En tiedä onko tämä oikea paikka kirjoitukselleni, mutta kun tunnen ikävääkin, niin ehkäpä on. Olen kokenut jotain todella omituista ja olisi mielenkiintoista kuulla vastaavia tapahtumia muiltakin.
Tapasin pari vuotta sitten vastakkaista sukupuolta olevan henkilön ns. virallisessa tilanteessa ja heti tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina. Hän tuntui kuin perheenjäseneltä, tutulta, vaikka 100 % varmasti emme olleet koskaan ennen tavanneet. Vaikka olen uusien ihmisten kanssa ujo, hänen kanssaan juttelu oli helppoa ja vaivatonta, vaikkakin sillä kertaa jäikin hyvin lyhyeksi olosuhteista johtuen.
Törmäsimme samoissa merkeissä pari kertaa melko pian uudelleen, ja kohtaamiset olivat ilahtuneita, jotenkin pääsimme heti pintaa syvemmälle vaikka keskustelu olikin tasolla päivää ja kiitos ja ole hyvä. Vaikka ensimmäisillä kerroilla vetovoima häneen ei ollut seksuaalista, enkä viehättynyt hänen ulkomuodostaan siinä mielessä, aloin itsekseni miettiä olivatko tunteeni ihastusta. Muutenkaan en sitä osannut itselleni selittää, hän tuntui niin OIKEALTA, tutulta, turvalliselta, ja jo parin tapaamisen jälkeen tunsin voimakasta ahdistusta ajatellessani että hän ei kuuluisi elämääni nyt ja aina. Ja kyseessä siis ventovieras ihminen, josta en tiennyt edes nimeä tai ikää.
Säikähdin tunteitani tätä vierasta ihmistä kohtaan ja aloin vältellä häntä jos vain mahdollista. Vuosi kului vaihtelevissa merkeissä. Nolostelin ja häpesin että mitä ihmettä hän mahtaa ajatella kun alulla ollut hyvänpäiväntuttavuus muuttui siihen etten ollut enää huomaavinanikaan häntä jos satuin samaan paikkaan, ja jos jouduin puhe-etäisyydelle niin katselin vain lattioita ja seiniä. Mutta tunsin niin selittämättömän voimakkaasti tätä ihmistä kohtaan, että en uskaltanut enää kohdata häntä. Myös hänen käytöksensä oli jäykkää ja puhe takelteli, toisaalta hänen äänensä oli pehmeä ja jotenkin hellä jos olimme kahden.
Silloin tällöin katseemme kohtasivat etäältä, ja ne katseet kestivät sekunteja. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Joskus tulimme vastaan jossain hiljaisessa paikassa, hidastimme vauhtia, upposimme toistemme silmiin, hymyilimme, tervehdimme ja roikuimme katseessa kiinni niin kauan kuin mahdollista. Ja seuraavan kerran taas virallisessa tilanteessa tavatessamme katseet kiipeilivät seinillä.
Nyt tilanteeni on muuttunut niin, että en enää käy siellä missä häntä tapasin. En ole nähnyt häntä yli puoleen vuoteen. Ja siitä huolimatta ajattelen häntä joka päivä. Elämäni ei tunnu täydeltä ilman häntä. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se että olen vakavasti sitoutunut ja seuraava askel olisi perheen perustaminen. En kuitenkaan voi ottaa sitä askelta, koska tämä tilanne raastaa sydäntäni. Miksi en pääse eroon tästä satunnaisesta tutusta? En edes tiedä haaveilenko suhteesta hänen kanssaan vai vain ystävyydestä vai mistä ihmeestä. Tuntuu että riittäisi jos saisin hänet elämääni edes jotenkin, jos edes sähköpostiyhteyden kautta voisimme pitää yhteyttä ja saisin tietää miten hän voi ja mitä hänen elämäänsä kuuluu.
En ole koskaan tavannut ketään joka olisi vaikuttanut minuun näin voimakkaasti. Jo alusta saakka tiesin että hänellä on joku rooli elämässäni. Tämä on niin sairasta ja outoa että mietin jopa ammattiavun hakemista. Ja olen aivan epätoívoinen kun tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa jne. ja minä vain ikävöin vuodesta toiseen jotain ventovierasta.
Tunnetta on niin vaikeaa selittää. Kun katsoin häntä, hän näytti niin oikeanlaiselta. Kuin olisin nähnyt jollain lailla itseni, toisen puoliskoni tai jotain. Että juuri tuoltahan hänen kuuluukin näyttää. Täydelliseltä. Ja silti ei todellakaan ulkoisesti täydelliseltä, siinä mielessä kuin länsimainen ulkonäkökäsitys edellyttää.
Hän tulee mieleeni mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä ja saan aivan yllättäen "näkyjä", joistain tilanteista hänen kanssaan, joita siis oikeasti ei ole tapahtunut. Ja nämä tulevat aivan yllättäen kesken muiden puuhien. Tunnen voimakasta tarvetta kertoa puolisolleni asiasta, mutta en ole uskaltanut. Minulla on todella hyvä ihmissuhde, itse vain olen näin outo.
Haluaisin ottaa yhteyttä tähän ihmiseen ja selvittää että mitä ihmettä tämä on. Miten voin elää tämän asian kanssa?
Tapasin pari vuotta sitten vastakkaista sukupuolta olevan henkilön ns. virallisessa tilanteessa ja heti tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina. Hän tuntui kuin perheenjäseneltä, tutulta, vaikka 100 % varmasti emme olleet koskaan ennen tavanneet. Vaikka olen uusien ihmisten kanssa ujo, hänen kanssaan juttelu oli helppoa ja vaivatonta, vaikkakin sillä kertaa jäikin hyvin lyhyeksi olosuhteista johtuen.
Törmäsimme samoissa merkeissä pari kertaa melko pian uudelleen, ja kohtaamiset olivat ilahtuneita, jotenkin pääsimme heti pintaa syvemmälle vaikka keskustelu olikin tasolla päivää ja kiitos ja ole hyvä. Vaikka ensimmäisillä kerroilla vetovoima häneen ei ollut seksuaalista, enkä viehättynyt hänen ulkomuodostaan siinä mielessä, aloin itsekseni miettiä olivatko tunteeni ihastusta. Muutenkaan en sitä osannut itselleni selittää, hän tuntui niin OIKEALTA, tutulta, turvalliselta, ja jo parin tapaamisen jälkeen tunsin voimakasta ahdistusta ajatellessani että hän ei kuuluisi elämääni nyt ja aina. Ja kyseessä siis ventovieras ihminen, josta en tiennyt edes nimeä tai ikää.
Säikähdin tunteitani tätä vierasta ihmistä kohtaan ja aloin vältellä häntä jos vain mahdollista. Vuosi kului vaihtelevissa merkeissä. Nolostelin ja häpesin että mitä ihmettä hän mahtaa ajatella kun alulla ollut hyvänpäiväntuttavuus muuttui siihen etten ollut enää huomaavinanikaan häntä jos satuin samaan paikkaan, ja jos jouduin puhe-etäisyydelle niin katselin vain lattioita ja seiniä. Mutta tunsin niin selittämättömän voimakkaasti tätä ihmistä kohtaan, että en uskaltanut enää kohdata häntä. Myös hänen käytöksensä oli jäykkää ja puhe takelteli, toisaalta hänen äänensä oli pehmeä ja jotenkin hellä jos olimme kahden.
Silloin tällöin katseemme kohtasivat etäältä, ja ne katseet kestivät sekunteja. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Joskus tulimme vastaan jossain hiljaisessa paikassa, hidastimme vauhtia, upposimme toistemme silmiin, hymyilimme, tervehdimme ja roikuimme katseessa kiinni niin kauan kuin mahdollista. Ja seuraavan kerran taas virallisessa tilanteessa tavatessamme katseet kiipeilivät seinillä.
Nyt tilanteeni on muuttunut niin, että en enää käy siellä missä häntä tapasin. En ole nähnyt häntä yli puoleen vuoteen. Ja siitä huolimatta ajattelen häntä joka päivä. Elämäni ei tunnu täydeltä ilman häntä. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se että olen vakavasti sitoutunut ja seuraava askel olisi perheen perustaminen. En kuitenkaan voi ottaa sitä askelta, koska tämä tilanne raastaa sydäntäni. Miksi en pääse eroon tästä satunnaisesta tutusta? En edes tiedä haaveilenko suhteesta hänen kanssaan vai vain ystävyydestä vai mistä ihmeestä. Tuntuu että riittäisi jos saisin hänet elämääni edes jotenkin, jos edes sähköpostiyhteyden kautta voisimme pitää yhteyttä ja saisin tietää miten hän voi ja mitä hänen elämäänsä kuuluu.
En ole koskaan tavannut ketään joka olisi vaikuttanut minuun näin voimakkaasti. Jo alusta saakka tiesin että hänellä on joku rooli elämässäni. Tämä on niin sairasta ja outoa että mietin jopa ammattiavun hakemista. Ja olen aivan epätoívoinen kun tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa jne. ja minä vain ikävöin vuodesta toiseen jotain ventovierasta.
Tunnetta on niin vaikeaa selittää. Kun katsoin häntä, hän näytti niin oikeanlaiselta. Kuin olisin nähnyt jollain lailla itseni, toisen puoliskoni tai jotain. Että juuri tuoltahan hänen kuuluukin näyttää. Täydelliseltä. Ja silti ei todellakaan ulkoisesti täydelliseltä, siinä mielessä kuin länsimainen ulkonäkökäsitys edellyttää.
Hän tulee mieleeni mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä ja saan aivan yllättäen "näkyjä", joistain tilanteista hänen kanssaan, joita siis oikeasti ei ole tapahtunut. Ja nämä tulevat aivan yllättäen kesken muiden puuhien. Tunnen voimakasta tarvetta kertoa puolisolleni asiasta, mutta en ole uskaltanut. Minulla on todella hyvä ihmissuhde, itse vain olen näin outo.
Haluaisin ottaa yhteyttä tähän ihmiseen ja selvittää että mitä ihmettä tämä on. Miten voin elää tämän asian kanssa?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Mulla lienee vähän samanlainen kokemus kuin sullakin. N. kymmenen vuotta sitten näin ohimennen erästä ihmistä, jonka sitten taas tapasin yli pari vuotta sitten. Tuntui kuin olisimme aina tunteneet..niin hyvin meidän jutut kävi yksiin..miehenikin luuli, että olimme tunteneet aiemmin.
Kyseinen mies toi mieleeni ihmisen menneisyydestä..jollain tapaa hän muistutti sitä edesmennyttä ihmistä..Olen ollut todella ihastunut tähän mieheen, mutta vain aika on auttanut, että olen päässyt yli ihastumisesta. Hyvä pointti voi olla se, ettemme näe todellakaan usein. Kuitenkin, tänä iltana, tulemme näkemään ja jopa mieheni piti sitä asiaa hyvänä! Hän tietää, että olen ollut todella ihastunut tähän toiseen mieheen mutta on kuitenkin ns. urhoollisesti kestänyt sen.
Luulen, että sinäkin selviät tilanteesta vain ajan kanssa. Itse kuvittelin, että meillä olisi voinut olla jotain enemmän (edes ystävyys) sen toisen miehen kanssa, mutta meidän elämäntilanteet vaan on niin erilaisia etten voisi ajatella meitä yhteen vaikka olisin ollut vapaakin. Tämä ilta kenties näyttää, onko meistä edes ystäviksi, sillä aikoinaan nähdessämme vaihdoimme hyvin intensiivisiä katseita - sellaisia joita ystävät eivät keskenään vaihda..
olisi voinut olla minun kirjoitukseni.. helpottavaa tietää että muutkin kokevat asioita samalla tavalla, etten ole niin outo kuin luulin. Olisiko tämä sitä sielunkumppanuutta mistä joillain näistä palstoista ollaan kirjoiteltu? Varmaa on vain se etten usko, ainakaan omalla kohdallani, tämän tunteen menevän koskaan pois. Täytyy siis ottaa joskus se "riski nolostua" ja ottaa puheeksi... sitten joskus, heh!
Voimia tunteiden tutkiskeluun!
aivan saman tyyppinen kokemus, ja elämän tilannekin. Aika näyttää kuinka käy. Palojn on elämässä asioita, joita ei voi järjellä selitää. Sinänsä äärettömän syvä ja vahva kokemus.
Kertookahan muut joskus mitä kuuluu.
jatkan vielä, kun edellisestä unohtui.
Itsellä tuli ko. henkilön kanssa tunne, että katson "itseäni silmiin". Ja aivan uskomatonta mitä asioita toisesta on voinut tietää pihumatta sanaakaan.
minenkin ihmisen kanssa, mutta kun kuvaan tulee se syvä tykkääminen se on tuskallista kun ei voikaan lähestyä enää. Toinen on poissa jossain, eikä ole varma hänen tunteistaan.
...tunteesi tälle toiselle ja kysy mitä hän tuntee? Onhan se vaikeaa kun kaikki jo on siinä, mutta et tule ikinään saamaan rauhaa tältä toiselta ihmiseltä jos et selvyyttä hae. Mitenkä sitten kun perustatkin sen perheen omasi kanssa ja tunteet ovat siellä toisen luona? SELVITÄ TILANNE!
Mulle on käynyt useamman kerran samalla tavalla. Kyseisten henkilöiden kanssa on ollut juuri sellainen tunne kuin kuvasit itse, ihan kuin olisi heidät tuntenut todella kauan. Itse olen vapaa mutta nuo henkilöt ovat osoittautuneet varatuiksi, joten se siitä, turha toivo, aloin vältellä kun selvisi etteivät olekaan vapaita sillä on turha itseään kiusata toiveajattelulla..
Ehkä sinun kannattaisi ottaa yhteyttä häneen varsinkin jos tiedät että hän on vapaa. Sitoutuminen on hieno asia mutta jos ajattelee samalla koko ajan toista niin onko siinä silloin järkeä ja onko se silloin sen arvoista?
Tuli mieleen juttu jonka luin lehdestä aikaa sitten. Siellä joku pohti jollain palstalla johon voi lähettää suhteita koskevia kysymyksiä että pitäisikö erota vai pysyä yhdessä. Hänelle vastattiin että mieti tarkkaan oletko nyt parhaan mahdollisen kumppanin kanssa jonka voit saada. Jos et ole, on syytä erota. Mielestäni neuvo on varsin hyvä sillä kyllähän jokainen haluaa löytää parhaan mahdollisen itselle saatavissa olevan kumppanin. En ole mikään suhde-ekspertti mutta sinun kannattaisi tarkkaan miettiä mitä ajattelet nykyisestä suhteestasi, mikä siinä on hyvää ja miksi haluat siinä pysyä, mitä siitä puuttuu ja onko se mitä siitä puuttuu tai mitä kaipaat niin tärkeää että haluat sitä tavoitella, millaista elämää haluat elää ja elätkö nykyisen kanssa juuri sellaista elämää kuin haluat elää. Jos tulet siihen tulokseen että voisit olla onnellisempi toisen kanssa niin sitten on varmaan syytä ottaa yhteyttä siihen ihmiseen josta kerroit. Ihmettelen miksi puhuit yhteydenotosta ammattiauttajaan, minusta ongelmasi tuntuu olevan enemmän se että pyrit kieltämään tunteet tätä henkilöä kohtaan ja syytät itseäsi siitä että sinulla on ollut mukavia hetkiä hänen kanssaan ja kehität siitä itsellesi ongelmaa. Kirjoitit muuten kauniisti kohtaamisistanne ja näytät tosiaan välittävän hänestä. Luin kuvauksesi kohtaamisistanne monta kertaa ja siitä tuli hyvä mieli.
Kiitos Zibilla ja muut kommentoineet. Tunnen todellakin syyllisyyttä näin voimakkaista tunteista, koska olen sitä mieltä että ei puolisoaan voi jättää heti kun sattuu joku vähän parempi vastaan tulemaan, vaan yhdessä mennään myötä- ja vastamäet. Kaikkihan kai joskus ihastuvat suhteessa ollessaankin, mutta niiden vain kuvittelisi menevän aikanaan ohi - varsinkin jos toista ei näe kuukausiin. Toki tämä toinen voisi jollain lailla ollakin parempi, mutta toisaalta taas huonompi - enhän häntä todellakaan siis juuri yhtään tunne. Kahden vuoden aikana ehtii sitäpaitsi aika hyvin kehittelemään toisesta kaikenlaisia kuvitelmia ja pelkäänkin että tykkäämiseni ja kaipaukseni on rakennettu ihan vaan haavekuvan päälle.
Minulla on syytä uskoa että myös tämä toinen on varattu, täyttä varmuutta ei ole. Tunteeni soutavat ja huopaavat ees taas. Välillä olen aivan varma että hän ikävöi minua ihan yhtä lailla ja että tapahtumat olivat hänellekin merkityksellisiä ja sitten taas välillä tuntuu kuin oikein heräisin todellisuuteen ja tajuan että hän on jo unohtanut koko asian ja minut ja hän elää omaa elämäänsä täysin rinnoin.
Ajattelen, että voisihan hän itsekin ottaa yhteyttä minuun. Se olisi hänelle jopa helpompaa kuin minulle, en nyt ala selittämään miksi. Toisaalta hän tietää varmasti sitoumuksestani. Ja jos otan yhteyttä häneen pelkään hänen pitävän minua kevytkenkäisenä liiton ulkopuolelle hyppijänä, vaikka todellisuudessa olen kaikkea muuta.
Ja niinkuin sanoin, en edes välttämättä haluaisi suhteeseen hänen kanssaan, haluaisin vain selvittää että kuka ja mikä tämä ihminen on ja miksi tunnen niin kuin tunnen. Ja että mitä hän ajattelee ja tuntee.
Joka tapauksessa en usko että törmäämme enää edes sattumaltakaan, joten siinä mielessä minulla ei kai ole hävittävää. Haluaisin oman elämäni takaisin ja jos ainoa keino on häntä lähestyä ja ns. puhua asiat selviksi, olen valmis sen tekemään. Ja olen kuitenkin varma että hän on hieno ihminen ja suhtautuu asiallisesti, ajatteli sitten mitä ajatteli.
Eniten minua vaivaa se, miten hän tuntui yrittävän sanattomasti viestittää minulle jotain. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin merkitsevästi. Jos sellainen jää minua vaivaamaan niin on kai minulla oikeus häntä "häiritä" saadakseni mielenrauhani takaisin.
Jos häntä lähestyn, aion tehdä sen ystävyyden merkeissä, en iskumielessä.
Tapauksesi tuntuu monella tapaa läheiseltä joten haluan kommentoida vielä paria asiaa.
Tarkoitukseni ei ollut kehottaa sinua jättämään puolisoasi (avo- vai aviopuoliso, kiinnostaisi tietää...)siinä oletuksessa että tämä kohtaamasi henkilö olisi jotenkin parempi. Sitä paitsi kaikilla on hyvät ja huonot puolensa... Halusin vain neuvoa miettimään että onko tässä ihmisessä jotain sellaista mikä menee ylitse kaiken muun.
Kirjoitit että sinulla on syytä olettaa että tämä henkilö on varattu mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole. Mihin oletuksesi perustuu, oletko nähnyt hänet kävelemässä jonkun kanssa, onko hän puhunut sinulle jostain henkilöstä vai oletatko ulkonäön ja käytöksen perusteella hänen olevan varattu? Kerroit että hän tietää sitoumuksestasi ja että hänen olisi helpompi ottaa yhteyttä sinuun. Oletko ajatellut että on vielä olemassa ihmisiä jotka pitävät toisten suhteita arvokkaina ja pitävät itsestäänselvyytenä että toisten suhteisiin ei sotkeennuta. Joten voi olla että jos hän kuuluu näihin ihmisiin ja on vielä lisäksi vapaa hän ei koskaan tule ottamaan sinuun yhteyttä vaan ajattelee että pallo on sinulla. Tuota merkitsevää katsetta josta kerroit olisi helppo tulkita niin että se kertoo tästä samasta asiasta; hänellä on toiveita sinun suhteen ja jos hän on itse vapaa niin hän odottaa että sinä varattuna ratkaiset ketä kohtaan sinulla on syvimmät tunteet. Jos myös hän on varattu niin yhteyden ottaminen sinuun on varmasti hänellekin hankalaa.
Totta on tuokin että parissa vuodessa pystyy ihmisestä kehittelemään kaikenlaisia mielikuvia varsinkin jos sattuu tapaamaan tätä ihmistä aniharvoin. Mutta myös intuitiotaan kannattaa kuunnella, ainakin minulla vaisto sanoo usein onko jokin asia niinkuin minusta tuntuu. Eikä kaikkia asioita pysty järjellä selittämään vaikka kuinka haluaisi - "sydämellä on syynsä joita järki ei tunne" on joku joskus sanonut - joitakin asioita vastaan ei pysty taistelemaan järjen avulla.
Toivottavasti kykenet ratkaisemaan asian jotenkin
sillä se näyttää vaivaavan sinua niin paljon että taitaa häiritä muutakin elämää, mikä taas kertoo asian merkityksellisyydestä sinulle. Viestejäsi lukiessani minulle tuli sellainen olo ettet tosiaankaan pääse asian yli ellet juttele tuon ihmisen kanssa kunnolla ja silloin ei kyllä riitä hyvää päivää, kiitos ja näkemiin- tasoinen keskustelu.
Eniten pelkään sitä että käsitykseni tästä asiasta on jotenkin hämärtynyt ja että koko tapaus on ollut aivan normaalia flirttiä tms. hänen puoleltaan. Että hän pitäisi minua aivan mielenvikaisena kun näin pitkän ajan jälkeen vielä kävisin vatvomaan tätä asiaa. Tai että hän huomasi minun tunteeni ja jotenkin vaivaantui niistä ja siksi hän suhtautui minuun hieman oudosti. En tiedä.
Epäilykseni hänen tilanteestaan pohjautuvat juurikin siihen että olen nähnyt hänet jonkun kanssa, mutta siitäkin on jo aikaa. Sekin jarruttaa minua. En minäkään halua sekaantua muiden suhteisiin. Tai ehkä hän olikin kiinnostunut, mutta on nyt päässyt asian yli ja jos alan ronkkimaan asiaa niin teen taas hänen elämästään vaikeaa. Huh, onpa itserakas ajatus.
Lähinnä olen toivonut että törmäisimme sattumalta, että jos on tarkoitus että asia selviää niin elämä heittää eteemme sellaisen tilaisuuden. Mutta eipä niin vain näytä käyvän. Voi kunpa voisin edes jotenkin varovaisesti vihjaista hänelle mitä tunnen. Jotenkin haluaisin hänen tietävän välittämisestäni, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään.
Totta on että asia vaivaa ja vaikuttaa koko elämään, mutta on sitä vaikeampienkin asioiden kanssa ihmiset eläneet.
Mitäs jos kirjoittaisit kaiken paperille ja antaisit tuolle ihmiselle sen luettavaksi..onkohan liikaa vaadittu :)
Ehkä itsekin olisin toiminut samoin, jos ei olisi kulunut näin pitkää aikaa...ja jos tuntisin vielä suuria tunteita kyseistä miestä kohtaan. Täytyy sanoa, että tunsin sielunkumppanuutta tähän mieheen, mutta aika teki tehtävänsä ja ne suurimmat fiilikset on kai sitten jo ohi ja on aika jatkaa elämää tosi asiat hyväksyen.
olen aikalailla vastaavassa tilanteessa kuin sinäkin ja olen pohtinut asioita noilta esittämiltäsi kanteilta myös. Itse aion ottaa yhteyttä ihastukseeni ja selvittää, mitä hän tuntee vai tunteeko yhtikäs mitään. Oli itsekästä tai ei, mutta en pääse elämässä eteenpäin ennen kuin teen sen. Eiköhän toimita yhdessä, laita sinäkin hänelle jotain! ;)
Voisitko mitenkään ajatella asiaa siltä kantilta, että se olisi reilua ja rehellistä häntä, itseäsi ja jopa kumppaniasi kohtaan, jos selvittäisit tilanteen tuon ihmisen kanssa? Entäpä jos hänkin on jäänyt pohtimaan asioiden laitaa ja muistelee sinua epäselvyys mielessään? Eipä tuo ainakaan täysipainoiselta elämiseltä vaikuta hyvä elämä peruttu :) , että joudut tavallaan elää kuvitelmamaailmassa ties kuinka kauan. Kun sinulla ei ole tiedossasi totuutta hänen kannaltaan. Mielestäni tilanteessasi ei voida puhua enää itsekkyydestä vaan pikemminkin itsestään huolta pitämisestä. Jos olisit hetipian ihastuttuasi hypännyt hänen kaulaansa ja antautunut himolle, voitaisiin käyttää termiä itsekkyys. Mutta tuskinpa nyttemmin, kun olet pohtinut ja työstänyt tilannetta analyyttisesti todella pitkän aikaa.
Pyydä häneltä mahdollisuutta saada tutustua häneen. Ehkä voisit kertoa hänelle tämän tarinan, jonka olet jakanut meidän kanssamme. Pohdintasi oli hienoa luettavaa, enkä usko, että se jättäisi montaakaan kylmäksi vaan herättäisi sympatiaa. Tai pyydä hänen apuaan unohtamisessa. Kirjoitit, että luulisit hänen olevan hieno ihminen. Ehkä hän siis olisi vastaanottavainen sinulle. Häntä voisi jopa harmittaa, että olet ollut onneton tavallaan hänen takiaan ja hän haluaisi kenties auttaa sinua ylämäessä.
Täytyy muistaa, että parisuhteessa, hyvässäkin on itsellisiä ajatuksia ja intressejä. Ja joskus on tehtävä se, mikä on väistämätöntä ja toivottava sekä yritettävä parhaansa, ettei loukkaisi syvästi muita. Ehkä pystyisit antaa kumppanillesi täydemmän läsnäolon, jos tuo asia ei enää hiertäisi sinua?
Muista hyvä ihminen myös itsesi ja oma hyvinvointisi. Tsemiä! : )
Näin mä ajattelen, olen syyllinen, koska tunnen myös hyvin voimakkaasti toista miestä kohtaan. Pitkä historia aviopuolisoni kanssa, kunnioitan häntä, mutta rakastanko? Uskon kuitenkin erillaisiin rakkauksiin ja meidän lapset on rakkaudella tehty.
Tämä toinen mies, silloin kun tapasimme olin 20v ja hän oli ollut jo aikaisemmin minusta kiinnostunut, koska oli nähnyt monesti erinäisissä tilanteissa. No minä retkahdin häneen sitten ravintolassa nähdessämme, siis todellakin me emme edes puhuneet mitään ekalla kerralla, mutta tiesin että hänessä on jotain erityistä ja myöhemmin hän kertoikin että on tavannut minut jo aikaisemmin mutta minä en ollut sitten oikein kiinnostunut, en voinut uskoa! En muka ollut hänestä kiinnostunut, olo oli kotoinen, kihelmöivä ja ne hymyt ja katseet mitä vaihdettiin aina aina vaan.
Sitten tapahtui erillaisia tapahtumia, mitkä saivat minut epävarmaksi ja kun näin käy nostan eteeni sellaisen muurin, sitä ei helposti enää rikota, menetimme toisemme,menetin hänet tai hän menetti minut... olen kyllä nyt vuoden sisällä ollut häneen yhteyksissä ja kiinnostus on edelleen olemassa, mutta sen tasoa en hänen puoleltaan enää tiedä,järki huutaa että olet jatkanut jo eteenpäin, ole ihminen joka kunnioittaa muita ja ajattele epäitsekkäästi. Mutta kuinka monta vuotta KESTÄN!!!! Eihän tälläistä oloa voi edes kuviteellakkaan, ellei tätä koe, tää on hirveetä.
En näe muuta mahdollisuutta kuin antaa ajan kulua ja jos jotain on tarkoitettu tapahtuvaksi, se sitten tapahtuu...Juuri nyt menee huonosti miehenikin kanssa joten sekin tässä pelottaa, koska toisaalta en halua erotakkaan, onhan mieheni minun elämänkumppani ollut jo pitkään ja kunnioitan häntä ihmisenä erittäin suuresti.
Sinullakin on varmasti tunteet yhtä soutamista ja huopaamista, samalla kaipaa toisen lähelle ja haluaa jutella, toisaalta se syyllisyys ja epävarmuus pistää jopa miettimään sen toisen vikoja jotta saisi tunteensa pois? Onneksi sinulla ei vielä ole lapsia puolisosi kanssa,ei niin että lapset olisivat jotenkin minulle este erota, koska mieheni ja minä olemme aina heidän tukenaan, mutta siinä on niin paljon muutakin mitä pitää ottaa huomioon ja elämä muuttuisi niin totaalisesti, tiedän itse koska vanhempani ovat eronneet.
Voi miten voisi auttaa toista samanlaista, sitten kai saisi vastauksen myös itselleen...
Tuli vielä mieleen muutamia ajatuksia:
Entäs jos kyse on karismasta? Joillakin ihmisillä vain on sellainen voimakas vaikutus ihmisiin ettei heidän välttämättä edes tarvitse sanoa mitään vaan jo pelkkä heidän läsnäolonsa riittää herättämään voimakkaita rakkaudentunteita vaikkei tuntisi koko ihmistä. Tämä tuli mieleen tuosta kun kirjoitit että kukaan ei ole koskaan vaikuttanut sinuun näin voimakkaasti ja että olit varma heti alusta lähtien että hänellä on joku rooli elämässäsi. No, tämä oli vain yksi näkökulma tapaukseen. Muuten, psykologithan sanovat että ihminen rakastuu yleensä sellaiseen ihmiseen jossa tunnistaa jotain sellaista mitä itsessä on - tuo kommenttisi että tuntui siltä kuin olisit katsonut itseäsi silmiin viittaa aika vahvasti tähän suuntaan.
Kerroit että aiot ottaa häneen yhteyttä ystävyyden hengessä. Huomioi kuitenkin että saatat samalla särkeä hänen sydämensä: voihan olla että hän on ollut hyvinkin tosissaan sinun suhteen ja odottanut pitkään yhteydenottoasi ja sitten kun viimein otat yhteyttä ja selviääkin ettet olekaan vakavissasi vaan haluat vain selvitellä asioita niin hän voi pettyä pahasti... No, tämäkin oli vain yhdenlainen olettamus.
Alan olla yhtä mieltä kanssasi että hänellä tosiaan on joku rooli elämässäsi. Jään odottamaan kommenttejasi...
Niin, miksei voisi olla karismaakin. Hän ei vain ole ollenkaan sellainen miksi karismaattiset ihmiset yleensä olen käsittänyt. En tiedä millainen hän on muiden kanssa kun en koskaan salaa päässyt seuraamaan, mutta minulle hän oli aina jotenkin niin rauhallinen, hidas, lempeä, hellä, jotenkin pysähtynyt niihin hetkiin joina kohtasimme. Keskittynyt. Läsnä. Ja silti epävarma, kömpelö ja melkein tosikkomainen. Ei todellakaan mikään säkenöivä hurmaaja.
Ja tottahan tuo on että yhteydenotto ei todellakaan olisi kovin viisasta, vaan itsekästä näillä perusteilla joita minulla on. Jotenkin vain lapsellisesti ajattelin että voisimme jotenkin tutustua ja ehkä sitten huomata ettei sitä kipinää riittäisikään sen enempää. Haluaisin hänen tietävän miten paljon hänen tapaamisensa on merkinnyt minulle, vaikka meistä ei mitään voi tullakaan. En tiedä, toivon vain etten olisi koskaan tavannutkaan häntä. Helvettiä (välillä ihanaa sellaista) on elämäni ollut sen jälkeen, enemmän tai vähemmän.
Toisaalta minua lohduttaa ajatus siitä että hän on olemassa. Samaan aikaan samalla planeetalla.
Tuo koko kertomasi tarina kuulostaa jotenkin niin kauniilta että soisi teidän jotenkin tapaavan - ei kai tuollaisia kokemuksia yhden ihmisen kohdalle kovin montaa elämän aikana osu..
Kerroit ettet tiedä millainen hän on muiden kanssa ja että tapasit hänet virallisessa tilanteessa. Minkähänlaisessa virallisessa tilanteessa - työssä, harrastuksen parissa kurssilla vai jossain muualla? Kai siinä tilanteessa oli muitakin ihmisiä läsnä niin että kai jonkin verran olet nähnyt kuinka hän muiden kanssa käyttäytyy ja miten muut häneen suhtautuvat. Kerroit myös että hän tietää varmasti sitoumuksestasi - oliko sinulla sormus vai onko hän nähnyt sinut puolisosi kanssa jossain? Vai oletatko vain että sinusta jotenkin näkyy että elelet jonkun kanssa? Nimittäin jos hän tosiaan tietää sinun olevan varattu ja ajattelee sinusta lempeästi niin tuskin hän yhteyttä ottaa. On olemassa ihmisiä joille riittää että on joku josta voi haaveilla ja sillä tavalla ei myöskään sotke mitenkään toisen kuvioita.
Onkohan sinun mitenkään mahdollista selvittää hänen puhelinnumeroa tai sähköpostiosoitetta? Tai kirjoittaa hänelle ihan perinteinen käsinkirjoitettu kirje ja lähettää se postitse - se tuntuisi varmasti henkilökohtaisemmalta kuin tekstiviestit ja sähköpostit joita tulee joka suunnasta paljon. Ja luulen, että jos jotenkin onnistut tapaamaan hänet niin voi olla että joudutte tapaamaan useamman kerran ennen kuin saatte asiat puhutuksi kunnolla - sikäli kun haluat vain selvittää asioita.
Tapasi kirjoittaa hänestä on hyvin lämmin ja välittävä. Jos pystyt olemaan samanlainen hänen läsnäollessaan en usko että hän yhteydenotostasi kärsii. Mutta jos tosiaan aiot "selvittää mikä ja kuka tuo ihminen on" tapaamalla hänet niin sinun on oltava siinä tilanteessa hyvin hienotunteinen ja vaistonvarainen sillä ujo ja kömpelö ihminen jollaiseksi hänet olet kuvannut voi mennä lukkoon jos alat kyselemään häneltä kaikenlaista, nimittäin voit osua tahtomattasi arkaan kohtaan joka sinulle saattaa olla helppo ja tavallinen asia mutta voi ollakin hänelle vaikka asia johon liittyy esimerkiksi pettymyksiä ja surua.
Eniten epäröin yhteydenotossa juuri sitä että epäilen hänen olevan varattu ja asuvan jonkun kanssa. En halua aiheuttaa epäselvyyksiä heidän välilleen lähettämällä kirjeen tai muun viestin, koska hyvin todennäköisesti hänen kumppaninsakin sen saisi tietää. Sähköposti olisi varmemmin salassa pysyvä keino, mutta osoitetta ei ole eikä myöskään sitä mistään selville saa.
Muutaman kerran näin hänet muiden ihmisten kanssa ja silloin hän oli erilainen kuin minun kanssani. Hän oli vitsaileva, puheliaampi, suorastaan kiusoitteleva. Minun kanssani hän oli jotenkin hidas. En osaa sitä paremmin kuvailla. Hän saattoi yrittää vitsailla, mutta jutut olivat vähän kömpelöitä ja loppuivat lyhyeen. Joskus hän saattoi vaikuttaa jopa tylyltä ja vihaiselta. Monesti ajattelinkin että olen kuvitellut kaiken. Mutta sitten sain taas pitkän katseen jostain kauempaa. Katseet muuttuivat rohkeammaksi viimeisinä aikoina, sekä hänen että minun. Siksi oli myös helpotus että se päättyi.
Minun sitoumukseni näkyy kultaisena renkaana vasemmassa nimettömässä.
Aikomukseni oli tarkentaa edellisessä viestissä, että kuvaukseni hänestä muiden kanssa perustui vain lyhyisiin välähdyksiin, jolloin en itse pystynyt kunnolla seuraamaan tilannetta ja jotka kestivät vain muutamia minuutteja, joten kovin varmaa tietoa ei ole.
Olet rakastunut. Rakkaus on lahja joka annetaan ihmiselle silloin kun on siihen kutsumus.
Voisin neuvoa näin: Puhu kumppanillesi ja sano, että edetäksesi suhteessa Sinun on otettava yhteyttä erääseen ihmiseen ja sitten otat. Rohkeutta!!
Muuten tämä RAKKAUS kalvaa sua koko loppuiän ja huonoina hetkinä se nousee vaivaamaan tai lohduttamaan. Miten itse haluat!!!Omasta rohkeudesta se on kiinni.
Mulle kävi juuri noin- otin sen vastaan,elin täydesti ja annoin kaikkeni mitään vaatimatta.Täydellinen rakkauden kesä...sitten huomasin, että kanssaan en voi jatkuvasti elää..ja sanoin :Meidän aikamme oli ja meni.Sen jälkeen HÄN ei ollut tuntevinaan, näkevinään.Kirpaisi vähän, mutta....aikansa kutakin ...sanoi pässi kun päätä leikattiin...
Olen pohjimmiltani samaa mieltä päivänkukan kanssa. Kaikki omat rakastumiseni ovat olleet onnettomia kaukorakkauksia sillä kiellän rakkauden mahdollisuuden ja ajattelen että mun kuuluu olla yksin eikä edes toivoa että joku välittäisi. Näitä ihmisiä olen sitten haikallut vielä vuosien päästä tapauksesta. Siksi olen tuntenut tarvetta kommentoida tapaustasi ja koettanut rohkaista sinua yhteydenottoon, sillä toivoisin etteivät muut eläisi elämäänsä yhtä onnettomana kuin minä. En usko että olet suunnattoman ujo sillä olethan pystynyt aikanaan luomaan kontaktin puolisoosi. Ja viestejäsi lukiessa on tullut selväksi ettet ole mikään kukasta kukkaan hyppijä etkä myöskään ajattele että menenpä katsomaan olisiko ruoho aidan toisella puolella vihreämpää vaan olet pohtinut asiaa pitkään. Älä tee itsestäsi onnetonta, on repivää miettiä jälkeenpäin mistä kaikesta on jäänyt paitsi... Arvostan sitoutumistasi mutta kuten aiemminkin kommentoin, yrität perustella järkisyin miksi ei pitäisi ottaa yhteyttä tähän henkilöön. Tulee mieleen että oletkohan perustellut itsellesi sitoutumisenkin järkisyin.. Käsittääkseni tunne on kuitenkin lähtökohta suhteiden muodostumiselle.
Olen nyt tehnyt päätökseni enkä aio ottaa häneen yhteyttä. Niin kauan kuin nykyinen suhteeni jatkuu minulla ei ole oikeutta tehdä sitä, ei oman puolisoni eikä tämän toisenkaan takia. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Itse olen vahva ja osaan kyllä kääntää tämän positiiviseksi energiaksi - itse asiassa olen sen jo tehnytkin.
Jos tulisi sellainen tilanne että yllättäen tapaisin hänet tai saisin vahvistuksen sille että hänkin tunsi jotain enemmän, voisin ehkä aukaista suuni, mutta näin aivan kylmiltään se ei tunnu hyvältä idealta.
Minulla on vilkas mielikuvitus ja olen hyvä kirjoittamaan - voi olla että siitä johtuen ulkopuoliselle lukijalle välittyy kuva elämää suuremmasta rakkaustarinasta. Joku toinen olisi voinut kirjoittaa että "v*ttu treffasin kivan böönan mutku oon jo avikses" ja taustalla olisi aivan sama tarina. :)
On ollut hienoa kirjoittaa tästä ja saada kommentteja - kiitos niistä!
Minulla on vilkas mielikuvitus ja olen hyvä kirjoittamaan
Luin ( ihme kyllä) koko ketjun. Hämmästyin ja koen myötäelämisen tunteita. Olisin voinut olla joku kirjoittaja, en ollut. Yritän pysyä poissa. Kuitenkin oli ihana lukea miten samanlaisia tunteita tulemme.
Hyvää keskiviikkoa kaikille..hänelle!
Olen kokenut saman. Kerran. Se ei mee pois. 3 vuotta odotellut ajan parantavan.