En saa mielestä

sinua. kirjoitti:

Tämä on aika epätavallinen tarina. Pitkä ja varmaan tylsäkin tarina, mutta sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka eivät sovi lapsille ja heikkohermoisille, tai ainakaan moralisteille :). Ei varmaan kuitenkaan ainutlaatuinen, mutta todennäköisesti "ikävän kohde" tunnistaa itsensä, jos sattuu lukemaan... varmaankaan ei lue eli voin huoletta tunnustaa etten aina ollut varma tunteistani (enkä kyllä tietääkseni liikoja antanut ymmärtääkään).

Tiedä sitten kuuluuko tämä tänne. Ikävä kuitenkin on... :)

Muutama vuosi sitten oli täällä keskustelupalstalla kirjoitus, mihin vastasit. Minä puolestani vastasin sinulle, jonkinlaista "sielunsisaruutta" oli havaittavissa. Kumpikaan esimerkiksi ei ollut koskaan seurustellut, vaikka ikää oli jo aika paljon. Oikeastaan aika omituista löytää niin itsensä kaltainen ihminen...

Vaihdettiin sitten meiliosoitteet ja jatkettiin. Aika pian tavattiinkin, vaikka välimatkaa oli paljon. Etäisyydestä johtuen tapaamiset olivat hyvin harvassa, eikä siihen aikaan ollut mitään mahdollisuutta pikaviestimilläkään yhteyttä pitää, niinpä pitkiä meilejä läheteltiin.

Niihin tunnustuksiin: ensimmäinen tapaaminen oli lievä pettymys, et ollut ollenkaan sellainen nainen, jonka kehtaisin esitellä kenellekään "valittuna". Mutta olin kyllä myös aika hermona ja yksityiskohdat tapaamisesta jäivät muistiin vähän epämääräisinä. Tapanani ei ole ollut selitellä tunteitani ja siitä jatkettiin kuten ennenkin. Mutta ei asia mitenkään yksinkertainen ollut, kuten sanottua, olimme samanlaisia ja tarvitsimme toista ihmistä - tyhjiö ihmissuhteissa kaipasi täytettä ja oli helppo jatkaa kun alkuun päästiin...

Ja kuinkas sitten kävikään... Tunteeni ailahtelivat laidasta laitaan, välillä uskoin rakastavani sinua, välillä ajattelin vain pitää sinut "lämpimänä" jotta minäkin välillä saisin seksinnälkääni tyydytettyä. Ikävää, himoa, inhoa, onnea, epätoivoa... melkein mitä vain tuli näinä vuosina koettua. Ainainen epävarmuus oli raastavaa.

Viimeisimmästä tapaamisesta on kulunut nyt 10 kuukautta, sen jälkeen ilmoitit, ettei tästä tule mitään. Vaikka päinvastoin, tilanne alkoi olla siinä pisteessä, että jotain olisi voinut tullakin - välillä osasin jopa olla oma itseni seurassasi. Se kai ratkaisi asian, en ole lähelläkään täydellistä (kuten arvata saattoikin, kun koko ikäni olen yksin ollut), eikä minuun rakastuta niin, että jalat irtoavat maasta, sellaista rakkauttahan kerroit odottavasi. Olin oikeastaan helpottunut, eipä tarvinnut enää jatkaa itsensä kiduttamista. Yhtäkkiä olin vapaa. Ei tarvinnut teeskennellä, että juuri sinua tarvitsen.

Eihän tuo ollut suuri yllätys, käyttäydyin välillä tosi tunteettomasti, en pitänyt aina tiiviisti yhteyttä. Ja sitten kun lopulta sain sanoa suoraan, sanoin ehkä vähän pahastikin. Ja vaikka sanoin ihan leikilläni jotain, otit ne suurina loukkauksina. Niinpä sitten minäkin sain kuulla puutelistani :). Eihän niissä mitään uutta ollut, tunnen kyllä itseni, mutta ymmärsin, ettet sinäkään ollut sellainen kuin annoit ymmärtää. Entistä helpottuneempi olin.

Mutta aina vain on ikävä. Haluaisin sanoa ne asiat, mitkä aina jäivät sanomatta. Ja haluaisin vielä viettää yön kanssasi. Tai mieluummin päivänvalossa katsella ja kosketella. Ehkä lopultakin uskot, etten halua sinusta mitään ihmeellistä. En tiedä millaista rakkauden kuuluisi olla, mutta tiedän, että tämä on enemmän kuin vähäistä ihastumista. En tosiaankaan tiedä... ainoastaan varma olen ikävästä...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä