Milläs helvetillä kiskotaan ittensä irti bulimiasta, jos puheet ja varoitukset terveyden mahdollisesta menettämisestä ei kolahda millään lailla? Mulla on ollut kaikenmaailman masennusta yms 14-vuotiaasta asti ja nyt olen 20. Olisin tosi tyytyväinen vaan, kun tämä päättyisi. Olen kiertänyt useampia psyk. sairaaloita, psykologeja ja ties mitä, lääkkeitäkin on kokeiltu yhteensä varmaan kymmentä erilaista.
Ainoat syyni lopettaa olisivat siis se, ettei tarvis hävetä itseään niin paljon eikä tuntea syyllisyyttä ja epäonnistumista. Mutta ei ne yksistään ole tarpeeksi hyviä syitä, koska olen kymmeniä kertoja "lopettanut", ja sitten palannut takaisin samaan kuitenkin.
Tuntuu, että vaan yksinkertaisesti olen menetetty, toivoton tapaus yhteiskunnan ulkopuolella. Väittävät, että tämä (buli siis) on hidasta itsemurhaaMutta minkä ihmeen takia en sitten kuole, vaikka olen tehnyt tätä jo kohta kolme vuotta monta kertaa päivässä?Olen kuullut moralisointia ja harrastanut sitä itsekin, mutta ei se auta. Olen kuullut, että petän itseäni, jos annan periksi ja ajattelen, että okei, tämä on osa minua ja haittoja voi kyllä vähentää, mutta ei koskaan jättää asiaa kokonaan. Mutta kun itsestäni tuntuu, että paljon suurempaa itsepetosta on se, että kerta kerran jälkeen lupaan itselleni, että "Ei enää koskaan" ja sitten kuitenkin sorrun samaan.
Olen paha ja väärä ja epätoivoinen, eikä maailmassa ole mitään sovitusriittejä, jotka voisivat minut puhdistaa..
Ainoat syyni lopettaa olisivat siis se, ettei tarvis hävetä itseään niin paljon eikä tuntea syyllisyyttä ja epäonnistumista. Mutta ei ne yksistään ole tarpeeksi hyviä syitä, koska olen kymmeniä kertoja "lopettanut", ja sitten palannut takaisin samaan kuitenkin.
Tuntuu, että vaan yksinkertaisesti olen menetetty, toivoton tapaus yhteiskunnan ulkopuolella. Väittävät, että tämä (buli siis) on hidasta itsemurhaaMutta minkä ihmeen takia en sitten kuole, vaikka olen tehnyt tätä jo kohta kolme vuotta monta kertaa päivässä?Olen kuullut moralisointia ja harrastanut sitä itsekin, mutta ei se auta. Olen kuullut, että petän itseäni, jos annan periksi ja ajattelen, että okei, tämä on osa minua ja haittoja voi kyllä vähentää, mutta ei koskaan jättää asiaa kokonaan. Mutta kun itsestäni tuntuu, että paljon suurempaa itsepetosta on se, että kerta kerran jälkeen lupaan itselleni, että "Ei enää koskaan" ja sitten kuitenkin sorrun samaan.
Olen paha ja väärä ja epätoivoinen, eikä maailmassa ole mitään sovitusriittejä, jotka voisivat minut puhdistaa..
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei oo haaveita joiden takia haluais lopettaa bulimian ja muut ongelmat, mut eihän oo ketään ihmistä joilla ei olis ongelmia, aina on jotain mikä vetää mielen alas...
pitäis vaan ajatella et elämä ei oo niin vakavaa...en sit tiiä mikä oikeesti parantaa psyykkisistä sairauksista...mut eniten uskon että just haaveet.
masentuneella niitä ei ehkä oo tai ne ei kiinnosta, ite oon tosi taipuvainen masennukseen ja luulen et se johtuu siitä ku mietin aivan liikaa ja yritän koko ajan kontrolloida kaikkea varsinki itteäni. kaikesta pitää kilpailla ittesä kans ja todistella et musta on johonki...
mä uskon, että se on jo tarpeeks hyvä syy parantuu ettei tarvi hävetä itteään tai tuntee syyllisyyttä, ku on tyytyväinen itteensä myös muut asiat alkaakiinnostaa ja saa vaikka olla ylpee omasta parantumisesta tai ainaki yrityksistä...päivä kerrallaan oksentamatta on hyvä tavoite ja joka päivästä pitäis olla ylpee...
ja paskat sovitusriiteistä ja lupauksista itelleen, lupaa vaan yrittää parhaas, ei muuta voi keltään vaatia.
älä vaivu epätoivoon, mieti mitä sä haluat todella paljon ja yritä saavuttaa sitä toivetta tai haavetta...