jälkitautina". Tuntuu että elän kok aikaisessa pelossa. En osaa sanoa mitä pelkään, ehkä että ollaankos sitä nyt sekoamassa. Ajatukset ovat naurettavan negatiivisia esim mitä väliä sillä on kun kuollaan kohta kuitenkin. Tuntuu pelottavalta että näin nopeasti sitä voi koko ajatusmaailma muuttua. Käväisin pari kk sitten mielenterveyspolillakin itkemässä kun ahdistus oli niin paha. Sain temestaa, jota silloin pari viikossa käytin. Kävin (käyn) erikoispsykiatrin luona mutta tuntuu että kun tunnin siellä hölisen on se aivan turhaa (ketuttaa se rahamäärä jonka se myös ottaa). Ne asiat olen jo useasti mielessä käynyt. Nyt olo on hitusen parempi (vaikkakin pakko olla tekemistä koko ajan ettei tarvitse yksin ajatusten kanssa olla..joka on älytöntä koska olen aina pitänyt yksin olemisesta)mutta silti pelkään että kohta tulee "romahdus" uudestaan koska en ole suostunut aloittamaan lääkitystä niinkuin tohtori setä oli ajatellut. Huoh, siis pitkän itsepuhelun jälkeen kysyisinkin onko siellä ketään "arjen sankareita" jotka ovat omin avuin tällaisesta synkästä suosta nousseet, ilman päivittäistä lääkitystä? En tiedä miksi en suostu niitä aloittamaan, pässi kun olen. Toivoisin vain että tie tästä voisi olla "ylöspäin" myös ilman kemiallisia nappeja...onko turha toivo..? Kiitos..
Onko kukaan selvinnyt masennuksesta ilman
lääkkeitä?
161358
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
..ovat termejä joita ei masennuksesta puhuttaessa kannata käyttää. Ei ole sankaruutta itsepäisesti vetää itseään alaspäin jos tietää, ettei sieltä yksin ylös pääse.
Tällaiset tapaukset päätyvät monesti mullan alle.
Kannattaa nöyrtyä ja ottaa apu vastaan, oli se sitten vaikka se pilleripurkki, voi pelastaa henkesi.
Sulla taitaa olla myös vääränlainen psykiatri, niitäkin kun on monenlaisia.
Itse teet päätöksesi, mutta todellisen masennuksen kanssa ei ole leikkimistä.
Terv. Masentuneen "sankari"-isänsä haudannut ja itse lääkkityksen avulla vaikeasta depressiosta selvinnyt.
loukata ketään, enkä varsinkaan "lokeroida" ihmisiä. Tarkoitin sankareilla lähinnä ihmisiä jotka elävät päivittäin masennuksen kanssa, lääkkeiden tuella tai ilman. Kun nyt itse on saanut tuta hitusen kuinka kurjalta pääkopassa voikaan tuntua, tajuaa vasta kuinka raskasta se voi olla. Voimia sinulle, olen pahoillani kokemastasi.
flunssalääkkeistä,juu vähä koskenkorvaa,nii paranet,sokeria vähempi
Haulikolla sitä tähänkin asti on masis parannettu, ei minäkö masentunut ehen, mutta naapurin muori oli ennenkuin ukkonsa ampu hänet.
eron miehestään
akkansa,noo tulipa ero kumminki
vaihtoehtoterapioita, kuten homeopatiaa, modernia tai psykologista vyöhyketerapiaa yms.
Ovat auttaneet minut yli vaikean masennuksen tuomalla todelliset syyt pintaan. Lääkkeethän sitä eivät välttämättä tee. Perinteinen psykiatrinen hoito on mielestäni väärällä pohjalla... ja lääkkeet usein turruttaa. Itse olin siitä aikoinani onnekas, että mitkään lääkkeet eivät oikein sopineet.
Joillakin tosin lääkitys saattaa auttaa - en kiellä - mutta olen sitä mieltä, että masennuksen takana on syynsä. Masennus on itse asiassa usein tiedostomatonta vihaa, joka on kääntynyt itseä vastaan. Vihan oikeiden kohteiden löytyminen ja terapeuttinen purkaminen tervehdyttää.
Olen vähän samassa jamassa kuin sinä siellä.
Kärsin lähinnä pelosta (kuoleman) ja ahdistuksesta, josta en tahdo päästä irti.
Pilleripurkkiin en itsekään haluaisin turvautua, lääkärissäkään en ole vielä käynyt, kun luulen että pillereitähän ne vain tuputtaa...
Halusin vain kertoa, ettet ole yksin ahdistuksesi kanssa.
Minkä ikäinen muuten olet ja kumpaako sukupuolta?
t. N26
Olen juuri 30v täyttänyt nainen. Kauanko sulla jatkunu tää "tilanne"?
mulla ahdistus nousee pintaan aina ikävien tapahtumien myötä esim. sukulaisen, läheisen kuolema tai kun kuulen joistain tosi ikävistä uutisista, etä jollekin nuorelle on sattunut jotain kamalaa tms. Tällä hetkellä olen reilun viikon verran kituutellut ahdistuksen kanssa. Tilanne sinänsä luonnollinen, sillä läheinen ihminen kuoli juuri äskettäin. Kuitenkin muistan ajanjakson, jolloin elämä oli viikosta toiseen yhtä ahdistusta ja kuoleman pelkoa noin kahden kk ajan. Juuri tuolloin ekaa kertaa käsittelin asiaa, että se voi sattua kenelle tahansa, milloin tahansa ikään katsomatta.
Kai kuoleman kontorolloimattomuus sekä sen täysi tuntemattomuus aiheuttaa tämän pelon syvimmän olemuksen.
Nyt pikkuhiljaa alan toipua järkytyksestä tämän viimeisimmän menetyksen jäljiltä.Mut helppoa se ei ole ollut. Harkitsin jo vakavissani lääkärin puoleen kääntymistä. En halua ongelmaani pillerihoitoa (tarvittaessa tietenkin sitäkin) vaan hoitaa vanhan trauman alta pois. Ts. en halua hoitaa pelkkää oiretta vaan sen aiheuttajan haluaisin kitkeä muististani pois. Olen täyttänyt aikana kaikenlaisella tekemisellä ja mennyt ihmisten seuraan (pidän kyllä muutenkin seurassa olemisesta). Välillä ajatuksista on silti ollut todella vaikea päästä pois ja ahdistus on vallannut koko mielen. Jopa kaunis auringonlasku näyttää ikävältä ja rumalta, koska paha olo ja ahdistus väriättävät kaiken.
Nyt kuitekin näyttää helpommalta taas. Mutta en aio jäädä yksin asian kanssa. Jos/kun ahdistus edelleen vyöryy päälle, käväisen lääkärillä. Voihan se reseptin kirjoittaakin, voi olla että sen hakisin tai sitten en. Joka tapauksessa olen päättänyt, että ongelman uudelleen puhjetessa aion ottaa siitä voiton, en tahdo kärsiä sillä tavalla enää.
Onko sinulla ollut aiemmin näitä kokemuksia, vaiko vasta nyt tuon flunssan "jälkitilana"?
Toivon sulle kovasti tsemppiä ja uskallusta pyytää ja saada apua. Itse olen sinnitellyt liian rohkeasti yksin. Mutten enää.
Pahalta tuntuu myös se, että ne jotka eivät tätä ole kokeneet eivät ymmärrä oloasi, eikö vain? Itsellä ainakin valtava tarve saada vertaistukea.
minäkin olen todella peruspositiivinen ihminen ja niin kovin elämännälkäinen ja -haluinen, että tuntuu suorastaan riistävältä, että tällainen p....a osuu kohdalle. Iloinen ja menevä, pulppuava ja ihmisten seuraaa rakastava ihminen olen. Osaan myös rauhoittua kun siltä tuntuu ja nauttia elämän pineistäkin iloista.
Eli siis mitä tahdoin sanoa, on että en todellakaan ole mikään mökkihöperö erakko tai muutoin eriskummallinen. Normaali ihminen jolle tällainen on annettu kannettavaksi ja purtavaksi.
kiva kun kirjotit vähän pidemmän kirjeen. Tunnistan samoja "oireita" ittessäni paljonkin. Ei tää tilanne tosiaan pelkästään flunssan jälkeen tullu vaan on näitä pelkotiloja ollu aina, paljon pienemmässä määrin, en oo vaan tajunnu yhdistää. Se onkin ainoa asia joka siellä psykiatrilla tuli esille. Kun siellä joutuu monologia vetelemään niin yhtäkkiä jotenkin selvis et ei hitsi, onhan noita paniikkikohtauksia ollu ihan yläasteesta saakka. Toinen asia joka ois pitäny hälyyttää on mun yhtäkkinen lentopelko.. Koko ikäni lennelly ja rakastanu sitä kunnes 4v sitten tuli täys paniikki koneessa ja siitä lähtien se ollu suuri ahdistava peikko (tietty taas kuolemanpelko kyseessä).
On ihan totta että on aika raskasta kun ympärillä ei tajuta miten kauhea olo päässä voikaan olla, miten voi koko ajan itkettää, ihan yhtääkkiä vaikka oliskin juuri ajatellu jotain hilpeätä tms. Oluseen en uskalla koskeakaan.
Vaikka tiedän aika tarkkaan mistä kaikki voi johtua niin ei se auta poistamaan tätä ahdistusta. Ja vieläkin enemmän ahdistaa kun on aivot tottunu joka hiton aamu ensimmäisenä ajattelemaan "miltä päässä tuntuu..varmaan hirveeltä" ja koko ajan odottamaan että kohta se ahdistus alkaa, vaikka ei alkaiskaan. Tämmönen pakkoajattelu on tosi raivostuttavaa enkä tiedä miten saan lopetettua. Vaan pahentaa asioita. Toinen mistä kärsin on tuo ""de-personalisaatio", eli muut vaan juttelee ja musta tuntuu etten oo oikein ees paikalla vaan kattelen muualta. Se ei onneks oo koko ajan päällä mutta välillä. Ja tosiaan tuo ahdistus olo on kaikista hirveintä, tuntuu ettei välillä saa henkeä ja on koko ajan jossain hälytystilassa, ihan superhermostunu (huomaan ku pomppaa 3metriä ilmaan jos joku sanoo suurinpiirtein hei..) Nyt tulikin sitten taas kirjoitettua...toi sun lisäys varsinkin kolahti, sama juttu sosiaalinen, huumorintajuinen ja elämäniloinen. Ihan tuntus et joku muu on asettunu aivoihin asumaan, raivostuttavaa..pitäs tilata muuttoauto.
jotenkinkin kummasti helpottaa kun saa kuulla, ettei ole itse ainoana tässä raastavassa tilanteessa. vaikken tätä kenellekään toivoisi. =(
Vaikka pahin ahdistus tämän kuolemantapauksen jälkeen on helpotanut on jäljellä kytevä ja "odottava" olo milloin ahdistus taas riistää tilaa ja täyttää koko mielen. Tällöin en pysty nauttimaan mistään. Olen silti tietyllä tasolla edelleen aika ahdistunut, terävin huippu on parin viime päivän aikana hellittänyt.
Lupasin itselleni eilen, että jos taas alkaa ahdistaa soitan lääkärille, mutta pelkäämpä, ettei taas anna "ylpeys" myöten. Ylpeydellä tarkoitan, että on tosi vaikea tunnustaa niin suoraan että on mielenterveydellsiä ongelmia. Tämä synnyttää häpeää ja pettymystä itsensä suhteen, kateutta niitä kohtaan, jotka luovivat tiensä elämän kaikissa karikoissa ilman, että tuntee koskaan sekoavansa tai menettävänsä elämän hallinnan.
Itse asiassa olen aika varma, että ennemmin tai myöhemmin ahdistus tulee taas, niin se on aina tehnyt. Toki joku asia sen aina laukaisee, mutta.......
En myöskään usko, että elämäni paranisi pillereillä. Jos itse oireen aiheuttajaa ei saada selviteltyä ja hoidettua joko terapialla, puhumalla, hypnoosilla, homeopatialla....huonoja oljenkorsia osa noistakin, mutta epätoivoinen kun on mikä tahansa apu tuntuisi kelpaavan.
Kuinkahan pitkään pitäisi terapiassa juosta, jotta palikat loksahtaisivat oikeille kohdilleen ja elämästä voisi alkaa nauttia ilman suhteettomia pelkoja tms.
Kuulisin mielelläni selviytymistarinoita ja selkeitä käytännön ohjeita miten toimia, jos/kun ahdistun jälleen jyrää?!?!? (
Omista läheisten kuolemankokemuksistani on jo 13 ja 10 vuotta, mutta silti välillä koskee niin, että tekisi mieli huutaa täysillä. Takana siis traumaattiset kuolemat.
Oma mottoni on, että eteenpäin mennään vaikka kontaten! Toinen kannustava ajatukseni on, että mitä hatunnoston aihetta on siinä, jos ihmisellä menee hyvin, jos menneisyys on ollut ruusuista. Päinvastoin, jos on ollut vaikeuksia ja nousee niistä ylös, se on hatunnoston paikka.
Minun oli myös vaikea tunnustaa, että on mielenterveysongelmia, mutta nöyrryttyäni ja käytyäni ensimmäisen kerran psykiatrilla häpeä oli tiessään. Silti itse määrittenlen rajat, keille haluan asiasta kertoa. Kertominen tärkeille ihmisille on joka kerta helpottanut häpeää edelleen.
Masennus tai sosiaalinen fobia tai paniikkihäiriö eivät ole hulluutta, vaan lievää mielenterveydenhäiriötä, joihin voi saada apua. Varsinaisesti mielisairas on vasta sitten, kun todellisuudentaju heittää.
Olen vuosikausia sitten myöntänyt Jumalalle, että en itse hallitse elämääni ja olen antanut elämäni ohjat hänen hallintaansa - eli olen uskossa. Tämä ei silti ole ollut hokkus pokkus keino terveyteen, vaan joudun itse työstämään menneisyyttäni ja uskon, että Jumala johdattaa myös keskusteluja terapeutin kanssa, koska olen saanut niistä valtavasti apua.
Minulle on ollut myös suunnaton helpotus psykiatrisen hoidon myötä ollut se, että olen tuettu ja autettu ja asioitani ohjataan parempaan suuntaan - saan tarvitsemaani hoivaa.
Masennuslääkkeet ovat auttaneet, että pahin olo on pysynyt poissa, mutta eivät ne ilman asioitten työstämistä auta. Ajoista on vaikea sanoa, sillä olemme eri tilanteista lähtöisin ja eri kestokyvyillä ja luonteilla varustettuja. Toinen paranee lyhytterapian avulla, toinen tarvitsee tukea vuosia.m Itse haluan pidemmän avun, koska työttömyys on yksi kova juttu tässä muun ohella.
Itsekin pelkäsin eniten leimautumista, mutta kun häpeä katosi ja mitä enemmän olen puhunut tilanteestani muille ihmisille, sitä enemmän on tullut ymmärtämystä. En silti kerro kenelle vaan, vaan fiksummille ihmisille. Helpolla päässeet eivät välttämättä ymmärrä.
Minä uskon, että paranen vielä, mutta hoitajani sanoi, että sosiaalisen fobian kanssa on annettava itselleen rutkasti aikaa parantua. Parantumiseen ei voi pakottaa. Parantuminen tapahtuu sen myötä, kun alkaa tulla hyviä korvaavia elämänkokemuksia huonojen tilalle.
Depressiokoulu oli myös hyvä kokemus. Pääsin siihen aika pian ensimmäisen polikäyntini jälkeen. Luulen, että parantumisen suhteen oma toiveikkuus ja halu parantua ovat olennaisinta. Itselleen on suotava myös rikkinäisyyttä, kaiken ei ole pakko parantua pohjia myöten, mutta silti elämä voi olla antoisaa ja mielekästä. Voimia, rohkeutta avun hakemiseen!
Kyllä tässä itsekin oon ollut melko pässi, ja oikeen voimakastahtoinen ja itsevarma, kunnen nytten sairastuin ja romahduin täysin ahdistukseen ja masennukseen. Pikaisesti otin yhteyttä lääkäriin, kun tiesin etten enää jaksa olla. Lääkkeitä menee tällähetkellä, ja täytyy kyllä sulle sanoa, että aikamoisen kovapäinen pässi täytyy olla, jos siis aiot selvitä ihan ilman lääkitystä. En siis sanonut mitenkään pahalla, vaan jos todellakin tuntuu että pää kestää myllerryksen. Mutta tsemppiä kuitenkin.
"Selvisin" 25 vuotta masennuksen kanssa ilman lääkkeitä. Sosiaalinen fobia kuitenkin pakotti hakeutumaan lääkäriin, koska en olisi selvinnyt enää arjesta. Samalla ilmeni, että oli keskivaikea depressio päällä. Mielialalääkkeet käyttöön ja niistä on ollut apua kumpaankin vaivaan, enemmän sosiaaliseen fobiaan - masennukseen siinä mielessä, ettei tarvi enää itkeä päiväsotalla.
Arjen sankari olen ollut siinä mielessä, että olen keksinyt paljon keinoja selvitä masennuksen kanssa, mutta suurempi sankari olin, kun hain apua siihen. Hain apua ja samalla tein tärkeimmille ihmisille selväksi, mitkä ovat diagnoosini. Ajattelin, että vain näytetyt haavat voidaan parantaa, eli en ruvennut peittelemään tilannettani tilannettani.
Olen myös työnhakijana nyt virallisesti vajaakuntoinen psyykkisten asioitten takia, mutta tämäkään ei tuota häpeää, sillä saan paremman tuen ja ymmärtäväisemmän kohtelun työkkäristä.
Minäkin olen joutunut hautaamaan kaksi perheenjäsentäni (nuorta), joten traumojen käsittely on ollut tarpeellista psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Psykiatri saattaa olla liian etäinen omassa viisaudessaan, mutta hoitajat ovat ihmisläheisiä ja heillä on kokemusta. Oma hoitoni on ilmaista psykiatrian polilla.