Minulla ei ole koskaan ollut juurikaan kavereita, ystävistä puhumattakaan. Syy on luonteessani, olen arka ja vetäytyvä. Juttu ei ahdistaisi niinkään paljon jolleivat kaikki ihmiset ympärillä hehkuttaisi laajasta ystäväpiiristään. Esimerkiksi töissä olen joutunut kehittämään keksittyjä kavereita, joiden kanssa muka vietän iltaa juhlapäivinä. Olisihan se naurettavaa sanoa, että "olen yksin kotona", kun muut pälättävät uudenvuoden vietosta tms.
Ja se, että oletetaan, että kaikilla on hirvittävästi kavereita ja jos ei ole asiaa pidetään suurena ällistelyn aiheena. Sen ettei seurustele pystyy vielä kertomaan ilman kummempia ihmettelyitä, mutta kaverittomuus on suuri juttu.
Ja se, että oletetaan, että kaikilla on hirvittävästi kavereita ja jos ei ole asiaa pidetään suurena ällistelyn aiheena. Sen ettei seurustele pystyy vielä kertomaan ilman kummempia ihmettelyitä, mutta kaverittomuus on suuri juttu.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mutta oletko koskaan ajatellut ettet ole ainoa yksinäinen tässä maailmassa. Katsopa joskus näitä palstoja "sillä silmällä" niin huomaat että yksinäisyys on tänä tietokoneaikana todella yleistä. Se ei tietenkään lohduta sinua, mutta aikaa vaatii saada päässä asiat sille mallille että tekee jotain mikä muuttaa tilanteesi. Sinunkin olisi ehkä hyvä etsiä itsellesi joku harrastus, jossa tapaat uusia ihmisiä.
Tuo että oletetaan kaikilla olevan laaja kaveripiiri tulee varmaan tuolta Jenkeistä, kun siellä tällainen jurompi suomalainen katsottais varmaan sairaaks tyypiks. Siellä kaikkien tulee olla iloisia vailla murheita ja harrastaa loputonta small talkia, jolla ei tarkoiteta mitään, mutta koko ajan kuitenkin kehutaan ja ihaillaan toisia. Hyvin pinnallista elämää, ja siksipä täällä Suomessakin ihmiset ovat alkaneet tuntea itsensä omituiseksi jos eivät ole menneet mukaan tohon amerikkalaiseen hapatukseen, - vaikka kautta aikojen suomalaiseen luonteenpiirteeseen on kuulunut enemmänkin ehkä jonkinlainen varuillaanolo tai ujous.
Ei kaverittomuus tarkoita sitä että on huonompi kuin muut tai olisi jotenkin poikkeava, mutta koska sinua se varmasti häiritsee, niin sinun olisi kyllä hyvä tehdä jokin muutos elämääsi että siinä alkaisi tapahtua ja tuntisit eläväsi todella. Ihmisiin voi joskus pettyäkin, mutta se on vain elämää. Muista että kukaan ihminen ei ole korvaamaton ja jos sinulla on edes joku tuttu tyyppi, niin mene sen kanssa yhdessä vaikka ulos, niin huomaat että on heti helpompi hengittää... Ei sen tarvi olla sydänystävä, mutta juttukaverikin on kivempi kuin olla yksin.
Monet ovat arkoja luonteeltaan, mutta toivottavasti aikaa myöten saat itsestäsi koulittua rohkeamman tyypin. MUISTA ei ne ihmiset sua syö jos niille puhuu. Ja jos joku on tympee älä anna sen sua lannistaa. Sehän on sen ihmisen ongelma -ihan totta. Älä ainakaan ajattele mitä muut ajattelee koska se on loputon suo ja siihen ajatustapaan jää kiinni. Ole oma itsesi - älä ala-arvioi itseäsi - olet vain sellainen kuin olet mutta pidä silmät auki niin yhtäkkiä sinulla voi olla uusi tuttavuus siinä. Jos tulee halu jutella jollekin niin tee niin ja katso mitä tuleman pitää. Älä vaan jää sinne masennuksen syövereihin ja ala itsellesi uskotella että mikään ei koskaan muutu. Tää elämä on monimuotoinen asia - tähän kuuluu kaikenlaisia vaiheita. Itsellänikin on nyt ollut pidempään jo todella vaikeeta, mutta uskon että jotankin päivänä kaikki taas muuttuu enkä suostu vajoamaan toivottomuuteen... Ei tää elämä nyt NIIN vakavaa ole - ainakaan jos on vielä terve eikä tartte nähdä nälkää.
Onnea ja toivoa sinulle elämääsi toivoo yksi saman kokenut
No suomessa tutustuminen on muutenkin niin vaikeaa. Kun kansa on yleisesti sulkeutunutta.
29v kaveri tässä Hesasta, etsimässä myös kesäkavereita. Kavereita on, mutta kaikki ovat kiinni touhuissaan ja töissään. Niin kuin minäkin normaalisti. Kun sitten koittaa kesäloma, eikä ole töitä ja normaaleita muita projekteja huomaa yhtäkkiä ettei ole yhtään mitään.
Maili:
[email protected]
Vaikka tällä palstalla yksinäisiä on paljon, niin "todellisessa elämässä" me olemme kuitenkin marginaaliryhmä. Toki aina voi lohduttaututa sillä, ettei ole ainoa, mutta ei se ajatus loppupeleissä paljon lämmitä. Kivut ovat aina henkilökohtaisia.
Kuten sanotaan, alku on aina se vaikein. Kun saa yhden kaverin, niin sitä kautta tutustuu toiseen, ja sitä kautta neljänteen ja viidenteen. Positiivnen kierre kasvaa potenssissa. Mutta nollaa ei voi korottaa potenssiin, siitä tulee aina nolla. Täytyy saada se lähtötilanne kuntoon. Kaveria ei kannata hakea, kavereita tulee kun on tullakseen. Mitä enemmän on aktiivisesti mukana eri jutuissa, sitä suuremmaksi todennäköisyys kasvaa. Yleensäkin kannattaa vain hakeutua sellaisiin kulisseihin, missä tulee niitä mahdollisuuksia. Työpaikka on yksi sellainen, kannattaa jutella monien kanssa, ja samalla tunnustella kenestä olisi kaveriksi.
Yksi keino on viedä aihe vaivihkaa siihen, että voi kysyä joltain että mitäs puuhastelet tänään. Jos toinen sanoo että ei oikein ole vielä miettinyt, niin sitten vain empimättä sanoa, että jos ei ole tekemistä niin lähde töiden jälkeen terassille parille. Kukapa ei lähtisi. Siellä se tutustuminen käy sitten itsestään.
Ole ihmisille sellainen, kun toivot heidän olevan sinulle... Hyvää kesää...
Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa yksinäisyydestä on tullut hävettävä asia?
Itsekin häpeilen yksinäisyyttäni. Koulussa opiskelutovereilleni saattaa päästä jokin valkoinen valhe jostain "toisessa kaupungissa vietetystä vapusta" vaikka oikeasti olisinkin ollut kotona kissan kanssa.
Mitä hävettävää yksinäisyydessä oikein on? Luullaanko ihmistä automaattisesti hulluksi, poikkeavaksi tai muuten vain epäilyttäväksi, jos ei ole kavereita? Miksi?
Toisaalta mietin myös omaa "pinnallisuuttani". Miksi siis mietin, mitä toiset ajattelevat? Mitä väliä sillä on, jos olen jonkin juhlapyhän yksin kotona ja joku saa tietää asiasta? Miksen vain kävelisi pää pystyssä kaduilla ja nauttisi omasta olostani?
Kumpa tietäisin vastaukset... :/
"Mitä hävettävää yksinäisyydessä oikein on? Luullaanko ihmistä automaattisesti hulluksi, poikkeavaksi tai muuten vain epäilyttäväksi, jos ei ole kavereita? Miksi?"
Kyllä monelle saattaa tulla sellainen vaikutelma että joku on jotenkin "vajaa" jos hän on vain yksin. Aletaan miettimään että mistähän se yksin olo voisi johtua, onko henkilössä jotain omituista kun hän ei ole kenellekään kelvannut.
No, tässäkin asiassa on toinen puoli. Se kun riippuu vähän myös ihmisestä, miten tuohon asiaan suhtaudutaan. Jos olet muuten mukava tyyppi niin onko se nyt niin big deal jos ei ole kavereita. Ei sitä asiaa jaksa silloin kukaan miettiä.
"Toisaalta mietin myös omaa "pinnallisuuttani". Miksi siis mietin, mitä toiset ajattelevat? Mitä väliä sillä on, jos olen jonkin juhlapyhän yksin kotona ja joku saa tietää asiasta? Miksen vain kävelisi pää pystyssä kaduilla ja nauttisi omasta olostani?"
Sinäpä sen sanoit. Ei nyt luulisi olevan iso juttu jos olet yhden juhlapyhän kotona. :) Pikemminkin voisit hehkuttaa kaikille miten mahtavaa on kun voit ottaa kaikki seikat huomioon ja nauttia täydellisestä rauhasta. Tai jos haluaisit kuitenkin olla ihmisten ilmoilla, voit kommentoida muille "vittu kun keksis jotain tekemistä viikonlopuksi ettei tarttis yksin ihmetellä".
Oikeastaan kaikista tärkeintä on tajuta miten haittaavaa tuo itsensä häpeily on. Vaikka olisitkin yksinäinen tai jopa omituinen, on paras vaihtoehto pitää pää pystyssä ja olla sellainen mitä on. Muutkin suhtautuvat sinuun silloin luottavaisemmin kun et yritä peitellä mitään epämääräistä, ja samalla myös itseltäsi vähenee taakkaa kun ei tarvitse harmitella noita juttuja.
Itseluottamus on oikeastaan kaikista tärkein juttu tässä ja se alkaa myös automaattisesti kasvamaan nopeaan tahtiin mitä vähemmän itseään häpeilee.
"Kumpa tietäisin vastaukset... :/"
Nyt tiedät. ;)
...toisin sanoen me yksinäiset häpeänpilkut vain ryvetämme itseämme yhä syvemmälle suohon ajattelemalla pahaa itsestämme.
Voi vihta. Pitäisi vain olla sitä rohkeutta ja pirullista sisua olla oma tyhmä ittensä. Pitäisi uskaltaa tehdä aloitteita, aukasta se suu ja pistää asiat pyörimään. Mitä maksaa yrittää?
Entä jos syksyllä lähestyisin jotain opiskelutoveriani jollain konstilla? Haa.
Taidan alkaa suunnitella strategiaani.
Itsetunto on rohkeutta olla oma itsensä. Jos mä uskallan ilmaista mielipiteitäni opiskeluun/käsiteltäviin aiheisiin liittyvissä asioissa, niin miksen sitten uskaltaisi tehdä aloitetta myös mahdollisen ystävyyden saralla?
Jos uskallan pukeutua niin kuin haluan välittämättä muista ihmisistä, enkä häpeä ulkonäköäni, niin miksi sitten häpeän tätä raastavaa tunnetta?
Ei tässä missään ole järkeä. Mun pitää ottaa itteäni niskasta kiinni...
pääpiirteittäin parin viikon kesäloma just tässä kotona 4 seinän sisällä, ehkä pari kertaa kävin kaupassa. Siis ajatella, kuka hemmetin hullu voi 2 viikkoo olla vaan näin. Töissä sit pisti vaikeeks ku kyseltiin että "mitäs teit lomalla, kävikkö siel ja tääl blablabla" ja oli sit pakko jotain ylimäärästä "reissua" kehittää. Olis vaan hävettäny niin saakelisti jos ois sanonu miten oikeesti meni...
Mieliala koheni kummasti, kun sain teiltä opastusta. Niinhän se on, että vain minä itse voin muuttaa elämääni. Täytyy siis ainakin yrittää, mutta hyvin pieniä askeleita kerrallaan.
Minäkin häpeän yksinäisyyttä, niin kuin monet muutkin. Ehkä se juuri on jotain sellaista, että sitä tuntee itsensä jotenkin luuseriksi ja huonommaksi ihmiseksi kun ei ole "pystynyt" hankkimaan itselleen sosiaalista elämää. Eihän kukaan halua antaa itsestään sellaista kuvaa, että olisi jotenkin heikko tai säälittävä. Kaikki avoimet, äänekkäät, vahvat ja tosi sosiaaliset ihmiset kuitenkin onnistuvat aina saamaan ystäviä, joten mikä minä sitten olen?
Itse olen myös ujo ja arka joten siitä syystä minulla ei ole alkupeleissä ollut koskaan paljon ystäviä. Vaikka vielä yläasteen aikoina niitä oli pari, niin en kuitenkaan ole koskaan ollut mikään "suosittu" seuralainen kellekään joten yhteydet ovat katkenneet lähes kokonaan. Luulen, että ihmiset pitävät minua tylsänä tyyppinä. Mutta niin minä kyllä olenkin.
Ja raaka tosiasia on, että niitä ystäviä on TODELLA vaikea saada.
Olen itsekin sortunut tuohon luuseri-ajatteluun ja menettänyt monta yöunta tämän asian takia. Mutta toisaalta, mitä jos me tehtäisiin sellainen vallankumous, että otettaisiin se kohtalo omiin käsiimme ja hyväksyttäisiin itsemme kokonaisvaltaisesti siitä huolimatta ettemme mielestämme olisi toisten hyväksymiä.
Mun mielestä näitä ylisosiaalisia, äänekkäitä ihmisiä arvostetaan ihan liikaa. Ehkä me vaitonaiset olemme syntyneet väärään kulttuuriin?
Jossain itämaisessa yhteisössä voisi olla helpompaa? Ärsyttää kuitenkin tuo ylisosiaalisten ihmisten hegemonia. Jumankauta, kyllä yksinäisellä ja hiljaisellakin voi olla sellaisia ominaisuuksia ja kykyjä, joita voi katsoa hyviksi ja joita ylisosiaalisilla ihmisillä ei ole.
Mut toisaalta, kuten mun tapauksessa, se pohja terveelle kehitykselle ja itsetunnolle, on viety erilaisten kiusaamisten ansiosta jo hyvin nuorella iälle, joten ei ole helppoa saada itselleen sitä, mitä hädin tuskin on koskaan ollut olemassakaan...
Mutta miksi sen pitäisi olla helppoa?
Entäpä jos menneisyyden kärsimyksen määrä on suoraan suhteessa tulevaisuuden onnen määrään?
Tuo ajatus kuullostaa mukavalta... :)
piti olla muutama vuosikymmen sitten, että pääsi mukaan piireihin. Nykyään se "jäsenkirja" on sitten tuo sosiaalisuus. Jos et ole sitä, voitkin itse vetää johtopäätökset ja hakeutua hoitoon, muut ovat diagnoosinsa jo tehneet. Hei haloo, mutta tuollaiselle pitää tehdä loppu. Kaikki maailman yksinäiset ja ei-sosiaaliset yhtykää, perustetaan ei-sosiaalinen puolue, joka alkaa ajamaan meidän etujamme. Ei, ei tämäkään oikein ota tulta. Taidan mennä uimaan, tehkää tekin jotain, ettei vallan mennä jumiin. Elämä on tarkoitettu elettäväksi, missään ei ole mitään määrittelyjä millainen elämä on oikeanlaista, mutta taistella omasta paikastaan ilmeisesti täytyy. Nyt on kesä, nautitaan lämmöstä, talvella ei tarkene!
...tarkoittaa sellaista ihmistä, joka ymmärtää toisia ja tulee heidän kanssaan vaivattomasti toimeen. Se EI siis tarkoita itseään esille tuovaa, rohkeaa ja puheliasta persoonaa. En ymmärrä, miksi tätä sanaa hoetaan toistamiseen eikä oteta sen tarkasta merkityksestä lainkaan selvää. SOSIAALINEN = ihmisiä ymmärtävä, ihmisten kanssa toimeentuleva henkilö. Puheliaisuudella ja energisyydellä ei ole mitään osuutta tuossa asiassa. Epäsosiaalisetkin ihmiset voivat saada paljon kavereita! Eräs kaverini on sosiaalisilta taidoiltaan varsin kömpelö ja hänellä on -yllätys yllätys- siitä huolimatta laaja kaveripiiri. Syy on siinä, että hän änkee nokkansa joka väliin. Sekaantuu ihmisten välisiin keskusteluihin, ehdottelee tapaamisia, pitää vielä sortumaisillaankin olevat kaveruussuhteensa jotenkin kutenkin kasassa (mutta käytännössä ne ovat jo ihan kuolleita, ainakin minun ja hänen välinen). Kyse on aktiivisuudesta, ei toisen ihmisen ymmärtämisestä tai mukavuudesta tai edes henkilössä olevasta mielenkiinnostakaan! Toinen voi olla täysin kuiva, täysin ymmärtämätön ääliö, mutta jos vain jaksaa soitella ihmisten perään tarpeeksi, niin eiköhän aina joku sieltä tärppää. Ahkeruudesta, oma-aloitteellisuudesta ja toisissa roikkumisesta tämä on kiinni. Ei ollenkaan mistään sosiaalisuudesta!
Sitten itse aiheeseen.. Minä en itse enää häpeä yksinäisyyttäni. Ihan rehellisesti tämän kirjoitan. Joskus yläasteen aikoihin häpesin sitä kovastikin, mutta nykyään olen milteinpä immarreltu sen tuomisesta esille. "Olen itsenäinen ja aikuismainen" - sellainen imago minulle tulee mieleen. Totuus on kuitenkin aivan toinen. Olen hyvin läheisriippuvainen enkä kestä yksinoloa kovin pitkiä aikoja.
Toit hyvin esiin tuon sosiaalinen-sanan merkityksen! Tiedän monia ihmisiä, ensiksi tulee mieleen yläasteajat, ja "kaverit" sieltä, joilla oli laaja "ystäväpiiri", ikinä ei tarvinnut olla yksin, koko ajan oltiin äänessä ja osallistumassa kaikkeen mahdolliseen, mutta tosiasiassa monikaan ihminen ei pitänyt heistä! Sosiaalisin ihminen ei todellakaan ole se, jolla on eniten puhelinnumeroita kännykän muistissa!
Tuosta tuli mieleen, että vaikka minäkin usein häpeän sitä, että joku tajuaa minun olevan yksinäinen niin silti toisaalta minäkin "olen ylpeä" siitä. No, tuo oli ehkä hieman väärin sanottu. Mutta tarkoitan sitä, että minä sentään kykenen olemaan yksin ilman ongelmia ja huolehtimaan itsestäni. Esimerkiksi siskoni ahdistuu heti jos hän joutuu olemaan päivänkin omissa oloissaan eikä saa jauhaa jonkun kanssa.