Kannatan keskustan ja kokoomuksen yhteistyötä, mutta itse en puhuisi oikeistoyhteistyöstä, sillä Suomessa ei ole sellaista "oikeistoa", johon tuo termi sopisi.
Kokoomus on jo kauan ollut maltillinen, keskusta-oikeistolainen puolue, kuten sen eurooppalaiset sisarpuolueetkin. Muissa EU-maissa on selkeästi näistä maltillisista puolueista paljon oikeammalle suuntautuvia puolueita, jotka Suomessa ovat promilleluokan marginaali-ilmiöitä.
Keskustan ja kokoomuksen yhteistryötä ei siis tule minun mielestäni jimttää "oikeistoyhteistyöksi", muuta kuin ehkä heinäluomalaisesssa demaripropagandassa, jolla kansaa pelotellaan, ettei vasemmiston kannatus vaan vaaleissa laskisi, niin kuin se on laskenut jo koko kuluvan vuoden ajan.
Suomessa on kyse kolmen tasavahvan puolueen välisistä vaihtoehdoista. SDP on aivan liian pitkään päässyt vetämään sellaista roolia, että ainoat vaihtoehdot olisivat joko punamulta tai sinipuna, vaikka kolmaskin vaihtoehto on olemassa.
Onneksi keskusta ja kokoomus näyttävät löytävän toisensa. Toivottavasti yhteistiä tavoitteitakin löytyy, tai ainakin päästäisi edes siihen, että yhteisistä tavoitteista voidaan avoimesti puhua.
Olisi nimittäin jo korkea aika, että Suomessa päästäisi todelliseen kansanvaltaiseen parlamentarismiin, mitä ei ole se, että keskusta asettaa kaikessa SDP:n kokoomuksen edelle ja antaa demareiden hallita maata mitättönän 25% kannatuksen pohjalta.
minusta keskustan aktiivipoliitikkojen ja keskustan kannattajien tulisi tuoda selkeästi esiin se, että 2007 eduskuntavaalin jälkeen on olemassa kolme hallitusvaihtoehtoa, joissa kaksi kolmesta suuroimmasta puolueesta muodostaa hallituksen rungon yhden jäädessä oppositioon.
Ja oppositioon jäävä on se puolue, jolla on vähiten yhteistä kahden muun puolueen kanssa.
Kannattaa huomata - ennen kuin kommentoitte - että en ole käyttänyt kolmen hallitusvaihtoehdon osalta lainkaan puolueiden nimiä. - Hallituksen kokoonpanostahan päättää 2007 valittava eduskunta - ei kukaan muu, ei ainakaan Eero Heinäluoma.
Kokoomus on jo kauan ollut maltillinen, keskusta-oikeistolainen puolue, kuten sen eurooppalaiset sisarpuolueetkin. Muissa EU-maissa on selkeästi näistä maltillisista puolueista paljon oikeammalle suuntautuvia puolueita, jotka Suomessa ovat promilleluokan marginaali-ilmiöitä.
Keskustan ja kokoomuksen yhteistryötä ei siis tule minun mielestäni jimttää "oikeistoyhteistyöksi", muuta kuin ehkä heinäluomalaisesssa demaripropagandassa, jolla kansaa pelotellaan, ettei vasemmiston kannatus vaan vaaleissa laskisi, niin kuin se on laskenut jo koko kuluvan vuoden ajan.
Suomessa on kyse kolmen tasavahvan puolueen välisistä vaihtoehdoista. SDP on aivan liian pitkään päässyt vetämään sellaista roolia, että ainoat vaihtoehdot olisivat joko punamulta tai sinipuna, vaikka kolmaskin vaihtoehto on olemassa.
Onneksi keskusta ja kokoomus näyttävät löytävän toisensa. Toivottavasti yhteistiä tavoitteitakin löytyy, tai ainakin päästäisi edes siihen, että yhteisistä tavoitteista voidaan avoimesti puhua.
Olisi nimittäin jo korkea aika, että Suomessa päästäisi todelliseen kansanvaltaiseen parlamentarismiin, mitä ei ole se, että keskusta asettaa kaikessa SDP:n kokoomuksen edelle ja antaa demareiden hallita maata mitättönän 25% kannatuksen pohjalta.
minusta keskustan aktiivipoliitikkojen ja keskustan kannattajien tulisi tuoda selkeästi esiin se, että 2007 eduskuntavaalin jälkeen on olemassa kolme hallitusvaihtoehtoa, joissa kaksi kolmesta suuroimmasta puolueesta muodostaa hallituksen rungon yhden jäädessä oppositioon.
Ja oppositioon jäävä on se puolue, jolla on vähiten yhteistä kahden muun puolueen kanssa.
Kannattaa huomata - ennen kuin kommentoitte - että en ole käyttänyt kolmen hallitusvaihtoehdon osalta lainkaan puolueiden nimiä. - Hallituksen kokoonpanostahan päättää 2007 valittava eduskunta - ei kukaan muu, ei ainakaan Eero Heinäluoma.
Vastaukset 15
Vanhimmat
ja toisn päin! mitä vitun porvariaatetta.
Vappaamuuraius yhdistää Vanhasta ja Kokoomusta!
Onko "oikeisto" niin paha sana, että sitä tulisi välttää? Samalla kun demarit voivat ylpeästi olla vasemmistolaisia, kokoomuslaisten pitäisi vältellä leimautumista oikeistolaiseksi. Onko SDP:n propagandakone onnistunut tekemään oikeistosta kirosanan?
Tältä tuntuu katsellessa Kokoomuksen hivuttautumista keskustalogon alle.
Me olemme kaikki suomalaista työväkeä. Meitä on turha jakaa kaksiin kasoihin millään keinotekoisilla, historiallisilla perusteilla, jos haluamme suomalaisina hyödyntää omat ainutlaatuiset kykymme, ja jatkaa sellaista koko kansan edun mukaista politiikkaa, jolla varmistetaan hyvinvointivaltion taloudellisen perustan vakaa ja varma kasvu.
Jako oikeistoon ja vasemmistoon on antiikkia. siihen turvaavat enää vain paikoilleen jämähtäneet vastakkainasettelijat, joita on enemmän vasemmalla kuin oikealla, mutta onneksi vasemmisto kok0onaisuudessaan on jäämässä auttamattomasti vähemmistöön.
Poliittinen tulevaisuus on nyt niillä, jotka ymmärtävät unohtaa dualistisen vastakkainasettelun ja näkevät yhteisen edun. Heitä on onneksi kaikissa puolueissa.
Tuleva poliittinen jako menee siinä uudistetaanko Suomea Euroopan osana, vai kaivaudutaanko kaulaa myöten niihin poteroihin, joissa on äristy ja ärhennelty jo turhan montaq vuosikymmentä.
Tee sinäkin valintasi ja vältä puhumasta oikeistosta, koska ei sellaista Suomessa ole.
...kannattamasi hallituksen kannattajiksi tätä joukkoa, joka täälläkin esiintyy keskustalaisina? Ihmettelen, enkä ihan vähän.
Tein eilen avauksen Lähi-idän tilanteesta, joka nyt näkyy siirretyn kansainvälisen politiikan saitille yhdessä minut siihen innoittaneen Timo Ristimäen avauksen kanssa. Kyllä siinäkin avauksessa taas nähtiin kepulaisuuden olemusta ihmeellisimmillään Ja sellaisia edustavien puoluetta sinä siis haluaisit kokoomuksen kumppaniksi? Ota huomioon, ette he kuitenkin innolla pyrkivät ja osin onnistuvatkin ohjaamaan kannattamansa puolueen toimintaa.
Näkemästään on käyttänyt viime yönä hyvän puheenvuoron nimimerkki Vanha Ankka
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017656296
johon minä vastasin asianmukaisesti
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017656873
Joten eiköhän se sinipuna olisi parempi. Kyllä kai kokoomuslaisten ja demarien maailmankuvat sittenkin ovat lähempänä toisiaan. Samoin puolueden näkemykset ja tavoitteet tärkeimmissä asioissa, kuten esim. kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa, ja oletettavasti myös EU- ja ulkopoliittisissa asioissa, turvallisuuspolitiikka mukaan luettuna.
Mistä tiedät, että ne olisivat keskustalaisia, joita linkeissä arvostallaan? Jotain natsihörhöjä ne ovat.
Miksi pitäisi pyrkiä sinipunaan, kun tällä punamullalla menee sopuisasti ja hyviä tuloksia tulee? Paras jatkukoon seuraavienkin vaalien jälkeen.
...ainakin itsensä sellaisiksi lukevia, ja siis keskustan äänestäjiä.
Tässä joku sitä haluaa todistaa:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017657836
Keskustalaisuus on kyllä minusta hämmästyttävän monimuotoista. Mutta että osaksi sitä on näköjään tullut selvä antisemitismi ja natsismikin - se on minusta kovin outoa. Kun saman puolueen kannattajissa kuitenkin on paljon noissa asioissa ihan toista laitaa edustavia. Uskoisin ainakin lestadiolaisten pitävän tuossakin ketjussa esitettyjä näkemyksi hyvin tuomittavina.
Toki muissakin puolueissa on monenlaista suuntausta, niin demareissa kuin kokoomuksessakin on vasemmistonsa ja oikeistonsa, jotka useimmissa asioissa menevät limittäin toistensa päälle, mutta kyllä noiden - ja muidenkin - puolueiden kannattajia yhdistää jokin selvemmin havaittava aatteellinen tai muu pyrkimys. Ja yhdenkään noiden puolueiden kannattajan en ole koskaan nähnyt esiintyvän ainakaan antisemiittinä.
Mutta keskustassa lienee mahdollista moni sellainen asia, jota ei voi järjellä ymmärtää. Mikä on se tekijä, joka yhdistää esim. Timo Ristimäen ja Seppo Hietasen keskustalaisiksi? No, yhden tekijän tiedän, mutta jääköön sanomatta.
... Minä tahdon rauhaa, mutta jos sanankin sanon, he ryhtyvät sotaan."
[PS. 120:6-7]
Murheensa se on kullakin!
"- -Tein eilen avauksen Lähi-idän tilanteesta, joka nyt näkyy siirretyn kansainvälisen politiikan saitille yhdessä minut siihen innoittaneen Timo Ristimäen avauksen kanssa. Kyllä siinäkin avauksessa taas nähtiin kepulaisuuden olemusta ihmeellisimmillään Ja sellaisia edustavien puoluetta sinä siis haluaisit kokoomuksen kumppaniksi? Ota huomioon, ette he kuitenkin innolla pyrkivät ja osin onnistuvatkin ohjaamaan kannattamansa puolueen toimintaa", näkyy huolestuneena tuskaisesti parahtaneen uusiovapaademokraatti, ent. niinistöläinen kokoomuslainen ja vieläkin ent. asevelisosialisti ja siinä sivussa Santahaminen si. demari ja ennen kaikkea ex-rautavaaralainen ex-sinibaretti "JormaKKorhonen".
Pidän valitettavana, että kepu-saitin sheriffi heitätytti hyvin lakaneen Lähi-itää käsitelleen kirjoittelun - ja siis jopa tuplasti - kansainvälisen politiikan sivustolle.
Nyt kun Suomen Keskusta rp:n puheenjohtaja Matti Vanhanen toimii ei ainoastaan Suomen pääministerinä vaan myös koko Europpan (Unionin) puheenjohtajamaan keskeisenä vallankäyttäjänä, olisi ollut varsin kohtuullista, että koko maailman kannalta keskeisistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista ja ihmisoikeus- ja sotarikosasioista oilis voitu käydä keskustelua nimenomaan vallan valtaisan suosion saaneella kepusaitilla.
Muistaakseni 3.7.2006 aloittamallani keskustelunavaukselle "Israel on ongelma Lähi-idässä, ei mikään muu valtio" oli parissa päivässä kertynyt yli 100 kommenttia ja/tai kirjoitusta ja kävijöitä pitkälti yli 1600!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017595197
Ja "JormaKKorhosen" avauskirjoitus 5.7.2006 "Tietoisku Israelin tilanteesta" näkyi hetkessä saaneen yli 50 kommenttia ja pitkälti toista tuhatta lukijaa...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017636386
... joista pari toki kirjoitin keskiviikkona illansuussa itse...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017644847
Toiseen kommenttiini sain Korhosen vissistä "Israel on demokratia" - näkemyksestä, ja kirjoitukseni PS-osiossa pohdin lisäksi keskustelunavaukseni tiimoilla kireäksi käynyttä sävyä mm. seuraavasti:
"- - "JormaKKorhosen" näkemystä Israelin demokraattisuudesta ei jaa ainakaan Yleisradion ulkomaantoimittaja Hannu reime, jonka kirjaa "Kahden kansan luvattu maa" Tapani Lausti on taannoin siteerannut seuraavasti:
"- - "JormaKKorhosen" näkemystä Israelin demokraattisuudesta ei jaa ainakaan Yleisradion ulkomaantoimittaja Hannu reime, jonka kirjaa "Kahden kansan luvattu maa" Tapani Lausti on taannoin siteerannut seuraavasti:
Monia muitakin historian ironioita piilee Israelin todellisuudessa. Israel kehuu olevansa alueen ainoa demokratia. Mutta normaali länsimainen demokratia merkitsee kaikkien kansalaisten valtiota. Israelia hallitsevan sionistisen valtioideologian mukaan juutalaisvaltion "juutalaista luonetta" ei haluta missään nimessä heikentää.
Reime kommentoi: "Israel pitää itseään juutalaisvaltiona, ja koska demokraattisen teorian mukaan demokratiassa valtio kuuluu kansalaisilleen eikä yhdelle etniselle ryhmälle, ei Israel voi olla demokratia sanan täydessä mielessä." (s. 65)
Reime tarkentaa: "Samaan aikaan, kun Euroopassa yritetään luoda monikansallista, yleiseurooppalaista liittovaltiota monikansallisen kapitalismin poliittiseksi rakenteeksi, 'Pyhällä maalla' ei ole saavutettu vielä edes Ranskan vallankumousta ja sen yli 200 vuotta sitten julistamia tasavaltalaisia periaatteita." (s. 74)
Jopa maltillisempana pidetyssä työväenpuolueessa pidetään äärinationalistisena ja äärivasemmistolaisena vaatimusta, että Israel olisi kansalaistensa valtio.
Reime kirjoittaa: "Kun Shimon Peres ja Jasser Arafat saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994, Tanya Reinhart kirjoitti, että de Klerk ja Nelson Mandela palkittiin Nobelilla siitä, että he lopettivat apartheidin Etelä-Afrikassa, kun taas Rabin, Peres ja Arafat saivat saman palkinnon apartheidin pystyttämisestä Länsirannalle ja Gazaan." (s. 82) - -"
[Lähde: http://www.lausti.com/articles/books/reime.html ]
"PS1. Toki tekisi kovin monelle muullekin kuin vain esim. "JormaKKorhoselle" ja/tai muille aikuis(kaste)viihteellisillekin (kuten esim. juuri Pekka Sartolalle & k:nit) todella hyvää lukea myös laajemminkin kuin vain dosentti Pertti Multasen näkemyksinä Arabikansojen Ystävyysseuran tuottamia kirjoituksia...
PS2. Ja ainahan on hyvä pitää mielessä, että "asioita, joille ei voi nauraa, sopii harvoin ottaa vakavasti..."
PS3. Sveitsin ulkoministeriö tuskin voi ainakaan Lähi-idän tilanteelle nauraa;
Sveitsillä kun on Geneven soppimuksen tallettajamaana velvollisuus valvoa sopimuksen toteutumista eli sen noudattamista, mutta keinoja ei sopimuksen rikkojia vastaan Sveitsillä ole alkuunkaan. Sveitsi voi enintään kutsua koolle sopimusten noudattamista käsittelevän kokouksen, jos enemmistö allekirjoittajamaista sitä vaatii.
Muistettakoon siis kuitenkin, että Sveitsi syytti maanantaina Israelia kansainvälisen lain ja sodankäyntiä säätelevien Geneven sopimusten rikkomisesta Gazassa.
"- - Israelin armeijan kohtuuttomia toimia Gazassa on pidettävä kollektiivisena rangaistuksena, jonka kansainväliset sopimukset kieltävät", Sveitsin ulkoministeriö siis totesi.
Ja muistettakoon vielä sekin, että Sveitsi kutsui myös vuonna 2001 joulukuussa Geneven sopimusten allekirjoittajamaat keskustelemaan ihmisoikeusrikkomuksista Israelin miehittämillä alueilla.
Israel, Yhdysvallat ja Australia kuitenkin boikotoivat lyhyeksi jäänyttä kokousta, joka siltikin tuomitsi Israelin toimet.
Kun "JormaKKorhonen" nyt tuntuu olevan niin "ammattimies on aina ammattimies" -henkinen, voisiko hän kertoa, miten Israelin tulisi Geneven sopimukseen suhtautua. Israel ei näet ole tehnyt merkittäviä varauksia Geneven neljänteen sopimukseen, jonka 49. artikla kieltää miehitysvaltaa siirtämästä omaa väestöään miehitetyille alueille. Vastaukseksi ei riitä se, etä Israelin mielestä sen vuonna 1967 valtaamat alueet eivät ole miehitettyhä, koska niitä ei - Israelin mielestä - viety miltään valtiolta...
[Lähde: Kansan Uutiset 5.7.2006; viiden palstan uutisjuttu otsikolla "Israelia syytetään sotarikoksista Gazassa"]
Jotta ymmärrys Sveitsin viimeisintä ja aiempaakin Israeliin kohdistettua moitetta kohtaan lisääntyisi, kannattanee siis tutustua paitsi Geneven sopimuksiin, myös Arabikansojen ystävyysseuran jo aiemmin linkitetystä vihkosesta ilmeneviinkin näkemyksiin...
http://www.kaapeli.fi/akys/PalestineVihkoPdf.PDF
... vaikken toki pane lainkaan pahakseni, että samoissa tarkoitusperissä eli tiedonhakumielessä - niinhän taatusti kaikki arvosalot ja pekkasartolat & k:nit tekevät - käydään katsastelemassa myös Israelin Ystävien sivustoilla...
http://www.elisanet.fi/tpo03163/
http://www.israelinystavat.fi/index.html
http://www.israelinystavat.fi/avustus.htm
Ja varmaan myös kovin "yksisilmäisesti" ja "yksipuolisesti" asioita tarkastelevasta viljasuomalaiseesta urheilulehdestä, jossa julkaistaan myös kuolemanilmoituksia, löytyy viime vuosilta muutamakin juttu - aina pääkirjoituspalstoja myöten - Lähi-idän tialnteesta, eritoten hakusanoilla "Israel" ja/tai "Gaza"...
http://arkisto.turunsanomat.fi/?ts=3,0:0:0:0,0:0:0:0:0, 0,1:0:1:0:0:0:Israel Gaza
****************
Pääkirjoitus 30.4.2002 / Turun Sanomat
Israel pelkää ottaa vastaan
YK:n tietojenkeruuryhmää
Israel on perinteisesti pitänyt YK:ta puolueellisena eikä ole liiemmälti välittänyt maailmanjärjestön kannanotoista tai päätöslauselmista. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että YK:n pääsihteerin Kofi Annanin aloitteesta perustetulla ja presidentti Martti Ahtisaaren johtamalla tietojenkeruuryhmälläkin on ollut vaikeuksia päästä aloittamaan työnsä. Ahtisaaren ryhmän tehtävänä on selvittää, mitä Jeninin pakolaisleirissä tapahtui Israelin hyökätessä sinne huhtikuun alussa.
Kun tutkimusryhmä viikko sitten nimitettiin, ilmoitti Israel, ettei sillä ollut mitään piiloteltavaa ja että tutkimusryhmän jäsenille taattaisiin vapaa pääsy kaikkialle, minne he haluavat mennä. Jo tuolloin Israel kuitenkin halusi puuttua ryhmän kokoonpanoon julkaisemalla listan henkilöistä, joita se ei hyväksyisi ryhmään, koska piti näitä Israelin vastaisina.
Ahtisaaren johtaman ryhmän oli määrä matkustaa Israeliin viime lauantaina. Sitä ennen Israelin hallitus oli kuitenkin muuttanut mieltään, josta syystä se veti takaisin yhteistyötarjouksensa. Hallituksen piirissä oli syntynyt pelko, että ryhmän keräämien tietojen perusteella hyökkäyksen toteuttamiseen vaikuttaneita henkilöitä voitaisiin haastaa kansainväliseen tuomioistuimeen ja syyttää sotarikoksesta.
Israelilaisten pelot eivät ole perusteettomia, koska Jeninistä välitetyt raportit viittaavat ilmiselviin sotarikoksiin. Myös viime sunnuntaina Jeninin pakolaisleirissä käyneet Amnesty Internationalin edustajat kertoivat löytäneensä merkkejä Israelin armeijan tekemistä sotarikoksista. Amnestyn pääsy Jeniniin samaan aikaan, kun Ahtisaaren ryhmä odotteli omaa vuoroaan, kertoo paljon Israelin suhtautumisesta YK:hon. Samalla se kuitenkin osoittaa myös, että Ahtisaaren selvitysryhmä otetaan Jerusalemissa vakavasti.
Tietojenkeruuryhmän työn toteutuminen alkoi olla yhä enemmän vaakalaudalla maanantaina, kun Israel jälleen kerran lykkäsi päätöstään suostumisesta yhteistyöhön ryhmän kanssa. Ulkoministeriön edustajan mukaan ryhmän pelätään vahingoittavan Israelin mainetta.
YK:n taholta on pyritty lieventämään Israelin pelkoja tekemällä joitakin Israelin toivomia muutoksia ryhmän kokoonpanoon ja tehtävän määrittelyyn. Ellei Israel tämänkään jälkeen suostu yhteistyöhön ryhmän kanssa, on selvää, että epäilyt Israelin vilpittömyyttä kohtaan kasvavat. Israel on korostanut etsineensä pelkästään terroristeja ja kiistänyt syytökset sotarikoksista ja joukkomurhasta.
Estäessään YK:n selvitysryhmän pääsyn Jeniniin Israel näyttää toimivan ikäänkuin sen ei tarvitsisi piitata lainkaan muusta maailmasta tai yleisestä mielipiteestä. Israelin toimia arvostellaan maailmalla yhä kriittisemmin. Arkkipiispa Jukka Paarman kommentit Lähi-idän kriisistä (HS 7.4.) olivat todella maltillisia ja tasapainoisia verrattuna siihen, mitä Israel voi odottaa, jos se lopullisesti estää Jeninin tapahtumien selvittämisen. Israelin viranomaisten lausunnoista päätellen näin saattaa valitettavasti kuitenkin käydä.
Julkaistu 30.4.2002 1:13:54 / Turun Sanomat
Lähdelinkki:
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:1:2002-04-30;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:0:0,104:8:104965,1:0:0:0:0:0:
- -"
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017645236
Jotta keskusteluun halulliset sielut löytäisivät tiensä niin israleilaisten kuin palestiinalaistenkin sydämiin myös kepusaitiston kautta,
ystävällisesti avitan itse kutakin etsiytymään lukemaan enemmän eli lisää Lähi-idän tilanteen taustoista vaikkap siis noista linkeistä tai niiden välisestä maastosta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017595197
- - >
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017645236
http://www.lausti.com/articles/books/reime.html
http://www.kaapeli.fi/akys/reimenkirja.html
http://www.vihrealanka.fi/2003/25/kolumni.html
http://www.rauhanpuolustajat.fi/pystykorvakirjat/kirjat/2003/israel.html
http://www.lausti.com/articles/books/juusola.html
http://www.lausti.com/articles/mideastcont.html
http://europe.mediamonitors.net/content/view/full/30552
http://www.zmag.org/content/showarticle.cfm?SectionID=107&ItemID=10363
http://www.counterpunch.org/cockburn06272006.html
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:1:2002-04-30;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:0:0,104:8:104965,1:0:0:0:0:0:
********************
Erikseen tohdin mainostaa - entisten eli aiemmissa keskusteluyhteyksissä siis mainitsemieni UPI:n tutkijoitten Heidi Huuhtasen ja Hanna Ojasen (& k:nit) sekä luonnollisesti Helsingin yliopiston dosentti Pertti Multasen ja Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrysen lisäksi ihan oikeana "Lähi-idän asiantuntijana" Helsingin yliopiston lehtori Hannu Juusolaa, jonka vuonna 2005 ilmestynyt "Israelin historia" Israelin historia on ensimmäinen kattava, ja yleisesti tunnustettu yliopistotasoinen yleisesitys.
Jonkinmoisen tuntuman Juusolan kirjasta saanee seuraavasta Tieteessä tapahtuu -lehden (3/2006) linkistä, jossa arkistolaitoksen pääjohtaja ja Suomen Lähi-idän instituutin säätiön hallituksen puheenjohtaja, dosentti Jussi Nuorteva
arvioi varsin mairittelevasti uutta kirjaa "sujuvaksi ja analyyttiseksi esitykseksi Israelin valtion historiasta".
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0306/nuorteva0306.pdf
Hannu Juusola itse on aiemmin 17.10.2002 pitänyt Historiallisessa Yhdistyksessä esitelmän "Israelin synty (1948) uudessa tutkimuksessa", josta esitelmästä laadittu artikkeli hieman laajempana selvittää tuhdisti enemmän Lähi-idän problematiikkaa kuin muutamat muuta lähinnä uskonnollis-lahkolaisista intohimoista synnytetyt Israelin apologiat, joista helluntaiherätyksen pastori-kirjailija Pekka Sartolan kirjoittamat artikkelit vaikuttaisivat äkisti sangen kauhistuttavilta - ahdaskatseisuudessaan...
Tässä siis Hannu Juusolan Israelin historian taustaa:
"Israelin valtion syntyyn vuonna 1948 liittyy kaksi kilpailevaa kansallista myyttiä tai narratiivia, sionistinen sekä palestiinalainen tai laajemmin arabinarratiivi. Perinteinen sionistinen tulkinta korostaa juutalaisten ikiaikaista historiaa Palestiinassa tai Israelin maassa (Erets Yisrael). Tämän narratiivin mukaan Palestiina oli sionistien tullessa käytännössä tyhjä ja hylätty kurja maa, yksinkertaisesti "kansaton maa maattomalle kansalle". Sionistit toivat mukanaan hyvää maan takapajuiselle väestölle, johon he suhtautuivat positiivisesti ja rauhantahtoisesti. Maan arabiväestö ei kuitenkaan hyväksynyt sionistien oikeutta palata Palestiinaan eikä maan jakoa. Kun YK marraskuussa 1947 ehdotti silloisen Britannian mandaattialueen jakoa juutalaisvaltioon ja arabivaltioon, arabiväestö ryhtyi hyökkäykseen juutalaisia kohtaan; ja kun Israel julistautui itsenäiseksi toukokuussa 1948, ympäröivät arabimaat yhtyivät hyökkäykseen Palestiinan arabien rinnalla tarkoituksenaan ajaa juutalaiset mereen. Urhoollisesti taistellen ja suurin uhrauksin pieni juutalainen David pystyi kuitenkin ihmeenomaisesti lyömään arabi-Goljatin. Satojen tuhansien Palestiinan arabien pako kodeistaan johtui arabijohtajien kehotuksista ja suoranaisista määräyksistä, joiden tarkoituksena oli oikeuttaa arabivaltioiden hyökkäys ja tehdä sille tilaa. Arabit lähtivät, vaikka juutalaiset pyysivät heitä jäämään. Sodan jälkeen Israel osoitti jatkuvasti halua sovintoon, mutta arabijohtajat torjuivat ja edelleenkin torjuvat Israelin rauhantahdon.
Arabimyytti on oikeastaan puhdas peilikuva tästä sionistisesta myytistä. Siinä sionismi yhdistetään imperialismiin ja kolonialismiin ja sionistit esitetään verenhimoisina roistoina, jotka ajoivat viattomat arabit kodeistaan alkuperäissuunnitelmansa mukaisesti käyttäen hyväksi Holokaustin aiheuttamaa kansainvälistä sympatiaa. Kummankin myytin tarkoitus on antaa oikeutus harjoitetulle politiikalle ja luoda kansallista yhtenäisyyttä, ja – kuten kansalliset myytit aina, ne edustavat vähintäänkin yksinkertaistettua ja valikoivaa tulkintaa historiasta.
Israelin synnyn jälkeisinä vuosikymmeninä israelilainen historiankirjoitus on hämmästyttävän hyvin heijastanut edellä lyhyesti kuvaamaani sionistista myyttiä. Taustalla on luonnollisesti se, että monet nuoren maan historioitsijoista olivat itse mukana osallisina valtion synnyssä, sekä se, että historiankirjoitus on pitkälti perustunut prosessissa mukana olleiden poliitikkojen ja sotilaiden muistelmiin. Arabipuolella kriittinen, länsimaistyyppinen historiankirjoitus on yleisemminkin puuttunut, eikä tutkijoilla ole juuri ollut mahdollista esittää vallitsevasta kansallisesta historiasta poikkeavia näkemyksiä. Länsimaiset tutkijat puolestaan ovat usein seuranneet joko israelilaista myyttiä tai arabimyyttiä.
1980-luvun lopulta alkaen Israelissa on noussut uusi polvi historioitsijoita, jotka ovat monin tavoin kritisoineet maansa aiempaa historiantutkimusta. Näitä historioitsijoita on alettu kutsua Israelin uushistorioitsijoiksi tai revisionistisiksi historioitsijoiksi. Uushistorioitsijat ovat syyttäneet vanhempaa historiantutkimusta kritiikittömyydestä ja kansallisen myytin rakentamisesta. Kuvaavaa esitetyn kritiikin ankaruudelle on populaarihistorioitsija Tom Segevin kommentti, jonka mukaan on väärin kutsua kriittistä ryhmää nimellä "uushistorioitsijat"; todellisuudessa heitä pitäisi kutsua ensimmäisiksi historioitsijoiksi, sillä "Israelissa ei ole ollut historiankirjoitusta; Israelissa on ollut vain mytologiaa, ideologiaa ja paljon indoktirinaatiota."
Historiantutkimuksen vanha kaarti ei ole jäänyt toimettomaksi, vaan on ryhtynyt vastahyökkäykseen, jossa uushistorioitsijoita syytetään Israelin historian tietoisesta vääristelystä ja arabipropagandan esittämisestä. Käyty keskustelu on ollut äärimmäisen kiivasta, henkilökohtaisuuksiin menevää ja poliittisesti latautunutta. Uushistorioitsijat edustavat tyypillisesti sionismin vasenta laitaa, kun perinteisen koulukunnan jäsenistä monet kuuluvat joko ben-gurionilaiseen keskitien vasemmistoon tai edustavat Israelin oikeistoa. Tieteellisten julkaisujen lisäksi keskustelua on käyty laajemmassa julkisuudessa, ja Israelin lisäksi väittely on levinnyt amerikanjuutalaisiin julkaisuihin; uusi polvi on esittänyt kantojaan esimerkiksi liberaalissa Tikkun-lehdessä ja perinteinen koulukunta konservatiivisessa Commentary-julkaisussa.
Samanaikaisesti on myös noussut joko länsimaissa tai Israelissa koulutettuja arabihistorioitsijoita, jotka käyttävät modernin historiantutkimuksen metodeja ja jotka ovat osallistuneet keskusteluun. Vaikka uushistorioitsijat tyypillisesti torjuvat perinteisen israelilaisen tulkinnan, ero arabitulkintoihin on usein todellisuudessa ilmeinen. Myös länsimaissa on enemmän ja enemmän tutkijoita, jotka pystyvät osallistumaan merkittävällä tavalla tutkimukseen. Aiemmin pelkästään jo kielitaidon puute teki tämän vaikeaksi. Kaiken kaikkiaan – huolimatta tutkimuskentän vahvasta politisoitumisesta – Israelin synnyn ympärillä käydään parhaillaan myös tieteellisessä mielessä mielenkiintoista keskustelua.
Israelin historian uuden arvioinnin taustalla on useita tekijöitä. Ensinnäkin Libanonin sota 1980-luvun alussa rikkoi ensimmäisen kerran kansallisen yhtenäisyyden sodan välttämättömyydestä. Silloinen pääministeri Menachem Begin puolusti hallituksensa politiikkaa vertaamalla sitä Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin politiikkaan. Tästä sai alkunsa laaja keskustelu, jossa myös aiempien sotien ja ylipäänsä Israelin harjoittaman politiikan oikeutusta alettiin pohtia. Palestiinalaisten vuonna 1987 alkanut kansannousu intifada vaikutti samaan suuntaan. Välttämätön edellytys uudelle tutkimukselle on ollut se, että 1970-luvun lopulta alkaen monet aiemmin salaiset israelilaiset viralliset dokumentit alkoivat tulla tutkijoiden käyttöön. Israelissa on omaksuttu brittiläinen 30 vuoden sääntö monien dokumenttien salassapitoon liittyen. Merkittävä ongelma tutkimuksessa on kuitenkin edelleenkin se, että monet arkistot ovat yhä suljettuja. Erityisesti tämä koskee luonnollisesti arabimaiden arkistoja.
Tässä esitelmässä esittelen lyhyesti eräitä uushistorioitsijoiden väitteitä ja niiden ympärillä käytyä keskustelua. Tilan rajallisuudesta johtuen joudun luonnollisesti olemaan hyvin valikoiva sekä yksinkertaistamaan tulkintoja. Monet väitteistä eivät itse asiassa ole uusia; merkittävää on se, että nyt niiden todentaminen arkistomateriaalin perusteella on tullut mahdolliseksi.
Palestiinalaisten exodus
Yksi keskeisimmistä Israelin valtion syntyyn liittyvistä kysymyksistä on mandaatti-Palestiinan arabiväestön kohtalo. Arviolta 700000 tai 750000 Palestiinan arabia pakeni tai karkotettiin kodeistaan vuosina 1947–1949, eli Israelin itsenäistymissodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja nopeasti kasvaneen juutalaisväestön välillä alkoi heti YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi toukokuun 14. päivä 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökkäävien arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sekä sisällissodasta että sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.
Kuten sanottu, pakolaisongelman synnystä on kaksi vastakkaista kansallista tulkintaa. Vuonna 1987 Benny Morris julkaisi teoksen The Birth of the Palestinian Refugee Problem 1947–49, jossa ensimmäistä kertaa käytettiin hyväksi vastikään tutkijoille avattuja dokumentteja. Morrisin mukaan ei ole näyttöä siitä, että Palestiinan arabijohto tai arabijohtajat muualla olisivat yleisesti kehottaneet arabeja lähtemään kodeistaan esimerkiksi radiolähetyksin. Päinvastoin myös hepreankielisissä radiolähetyksissä mainittiin arabijohtajien pyrkimykseksi estää pako. Tosin paon alkuvaiheessa arabijohtajat eivät toimineet aktiivisesti paon estämiseksi. Morris esittää Palestiinan arabiväestön paon takana olleen monisyisen kokonaisuuden. Pako johtui ennen kaikkea juutalaisten joukkojen hyökkäyksistä arabikohteisiin (arabit lähtivät juutalaisten hyökättyä kuhunkin kohteeseen tai välittömästi sen jälkeen), tähän liittyvästä pelosta, hyökkäyksiin toisinaan liittyneistä raakuuksista, karkotusmääräyksistä ja huhuista, jotka liioittelivat juutalaisten raakuuksia. Mutta pako johtui myös Palestiinan arabien poliittisen johdon kyvyttömyydestä: poliittinen johto oli se, joka poistui maasta ensimmäisenä. Myös taloudellisilla tekijöillä oli merkitystä. Palestiinan arabien talous oli kehittymätöntä ja monet olivat Britannian vähitellen romahtaneen mandaattihallinnon palveluksessa. Israelin konkreettisten toimien merkitys kasvoi prosessin myötä. Palestiinalaisten exoduksen alku tuli sen sijaan yllätyksenä, toki mieluisena, myös sionistijohdolle.
Morris ja myöhemmin muut ovat esittäneet runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka monissa tapauksissa israelilaiset joukot pakottivat arabiväestön lähtemään. Valtioiden välisen sodan alku kovensi juutalaisten asenteita. Sen sijaan Morris ei löytänyt mitään todisteita siitä, että sionistien johdolla olisi ollut jonkinlainen yleinen suunnitelma karkottaa arabit tai tällainen yleinen määräys olisi joukoille annettu. Morris asettuu siis tavallaan puoleen väliin perinteisen sionistisen narratiivin ja arabinarratiivin suhteen. Pakolaisuus ei johtunut arabijohtajien yleisestä määräyksestä tehdä tilaa hyökkäykselle, mutta pakolaisuus ei myöskään johtunut sionistien etukäteissuunnitelmasta karkottaa arabit, kuten traditionaalinen arabitulkinta esittää. Pakolaisuus oli ensisijaisesti sodan sivutuote. Näin siis Morris 1980-luvun lopulla.
Morrisin kirjan aihe on kenties kaikkein arin kaikista keskustelun kohteeksi tulleista kysymyksistä, ja se onkin saanut aikaan suunnattoman kiihkeän ja poliittisesti latautuneen väittelyn. Samalla aiheesta on kirjoitettu paljon uusia artikkeleita ja kirjoja sekä hepreaksi että kansainvälisillä kielillä. Historiallisen keskustelun sijaan keskustelu on usein todellisuudessa koskenut sionismin ja Israelin valtion oikeutusta. Kuvaavaa on se, että uushistorioitsijoiden on väitetty syyttävän Israelin syntyneen synnin seurauksena. Arabitutkijat – ennen muuta Nur Masalha – ja jotkut israelilaiset ja länsimaiset tutkijat ovat puolestaan väittäneet, ettei Morris uskaltanut mennä johtopäätöksissään niin pitkälle, kuin hänen aineistonsa antaisi aihetta. Ennen muuta Morrisia syytetään siitä, että hän on vähätellyt arabien siirtoa (joko vapaaehtoista tai pakollista) suunnittelevan ajattelun merkitystä sionismissa, erityisesti Israelin itsenäistymistä edeltävällä vuosikymmenellä.
Viimeisen viidentoista vuoden aikana lisää arkistomateriaalia on avattu tutkijoiden käyttöön. Yleisesti ottaen Morrisin alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tullut materiaali vahvistaa Palestiinan juutalaisyhteisön (yishuv) ja Israelin valtion osuutta palestiinalaispakolaisuuden synnyssä, kuten Morris itsekin on myöntänyt. Suoranaisten karkotusmääräysten ja raakuuksien merkitys oli ilmeisesti selvästi suurempi kuin Morris esitti 1980-luvulla. Esimerkiksi Pohjois-Galilean osalta meillä on nyt käytössä konkreettinen tyhjennysmääräys, jonka pohjoisen rintaman komentaja Moshe Karmel antoi (lokakuu 1948). Raakuuksien kohdalla ongelmana on edelleen se, että Israelin armeija ja puolustusministeriö eivät ole yleensä avanneet tutkimukselle niitä dokumentteja, jotka sisältävät konkreettisten karkotusten kuvauksia ja niihin mahdollisesti liittyviä raakuuksia.
Edelleen esimerkiksi kesällä 1948 kirjoitettu armeijan tiedustelupalvelun raportti vahvistaa sitä kuvaa (johon jo Morris päätyi), ettei arabijohtajien määräyksillä ollut merkittävää osaa arabiväestön paossa. Tämä joitakin vuosia sitten esiin tullut raportti tosin mainitsee, että jossain tapauksissa arabijohto on kehottanut siviiliväestöä – erityisesti naisia ja lapsia – väistymään väliaikaisesti taistelujen tieltä.
Arabien siirtoa koskevat ajatukset olivat yleisiä sionistijohtajien keskuudessa, vaikka julkisissa puheissa luonnollisesti esitettiinkin muuta. Tältä osalta tutkimuksella on vielä valtavasti tehtävää. Eri puolueiden, niiden johtajien ja karkotuksia konkreettisesti suorittaneiden sotilaiden jättämän kirjallisen aineiston huolellinen tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää. On vaikea osoittaa, onko arabiväestön karkottamista tai siirtoa pohtineilla puheilla suora yhteys siihen, mitä konkreettisesti tapahtui. Toistaiseksi tutkijoiden käytössä ei mielestäni ole mitään sellaista, joka osoittaisi sionisteilla olleen valmis suunnitelma, jonka perusteella Palestiinan arabit olisi järjestelmällisesti karkotettu tai siviiliväestöön kohdistuneet väkivaltaisuudet oikeutettu. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi Ben-Gurion oli aina hyvin varovainen siinä, mitä hän kirjallisesti ilmaisi. Vaikkei yleistä suunnitelmaa olisikaan ollut, on selvää, että syntynyttä tilaisuutta ja mahdollisuutta käytettiin hyväksi ja yleinen karkotusmyönteinen ilmapiiri epäilemättä vallitsi sionistien keskuudessa. Tätä osoittaa myös hallituksen päätös kesällä 1948 estää pakolaisten paluu sekä tyhjentyneiden arabikylien ja viljelysten järjestelmällinen tuhoaminen. Samaten armeijan komentaja Yigal Yadin ilmoitti elokuussa 1948, ettei Israel ollut kiinnostunut arabeista Israelissa ja että näiden paluu tulisi estää kaikin käytettävissä olevin keinoin. Eri alueilla ja eri komentajien alaisuudessa tilanne ilmeisesti kuitenkin käytännössä vaihteli huomattavasti. Usein eri väestöryhmiä kohdeltiin myös eri tavoin, tosin ei johdonmukaisesti. Druuseihin suhtauduttiin muita selvästi positiivisemmin.
Arabimaiden tavoitteet
Toinen keskeinen kysymys Israelin syntyä koskevassa tutkimuksessa on koskenut arabimaiden toimintaa ja tavoitteita vuoden 1948 sodassa. Traditionaalisen israelilaisen tulkinnan mukaanhan arabimaat (40 miljoonaa asukasta tuolloin) kävivät yhtenä joukkona heikon Israelin kimppuun tarkoituksenaan tuhota se. Uudessa tutkimuksessa tämä perinteinen käsitys on asetettu monin tavoin kyseenalaiseksi. Siitä ei ole epäilystä, etteikö taistelu olisi ollut Israelille raskas – noin yksi prosentti väestöstä (6000) sai surmansa – ja etteikö yhteisö olisi kokenut taistelevansa henkensä edestä.
Kuitenkin Israelilla todellisuudessa oli sodan joka vaiheessa miesylivoima taistelukentällä. Virallisen sodan alkuvaiheessa arabeilla oli korkeintaan 25000 miestä Palestiinan alueella, Israelin armeijalla noin 35000. Sodan loppupuolella Israelilla oli jo melkein kaksinkertainen määrä miehiä suhteessa arabijoukkoihin. Sodan alkuvaiheessa arabit olivat selvästi paremmin aseistettuja, mutta jo kesän 1948 aikana tilanne muuttui Israelin eduksi. Israelin armeija oli selvästi paremmin koulutettu ja johdettu kuin epäyhtenäiset arabijoukot, joiden sodankäyntiä rasittivat lisäksi hankalat huoltoyhteydet.
Olennainen kysymys uudessa tutkimuksessa on koskenut arabijoukkojen ja -hallitusten tavoitteita. Uushistorioitsijoista erityisesti Avi Shlaim ja Ilan Pappé ovat tutkimuksissaan korostaneet sionistijohdon ja Transjordanian emiirin ja sittemmin Jordanian kuninkaan Abdullah ibn Husainin läheisiä suhteita, jotka juonsivat 1920-luvun alkuun. Shlaimin mukaan marraskuussa 1947 saavutettiin epävirallinen sopimus tai strateginen yhteisymmärrys Abdullahin ja sionistijohdon salaisissa neuvotteluissa Palestiinan jakamisesta. Vastineeksi maasta Abdullahin tuli välttää juutalaisille kaavaillulle alueelle hyökkäämistä. Teorian mukaan tämä sopimus ja itse asiassa pitkäaikainen yhteistyö vaikutti molemminpuoliseen pidättyväisyyteen sodan aikana sekä myöhempään salaiseen yhteistyöhön Israelin ja Jordanian välillä. Sopimus oli selvästi suunnattu kolmatta osapuolta – Palestiinan arabeja – vastaan. Palestiinalainen nationalismi oli kummankin osapuolen vihollinen. Vanhan koulukunnan tutkijat ovat joko jyrkästi ja kategorisesti kieltäneet sionistijohdon sekaantumisen salaiseen sopimuksee,n, tai jos he ovat sopimuksen olemassaolon periaatteessa hyväksyneet, he ovat korostaneet sitä, että sopimus menetti käytännössä merkityksensä olosuhteiden muuttuessa sodan aikana. Sekä sionisti- että jordanialaisosapuoli koki ainakin jossain vaiheessa tulleensa petetyksi. Ilmeisesti vähintäänkin Abdullahin toimintaan yhteisymmärrys näyttää kuitenkin vaikuttaneen.
Vaikka arabimaat julistivat propagandassaan aikomusta tuhota juutalaisvaltio ja vaikka arabiliitolla oli suunnitelma koko Palestiinan valloittamiseksi, Abdullah, jolle arabijoukkojen muodollinen johto suotiin, muutti suunnitelmaa ja pyrki oman armeijansa (arabilegioona) osalta saamaan haltuunsa arabiosan Palestiinaa ja siten laajentamaan hallitsemaansa aluetta, muttei valloittamaan Israelille ehdotettua osaa eikä tuhoamaan juutalaisvaltiota. Käytännössä tarkoitus oli estää YK:n ehdottoman Palestiinan arabivaltion synty. Kuten tunnettua, Abdullah liittikin sodan jälkeen (1950) valtaamansa alueet osaksi johtamaansa valtiota. Myöskään Ben-Gurion ei pyrkinyt sodan loppuvaiheessa valloittamaan nykyistä Länsirantaa, vaikka se tuossa vaiheessa olisi ollut sotilaallisesti mahdollista. On mahdollista, että erityissuhde Jordaniaan oli yksi – vaikkei ainoa – päätökseen vaikuttaneista syistä. Israelin ja Abdullahin yhteistyö – mikä sen todellinen merkitys sitten olikin – kuvaa laajemminkin arabipuolen tavoitteellista hajaannusta ja sisäisiä ristiriitoja, joita Israel osasi hyvin käyttää hyväkseen. Esimerkiksi kun Israel kävi vastahyökkäykseen Egyptiä vastaan ensin lokakuussa 1948 ja uudelleen joulukuussa, se saattoi luottaa siihen, ettei Egyptiä kilpailijanaan pitävä Transjordania tulisi avuksi. Todellisuudessa arabimaiden tavoitteet olivat ensi sijassa itsekkäitä kansallisia intressejä. Pyhä sota juutalaisvaltiota vastaan Palestiinan arabiveljien auttamiseksi oli todellisuudessa alueen vastaitsenäistyneiden valtioiden kilpailua lisämaasta ja vallasta. Jos arabimaat olisivat voittaneet, ei ole juurikaan epäselvyyttä siitä, että ne olisivat jakaneet Palestiinan alueen keskenään. Arabiliiton johto paljasti briteille, että tarkoituksena oli syrjäyttää Jerusalemin mufti Hajj Amin al-Husaini palestiinalaisten johtajana.
Rauhantahto
Otan vielä esille yhden tärkeän kiistanalaisen kysymyksen. Sodan jälkeen Israel julisti julkisesti halukkuuttaan sovitteluun. Perustuen Israelin ulkoministeriön tutkijoille avattuihin dokumentteihin uusi tutkimus on kuitenkin esittänyt, että todellisuudessa Israel torjui useita arabien sovintoehdotuksia syksystä 1948 eteenpäin. Kuten tänäänkin, neuvottelujen ongelmakohtia olivat kysymykset rajoista ja pakolaisista. (Trans)Jordania, Syyria ja Egypti esittivät kaikki eri vaiheissa sopimuksia, jotka olisivat vähintäänkin käytännössä merkinneet Israelin hyväksymistä. Ben-Gurion ei kuitenkaan ehdotuksia hyväksynyt, sillä hän katsoi, että kaikki sopimukset joissa Israelin täytyisi luovuttaa merkittävä määrä maata olivat huonompia kuin status quon säilyttäminen. Näin siitä huolimatta, että status quo sisälsi sotatilan jatkumisen. Sotapäiväkirjassaan Ben-Gurion myöntää, että aseleposopimukset vastasivat olennaiselta osaltaan Israelin turvallisuustavoitteita. Israelilla ei ollut pakkoa mennä pidemmälle, huolimatta virallisesta rauhantahdosta.
Vaikka uusien tulkintojen vastustus on vielä voimakasta, uusi tutkimus on hiljalleen muuttamassa kuvaa Israelin syntyyn liittyvistä tapahtumista. On selvää, että kuva tulee vielä täydentymään erityisesti siinä vaiheessa, kun arabimaiden arkistot lopulta avataan. Uusi tutkimus ei esitä Israelin syntyyn liittyvää historiaa perinteiseksi hyvän ja pahan taisteluksi. Vaikka se on monin tavoin kriittistä Israelille, on se sitä myös arabiosapuolelle. Olennaisinta muutoksessa on kenties se, että Israelin syntyhistoria alkaa enemmän ja enemmän menettää kummankin puolen siihen liittämiä, elämää suurempia attribuutteja. Israelin syntyyn liittyneiden osapuolten toimet olivat todellisuudessa usein pikemminkin alhaisia ja surkeita kuin yleviä ja periaatteellisia. Aivan kuten historiassa missä tahansa, milloin tahansa.
Kirjallisuutta:
* Bar-Joseph, Uri, The Best of Enemies: Israel and Transjordan in the War of 1948. London 1987.
* Benvenisti, Meron, Sacred Landscape. The Buried History of the Holy land since 1948. Berkeley 2000.
* Finkelstein, Norman, Image and reality of the Israel-Palestine Conflict. London 1995.
* Flapan, Simha, The Birth of Israel: Myths and Realities. New York 1987.
* Juusola, Hannu & Heidi Huuhtanen (toim.), Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. 2002.
* Karsh, Ephraim, Fabricating Israeli History. The "New Historians." London 1997.
* Khalidi, Walid al- (toim.), All that remains: the Palestinian Villages Occupied and Depopulated by Israel in 1948. Washington DC 1992.
* Khalidi, Walid al-, "Plan Dalet: master plan for the conquest of Palestine," Journal of Palestine Studies 18(1): 4–37. 1988.
* Lustick, Ian, "Israeli history: who is fabricating what," Survival 39: 156–66. 1997.
* Masalha, Nur, "A Critique of Benny Morris," Journal of Palestine Studies 21(1): 90–97. 1991.
* Masalha, Nur, Expulsion of the Palestinians: the Concept of "Transfer" in Zionist Political Thought. Washington DC 1992.
* Morris, Benny, The Birth of the Palestinian Refugee Problem 1947–1949. Cambridge 1988.
* Morris, Benny, "The Eel and History: A Replay to Shabtai Teveth," Tikkun 5(1). January–February 1990.
* Morris, Benny, "Refabricating 1948," Journal of Palestine Studies 28(2): 68–76. 1998.
* Morris, Benny, Righteous Victims. A History of the Zionist-Arab Conflict 1881–2001 with a New Final Chapter. New York 2001.
* Pappé, Ilan, Britain and the Arab-Israel Conflict 1948–51. London 1988.
* Pappé, Ilan, The Making of the Arab-Israel Conflict 1947–1951. London 1992.
* Pappé, Ilan (toim.), The Israel/Palestine Question. Rewriting Histories. London & New York 1999.
* Rogan, Eugene L. & Avi Shlaim (toim.), The War for Palestine. Rewriting the history of 1948. Cambridge 2001.
* Segev, Tom, 1949: The First Israelis. New York 1986.
* Sela, Avraham, "Transjordan, Israel and the 1948 War: Myth, Historiography and Reality," Middle Eastern Studies 28: 623–88. 1992.
* Shlaim, Avi, Collusion across the Jordan. King Abdullah, the Zionist Movement, and the Partition of Palestine. Oxford 1988.
* Teveth, Shabtai, "Charging Israel with Original Sin," Commentary (September 1989).
Artikkelin kirjoittaja Hannu Juusola työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksessa.
Lähdelinkki:
http://holyland.vuodatus.net/page/Uushistoria
******************************
Hannu Juusolan kirja on luonnollisesti saanut kritiikkiä niin Israelin kuin Palestiinan kansan - omasta mielestään - tosiystäviltä, mutta kaiken kaikkiaan sitä on arvioitu mallikkaaksi tieteelliseksi tutkimukseksi...
*****************************
Hannu Juusola sai kunniamaininnan kirjasta Israelin historia, jonka kustantaja on Gaudeamus.
Hannu Juusola: Israelin historia, Gaudeamus
Kun kirjoittaa kirjan Israelin historiasta, asettaa kirjoittaja itsensä alttiiksi eri suunnista tulevalle kritiikille, syytöksille asenteellisuudesta puoleen tai toiseen. Israelin historia kun on täynnä kiistanalaisia kysymyksiä. Hannu Juusola on Israelin historia -kirjassaan onnistunut liikkumaan kieli niin keskellä suuta kuin mahdollista sortumatta silti kritiikittömyyteen tai mitäänsanomattomuuteen.
Kirjoittaja ei moralisoi vaan on kirjoittanut klassisen huolellisesti perustellun ja rakennetun tietokirjan, joka on erityisen tärkeä aiheeltaan ja laadukas toteutukseltaan. Kirja liikkuu maailmanpolitiikan keskipisteessä.
Kirja purkaa monia julkisessa keskustelussa esillä olevia niin israelilaisten kuin palestiinalaisten hellimiä myyttejä alueen historiallisista tapahtumista ja syy-seuraus-suhteista. Kirjan painopiste on paljolti poliittisessa ja sotahistoriassa, ei niinkään esimerkiksi talous- tai kulttuurihistoriassa. Tämä on ymmärrettävää: Israelin valtion historiallinen tausta ja koko olemassaolo on ollut poikkeuksellisen sotaisa. Alue on jatkuva maailmanpolitiikan ruutitynnyri.
Vasta tämän kirjan luettuaan asettuu uutislähetysten päivittäinen uutisvirta yhteyksiinsä ja tapahtumia on edes jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää. Mitä oikein tapahtuu, miten menneisyys on poikkeuksellisen vahvasti läsnä nykyisyydessä.
LAURI JÄNTIN SÄÄTIÖ
suomenkielisen tietokirjallisuuden edistämiseksi
Säätiön tarkoituksena on suomenkielisen tietokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla erityisen merkittävien tietokirjojen tekijöitä.
Lähdelinkki: http://www.hyy.fi/main.site?action=news/view&id=22&ngid=1&dev_sessionname_HYY_su2___1=71eec4d010dd46e41604409debd3b383
*****************************
Israel on oman menestyksensä uhri
[Esko Rantanen 10.4.2006 / Talouselämä ]
Hannu Juusola: Israelin historia. Gaudeamus, Helsinki 2005. 317 sivua, 33,90 euroa.
Itsenäinen Israelin juutalaisvaltio syntyi 1948. Hannu Juusolan kirja kuvaa pääosin itsenäisen Israelin vaiheita. Niitä leimaavat jatkuvat sodat ja ristiriidat alueen palestiinalaisväestön kanssa.
Jatkuvien ristiriitojen kronologiana Israelin historia on hiukan puuduttava. Verenvuodatuksesta ja arabihallitsijoiden taktisista puolenvaihdoista tai Israelin sisäpolitiikan ihmeellisyyksistä olisi voinut kirjoittaa värikkäämminkin. Viisaampaa on silti kuiva asiallisuus.
nosto
Useimmat arvioitsijat pitävät teosta malliesimerkkinä tasapainoisesta historiankirjoituksesta. Israelin tai palestiinalaisten tosi ystävät ovat kriittisiä, eri syystä kumpikin.
Kirjassa on puutteitakin. Miten juutalaiset oikeasti hankkivat maat viljelyksilleen ja siirtokunnille? Miten juutalaisvaltio rahoitti massiivisen maahanmuuton ja jatkuvan sotatilan aiheuttamat kustannukset? Esimerkiksi näihin kysymyksiin ei lukija löydä vastausta.
Lopultakin on niin, että mielenkiintoista jonkin yksikön elämässä ovat alku ja loppu. Israelin valtion synty on kiehtova tarina. Siitä saisi suomeksikin joku kirjoittaa.
Entä se loppu? Kukaan ei kai ennusta juutalaisvaltion tuhoutumista lähitulevaisuudessa.
Mutta aivan kirjan viimeisillä sivuilla Juusola avaa näkymän, jota ei tavallinen konfliktiuutisten kuluttaja heti tule ajatelleeksi.
60 vuoden tappelusta huolimatta - tai oikeastaan tästä syystä - Israel ja palestiinalaiset ovat lähentyneet toisiaan. Molemmat tunnustavat, että tässä nyt on vaan elettävä yhdessä, vaikka vieläkään ei ole selvää, minkälaisessa valtiomuodostumassa. Pitkä linja jää terroriuutisten tulvassa havaitsematta.
Voi käydä niin, että Israelista tulee kaikkien kansalaisten, juutalaisten ja arabien, valtio, jota nationalismi tai uskonto eivät määrittelisi. Ei-juutalaisen väestön osuus kasvaa ja "vapaita markkinoita korostava liberaali talouspolitiikka väistämättä heikentää valtiota ja lisää yksilöllisyyden merkitystä".
Juusola ikään kuin sanattomasti kysyy, missä silloin on juutalainen kansallisvaltio. Ei missään.
60 vuoden tappelusta huolimatta - tai oikeastaan tästä syystä - Israel ja palestiinalaiset ovat lähentyneet toisiaan."
Lähdelinkki: http://www.talouselama.fi/doc.te?f_id=884166
***********************
Kun siis - oli sitten kepulaisuuteen kallistuva tai sitten vaikkapa mieluummin ei juuri niinkään vaan pikemminkin aivan päinvastoin - avaa sydämensä ja myös muutamat hyllynsä ennestäänkin lukemattomat kirjat, yrittää jättää ennakkoasenteensa yömyssyn alle, saattaa löytää todellakin iahn uusia aspekteja paitsi Lähi-idän kysymykseen että myös ja jopa niistä, joita on saattanut aivan työkseen näillä kapi(ai)silla kepusaiteilla kummastella.
Sitten kun etsiytyy ajatuksella vielä vaikkapa muutamankin YK:n turvallisuusneuvoston resoluution pariin, saattaa hyvinkin tulla mietteisiin, että tämänkin jutun otsikossa ja myös teksteissä on ihan oikeata ja analyyttistä asiaa, jopa rutkasti enemmän kuin on sinällään löydettävissä esim. HS:n sinänsä varsin kelvollisilta "Palestiinan historian" sivustoilta...
"- - UN Security Council Resolution 242
From Wikipedia, the free encyclopedia.
United Nations Security Council Resolution 242 (S/RES/242) was adopted unanimously by the UN Security Council on November 22, 1967 in the aftermath of the Six Day War. It calls for the "withdrawal of Israeli armed forces from territories occupied in the recent conflict" (see semantic dispute) in exchange for an end to the Arab-Israeli conflict. The "territories" here refer to the West Bank, East Jerusalem, the Gaza Strip, the Sinai Peninsula and the Golan Heights. It is one of the most commonly referenced UN resolutions in Middle Eastern politics. - -"
http://holyland.vuodatus.net/page/UN242
http://holyland.vuodatus.net/page/TN
************************
"- - PALESTIINAN ALUEEN HISTORIAA
Nykypäivän palestiinalaiset ja israelilaiset elävät seudulla, jota on asuttu pitkään. Varhainen historia kertoo uskontojen synnystä, sodista ja luonnonmullistuksista, ja tänä päivänä alue on edelleen kolmen uskonnon kohtauspaikka. Siten arkeologisiin ja historian lähteisiin perustuva "aineistojen totuus" sekä toisaalta uskontoon ja perimätietoon perustuva "mielen totuus" sekoittuvat toisiinsa vääjäämättä. Lisäksi Lähi-itä on suurvaltapolitiikan yksi keskeinen näyttämö öljyalueiden läheisyyden vuoksi, ja se on omiaan kärjistämään ristiriitoja ja historian tulkintaa.
Varhaisin historia
(noin 8000 eKr—1700 eKr)
Palestiina on Välimeren itärannikolla, Negevin autiomaasta alkava alue, joka ulottuu laajemmalle kuin nykyisin kiistanalaiset Jordanjoen länsiranta ja Gazan kaista. Vuosituhansien saatossa Palestiinaan on lukeutunut siten myös alueita, jotka ovat osia nykyisestä Israelista, Jordaniasta, Libanonista ja Syyriasta.
Maanviljelystä alueella on harjoitettu yli 10 000 vuotta sitten, ja Jeriko onkin yksi maailman vanhimmista asutustaajamista. Kirjoituksia on löydetty useiden vuosituhansien takaa - paikallinen kanaanilainen aakkosisto on alkumuodossaan 3 600 vuotta vanhaa.
Raamatun mukaan juutalaisten ja muidenkin palestiinalaisten kansojen kantaisä Abraham vaelsi sukukuntineen Mesopotamiasta Kuolleenmeren tuntumaan Kanaaninmaahan parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme taitetta. Hänen jälkeläisilleen Jumala lupasi tämän maan, Raamattu sanoo. Muidenkin lähteiden mukaan Palestiinaan saapui noin 1 700 eKr väkeä idästä, seemiläisiä paimentolaisia Mesopotamiasta. He valtasivat alueita ja sekoittuivat vähitellen paikalliseen paimentolaisväestöön. Vähitellen muodostui muun muassa se kansa, jonka yhtä osaa myöhemmin kutsuttiin juutalaisiksi.
Juutalaisen perinteen mukaan Abrahamin ja Iisakin jälkeen kolmas patriarkka Jaakob (sittemmin Israel) osti oikeuden Abrahamin perintömaahan vanhemmalta kaksosveljeltään Esaulta papukeitolla. 'Luvattu maa' siirtyi näin vain Jaakobin poikien eli Israelin lasten perintömaaksi. Myöhemmistä palestiinalaisista kansoista edomilaisia (idumealaisia) on Raamatunkin mukaan usein pidetty Esaun jälkeläisinä.- -"
http://www2.hs.fi/kronot/palestiina/palestiina.html
**************************
http://www.un.org/Depts/dpa/qpal/
http://www.un.org/Depts/dpa/qpalnew/ga.htm
http://www.un.org/Depts/dpa/qpalnew/security_council.htm
"- - U.N. SECURITY COUNCIL RESOLUTION 242
NOVEMBER 22, 1967
The Security Council,
Expressing its continuing concern with the grave situation in the Middle East,
Emphasizing the inadmissibility of the acquisition of territory by war and the need to work for a just and lasting peace in which every State in the area can live in security,
Emphasizing further that all Member States in their acceptance of the Charter of the United Nations have undertaken a commitment to act in accordance with Article 2 of the Charter,
Affirms that the fulfillment of Charter principles requires the establishment of a just and lasting peace in the Middle East which should include the application of both the following principles:
Withdrawal of Israeli armed forces from territories occupied in the recent conflict;
Termination of all claims or states of belligerency and respect for and acknowledgement of the sovereignty, territorial integrity and political independence of every State in the area and their right to live in peace within secure and recognized boundaries free from threats or acts of force;
Affirms further the necessity
For guaranteeing freedom of navigation through international waterways in the area;
For achieving a just settlement of the refugee problem;
For guaranteeing the territorial inviolability and political independence of every State in the area, through measures including the establishment of demilitarized zones;
Requests the Secretary General to designate a Special Representative to proceed to the Middle East to establish and maintain contacts with the States concerned in order to promote agreement and assist efforts to achieve a peaceful and accepted settlement in accordance with the provisions and principles in this resolution;
Requests the Secretary-General to report to the Security Council on the progress of the efforts of the Special Representative as soon as possible. - -"
http://www.mideastweb.org/242.htm
http://domino.un.org/unispal.nsf/9a798adbf322aff38525617b006d88d7/7fb7c26fcbe80a31852560c50065f878!OpenDocument
http://unbisnet.un.org:8080/ipac20/ipac.jsp?session=108V0691N26Y9.82&menu=search&aspect=power&npp=50&ipp=20&profile=voting&ri=&index=.VM&term=SRES3381973
http://domino.un.org/UNISPAL.NSF/be25c7c81949e71a052567270057c82b/025974039acfb171852560de00548bbe!OpenDocument
PS. Tämänkertaisen juttuni otsikko on Henri J.M. Nouwen kirjan "Rauhantyö - Rukous, vastarinta ja yhteys" mottona.
Ja jotta aivan vastikään ilmestyneen Kirjapaja Oy:n kustantaman kirjan sanoma tulisi selväksi kaikille halullisille sieluille, referoitakoon innostuttavaksi myynti-iskuksi vielä kirjan takakannen sanomaa:
"Rauhantyöstä on tullut kritittyjen tärkein tehtävä. On toki muitakin tärkeitä tehtäviä: jumalanpalveluselämä, evankeliointi, kirkkokuntien lähentäminen toisiinsa, maailmanlaajuisen nälän ja köyhyyden lievittäminen sekä ihmisoikeuksien puolustaminen. Nämä kaikki liittyvät kuitenkin läheisesti tehtävään, joka on ylitse kaiken muun: rauhantyöhön. Rauhantyö merkitsee nykymaailmassa tulevaisuuden luomista ihmiskunnalle - se merkitsee yhteisen elämämme jatkumisen edellytysten turvaamista tällä planeetalle."
Ja jottei ns. totuus unohtuisi, muistutan siksikin myös aiemmista kirjoitteluista...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000017291532
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000017288768
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017291231
Järkihommat heitä Keskustalaisten hoidettavaksi.
Hyvä Matti.
>> Mutta keskustassa lienee mahdollista moni sellainen asia, jota ei voi järjellä ymmärtää. Mikä on se tekijä, joka yhdistää esim. Timo Ristimäen ja Seppo Hietasen keskustalaisiksi? No, yhden tekijän tiedän, mutta jääköön sanomatta.
... lisää vaikkapa tuolta
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017665092
...siinä, että voisin JÄRJELLÄ ymmärtää sinun ja Seppo Hietasen kuulumisen saman puolueen kannattajiin?
...sitä, että parlamentarismi toimii aidosti, että kaikki hallitusvaihtoehdot ovat avoimesti olemassa.
Kaikki muu ratketkoon niin kuin Matti Vanhanenkin on sanonut: sen mukaan, millaisia tavoitteita kukin puolue asettaa seuraavalle eduskuntakaudelle.
Niistä kahdesta suuresta, joiden tavoittet ovat lähimpänä toisiaan, tulee hallituksen runko, kun kolmas saa jäädä oppositioon.
Minulle eivät puolueet merkitse siis sen enempää kuin sitä, mitä puolueet aikovat saada aikaan.
Olennaista politiikassa minulle on vain se, mitä aiotaan tehdä, mihin pyritään - ei se kuka tekee ja kuka pyrkii.
Ei nyt ehkä siihen, mikä sitten lieneekään käsitys puolueista ja niiden mahdollisista kannattajista.
Mutta tuohon Lähi-idän tilannetta koskevaan kirjoitteluun toki kylläkin!
"- - Tein eilen avauksen Lähi-idän tilanteesta, joka nyt näkyy siirretyn kansainvälisen politiikan saitille yhdessä minut siihen innoittaneen Timo Ristimäen avauksen kanssa. Kyllä siinäkin avauksessa taas nähtiin kepulaisuuden olemusta ihmeellisimmillään Ja sellaisia edustavien puoluetta sinä siis haluaisit kokoomuksen kumppaniksi? Ota huomioon, ette he kuitenkin innolla pyrkivät ja osin onnistuvatkin ohjaamaan kannattamansa puolueen toimintaa", kirjoitit kahdenkeskeiseen keskieuroopan-kirjeenvaihtoonne "Jaba_43:n" kanssa.
Ja koska ydinasia toki tuossakovin epäanalyyttisessä kepu-kriittisessä kirjoituksessasi näytti olevan se, että et tunnu olevan kovin halukas tutustumaan Lähi-idästä olemassa olevaan objektiiviseen "asiantuntijatietouteen", siksi tarjoilin myös Keski-Eurooppaan asti herra jaballe äkkipikaista mahdollisuutta tutustua "JormaKKorhosen" väitteiden taustoihin.
Minulla ei ole iloa tuntea vähimmässäkään määrin ketään "Seppo Hietasta", joten vastaan vain omista kirjoituksistani sekä luonnollisesti myös niistä niiltä soin, että linkittämäni siteeraukset ja/tai referoinnit kestävät kriittisen arvioinnin. Ja kun linkitin esim. Arabikansojen Ystävyysseuran 36-sivuiseen "Miksi Palestiin?" -vihkoseen, kerroin samalla toki sen, että kyseinen vihkonen on tiedoiltaan vähintään yhtä tosiasiapohjaista kuin esim. helluntaiherätyksen kirjailija-pastori Pekka Sartolan kirjoitukset, joihin "JormaKKorhonen" oli niin kovasti ihastunut.
Joten yritä lukea - uudestaan tai sitten ensi kerran...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000352&posting=22000000017665092
"Onneksi keskusta ja kokoomus näyttävät löytävän toisensa."
Mulle riittää, että löytämisen todennäköisyys on enemmän kuin teoreettinen.
Missä ja milloin... sitä jaksan odottaa.