Moi kaikille!
Mä en ymmärrä elämää, miksi aina on paha olla päivästä toiseen ja mikään ei huvita ja mitään ei jaksa tehdä? vaikka huvittais edes vähän.Miksi on niin voimaton olo,vaikka en ole edes töissä eikä tartte tehdä mitään.Mihin voimat menee,miksi ei ole voimia? Sairastuin 16-vuotiaana panikkihäiriöihin,en voinut mennä mihinkään kauppaan,linkkaan tai olla ihmisten kanssa,koska koko ajan olin niin ahistunut,pelokas ja jännittynyt.Mutta menin kumminkin koska oli pakko käydä koulua ja jne..mutta se oli tuskaa joka helvetin päivä,kävellä vaikka viemään vain roskia sekin ahista ja hikoilutti,ja näytin pelokkaalta,niin se ilmeni.Ja arvatkaa hävettikö,kun ihmiset katto mikähän totakin vaivaa?Ja olin aina tottunut oleen rohkea,sosiaalinen ja ei ahistunut/pelokas.Se oli ihan helvetillinen uusi juttu,("uusi persoona")mitä en koskaan hyväksynyt tai voinut elää asian kanssa,häpesi vain ja vihasin,uutta juttua.Sitten kun paniikkioireet lievittivät ,tuli vaikea masennus ja sitä on kestänyt nyt 7 vuotta.Hoidossa olen ollut niemessä,päiväossastolla.Olen ollut nyt 1,5 vuotta sairaslomalla.Ja kohta pitäis mennä töihin,kun sairas loma loppuu, ja pelottaa ihan vitusta, koska ennen sairaslomalle jääntiäni olin töissä vuoden,kunnes sain burn autin.Elämä oli silloin tosi vaikeaa paha masennus/ahdistus häiriö,vaikea seurustelu suhde vanhemman miehen kansssa,joka alisti ja pahoinpiteli.Ja ystäviä ei ole koskaan juuri ollut,olin koulukiusattu,ala-ylä-asteella,ja ne kaveritkin joita oli pari muutama käänsi nekin selkänsä ja kiusasi vaihtelevasti.Eli välillä joku oli kaveri ja sitten alkoi kiusaan/pahoinpiteleen porukan kanssa.Kotonakin on ollut vaikeuksia sadistisen,ja pahoinpitelevän isän kanssa,jonka kanssa asuminen tuntui kuin olisi ollut helvetissä.Syödä ei saanut silloin kun halusi,tai käydä suiihkussa tai poistua huoneesta,tai mennä kaverille yöks tai olla 7 pidemmälle illalla ulkona.Äiti ei sanonut mitään koska isi oli johtaja ja äiti seuraaja.Ja paljon muuta on tapahtut ton 16-23 vuoden aikana.Muutin 19 vuotiaana yksin asuun,koska en enään kestäny asua helvetissä.Sen jälkeen alkoi syömishäiriö ahmiminen,lihoaminan ja oksentelu.Olen vieläkin ylipainoinen 26kg,jä välillä on bulimiaa,mutta pahinta on masennus ja saamattomuus,kodin puhtaana pito,elää aktiivisesti,tehdä muutakin kun nukkua ja vihata itseään.Ja pari kertaa olin raskaanakin,sille vanhemmalle miehelle ,joka hylkäs mut silloin kun olin raskaana ja tein pari aborttia. yksin,koska kamuja ei ollut. Mutta suhde jatkui niiden jälkeen.Kesti 5 vuotta,kai olin sen kans, kun en halunnut olla yksin,se oli ainut "kaveri".Mutta nyt olen löytänyt ihanan poikaystävän,saman ikäisen joka kunnioittaa,ymmärtää,rakastaa mua.Ollaan oltu vähän päälle 7kk yhdessä,ja vanhemman miehen kanssa erosin noin 2 kk ennen kun tapasin tän.Kaikki pitäisi olla hyvin. Ihana koti,mies,jne..Mutta on paha olla.Alussa olin vielä rakkauden huumassa,ja olen parantunutkin vähän. Tämä hyvä mies on auttanu minua siinä.Mutta nyt taas elämä tuntuu niin vaikealta ja mitään ei saa aikaseks.Siis haluaisin kuulla,teidän tarinoita masennuksesta ja miten olette selvinneet siitä?.MITEN MASENNUKSESTAPÄÄSEE POIS? lääkkeet,on hoidossa oon ollut ja edelleen käyn psykiatrilla joka toinen viikko.Miks vitussa pitää olla aina paha olo?,ja elämä tuntuu niin vaikealta? että pelottaa miten selviää siitä..ja kaikesta muustakin elämässä.Mikä on kun taidot ei tahdo millään riitää elämän pelissä?? Neuvoja,kokemuksia....kiitos..
Mä en ymmärrä elämää, miksi aina on paha olla päivästä toiseen ja mikään ei huvita ja mitään ei jaksa tehdä? vaikka huvittais edes vähän.Miksi on niin voimaton olo,vaikka en ole edes töissä eikä tartte tehdä mitään.Mihin voimat menee,miksi ei ole voimia? Sairastuin 16-vuotiaana panikkihäiriöihin,en voinut mennä mihinkään kauppaan,linkkaan tai olla ihmisten kanssa,koska koko ajan olin niin ahistunut,pelokas ja jännittynyt.Mutta menin kumminkin koska oli pakko käydä koulua ja jne..mutta se oli tuskaa joka helvetin päivä,kävellä vaikka viemään vain roskia sekin ahista ja hikoilutti,ja näytin pelokkaalta,niin se ilmeni.Ja arvatkaa hävettikö,kun ihmiset katto mikähän totakin vaivaa?Ja olin aina tottunut oleen rohkea,sosiaalinen ja ei ahistunut/pelokas.Se oli ihan helvetillinen uusi juttu,("uusi persoona")mitä en koskaan hyväksynyt tai voinut elää asian kanssa,häpesi vain ja vihasin,uutta juttua.Sitten kun paniikkioireet lievittivät ,tuli vaikea masennus ja sitä on kestänyt nyt 7 vuotta.Hoidossa olen ollut niemessä,päiväossastolla.Olen ollut nyt 1,5 vuotta sairaslomalla.Ja kohta pitäis mennä töihin,kun sairas loma loppuu, ja pelottaa ihan vitusta, koska ennen sairaslomalle jääntiäni olin töissä vuoden,kunnes sain burn autin.Elämä oli silloin tosi vaikeaa paha masennus/ahdistus häiriö,vaikea seurustelu suhde vanhemman miehen kansssa,joka alisti ja pahoinpiteli.Ja ystäviä ei ole koskaan juuri ollut,olin koulukiusattu,ala-ylä-asteella,ja ne kaveritkin joita oli pari muutama käänsi nekin selkänsä ja kiusasi vaihtelevasti.Eli välillä joku oli kaveri ja sitten alkoi kiusaan/pahoinpiteleen porukan kanssa.Kotonakin on ollut vaikeuksia sadistisen,ja pahoinpitelevän isän kanssa,jonka kanssa asuminen tuntui kuin olisi ollut helvetissä.Syödä ei saanut silloin kun halusi,tai käydä suiihkussa tai poistua huoneesta,tai mennä kaverille yöks tai olla 7 pidemmälle illalla ulkona.Äiti ei sanonut mitään koska isi oli johtaja ja äiti seuraaja.Ja paljon muuta on tapahtut ton 16-23 vuoden aikana.Muutin 19 vuotiaana yksin asuun,koska en enään kestäny asua helvetissä.Sen jälkeen alkoi syömishäiriö ahmiminen,lihoaminan ja oksentelu.Olen vieläkin ylipainoinen 26kg,jä välillä on bulimiaa,mutta pahinta on masennus ja saamattomuus,kodin puhtaana pito,elää aktiivisesti,tehdä muutakin kun nukkua ja vihata itseään.Ja pari kertaa olin raskaanakin,sille vanhemmalle miehelle ,joka hylkäs mut silloin kun olin raskaana ja tein pari aborttia. yksin,koska kamuja ei ollut. Mutta suhde jatkui niiden jälkeen.Kesti 5 vuotta,kai olin sen kans, kun en halunnut olla yksin,se oli ainut "kaveri".Mutta nyt olen löytänyt ihanan poikaystävän,saman ikäisen joka kunnioittaa,ymmärtää,rakastaa mua.Ollaan oltu vähän päälle 7kk yhdessä,ja vanhemman miehen kanssa erosin noin 2 kk ennen kun tapasin tän.Kaikki pitäisi olla hyvin. Ihana koti,mies,jne..Mutta on paha olla.Alussa olin vielä rakkauden huumassa,ja olen parantunutkin vähän. Tämä hyvä mies on auttanu minua siinä.Mutta nyt taas elämä tuntuu niin vaikealta ja mitään ei saa aikaseks.Siis haluaisin kuulla,teidän tarinoita masennuksesta ja miten olette selvinneet siitä?.MITEN MASENNUKSESTAPÄÄSEE POIS? lääkkeet,on hoidossa oon ollut ja edelleen käyn psykiatrilla joka toinen viikko.Miks vitussa pitää olla aina paha olo?,ja elämä tuntuu niin vaikealta? että pelottaa miten selviää siitä..ja kaikesta muustakin elämässä.Mikä on kun taidot ei tahdo millään riitää elämän pelissä?? Neuvoja,kokemuksia....kiitos..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Moikka, luin kirjeesi ja oli ihan pakko vastata. Olen 38v nainen ja ensimmäisen kerran sairastuin masennukseen -99 keväällä. Syynä sen puhkeamiseen silloin oli vaikea elämäntilanne. Silloinen aviomieheni ja kahden poikani isä oli työmatkallaan löytäny uuden naisen, ja ilmoitti, että haluaa avioeron. Silloin mun elämältäni putosi pohja, menin täysin paniikkiin. Parisen viikkoa toimin kuin robotti, jaksoin jotenkin. Mutta sitten putosin, en pystyny käymään töissä, hoitamaan lapsiani, en yhtään mitään. Jotenkin jaksoin mennä lääkärille, sain rauhoittavia ensi hätään. Laihduin viikossa 6 kg, ei ollu nälkä, ja kun väkisin yritti syödä niin ruoka tuli ulos. Olin poikien kanssa vanhempieni luona pari viikkoa, he hoitivat lapset ja minut. Muutin pois yhteisestä kodistamme, sain masennuslääkkeitä ja pikkuhiljaa aloin toipua. Mentiin mieheni kanssa takaisin yhteen, ja kaikki oli taas hyvin...
No, vajaat kaksi vuotta siinä jotenkin meni. Mahtuihan siihen paljon hyvää, mutta myös pahaa. Kunnes taas koitti päivä, jolloin mies ilmoitti löytäneensä naikkosen työkeikaltaan. Melkein vuosi siinä tapeltiin ja sovittiin, ennenkuin lopulta olin varma etten enää halunnu jatkaa. Siinä samassa rytäkässä poikani loukkaantui vakavasti, vammautui loppuiäkseen. Se oli mulle viimeinen niitti, otin lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Jouduin tietty sairaalaan, tai oikeastaan pääsin. Siellä alkoi toipuminen sen kertaisesta kriisistä, ikinä en olis tässä ilman hoitoa.
Nyt mulla menee suht hyvin, vaikka paljon mahtuu lähivuosiinkin. Olen jo toistamiseen eronnu, siihen liittyy paljon tuskaa. En ehdi nyt kertoilemaan siitä. Masennuslääkitys on nyt ollu yhtäjaksoisesti parisen vuotta, rauhoittavia ei enää puoleen vuoteen. Ei masennukseen ole mitään yhtä ja oikeaa lääkettä, se on monen asian summa. Itse en halua omia lääkkeitäni kotona pidettäväksi, pelkään tekeväni niillä itelleni jotain. Haen joka viikko pari kertaa mielenterveystoimistosta lääkkeeni, niinpä mulla ei ole niitä kotona paljon. Vaikka nykyään enää harvoin tulee niin toivoton tunne, että haluaisin kuolla. Mutta näin voin varmistaa ettei lääkkeitä ole, jos kuitenkin iskee niin paha olla. Kirjottele mulle jos haluat, vaikka en voikaan sulle neuvoja antaa. Kunhan muistat, että olet ihan yhtä hyvä ja tärkeä ihminen kuin muutkin. Ei masennus ole sen kummempi sairaus kuin esim. diabetes. Vaikka silloin ku on paha olla tuntuu, että koko maailma kaatuu niskaan. Jaksa tämä päivä, hetki kerrallaan, niin pääset eteenpäin. Pikkuhiljaa. Meitä on paljon.
Minulla on sama diagnoosi, joka tuli täysin yllättäen. Olin juuri jäänyt eläkkeelle, uusi talo on valmistunut, hyvä mies, lasten perheet, kaikkea mistä olen haaveillut.Kun työ ei enää täyttänyt elämää, tuli pintaan kaikkea lapsuudesta asti ja vaivuin muutamassa viikossa masennukseen ja pääsin heti ssairaalahoitoon, koska tuli yhtäkkiä psykoottisia oireita, jotka itse kyllä havaitsin ja tiedostin.Mahtaako tällainen psykoottinen tila uusia?
Yhteiskunta pitää onnistuneina kaltaisiasi ihmisiä, hyvien perhesuhteiden, asumisolojen ja kunniakkaan uran tulisi taata onnellisuus.
Näinhän asia ei todellisuudessa ole, kuka sen nyt sanoikaan; "ihminen voi olla onnellinen vain unelmoidessaan/tavoitellessaan onnea".
Kun joku unelma on saavutettu niin siinä se vain on eikä välttämättä tuo tavoiteltua pysyvää tyytyväisyyden tilaa.
Hyvä että olet saanut hoitoa ja kaikkea hyvää yritä löytää elämän iloa!
Jeps, on sullakin ollu vaikeeta.Mutta toivottavasti voit paremmin.joo parempi olla yksin kun vaikessa suhteessa.Mulla on nyt ihan hyvä fiilis,lähetään poikaystävän kansssa pienelle matkalle.kiva tehdä jotain muutakin kun homehtua tänne kotiin.joo,oon perusluonteeltani possitiivinen eli pystyn joskus soveltaan noita sun ajatusmalli vinkkejä..Vähän oon saanu puuhasteltua jotain,mutta on silti aina tää väsymys.mikä tulee noista lääkkeistä.muita en voi ottaa muita ,ei käy.kymmeniä oon kokeillu.Eiköhään tää tästä..yritetään jaksella..ja päivä kerrallaan..pitäis muistaa elää,vaikka se ei oo niin helppoa..
Niin ei ole tosiaankaan..tärkeintä musta on terveys..mun unelma on että ei tarvitsisi joku päivä ottaa yhtään typeriä lääkkeitä..siis olla terve päästä..mikä sen hienompaa..vai mitä?pää on paha paikka,tai aivot kun ne vioittuu..sen oon huomannu..vaikea korjata..jep hoitoa jatketaan..mutta harvemmin kun sillon kun olin mielisairaalassa..kerran kahessa viikossa käyn psykiatrilla..kaikkea hyvää myös sulle..
minusta ajattelevat. Ja tympii kaikki elämässä. Aina kun luonani käy joku lasteni kaveri(t), aikuisia jo Ajattelen mitä he ajattelevat minusta ja minun kodista. Kaupassa ostoksilla ajattelen, mitä muut ajattelee minun ostoksista. Ajattelen ulkona kun ihmisiä tulee vastaan, mitä he minusta ajattelevat...En tiedä tuliko tämä väärään viestiketjuun ? Ajattelen nyt mutta laitan kuitenkin. Ajattelen joka aamu, että siivoan, mutta en saa mitään aikaiseksi. Ajattelen että kyselen töitä vaikka tänään tai huomenna, mutta se on ollut ajattelua ..miten voin mennä työelämään kun sielläkin ajattelen mitä muut minusta ajattelee..Ajattelen vaan..
Kallista huvia, mutta kannatti. E-Epaa 2000mg päivässä ja karnosiinia 800mg. Tarkista jostain esim bio-vitan sivuilta määrät, ennenkuin testaat. Mulla meni 4 viikkoa ja kaikki on nyt jees
mitäköhän lääkkeitä ne on?
Hei sinä! Samankaltaisia ollaan,joten et todellakaan ole yksin asiasi kanssa. Sain paniikkihäiriön myös ollessani 16v ja sitä on jatkunut aina tähän 37 saavutettuun ikään asti.Saan käydä keskustelemassa ammattiauttajalla,kerran kuussa tapaan psykiatrin ja lisäksi syön lääkkeitä. Olo on helpottanut ja muuten kaikki hienosti mutta nyt viimeisen kahden viikon aikana olen ollut myöskin "saamaton",eikä MIKÄÄN KIINNOSTA.
Kuoleman ajatukset pyörivät lähes päivittäin mielessä mutta onneksi mulla on ihana perhe,jolle en voisi moista tuskaa tuottaa. On tämä elämä kuitenkin elämisen arvoista,vaikkei aina siltä tuntuisikaan.
Anna ajatustesi tulla ja mennä,äläkä vaadi itseltäsi liikaa!! Muista,ettei toisten ihmisten ajatuksilla ole sinuun mitään vaikutusta. He eivät tunne todellista sinääsi,vain sinä itse tunnet.Toivon sulle TOSI PALJON JAKSAMISTA ja upeeta,kun kirjoitit ajatuksiasi tänne!!Kirjoittaminen on hyvä keino auttaa ajatuksiaan.
Arvosta itseäsi juuri sellaisena.kuin olet!
OLET TÄRKEÄ IHMINEN JA PÄÄASIA,ETTÄ OLET SITÄ ITSELLESI!!
Sairastan masennusta kymmenettä vuotta.
Olen ollut päiväsiraalahoidossa 1,5 vuotta.
Sieltä kun heitettiin pois,niin menkat jäi kahdeksi kuukaudeksi pois,niin tunsin itseni ulkopuoliseksi ja hyljätyksi.
Kuule, pyydä ahdistukseen psykoosinesto-lääkitys,niin vahvana,että se auttaa.
Minulla on masennus-,psykoosinesto-ja unilääkitys.
Sano psykiatrille että et nyt kertakaikiaan kestä tätä tunnetta.Pitää saada vahvempi lääkitys.Ei tarvi kärsiä.Toivon sinulle ja ystävällesi hyviä yhteisiä hetkiä.
Terveellä ja nuorella ihmisellä antaa oma keho suuren hyvänolontunteen. Kaikki aistit antavat hyvänolontunnetta. Siis ei tarvitse mitään muuta kuin on ja aistii maailmaa, niin siitä siitä tuntee itsensä onnelliseksi. Vanhempana (70v) aistit tylsistyy, mutta jotain aina jää jäljelle. Silloin on kyllä jo oppinut muutenkin olemaan tyytyväinen.
Pahaa oloa aiheuttavat siis ihmisen omat ajatukset. Masentuneella ajatukset kiertävät kehää. Samaa käsitellään yhä uudelleen, vaikka siinä ei ole mitään uutta. Ne ajatusketjut pitäisi katkaista. Sehän on täysin omassa vallassa.
Joogahengitystä kannattaisi harjoitella. Siis pelkkä puhdas ja raitis ilma tuntuu erittäin hyvältä. Tupakka ja alkoholi tylsistyttävät aistit. Kesäisessä metsässä käveleminen on aina ilahduttava tapahtuma. Tietysti uiminen ja pieni juokseminen myös on nautittavaa.
Ihmisuhteista ei kannata paljon odottaa, koska suuri osa ihmisistä on tyhmiä. On tietysti onnellista, jos on ystäviä, mutta yksinkin voi kokea elämää nautittavana.
mitenköhän vois vastata kaikille vuorotellen?se ei anna lähettää,vastaus viestiä..söpöttää massapommituksesta,samasta viestistä.
Kirjoituksesi oli kuin suoraan elämästäni.. Jos haluat vaihtaa enemmän ajatuksia, niin laita mailia: [email protected]
Myös muut samoja kokemuksia omaavat laittakaa viestiä! :)