Onko tällainen tunnelmointi tuttua kellekään?
Jossain vaiheessa ennen itsaria alkaa helpottaa: täältähän pääsee pois, ei tätä loputtomiin jatku. Jotkut jäljellejäävät voivat tietysti vähän surra ja jotkut viisastelevat, että hulluhan se olikin ja aina uhkaili itsarijutuillaan, olis hakenut apua. Mutta elämä jatkuu. Ne jotka eivät jaksa, voivat seurata perässä. En voi estää heitä, eivätkä he voi estää minua.
Apua on haettu ja tähän asti se riitti. Pian en ole täällä enää räpiköimässä.
Viimeisellä hetkellä vilkuilen vielä, olisiko joku lähettänyt viestiä tai yrittänyt soittaa. Eipä tietenkään. Täällä palstallakin on hiljaista. Jopa masentuneet viettävät lomaa.
Levollisia mietteitä, seestynyt olo. Voi tehdä vielä jonkun arkisen jutun tai kirjoittaa jäähyväisviestin. Puhua seinille ja kuulla viimeisen kerran oman äänensä, jota kukaan ei kaivannut enää pitkään aikaan.
Välillä alkaa pelottaa. Entä jos joutuu vielä huonompaan paikkaan ja katuu ratkaisuaan? Tai entä jos epäonnistuu ja jää tänne nilkuttamaan tai makaamaan letkuihin? Entisistä ystävistä viimeisimmätkin karttavat hullua, joka on tehnyt jotain niin epätoivoista. Uudet murheet tulevat ja elämä on yhä kauheampaa...
Mutta mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat? Jos joku olisi halunnut ja voinut muuttaa jotain, se olisi jo tapahtunut.
Uusia yrityksiä, turhautumista, välillä jotain hyvääkin tapahtuu. Sitten taas masennus ja loppu edessä. Vetääkö pää täyteen viinaa? Miten lähteä kivuttomimmin? Tai oikein kivuliaasti, että muistaa kuolleensa...?
Ne, jotka eivät ole olleet itsaritunnelmissa ennen/jälkeen, voisivat jättää vastaamatta tähän. Muitakin viestiketjuja voi käyttää oman hyvän mielensä puhkumiseen.
Jossain vaiheessa ennen itsaria alkaa helpottaa: täältähän pääsee pois, ei tätä loputtomiin jatku. Jotkut jäljellejäävät voivat tietysti vähän surra ja jotkut viisastelevat, että hulluhan se olikin ja aina uhkaili itsarijutuillaan, olis hakenut apua. Mutta elämä jatkuu. Ne jotka eivät jaksa, voivat seurata perässä. En voi estää heitä, eivätkä he voi estää minua.
Apua on haettu ja tähän asti se riitti. Pian en ole täällä enää räpiköimässä.
Viimeisellä hetkellä vilkuilen vielä, olisiko joku lähettänyt viestiä tai yrittänyt soittaa. Eipä tietenkään. Täällä palstallakin on hiljaista. Jopa masentuneet viettävät lomaa.
Levollisia mietteitä, seestynyt olo. Voi tehdä vielä jonkun arkisen jutun tai kirjoittaa jäähyväisviestin. Puhua seinille ja kuulla viimeisen kerran oman äänensä, jota kukaan ei kaivannut enää pitkään aikaan.
Välillä alkaa pelottaa. Entä jos joutuu vielä huonompaan paikkaan ja katuu ratkaisuaan? Tai entä jos epäonnistuu ja jää tänne nilkuttamaan tai makaamaan letkuihin? Entisistä ystävistä viimeisimmätkin karttavat hullua, joka on tehnyt jotain niin epätoivoista. Uudet murheet tulevat ja elämä on yhä kauheampaa...
Mutta mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat? Jos joku olisi halunnut ja voinut muuttaa jotain, se olisi jo tapahtunut.
Uusia yrityksiä, turhautumista, välillä jotain hyvääkin tapahtuu. Sitten taas masennus ja loppu edessä. Vetääkö pää täyteen viinaa? Miten lähteä kivuttomimmin? Tai oikein kivuliaasti, että muistaa kuolleensa...?
Ne, jotka eivät ole olleet itsaritunnelmissa ennen/jälkeen, voisivat jättää vastaamatta tähän. Muitakin viestiketjuja voi käyttää oman hyvän mielensä puhkumiseen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Joskus muutama vuosi sitten tuli harrastettua teinimäistä itsensä viiltelemistä, koska ilmeisesti se helpotti jossain määrin sitä ahdistusta.
Vähän aikaa sitten kävi taas ahdistukset ylipääsemättömäksi ja sain kuningasidean vetää ahdistukseeni ja masennukseeni tarkoitettuja lääkkeitä sekasin&yliannostuksella. Kaippa sitä itsaria siinä sitten ajoi lähinnä takaa ja kaipa se henki olis lähtenytkin ellei mua olis saatu kiinni ja passitettu ensiapuun. 3 päivää makasin siellä osastolla ja johan se oli ankeeta, lisäks piti yrittää selittää lekureille että "eemmmä mitää yrittäny" ettei jonneki vielä ahdistavampaan seurantaan olis joutunu lukkojen taakse.
Sieltä ku pääs pois, oli olo taas helpottunut hetken ajan ja oli peräti jonkinlaista elämänhalua. Vaan taas alkaa hiipua... mitähän sitä keksis seuraavaks?
Tuttu tilanne tuo, että joutuu lekureille vakuuttamaan, ettei tässä mitään...
Pelkästään se että pääsee pois sairaalasta antaa vähäksi aikaa halua elää eli siinä mielessä keikka on jopa hyödyllinen.
Lääkärit voivat olla myös tosi pirullisia ja uhkailla just jollain pakkohoidoilla.
Kai ne tietää että se on paras konsti erottaa hullut niistä jotka osaa tappaa itsensä jäämättä lopulta niiden haaviin.
Sitten kotona alkaa taas miettimään talojen kattoja ja muita mahdollisuuksia.
Viime aikoina olen ajatellut että kokeilen jotain sota-aluetta, esim. Baghdadia.
Jos siellä ei henki lähde niin sitten täytyy taas miettiä jotain muuta.
Ääähh, sota-alueilla saattaa tulla aikamoinen kitumiskuolema.
Ei ainakaan lääkkeillä taida enää uskaltaa pelleillä, sillon ainaki toisella kerralla joutuu automaattisesti "pehmeelle osastolle". Vaikka se oiski aika miellyttävä tapa vetää yks 100 tabun paketti Supriumia ja viilettää tuolla jossain filmi poikki niinku mikäki kännikala kunnes henki lähtee. Tai niin ainaki psyko sanoi että tolla lääkkeellä sais hengen pois, tiä sitten.
Jos olis olemassa joku Kivuton&Nopee itsari-lääke saatavilla apteekista ilman reseptiä, niin ei varmaan kahta kertaa tarvis miettiä. Harmi vaan, ettei valtio tue tätä millään tavalla. Eikö olis halvempaa antaa itsetuhoisille konsti päättää päivänsä sen sijaan ku kalliilla yrittää hoitaa niitä toivottomuuksia kuntoon? Montakohan miljardia euroa sitä kulutetaan joihinkin tehottomiin psyykelääkkeisiin joita vaan orjallisesti napsitaan toivoen parasta...
"Jos olis olemassa joku Kivuton&Nopee itsari-lääke saatavilla apteekista ilman reseptiä, niin ei varmaan kahta kertaa tarvis miettiä. Harmi vaan, ettei valtio tue tätä millään tavalla. "
Sellainen on.
Haluaisin tietää.
se henki lähteekin jos tarpeeks jotain Buranaa/yskänlääkettä/kurkkupastilleja napsii. HEH.
Ei ole burana. En rupea tässä lääkkeen nimiä luettelemaan.
sitten kannattanut jättää kokonaan sanomatta?
lihl
Kyllä se vähän helpottaa oloa, kun on senverran lääkevarastoa, että saa ainakin vähäksi aikaa pollan tyhjäksi.
kun mun nuppia ei saa tyhjäksi mikään lääke?
Itsemurhan ajattelu on kuin alkoholistin parannustie: aamulla ajattelee että elän nyt vielä tämän päivän, illalla taas ajattelee että elin tämänkin päivän. Itse teosta minut pitää irti vain rohkeuden puute. Olen yrittänyt kolme kertaa, joten tiedän että ihminen on sitkeä elukka, eikä helposti kuukahda (paitsi vahingossa).
Lukekaa toi Neil Harwickin Hullun lailla. Se on hyvä koettu kertomus masennuksen kulusta (ei mikään julkkisdeppari). Sellaiset kertomukset auttavat rämpimään tämän helvetin suon reunaa.
Ennen: oli kuin uusi kupla täynnä toivoa olisi auennut. Minulla oli sittenkin vaihtoehto, pako.
Lähellä h-hetkeä: En kirjoitellut mitään saatetta, ei enää teatteria. Kaiken voi jättää kesken.
jälkeen: Näin heidän tuskansa ja sekin sattui ja hävetti. Alemmas en voinut enää päästä. Siinä se on häpeän ultimatum. Sairaalan jälkeen jatkui vielä ne hirveet krampit ja nykiminen. En vaikuttanut muuta kuin silpoutuneelta. Onneksi reilut pari vuotta katosi muistista ja ja muutenkin jäi "hötöksi".
kauan jälkeen: en ole uusinut. Harmittaa vain se, että silloin tällöin nään painajaismaisia väläyksiä menneiltä vuosilta ja muistan ohi ajaessani jonkun paikan tai asian.
En nuku vieläkään.
Itsarin kanssa "leikittely" helpottaa oloa ainakin mulla, mutta se saa mut myös entistä masentuneemmaksi, koska en pysty sitä tekeen epäonnistumisen pelon takia.
Sitä seisoo kaiteen reunalla ja nojaa siihen tietäen, ettei tarvittais kuin yksi pieni liike ja olis poissa. (Tai sitten pyörätuolissa tai letkuissa)
Ratin pieni liikautus ja törmäisi vastaan tulevaan rekkaan tai tien viereiseen kallioon. Suhteellisen varma tapa. Tai sitten ei, jälleen letkuissa.
Pilleripurkki ja viinapullo yhdessä tuovat miellyttävän keveän olon ja muutamalla kymmenellä ylimääräisellä pillerillä henki menisi. Tai sitten ei. Vatsahuuhteluun ja valtaisat kivut päässä, vatsassa ja koko ruumiissa.
Ampumaradalla vain yksi pieni sormen liike kohti aivoja. Autuas rentous. Tai sitten ei. Aivokuolleena letukuissa, omaiset joutuu kärsiin monta aikaa tai sitten vaan halvaantuu.
Miksi itsensä tappaminenkin voi olla niin vaikeaa ja tuottaa vaan lisää masennusta!
Jotenkin tämä itsemurha keskustelu alkaa väsyttää oikeasti.Joka sillä uhkaa mitä vastaat et mitään ettei ihminen enempää ahdistu ja tee sitä.Saat loppu elämäsi tuskat jos henkilö vastaa kiitti nyt seen teen.
Tämä on VAKAVA ASIA ja ymmärrän että teitä on todella paljon ja olette kamalan ratkaisun edessä,sitä en väheksy hetkeäkään.
Rakas ystäväni sai tietää että hänen miehensä oli pettänyt häntä.Tulos veti melkein kossu pullon ja listan diabameja ja sairaalaan.Vatsa huuhtelut ei tietoakaan kuolemasta.
Olin hänen mukana ja päivystävä lääkäri sano näillä sanoilla olisi vähän muutakin tekemistä kun kattoo näitä pellejä.Tuntu pikkasen karmealta mut tavallaan ymmärsin ihmisen tuskan ja lääkärin turhautimisen.Paha sanoa noin mut näin minä se koin.jaksakaa uskoa huomiseen se kannattaa.
"Olin hänen mukana ja päivystävä lääkäri sano näillä sanoilla olisi vähän muutakin tekemistä kun kattoo näitä pellejä.Tuntu pikkasen karmealta mut tavallaan ymmärsin ihmisen tuskan ja lääkärin turhautimisen."
Kumman monella lääkärillä tuntuu olevan tommonen käsitys asiasta, että aivan ku me masentuneet ihan pelkäksi huviksemme vedämme kaikenlaisia yliannostuksia että pääsisimme SAIRAALAAN LÄÄKÄRIÄ KIUSAAMAAN. Joo! Itsekin törmäsin just tällaseen piruilevaan kusipäähän. Ei oo mikään pakko hoitaa jos kerran niin pännii "nää pellet". Miksei voi vaan antaa kuolla?
Onhan niitä tuollaisiakin lekureita, umpikyynisiä. Varmasti sitä sellaiseksi pikkuhiljaa turtuu. Lekurin ammatissa vaan on oma etiikkansa. Se ei tietenkään vielä tarkoita, että jokainen lekuri sitä etiikka noudattaa ja siksi varmasti joku tuollaista laukookin.
Elämä on perkeleen sitkee. Itsekin osastovuosina törmäsin moneen. Usean kanssa tuli ystävystyttyäkin, nyt ainut paikka missä noita näkee on hautausmaa ja alibin kansi. Yhtä näen silloin tällöin muissa merkeissä. =)
Yllättävän moni ampuu läheltä ohi tai hyppää liian matalalta. Jättäähän se jäljet: toinen puoli kasvoista, rullatuoli jne... Mulle ei jäänyt mitään ulkoista vain muistiongelmat ja nykiminen.
Luulen, etten yritä enää kolmatta kertaa. On mulla keinoni saada aivot vielä tästä tyhjemmiksi.
Olen samaa mieltä!
Ja jos tollaiseen typerään ja heikkoon ratkaisuun päätyisit,niin älä törmää viattomiin ja vie heiltäkin henkeä ja omaisilta elämää!
terveet ja ylimieliset helvattiin täältä kettuilemasta
sellasta tää elämä on...ainainen vitutus päällä...raha ja avoliito ongelmia.
Siinäpä se..rahaa kun saisi niin ei tälläiset mietteet päässä olisi, ja suuta sanoa ukolle että alappas kalppia..mutta, milläs elelet ees sitten jos ukon ajat pois?ja maksat vuokran ja ruuan? töissä käyn mutta rahaa ei siltikkään jää laskujen jälkeen ja lainaakin on eikä ukko lainaa rahaa,,sekin vielä..kyllä tässä ahdingossa alkaa pikkuhiljaa miettimään elämän toisiasioita että onkohan täällä ihan viisasta kitua=(