Itselläni ei ole asiat parhaalla mahdollisella mallilla, on ollut ikäviä vastoinkäymisiä joille vain ei ole voinut mitään, ne on vain täytynyt sietää ja sen jälkeen elämä on ollut hieman erilaista kuin mitä olin suunnitellut. Nyt olen huomannut vältteleväni ihmisiä joilla on asiat kunnossa ja menee hyvin eli niinkuin ovat suunnitelleetkin. Tuntuu etten kelpaa heille ollenkaan kun en ole menossa kohti jotakin parempaa vaan elämä on jämähtänyt paikalleen. Ei edes huvita kertoa kuulumisia kun se miten elelen on heidän silmissään varmaan ei-toivottu tila - niin minullekin - mutta ulospääsyä ei vain ole. Kuitenkin tuntuu että tarvitsisin muita ihmisiä mutta olen alkanut vetäytyä koska elämä nyt on mitä on. Tuntuu etten ansaitse ihmisten seuraa ollenkaan kun ei minulla ole mitään hienoja kokemuksia mistä kertoa, eikä tällä hetkellä juuri harrastuksiakaan eikä elämässä oikeastaan tapahdu juuri mitään.
Ihmisten välttely
Ylimääräinen
122490
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ihmisiä, koska ensimmäinen kysymys on aina "missä olet työssä" ja "mitä sinulle kuuluu". En ole työssä ja elämässäni ei tapahdu mitään mielenkiintoista, enkä ole matkustellut missään. Liikun vaan kaupan ja kodin väliä. En ole edes kiinnostunut muiden ihmisten asioista, tekemisistä, haaveista. Itse en edes uskalla haaveilla, kun tiedän etteivät ne toteudu kuitenkaan. Mitähän varten yleensä olen täällä, mikä on elämäni tarkoitus?
että sentään ymmärrät ettei elämässäsi tapahdu mitään. Se vaikuttaa ihmisiin oikeasti eri tavoin. Tunnen muutamia läheisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen puhuvat samat jutut ja elävät myös samanlaisessa tilanteessa. Ei mitään uutta millään rintamalla. Miten tällaisiin ihmisiin tulisi oikeasti suhtautua?
jos et saa elämäntilannettasi kohentumaan. Voisin kuvitella itselleni samanlaisen tilanteen. Ei oikein ehkä kannattaisi kertoa, et joo mä olen sairaseläkkeellä. Suhtautumistapa muuttuisi heti, vaikka nimenomaan ei saisi muuttua. Tarvii ns. "normaalia" seuraa.
Kaikkien kohdalla ei ole hyvä idea laittaa ihmistä eläkkeelle. Ei ole esim. sopiva toimimaan erilaisissa yhdistyksissä, jonka seurauksena eristäytyy, sairastuu, kuolee pois.
samassa tilassa ku alkup. kirjoittaja. Miten voi
hakea seuraa jollei sitä ole ja pelottaa mennä töihin, kun joka kerta joutuu lopettamaan työt oman ujoutensa ja puhumattomuuden puolesta kun ei tunnu sopivan joukkoon. Oikein sydän pampattaa postin tulon aikaan ku pelkää työvoimatoimiston kirjeitä - joutuakseen töihin ihmisten joukkoon !-Hui kauhistus. Eikä muutenkaan helppo liikkua ihmmis paikoissa.
Aivan kuin minun tekstiäni. Kirjoitin ylioppilaaksi yli 10 vuotta sitten ja sen jälkeen en ole tehnyt yhtään mitään. Kaikki opiskelu- ja työkokeilut ovat jääneet kesken ja olen alkanut eristäytyä ja syrjäytyä maailmasta. Ainoa "elävä" ihmissuhde on äitini. Kavereita ei ole, joko he ovat kyllästyneet minun tylsyyteeni ja menneet elämässään eteenpäin, tai olen itse lakannut pitämästä yhteyttä kun en jaksa enää näytellä tervettä enkä etenkään kuunnella niitä mies, talo, auto ja koira-hehkutuksia ja katsella täydellisiä itseni vastakohtia. Ja juuri tuo että aina eka kysymys on "mitä teet työksesi", "missä opiskelet" tms. ja jos kertoisin totuuden, voin kuvitella miten vaivautuneeksi tunnelma muuttuisi. Ymmärrän hyvin: ei ketään kiinnosta ihminen joka ei oikeastaan edes elä.
En käy nykyään muualla kuin kaupassa ja sielläkin ihmiset aiheuttavat hillitöntä vihaa ja ärtymystä. Koko maailmani pyörii netissä, jossa kukaan ei näe millainen luuseri todellisuudessa olen. Inhottaa valehdella ja teeskennellä jotain mitä ei ole, mutta totuus on ettei mulla olisi edes nettituttuja jos kertoisin totuuden itsestäni. Olen maailman tylsin ihminen, nukahdan aina kun alan muistella omaa elämääni. En ansaitse elää.
minun elämäni. Aivan samanlainen! Itse sairastuin masennukseen tämän vuoksi. Lääkkeitä olen käyttänyt, ja keskusteluapua hakenut. Terapiaakin on tarjottu.
En halua, että joudut pohjan kautta ymmärtämään, että joskus on ihan ok olla tekemättä mitään. Niin kävi minulle. Yhteiskunnan painostus hartioilla on todella raskas taakka kantaa, tiedän sen.
Tarkkaile tilaasi, pidä itsesi iloisena. Älä mene ihmisten joukkoon, jotka saattaisivat kysellä ikäviltä tuntuvia asioita, tai suunnittele hätävale siltä varalta, jos joku kysyy. Vaikka, että olet ollut kaupassa töissä, mutta nyt olet lomalla. Tai sano, että vietät "välivuotta". Se voi tarkoittaa myös sitä, että tekee mitä haluaa, viettää lomaa. Jotkut ottavat töistäkin vuoden loman.
Ota itsellesi työ mainostenjakajana.Työtä saa melko varmasti. Sinulle tulee hyvä mieli, kun teet jotain, voit sanoa muille, että olet töissä, ja mielialasi kohenee liikunnasta. Ja cv:hen tulee plussaa. Lisäksi työ on muutaman kerran viikossa, muutaman tunnin ajan, joten jos olet masentunut, voit levätä välipäivinä, mutta silti saat aikaan jotain. :) Harkitse tosissasi!
Ilmottaudu jumppaan. Tutustu uuteen ystävään, joka hyväksyy sinut nykyisessä elämäntilanteessasi, eikä sinun tarvitse selitellä.
Varaa ilmainen aika terveyskeskuspsykologilta tai psykiatriselta sairaanhoitajalta, ja kerro suoraan miten asiasi ovat ja että sinua hävettää ne. Saat myötätuntoa, et vähättelyä. Minua auttoi suunnattomasti!
Muista, että elämäsi on sinun. Vietät lomaa silloin, kuin haluat, etkä ole velvollinen selittämään kenellekään mitään. Voit jopa sanoa, ettet halua puhua asiasta, sillä sinulla on ollut vähän vastoinkäymisiä viime aikoina. Älä välitä, menet omaa tahtia eteenpäin. Aloita pienistä teoista, vaikka vapaaehtoistyöstä.
Älä sairastu!
Kuvaamiasi elämäntilanteita ja -vaiheita on varmasti tosi monilla ihmisillä. Ehkä vaikeudet ovat tehneet sinusta hiukan yliherkän sille mitä ajattelet muiden ajattelevan? Vaikka kuulumisia kysellessä on useimmilla tapana kertoa hyvin samantyyppisiä asioita ei se kuitenkaan tarkoita, että odottaisi toisen vastaavan sen yleisen muotin mukaan. Minä ainakin koen sen aitona ja mielenkiintoisena, jos joku vastaakin rehellisesti että on mennyt paremminkin, tai että juuri nyt on vähän vaikeaa, ei oikein kuulu mitään ja sehän se juuri ongelma onkin, tai jotakin sellaista. Silloinhan oikea keskustelu on mahdollista, ja toinenkin saattaa uskaltautua puhumaan siitä mitä *oikeasti* kuuluu. Ja kuulumisethan ovat yhtä hyvin vaikka asioita, joita olet miettinyt, ei aina välttämättä "saavutuksia". Anna muille mahdollisuus! Eivät kaikki ole niin pinnallisia ja empatiakyvyttömiä kuin alkaa tuntua, jollei pitkään aikaan ole uskaltautunut kenenkään kanssa vaikeuksistaan puhumaan. Jo viestistäsi näkee, että olet mielenkiintoinen ihminen, jolla varmasti on jo kokemiensa vaikeuksien antaman elämänkokemuksenkin vuoksi paljon annettavaa.
meitä taitaa olla paljon samassa tilanteessa olevia.Totean myös,ettei varmasti kaikille sovi eläkkeellä olo,mutta minkäs teet,kun työpaikkaa ei enää ole ja uutta ei saa,kun on sairaus takana.Elämä voi olla vaikeaa ja eristäytyminen muista helppoa,kun kokee ettei ole mikään eikä ole enää arvokas ja hyvä työntekijä.Vaikea,vakava juttu!
Kuinka hyvin mt/eläkkeellä olija sopeutuu omaan elämäänsä. Nyky yhteiskunta kuuluuttaa aivan liikaa mm. työn keskeisyyttä ihmisen arvon mittapuuna. Niin paljon yksinäisiä ihmisiä jotka potevat syyttä arvottomuutta. Sukulaiset alkavat karttaa, entiset ystävät lopettavat yhteydenpidon, silloin ihminen on kovan paikan edessä, sellaisessa josta usein edes terve selviäisi.
Mielestäni jokin vertaistuki olisi tervetullutta joka paikkakunnalle tai tapaamisina silloin tällöin. Myös sellainen ajatus jakoon että älkää verratko itseänne muihin. Tehkää siitä omasta arjestanne se miksikä sen katsotte itselle sopivaksi sillä hetkellä.
Hyvää kesän jatkoa kaikille!
Mt-puolen asiat ovat vieläkin, kaikesta tiedottamisesta huolimatta, hämärän peitossa. Kun ihminen sairastuu, hän jää usein yksin. Kun hän pääsee parempaan kuntoon, ympäristö automaattisesti odottaa tämän olevan samankaltaisessa kunnossa kuin ennen sairastumista. Tämä vaikka toinen jäisi lopulta eläkkeelle. Hallitsisi arkensa, muttei pahemmin jaksaisi muuta. Joskus läheisten asenne on siksi ristiriitainen että toinen, vapaaehtoisesti omasta aloitteestaan, on mielummin yksin, kuin hetki toisensa jälkeen vertailtana siihen henkilöön jota läheisten mielestä oli ennen sairastumistaan.
Todellakin, mitä eläkkeelle jäävä tarvitsee on omaa tukiverkostoa, sellaista missä ei tarvitse vääntää rautalangasta mistä on kyse.
tosiaan olla jokin paikka missä meikäläiset vois yhdessä olla ja vaihtaa ajatuksia ja saada vertaistukea.Mutta,kun on niin vaikeaa hyväksyä omaa tilannettaan niin on vaikea hakeutua mihinkään missä on toisia samanlaisia.Hurjan kuuloinen ajatus,mutta kun se on minulla este mennä mihinkään ed.mainitsemaani.Olen varmasti tosi outo ja itsekäs ihminen,näin vaan koen.Jotain leimautumista pelkään,vaikka haluaisin kuulua itsenikaltaisten joukkoon.Kuntoutuskursseillakin koin olevani jotenkin syrjässä,vaikka olisin halunnut tutustua toisiin kurssilaisiin.Sielläkin tuntui olevan hyviä porukoita,mutta itse en päässy oikein kenenkään kans kunnolla juttelemaan.Toki jotain,mutta mitään jatkuvampaa ystävyyttä ei tullut niinkuin huomasin,että monet olivat olleet paljon tekemisissä muulloinkin.Olen kai jotenkin varauksellinen tai jotain,mutta on vaikeaa myöntää että olen joutunut työelämästä pois ja on sopeuduttava siihen.Kun sairautta on monenlaista toki se jotenkin vaikuttaa,kun huomaan että olemmekin erilaisia.Olen itse hyvin tasainen ja realistinen tavallinen kesk.ikäinen nainen.En juuri taida innostua uusista asioista se voi olla toisista tylsää.Liekö muita samanlaisia,koen olevani hyvin yksinäinen.
Kiitos kommentistasi, olen kanssasi samaa mieltä. Jostain syystä ihmiset vain vastaavat aina kuulumisten kyselyyn samalla tavalla. Minä ärsyynnyn usein kysellessäni jonkun vanhan tutun kuulumisia ja tästä syystä en niitä pahemmin enää kysele, sillä vastaukseksi olen saanut lähinnä selvityksen opinnoista ja siitä miten pian valmistuu, missä kaikkialla on reissannut ja mitä kaikkea tekee töissä ja missä kaikessa on mukana siellä ja muussakin elämässä. Ja minä kun olisin halunnut kuulla lähinnä että onko sillä ihmisellä mukavaa ja onko se noin yleensä elämäänsä tyytyväinen enkä mitään ansioluetteloa suullisena versiona... Itse jaksoin uskoa omiin mahdollisuuksiin nuorempana, ajattelin että opiskelu vie mielekkääseen työhön ja urakeskeisenä ihmisenä pääsisin viimein näyttämään että huonoista lähtökohdista huolimatta pystyn siihen mihin muutkin ja vielä parempaankin. No, kävikin niin että tuli mielenterveysongelmia, ja niistä sekä motivaatio-ongelmista johtuen opinnot hidastuivat mikä taas masensi lisää. Kuljin opiskeluaikana 5 vuotta terapiassa joka auttoi kyllä hetkellisesti ja auttoi selvittämään mistä kaikki ongelmat johtuivat mutta ei terapiakaan ongelmia poista. Kun viimein sain motivaatiota tehdä opinnot loppuun kunnollista ohjausta ei lopputyön tekemiseen opiskelupaikasta saanutkaan ja samalla opintotukikin loppui joten jouduin luopumaan valmistumis- ja työhaaveista. Tästä syystä ei ole helppo alkaa toiselle kertomaan kuulumisia kun yhä edelleen kuljen itku kurkussa kaiken tapahtuneen takia ja tuntuu että joku joka on suoriutunut opinnoista helposti, saanut helposti töitä jo opiskeluaikana, on valmistumassa tai päässyt mielekkääseen työhön, on mielenkiintoiset harrastukset ja elelee niinkuin haluaakin ei pysty ymmärtämään miltä tuntuu kun mikään ei mene niinkuin on suunnitellut ja kun tärkeimpänä tavoitteena on ollut hyvä asema työelämässä mutta joutuukin psykiatrin suusta kuulemaan neuvon hakeutua työvoimatoimiston kuntoutuspuolen asiakkaaksi ja ikää on hädin tuskin 30... No eihän yksityiskohtia tarvitse alkaa kertomaan kenellekään. Joillekin olen vähän avoimemmin kertonut miten asiat ovat mutta vastaukseksi tulee lähinnä kaikenlaisia kehotuksia tehdä niin ja näin eli moni kai näkee asian niin etten ole osannut hakea ratkaisuja. Mutta ei se siitä ole kiinni; helppoahan elämä olisi jos aina voisi tehdä niin kuin haluaisi mutta kaikkeen ei aina ole mahdollisuuksia.