ex-aviomieheni kuolemasta on syksyllä 4vuotta mutta viikottain hän on mielessämme ja puheissamme.Ilmari oli suurperheen isä ja kaipaamaan ja ikävöimään jäi häntä 6 ihanaa lasta.nyt uudenkin liiton aikaan tulee paljon puhuttua hänestä mieheni ja lasteni kanssa.valokuvat muistoina ja elävät muistot siivittävät mennyttä ja tulevaa.siltikin sitä kaipuuta ja ikävää täytyy varsinkin lasten osalta auttaa ja ymmärtää.kukaan ei pääse sydämeen niin sisälle kuin oma isä ja eipä tietenkään ja sen miehenikin ymmärtää vaikka hänkin on lapsille rakas isä.kuinka auttaa lasta muuten kuin puhumalla ja käsittelemällä asiaa kun lapsi kaipaa isää että haluaisi hänen luokseen....olo on usein avuton.ja neuvoton.muisto lehto on hyvä keksintö jonne viemmekin usein muistokynttilän ja se merkitsee niin paljon.kuinka muut olette selvittäneet lapsillenne toisen vanhemman pois menon ja selvinneet siitä?
kuolleen ihmisen -kaipuuta ja ikävää
vilikili
1425
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin, otan osaa Ilmarin vuoksi. Voimia teille kaikille!
Ja nyt...Ex-aviomieheni oli kelvoton. Kun saimme tiedon hänen kuolemastaan, lapseni ottivat sen yllättävän hyvin. Kuolemasta on nyt 3 vuotta. Vuosi ennen hänen kuolemaansa olimme eronneet, ja lapset olivat helpottuneet päästessään eroon miehestä, jonka takia eivät saaneet onnellista lapsuutta, vaan huutoa, riitelyä, hakkaamista, uhkailuja, unettomia öitä, itkua...
Kun sitten selitin 7 lapselleni, että isä on nyt paremmassa paikassa, he tietysti järkyttyivät mutta pääsivät yli yllättävän nopeasti. Pahiten asian otti tällä hetkellä iältään 8-vuotias poikani. Viiden vanhimman pojan olo helpottui puhumalla. Sillä hetkellä ainut tyttäreni, iältään nyt 14-vuotias, vihasi isäänsä ja tuumasi vain että parempi näin. Tiedän kyllä että vaikka muuta esitti, sydämessään hän rakasti isäänsä vaikka hänen takiaan saimme kärsiä. Itsekin olen pahemmilla poluilla kulkenut, mutta nyt menee paremmin, toisin kuin sillä 14-vuotiaalla tyttärelläni. Hän juo, polttaa, käyttää väkivaltaa... Äskettäin hän joutui kolariin ja oli koomassa viikon, me jopa menetimme hänet pariksi minuutiksi. Kolarista selvittiin, mutta vielä on paljon tekemistä jotta saadaan hänenkin elämänsä kuntoon. Uskon kuitenkin, että sen teemme, kunhan tuemme ja ymmärrämme häntä täydestä sydämestämme. Mitä minuun itseeni tulee, olen uusissa naimisissa miehen kanssa, josta lapsetkin pitävät. Saimme vielä yhteisen tyttärenkin, joka on nyt 4 kuukautta. Olemme onnellisia, ensimmäistä kertaa lapset saavat arvostamansa perheen. Isän kuolema (vaikkei läheinen isä ollutkaan, vaikkei hyvä isä ollutkaan) on tietysti vaikea, mutta olemme selvinneet. Puhuminen, ymmärtäminen, tukeminen, läheisyys... ne auttavat.