Ihmisellä on tietty perusyksinäisyys, jonka hyväksyn. Sehän on välttämätön pakko. Kukaan ei voi ajatella toisen ajatusten kautta, eikä mennä toisen pään sisälle turvaan pahaa maailmaa, vaikka sillä tavoinhan kaksi ihmistä voisi tuntea todellista yhteenkuuluvuutta.
Minun yksinäisyyteni on jotain kammottavaa. Se murentaa minut aivan maahan, jos uskaltaudun ajattelemaan sitä. Joudun kääntämään katseeni siitä pois, mutta silti tunnen miten se on selkäni takana suunnattomana varjona. Se on kuin suuri julma hahmo, joka tuijottaa minua ja vaatii että katson takaisin. Minun pitäisi hyväksyä se, mutta minä en voi. Minä pelkään sitä. Pienikin ajatus nostaa kylmän hien pintaan ja saa ihon kananlihalle. Jotenkin yksinäisyyttä ajatellessani tuntuu, että ympärilläni on kuolleita.
Minä olen pitkään elänyt aivan omassa maailmassani. Mielikuvitus poistaa tyhjyyttä hieman. Tosin en joudu turvautumaan mielikuvitukseen ja uppoutumaan omiin maailmoihini siksi, ettei minulla olisi ystäviä. Olisihan niitä, voisi olla vielä paljon enemmänkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Mitä enemmän ympärilläni on ihmisiä, sitä yksinäisemmäksi minä tulen. Nuo ihmiset eivät näe minua, he eivät tiedä kuka minä olen, vaikka haluaisivatkin tuntea minut. Oloni on sitten niin sietämätön, että haluaisin huutaa, mutta minä pysyn vaiti. Tunnen kuilun, joka erottaa minut kaikesta muusta. Minä en ylety ihmisiin, eivätkä he ylety minuun. Vaikka maailmassa olisi minun kaltaisiani, saattaa heidän samat tuntemuksensa vain suurentaa tuota kuilua.
Olen aina tuntenut olevani jonkinlainen "vanha sielu". Toiset pitävät minua lapsellisena, toiset aikuisena, toiset täytenä piruna ja eräskin sanoi että olen "pyhimys". Mikään noista ei ole totta. Minä olen vain minä ja minun monimutkainen maailmani heijastuu toisille milloin mitenkin. Mielikuvitus on minun läheisin ystäväni. Minä olen tällainen ihminen, jota on ilmeisesti helppo vihata. Saan uusia vihamiehiä(yleensä naisia) vain istumalla paikoillani ja katselemalla ympärilleni. Se johtuu joko siitä, että minulle ollaan kateellisia tai siitä, että minussa on jotain todella ärsyttävää, mitä en itse tiedosta. Minulle on oikeastaan aivan sama mistä se johtuu. Minua ei haittaa, vaikka minua pidettäisiin luuserina, niinkuin kai pidetäänkin, mutta minua surettaa se millaisia ihmiset ovat.
Olen myös sellainen, joka pillittää hyvän kirjan jälkeen ja jää kaipaamaan kirjan henkilöitä jopa viikoiksi niin, että se menisi ulkopuolisen mielestä aivan naurettavaksi, jos hän olisi näkemässä. Tunnen ikävöidessäni käyväni hulluuden rajoilla, joskus menen vähän rajojen ylikin. Vapisen tuskallisen ikävän ja ahdistuksen kourissa. Ihmissuhteet ovat vaarallisia, jos kirjan viimeinen sivukin meinaa viedä järjen mennessään. Se että joku ihminen häviää elämästäni sattuu ihan helvetisti. Suhteet lapsuudenystäviini ovat poikkeuksetta kaikki katkenneet, enkä osaa syyttää muuta kuin omaa luonnettani. Nykyään en tutustu enää kehenkään. En jaksa ihmetellä, miksei minusta pidetä, enkä halua huomata, että minut nähdään vain pintapuolisesti. Pinnalliset ihmissuhteet tekevät kipeää. Niinpä olen mieluummin yksin.
Yksinäisyys on todella hankala asia. Minä viihdyn kyllä paljon yksin. On vain olemassa mukavaa yksinäisyyttä ja vihamielistä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on lisäksi ainut olemisen muoto, jonka hallitsen. Kaikki ihmissuhdeyritykseni kaatuvat olinpa sitten oma itseni tai esitinpä mitä hyvänsä. Kaikki roolit on käytetty. Minä olen yksin näyttämöllä ja viimeinenkin katsoja on poistunut katsomosta. Yksinäisyys on välillä niin ahdistava, masentava ja pelottava, että aion päättää päiväni. En vain tiedä onko se oikein. Päätös on kuitenkin erittäin lopullinen. Minulla on yksi perheenjäsen, jonka takia yritän pysytellä hengissä. Muita perheenjäseniäni en enää tunne, enkä heitä nää oikeastaan koskaan. En varmaan halua nähdäkään. Heidän tapaamisensa aiheuttaisi vain sen, että tuntisin ettei minulla enää ole perhettä. Voiko tästä pelastua? Tällä kertaa teen poikkeuksen ja kiitän jos joku jaksoi lukea tämän viestin.
Minun yksinäisyyteni on jotain kammottavaa. Se murentaa minut aivan maahan, jos uskaltaudun ajattelemaan sitä. Joudun kääntämään katseeni siitä pois, mutta silti tunnen miten se on selkäni takana suunnattomana varjona. Se on kuin suuri julma hahmo, joka tuijottaa minua ja vaatii että katson takaisin. Minun pitäisi hyväksyä se, mutta minä en voi. Minä pelkään sitä. Pienikin ajatus nostaa kylmän hien pintaan ja saa ihon kananlihalle. Jotenkin yksinäisyyttä ajatellessani tuntuu, että ympärilläni on kuolleita.
Minä olen pitkään elänyt aivan omassa maailmassani. Mielikuvitus poistaa tyhjyyttä hieman. Tosin en joudu turvautumaan mielikuvitukseen ja uppoutumaan omiin maailmoihini siksi, ettei minulla olisi ystäviä. Olisihan niitä, voisi olla vielä paljon enemmänkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Mitä enemmän ympärilläni on ihmisiä, sitä yksinäisemmäksi minä tulen. Nuo ihmiset eivät näe minua, he eivät tiedä kuka minä olen, vaikka haluaisivatkin tuntea minut. Oloni on sitten niin sietämätön, että haluaisin huutaa, mutta minä pysyn vaiti. Tunnen kuilun, joka erottaa minut kaikesta muusta. Minä en ylety ihmisiin, eivätkä he ylety minuun. Vaikka maailmassa olisi minun kaltaisiani, saattaa heidän samat tuntemuksensa vain suurentaa tuota kuilua.
Olen aina tuntenut olevani jonkinlainen "vanha sielu". Toiset pitävät minua lapsellisena, toiset aikuisena, toiset täytenä piruna ja eräskin sanoi että olen "pyhimys". Mikään noista ei ole totta. Minä olen vain minä ja minun monimutkainen maailmani heijastuu toisille milloin mitenkin. Mielikuvitus on minun läheisin ystäväni. Minä olen tällainen ihminen, jota on ilmeisesti helppo vihata. Saan uusia vihamiehiä(yleensä naisia) vain istumalla paikoillani ja katselemalla ympärilleni. Se johtuu joko siitä, että minulle ollaan kateellisia tai siitä, että minussa on jotain todella ärsyttävää, mitä en itse tiedosta. Minulle on oikeastaan aivan sama mistä se johtuu. Minua ei haittaa, vaikka minua pidettäisiin luuserina, niinkuin kai pidetäänkin, mutta minua surettaa se millaisia ihmiset ovat.
Olen myös sellainen, joka pillittää hyvän kirjan jälkeen ja jää kaipaamaan kirjan henkilöitä jopa viikoiksi niin, että se menisi ulkopuolisen mielestä aivan naurettavaksi, jos hän olisi näkemässä. Tunnen ikävöidessäni käyväni hulluuden rajoilla, joskus menen vähän rajojen ylikin. Vapisen tuskallisen ikävän ja ahdistuksen kourissa. Ihmissuhteet ovat vaarallisia, jos kirjan viimeinen sivukin meinaa viedä järjen mennessään. Se että joku ihminen häviää elämästäni sattuu ihan helvetisti. Suhteet lapsuudenystäviini ovat poikkeuksetta kaikki katkenneet, enkä osaa syyttää muuta kuin omaa luonnettani. Nykyään en tutustu enää kehenkään. En jaksa ihmetellä, miksei minusta pidetä, enkä halua huomata, että minut nähdään vain pintapuolisesti. Pinnalliset ihmissuhteet tekevät kipeää. Niinpä olen mieluummin yksin.
Yksinäisyys on todella hankala asia. Minä viihdyn kyllä paljon yksin. On vain olemassa mukavaa yksinäisyyttä ja vihamielistä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on lisäksi ainut olemisen muoto, jonka hallitsen. Kaikki ihmissuhdeyritykseni kaatuvat olinpa sitten oma itseni tai esitinpä mitä hyvänsä. Kaikki roolit on käytetty. Minä olen yksin näyttämöllä ja viimeinenkin katsoja on poistunut katsomosta. Yksinäisyys on välillä niin ahdistava, masentava ja pelottava, että aion päättää päiväni. En vain tiedä onko se oikein. Päätös on kuitenkin erittäin lopullinen. Minulla on yksi perheenjäsen, jonka takia yritän pysytellä hengissä. Muita perheenjäseniäni en enää tunne, enkä heitä nää oikeastaan koskaan. En varmaan halua nähdäkään. Heidän tapaamisensa aiheuttaisi vain sen, että tuntisin ettei minulla enää ole perhettä. Voiko tästä pelastua? Tällä kertaa teen poikkeuksen ja kiitän jos joku jaksoi lukea tämän viestin.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ihmisten keskellä muut eivät näe sinua, olet yksin. Mitä jos et keskittyisi itseesi, omiin tuntemuksiisi ja näkevätkö muut sinut todella. Käänny itsekkyydestäsi oma napa kaiken keskuksena. Katso ja näe joku lähelläsi oleva ihminen itsestäsi piittaamatta. Voit liittyä esimerkiksi johonkin helppoon vapaaehtoistyöhön mukaan. Teet siis jotain toisten hyväksi. Kokeile.
Tiedän että olen itsekäs. Tekisin mielelläni jotain helppoa vapaaehtoistyötä. Käytännössä se vain on vaikeaa. En nykyään käy enää missään. Minua ahdistaa liikaa. On helppo sanoa että "kokeile", mutta minä en hallitse enää ahdistustani, se hallitsee minua. Syyllistän itseäni siitä ettei minusta ole mitään hyötyä. Masentuneet yleensäkin ovat itsekeskeistä porukkaa. Se kuuluu sairauteen. En minä omasta halustani masentunut, usko tai älä. Teen kyllä heti niinkuin neuvoit, heti kun kerrot miten se tapahtuu.
sai minutkin tuntemaan yksinäiseksi
vaikken sitä olekkaan.
Osaan jotenkin samaistua olotilaasi ja
sydämestäni toivon,
että löydät elämääsi iloa ja elämänhalua.
Mieti iloisia asioita niistä mistä pidät
ja pidä kiinni siitä ainoasta perheenjäsenestä
joka sinulla on.
Älä anna periksi.
Jaksamista ja Voimia.
paljon ja tuntuu et masennus & yksinäisyys kulkee käsi kädessä. -enimmäkseen, onhan toki joitain erakkoluonteita, jotka viihtyvät omissa oloissaa, mutta Heidän elämänsä on varmaan aina ollut perusturvallinen? Ehkä juuri tuosta turvattomuuden tunteesta ainakin oma masennus alkanut. Kun ihmis-suhteet pinnallisia niin jotenkin se "syö" ihmistä sisältäpäin. Kun ei kelpaa muille, niin ei sitten itsellekkään. Monasti olen kans itsetuho ajatuksis ollut, mutta pakko sinnitellä. En haluaisi aikuisten lasteni pettyvän ja syyllistävän itseään jos täältä omin konstein poistuis. Kyllä yksinäisyyteenkin "sopeutuu" mutta valtavasti vie energiaa pitää itsensä koossa päivästä toiseen. Mut on ihmismieli sellanenkin, jotta sitä niinkuin odotaa, että huominen ehkä muuttaa kaiken. Mielikuvitusta ja harhaa moinen odotus, mutta jotainhan toivoa sitä on ylläpidettävä. Käyn vapaaehtoistyössä, mutta eipä siitäkään juuri iloa saa, kun ei näe et oma tai toisten elämä mun vaikutuksesta mihinkään muuttuisi! Koetetaan nyt vaan mennä päivä kerrallaan. Voimia ja jaksamista.
auttaa jonkinverran kun voi lukea kohtalotovereista.meitä on paljon jotka kokevat yksinäisyyden ahdistavana asiana.en silti ole masentunut enkä koe itseäni sairaaksi.
voin kyllä ollakin,mistä tietää milloin alakuloisuus muuttuu sairaudeksi!
Luin viestisi ja ymmärrän täysin mitä ajat takaa. Suuri yksinäisyys on kasvu ymmärtää itseä ja muita. Elämä on täynnä surua, ymmärtämättömyyttä, pahuutta, kateutta, kostamista jne. Ne eivät lopu. Mikään ei poista näitä maailmasta. Täällä on mielestäni vain joko hyväksyttävä pienuutensa ja voimattomuutensa ja löydettävä hituset iloa jostain itselle tärkestä asiasta. Sekä löydettävä ne pienet asiat joihin voi itse vaikuttaa.
Monen mutkan kautta löysin ilonhituset itselleni. Lakkasin yksinkertaisesti pohtimasta mitä muut tekee, ajattelee, toimii. Löysin niin sanotusti itseni oman maailmani. Oletkohan suuri yksinäisyys yhtään itsekäs? Itsekyyden joutuu opettelemaan, jolloin antaa itselleen luvan nauttia elämän anneista. Valitettavasti olen sitä mieltä ettei kukaan muu voi sitä iloa tuoda vaan ilon löytää itsestään.
Masennus ei mielestäni poistu kuin lakkaamalla ajattelemasta kaikkea typerää. Onko itselle mielekästä pohtia jatkuvasti muiden sanomisia ja tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Miksi ei sitä aikaa yritä löytää pientä onnen hetkeä omaan pieneen elämään. Ei mielestäni myöskään ole kannattavaa jatkuvasti analysoida masennuksen olemusta. Syvällisyys on hyvä juttu, mutta liiallisena vie elämästä ilon. Masennus lähtee, kun täyttää päivänsä tekemisellä vaikka väkisin. Jos makaat kotona analysoimassa syvällisesti masennusta, ei se sillä mihinkään muutu. Mutta jos lähdet ulos vaikka vain hetkeksi löydä sieltä jotain pientä iloista, mukavaa tai erilaista. Tästä syntynyt ilo antaa enemmän energiaa ja mielihyvää.
Valitettavasti mielestäni pois täältä lähteminen on jokaisen oma asia. Valitettavasti myös tänne jäävien elämä jatkuu. Surun jälkeenkin on elämää. Eli tarkoitan että pelasta itse itsesi ei sitä kukaan muukaan tee.
Toisaalta masennuksesta kannattaa ihan tosissaan puhua jollekin. Yllättävän moni kantaa masennuksen haarniskaa päällään ja valitettavan pitkään.
Yksinäisyyteen ja masennukseen tulee mielestäni riippuvaiseksi. Sitä syvää alemmuudentunnetta ja surun vaippaa jopa kaipaa. Entäs jos sen vaihtaisi johonkin asiaan tai tunteeseen, joka vie elämää eteenpäin?
Tunnen kertomuksesi kuin olisi omani. Olen jo lapsesta asti tuntenut itseni arvottomaksi. Koska en kelpaa itselleni, niin luulen etten kelpaa toisillekaan.
Miksi minusta tuli näin kelpaamaton? Siksi, että vanhempani valitsivat sen minulle. En koskaan kelvannut heille ja he eivät sitä koskaan salanneet, vaan sain kuulla päivittäin kuinka paljon huonompi olin verrattuna naapurin lapsiin ja serkkuihin. Älytöntä! Mitkä älyttömät vanhemmat minulla olikaan. Kuinka he luulivat että pärjäisin elämässäni sen kasvatuksen jälkeen? Sisareni sai myös samnalaisen kohtelun - hän ei jaksanut, vaan päätti päivänsä.
Miksi minä jaksan? Siksi, että minä reagoin suoraan! En sulkeutunut sisääni niinkuin sisareni. Minä reagoin, huusin ulos tuskani ja valitin väärinkäytöstä joka kohdistui osalleni. Sain hullun nimen vanhemmiltani, mutta selvisin hengissä.
Aikuiseksi tullessani unohdin juureni ja opinkin sosiaaliset kaavat uudessa yhteiskunnassani. Muuutin niin kauaksi kuin vain osasin lapsuuteni kotiseudulta. Minusta tuli uusi ihminen ja olen toiminut mielestäni normaalisti melkein koko aktiivisen elämäni ajan, kunnes...
Sitten minua kohtasi elämäni tähän mennessä suurin kriisi. Murruin aivan kokonaan. Minulla ei ollut minkäänlaista turvapaikkaa, jonne olisin voinut piiloutua, ei minkäänlaista pelastusliiviä tavoitteillani johon olisin voinut takertua kiinni ja jonka avulla olisin voinut nostaa itseni pinnalle. Hakeuduin yksinäisyyteen. Harvat ystäväni eivät jaksaneet suruni kanssa ja jäljelle jäi vain yksi ystävätär, jolla oli itselläänkin monipuoliset elämänkokemukset. Hän suositteli minulle erästä hypnoositerapeuttia. Siinä vaiheessa olin valmis tekemään mitä hyvänsä, joten kokeilin...
Tämän ns. kevythypnoosin avulla palauduin lapsuuteeni (Taantumisanalyysi). Terapeutti kehotti minua kulkemaan pitkää käytävää ja avaamaan ovi kerrallaan käytävän monista ovista, kysyen mitä näin oven takana. Ovien takana oli tapahtumia, joita olin oikein elänyt lapsuuteni aikana. Sainkin selvät selitykset arvottomuuden tunteisiini.
Uusi ymmärtämys erilaisuudestani auttoi minua eteenpäin elämässäni. Enhän voisi ollakaan toisenlainen saamani kohtelun jälkeen. Minut kertakaikkiaan kasvatettiin osaamaan olla yksin, häpeämään itseäni ja luulemaan että kaikki muut ovat parempia ihmisiä kuin mitä minä olen. Lapsuudenkodista pois muutettuani suoritin korkeat tutkinnot kahdella eri alalla. Olin pidetty työpaikoissani ja minut hyväksyttiin seuraelämässä. Rakastin kaikkia lähimmäisiäni, olin halukas auttamaan ja tukemaan heitä, jotka sitä tarvitsivat. Rakastin elämää, kunnes...
Vaikean kriisin kohdatessa vajosin syvään itsetutkiskeluun. Lapsuuden aikana koetut vaikeat, selvittelemättömät kriisit elpyivät silloin uudestaan ja suljeuduin mielikuvitusmaailmaani.
Olen todella kiitollinen, että sain apua hypnoositerapeutilta. Koska nyt tiedän (=muistan) vaikeat tapahtumat lapsuuteni kodissa, ymmärrän itseäni paremmin. En ole luuseri vaan itse asiassa urhoollinen elämän taistelija. Olen normaali. Olen älykäs. Kyllä minä pärjään! Kyllä mina kelpaan! Luotan itseeni!
Muutama sana Sinulle, Malice: Koeta jollain tavalla ottaa selkoon, mitkä tapahtumat ja olosuhteet ovat muotoilleet Sinua. Ymmärtämys juuristasi antaa uusia ratkaisuja.
Hyvää tulevaisuutta!
Tuntui oudolta lukea tekstisi. Tuntui täsmälleen kuin olisin itse kirjoittanut sen, lukiessani jo tiesin miten tekstisi jatkuu. Perusyksinäisyyden kuvaus, sanoisi kai joku, mutta nappiin, niin nappiin että tuntui aavemaiselta, positiivisesti kuitenkin.
Yhtä kuitenkin kysyisin,( mikä itselläni on yksinäisyyden ja masennuksenkin syy): Oletko elämässäsi menettänyt, sen "ainoan oikean", rakkauden? Tullut siis jätetyksi etkä pysty koskaan unohtamaan vaikka yrittäisit.
Et tainnut kysyä minulta, mutta vastaan kuitenkin... kaikki ovat rakastuneet "siihen oikeaan" ja suurin osa menettänyt sen. Ja suurin osa myös unohtanut, suurta rakkautta ei todellisuudessa taitaisi menettää eli eroon on aina syy, mutta vika ei koskaan ole kenenkään. En tosin edes usko yhteen suureen rakkauteen, vaan rakastua voi moneen ja rakastuukin kunhan aikaa vain kuluu ja elämä etenee.
Kuullostaa pahalta kliseeltä: taidat päästä tuosta aikaa myöten yli ja löydät vielä monta rakkautta elämän kulussa. Tottahan toki ero masentaa usein ihan pohjalle asti, mutta siitä pääsee yllättäen ylös. Huomaat sen vain joku kaunis päivä, että tänään et muistanut häntä joka minuutti ja seuraavassa kuussa et edes joka tunti ja siitä alkaa uusi kausi ja uudet tuulet.
Elämässä on muutakin kuin rakkaus, kaipaus ja hylkäys. Kun löydät muuta tekemistä elämääsi, moni asia näyttää kirkkaammalta ja vielä joku päivä ihmettelet "sen oikean" jättämää tunnekuohua. Ehkäpä myös joku päivä huomaat minkä menetyksen jättäjäsi teki?
Mutta kun itsetunto murskautuu täysin, eikä kohtuuajassa osaa eikä voi toipua, ihminen lamaantuu ja jopa persoonallisuus muuttuu niin, ettei enää ikinä toivu iloiseksi, jos joskus sitä oli. Jos samaan aikaan tämän lamaannuksen kanssa tapahtuu elämässä muitakin tragedioita on hullunmyllystä ehkä mahdotonta toipua. Edes uusi rakkaus ei enää riitä.
Ihminen on jo voinut päästä jotenkin irti menetyksen tuskasta mutta alakulo ja huonommuus jäävät päällimmäisiksi tunteiksi, muuttuvat osaksi persoonaa ja ihminen jää yksin, koska kaikki ihmissuhteet pelottavat.
Totta kai murskautuu. Erossa menettää lähes kaiken melkein hengityskyvynkin. Mikä on kohtuuaika? Entäs jos vain päättää lakata suremasta? Onko olemassa jokin suremisen määrä vai innostuuko sitä suremaan, koska niin jostain syystä pitää tehdä? Joskus mietin, että sureeko sitä asioita vain koska kokee syyllisyttä jos tässä ja tässä tilanteessa en ole surullinen?
Jostain olen lukenut että tupla-aika menee selviytymiseen kuin mitä liitto on kestänyt. Tosin tuo on arvailuja. Ero on pieni kuolema, josta selviytyminen vaatii syvää tutkiskelua, suremista jne.
Olen myös huomannut, että kun yksi suru tulee se saa kumppanikseen paljon suruja. Ihan kuin yhdessä surussa ei olisi riittävästi. Yhdestä kriisikirjasta luin suomalaisesta naisesta, joka menetti isän, miehensä, äidin, siskon, papan ja taisi mumminkin saman vuodena aikana. Toinen nainen muistaakseni kolme lasta parin vuoden aikana. Nuo saavat miettimään surun kohtuullisuuden määrää kullekin elävälle...
Kaikki nuo selvisivät!!!
Mitäs tuumaat, jos sanon, että olen myös kokenut paljon samanaikaisia suruja ja hiljakseen hippusin ilo tulee. En ole enää sama ihminen täysin, mutta yritän pitää mukavat piirteet elossa :). Vaikeaa on välillä, kun suru valtaa ja silloin helposti jääkin yksin. Tosin se on tietyllä tavalla helpottavaakin, koska ei tule lisää paineita, suruja ym. Yksin on silloin kurjaa, mutta kuitenkin se parantaa jos yksinäisyys on VAIN VÄLIAIKAISTA. Ehkä jos suhteuttaa surun iloon eli kymmenkertainen ilon saanti suhteessa suruun.
Uusi rakkaus ei poistakaan surua, ilottomuutta, masennusta. Sen ymmärtäminen on mielestäni aikuisuutta. Ei toinen saa vaikuttaa meidän mielialaamme niin voimakkaasti, että voisi viedä täysin ilon tai tuoda täyden ilon. Ainoastaan hippuja ja niitäkin hetkellisesti. Parisuhde ei ole hyvinvointimme tae vaan hyvinvointi lähtee meistä itsestämme. Parisuhde toki voi lisätä sitä ja tuoda mukavia asioita, joista voi syntyä iloa. Parisuhde voi myös tuodä ikäviä asioita ja masentaa.
Iloa itsen etsimiseen, se on mielestäni jokaisen tehtävä ennekuin saavuttaa iloa.
.......kysyinkö sun mielestä jotain tyhmää?
Enkä edes kysynyt sinulta. Kyllä sinä tiedätkin kaiken. Sähän haluat päteä masennuksella, Mikä iiskotti sä oikein olet. "Tottakai ja tottakai",
Jos mä kysyn yhden yhden asian ei se tarkoita eeten mä olisi tietoinen muistakin seikoista. Tässä nyt oli vaan kyse yhdestä asiasta, ei tähän palstalle voi kirjaa kirjottaa. Mä kysyin siis toiselta, en sulta joka jo tiedät kaiken.
Ei kukaan toinen tai uusi rakkaus voi parantaa masennuksesta. Paraneminen on prosessi, johon tarvitaan oma halu luopua oireistaan. Masennukseen on niin helppo vajota, mutta pilaa elämänsä. Jokaisella on vain yksi elämä ja vain tämä päivä. Aloitus parempaan on oivallus, että aurinko paistaa, voi ottaa muutaman askeleen ulkona. Peseytyy, syö, juo ja nukkuu vaikka paperille kirjoitetun aikataulun mukaan. Perusasiat järjestykseen vaikka väkisin ja siitä pieniä liikkeitä johonkin suuntaan. Vertaistukiryhmät ovat erittäin hyviä keskusteluryhmiä.
...näin: Ota itseäsi niskasta kiinni! niinhän sä halusit sanoa, vai mitä.
olisit kysynyt minulta, mitä olisit toivonut saavasi vastaukseksi?
Tottakai! Elämässä on! Joku päivä huomaat! Taidat päästä! Kaikki on! Tottakai!
Sä tiedät ihan liikaa, jotta sulta viitsis kysyy yhtään mitään.
Ei tiedä että kuka kysyy ja keneltä. Ennen oli kaikki paremmin kun näki hyvin miten viestiketju menee. Voi niitä vanhoja hyviä aikoja.
No mutta, josko nimim. "Minä tässä" esitti tuon kysymyksen minulle niin.. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka olisi sopiva minunlaiselleni. Olen kerran elämässäni rakastunut, en ilmeisestikään kovin tulisesti tosin, koska selvisin kahden viikon riutumisen jälkeen. Siitä on siis nyt kulunut vain muutamia viikkoja kun ero tuli. Kärsin kyllä alkuun, laihduin luuksi ja nahkaksi, en nukkunut. Mutta ehkä olen jotenkin tunneköyhä kun ei pidempään kestä.
Minä en oikeastaan usko "ainoaan oikeaan", vaan siihen että on enemmän ja vähemmän epäsopivia kumppaneita. Ainahan toisessa on jotain sellaisia ominaisuuksia joista ei pidä tai joita ei ymmärrä. Mutta luulen, että ainoa-oikea-teoria on siinä mielessä totta, että niitä todella sopivia kumppaneita on hyvin vähän. Voin vain kuvitella tuskaa, joka seuraa jos sellaisen ihmisen menettää :/ Sehän olisi kuin revittäisiin puoliksi. Ennen en uskonut näitä puheita, että ihminen ei ole kokonainen ilman toista. Ajattelin että pyh, minähän olen kokonainen juuri näin. Mutta ei se taida ollakaan niin. Kyllä minä kaipaan jotain vastakappaletta ja elämänkumppania itselleni.
Sinä olet sen menettänyt. Toivon ettei tämä henkilö ollut "ainoa", vaan että löytyy vielä toinen yhtä oikea. Eri henkilö, mutta sellainen jonka pelkkä läsnäolo poistaa sisäisen tyhjyyden sinusta. Itselläni ongelma on varmaan siinä etten ole löytänyt ketään. Minulla ei ole mitään takeita siitä onko sitä henkilöä olemassakaan. Ja koska en kykene enää olemaan ihmisten ilmoilla, miten helkutassa minä sen ihmisen käsiini edes saisin :)
Haluaisin nyt jatkaa tästä itsetunnosta. Kun tulee jyrätyksi, osoitetuksi epäkelvoksi ja vastenmieliseksi sen ainoan henkilön toimesta, jonka mielipide merkitsee, on mielestäni yhdentekevää mitä mieltä joku uusi kumppani on tai tulee olemaan. Kun vain yhden ihmisen arvostus, hyväksyntä ja rakkaus merkitsee ja määrittelee koko minuuden, ja tämä ihminen murskaa, on itsetuntoa vaikea muuta kautta saada takaisin. Jää ikäänkuin vaatimaan hyvitystä, selitystä tai osoitusta että olen silti paras vaikka tulin jätetyksi, paras hänelle. Sekoa ja itsekästä ja kostonhimoista, tiedetään. Mutta elämänsä pilannut on noidankehässä näine mietteineen, eikä ulospääsyä välttämättä ole, se parantava ihme ei ole mahdollinen.
Kyse siis ei enää olekaan varsinaisesti menetetystä rakkaudesta vaan jyrätystä minuudesta ja itsetunnosta, joka muuten oli heikko jo alunperinkin.
Mutta sinulla siis oli masennuksesi taustalla, tällä hetkellä, rakkaushuoliakin.
Mä luulen että useimmiten m:n takana onkin juuri ihmissuhteet ja häpeä siitä että kokee itsensä luuseriksi kaikkien muiden silmissä. ja vähitellen sitten alkaakin sellaiseksi muuttua ja masennus syvenee jne.
Oikeesti mä en silti tiedä enkä ymmärrä mitään, sekasin mä olen, ihan täysin.
sen kummempaa tietoa ole. Kerron vain omista kokemuksistani. Uskon vahvasti vertaistukeen ja siihen, että positiivisuus lisää positiivisuutta.
Kiva kuitenkin, että luit kirjoitukseni. Se tuotti minulle iloa :)
Ei se pöllömpää tekstiä ollutkaan, sä vaan hyökkäät päälle, sun tekstistä pomppaa rivien välistä silmille tämmönen näkymätön lause kuin: "Etkö sä tajua", se saa niskavillat pystyyn. Kun muillakin voi olla kokemuksia, omia.
Mä olen vaan tämmönen pönttö, nukkunut 20 vuotta ja yritän nyt ymmärtää tästä maailmasta jotain, vähän kerrallaan. Vaikeeta on, kait sen huomaat.
Emmä mitään pahaa haluu, mä oon vaan vihanen, elämälle, tai jotain.
Luulen, että ihmisen "kokonaisuuden tunne" johtuu suurilta osin siitä, miten tuli hyväksytyksi lapsuutensa aikana. Luulen, että ihmisen ensimmäiset kehitysvuodet ovat niin tärkeitä, että niitten aikaisia menetyksiä, esim. juuri hyväksytyksi tuntemista, on vaikea korvata jälkeen päin.
Lapsi, joka ei saa tarpeeksi huomiota ja tunnustusta, kääntyy sisäänpäin ja etsii turvaa omasta itsestään (vaippumalla m.
mielikuvitusleikkeihin ym.) Voihan sellaiset olosuhteet itsenäistääkin persoonaa. Tosin ihmisestä voi silloin tulla yksinäisyyteen vetäytyvä ja maailmaa pelkäävä, jonka on vaikea luottaa toisiin ihmisiin.
Mä muistelen että olin lapsuuteni erittäin hyväksytty, aina keskipiste ja hyvä kaikessa, iloinen mutta vähän ilkeä ja itsekäs mutta perusoikeudenmukainen, en silti aina rehellinen. Muun muassa.
Mutta jostain kakruajoilta täytyy juontaa se piirre etten kestä yhtään kritiikkiä, en toiseksi jäämistä, ja hylkääminen ja välinpitämättömyys on mulle lähes kuoleman paikka. Mä mietin vain kostoa tai suunnilleen että, vielä mä näytän! Silti mä tiedän etten mä kykene mihinkään, olen sillai tyhmä ja saamaton.
Siksi mulle oli kohtalokasta että mut jyrättiin nuorena aikuisena. En mä osannut pitää puoliani.
Mä vaan näivetyin ja elämä meni kaikin puolin pilalle, tuli sairautta ja hirveästi muuta epäonnea, puhdasta huonoa tuuria.
Lopulta mä jo päätin tappaa itteni mutta enhän mä uskaltanut. Siitä mä en kuitenkaan toipunut enkä toivu. Sietämätön olo jäi päälle.
Ehkä tää pohj. juontaa lapsuudesta, tai perusluonteesta, mä olisin masentunut joka tapauksessa joskus, vaikka mitä hyvääkin olisi tapahtunut. Kai mä näen maailman jotenkin niin erilailla että mä en vaan sopeudu.
Ja tääkin kaikki oli vaan osa totuutta, tää on niin monisäikeinen sekasotku ettei sitä voi selvittääkään näin. Mutta enää mä en ole täysin lamaantunut, mähän kirjotan..oho
minua ei koukkankoskaan ole syrjinyt kuin omat vanhempani. Se oli kuitenkin niin voimakasta, että vetäydyin syrjään aina kermajoukoista, kosa luulin, että en kelpaa. Minä etsin useimmiten seuraa sellaisten joukosta, jotka olivat jollain tavalla vähempiosaisia, köyhistä kodeista, rumia tai muuten syrjittyjä. Luulenkin, että tapasin sillä tavoin monta erityisen kiinnstavaa sielua ja ystävyyssyhteissani oli paljon ymmärrystä, vakavuutta ja elämän oppia. Minä en tosin olisi koskaan voinut tunnustaa esim. kotipiirissä, että minun osalleni jäi aina vain ns. luusarit. vasta aikuisena ymmärsin, että en ollut se, joka piti huolta heistä, joita ei muut huolineet, vaan että etsiyydyin kypsien persoonallisuuksien seuraan - koska en olikeinkoskaan ollut saanut olla lapsi ja lapsellinen itsekäään.
Kun tapasin mieheni, alkoi kaunis musiikki kaikua elämässäni. Se oli niinkun tyhkimotarina. Uskoni omaan itseeni kasvoi ja olin ylpeä hänestä ja perheestämme. Kaikki asiat olivat aivan päinvästoin kuin lapsuuteni kodissa. Mieheni arvosti minua ja oli ylpeä minusta. Lapsistani tuli ensiluokkaisen fiksuja ja viisaita ihmisiä. unohdin kaiken pahan mitä olin kokenut elämässäni, kunnes...
Mieheni teki syrjähypyn. Nyt ymmärrän, että miehet tekee niin. Mutta, kun se tapahtui ja ilmeni muutin taas aivan hetkessä siksi rumaksi, syrjityksi ja kelpaamattomaksi lapseksi, joka olin ollut koko elämäni ajan lapsuuteni perhepiirissä. Enhän pysytnyt edes hoitamaan suhdettani niin että mieheni olisi viihtynyt vierelläni. Minähän olen nolla, ei ihmettä etä vanhempani eivät uskoneet minuun!!!
Rakkautemme kesti koetuksen ja suhteemme on entistä enemmän yhteen hitsattu. Itsetuntoni on palannut joskin olen nyt viisaampi ja kypsempi monella tavalla. Ymmärrän, että emmehän me ihmiset ole muuttumattomia faktooreja elämämme yhtälössä. Me teemme virheitä. Me väsähdämme ja kyllästymme silloin tällöin. Me nousemme uudestaan ja jatkamme eteenpäin. Tänään masentuneita, huomenna taas iloisia.
Anteeksiantaminen on tärkeä osa rakkaudesta. Emme voi pakottaaitseämme unohtamaan kohdallemme sattuneita väärinkäsityksiä, mutta voimme opetella antamaan anteeksi. Anteeksiantaminen ja - saaminen auttaa molempia osapuolia menemään eteenpäin elämässä. Yhdessä tai yksin - kumpikin osapuoli on kasvanut tahollaan siitä tapahtuneesta.
Oon just samanlainen kun sä, ihmisiin tutustuminen on ylitsepääsemättömän vaikeeta ja kärsin toisinaan aivan hirveestä yksinäisyydestä. Koska mulla ei pahemmin ole elämää täytän tyhjiön lukemalla ja katsomalla leffoja ja käyttämällä mielikuvitusta, on hienoa päästä elämään jossain toisessa maailmassa. Vähän aikaa sitten ajauduin siihen pisteeseen että yritin itsemurhaa, en onnistunut ja nyt syön pillereitä joka päivä. Yritän nyt parhaani mukaan päästä takaisin pinnalle ja päästä edes vähän eroon ongelmistani vaikka sitä olen kyllä yrittänyt koko elämäni. Mun perheeni on suurin syy siihen että aion yrittää vielä.
Kirjoitat hyvin ja kuvaavasti. Minusta oli nautinto lukea kirjoitustasi, siihen oli luontevaa samaistua kun itsellä on ollut samoja tunteita pitkään, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kirjoitit yksinäisyydestä rehellisesti, ja juuri siinä hengessä missä minä ainakin koen omani. Ja jäin miettimään, tuoko yksinäisyytensä kohtaaminen ihmisessä esiin syvempiä ja rehellisempiä piirteitä? Kuinka moni pakenee omaa yksinäisyyden tunnettaan juoruihin, saippuasarjoihin, päihteisiin jne.
Itselleni yksinäisyys on tällä hetkellä jopa nautinto elämäntilanteen takia. Haluan olla yksin, sulatella asioita mitä elämässä on tapahtunut. Olen rikki ja masentunut kovien kokemuksien takia, ja haluan rauhassa nuolla haavani. Koen olevani haavoittuvaisessa ja herkässä tilassa, oma seura tuntuu turvallisimmalta.
Mutta on ollut aikoja jolloin yksinäisyys puristi minua. Kaipasin hellää ja ymmärtävää kosketusta kun luljin omassa pimeässä maailmassani nähden unia väkivallasta, ihmisten julmuudesta, ja siitä miten se nyrkki etsi minua uniinkin.
Kun yksinäisyys puristi, olin synkkä ihmisiä kohtaan. Muille olin kiinnostava tai sitten maalitaulu, ja nimenomaan sen tähden että kuljin niin yksin, yksinäisyyteni kanssa. Yksinäisyys voi kiehtoa ihmisiä, he voivat saada voimakkaita tunnereaktioita inhosta kateuteen, pelosta ihailuun. Niin moni pelkää yksinäisyyttä, ja silti "yksinäisiä susia" myös ihaillaan.
Se puristaa sykleissä vieläkin. Mutta vähemmän. Välillä jopa nauran yksinäisyydelleni. Kun tapasin ystäviä, jotka ovat kaikki naimisissa ja äitejä, sanoin vain että minä yksinäinen susi en ole ehtinyt naimisiin, ja se on ok. Matka jatkuu, kuka tietää mitä reittejä löydän...
Näin heidän katseissa säälin, mutta myös uteliaisuuden ja kaukokaipuun. Heidän elämän on aika sidottua perheen ja lapsien takia, ja minulla taas yksinäisellä vapauteni
Se on tosiaan monille jotenkin sääliteltävä asia että on yksin. Silloinkin kun on sitä omasta tahdostaan. Onhan se yksinäisyyskin täytettä elämään. Se ei suinkaan ole tyhjyyttä. Kyllä oma rauha tosiaan on nautinnollinen asia. Minusta on ihan mukavaa olla yksin. Nyt vain olen havahtunut huomaamaan etten voi enää kävellä torien poikki tai tuosta noin vain mennä ruokakauppaan. En saa sanaa suustani, jos minulta kysytään jotain, enkä voi kulkea yleisissä liikennevälineissä. Paikasta paikkaan meneminen on hirveää. Vaatekaupoissa kulkiessakaan en meinaa päästä ulos, koska pelkään sitä tuntematonta tilannetta mikä ulkona odottaa. Yleensähän se on se että ihmiset vain kulkevat kadulla eikä minua huomatakaan. Hyvä niin, mutta jokaisen kadunkulman takanakin kun odottaa olevan jotain pelättävää niin ei ole asiat enää kohdallaan. Tämä ahdistus lukitsee minua aina vain pienempään tilaan. Se on syy fyysiseen yksinäisyyteen. Muuten tämä yksinäisyys on sellaisia henkimaailman juttuja, jotka varmaan helpottavat ajan kanssa.
Pisti silmään tuo, että näit unia väkivallasta. Sama täällä. Niitä on edelleen paljon. Sain käsityksen että olet joutunut väkivaltaa kohtaamaankin. Itsellä on taustalla kiusaaminen, joskaan se ei yltynyt kuin pari kertaa fyysiseksi. Onhan se henkinenkin osasto helvettiä. Huonot kokemukset ihmisistä saavat aikaan eristäytymistä. Liittyy sekin varmasti olennaisesti siihen miten musertavana yksinäisyyden kokee. Silloin ei pelkästään joudu olemaan yksin, vaan samalla pitää vielä pelätä milloin joku käy kimppuun. Epäluuloisuus on minun aivokuoreeni pinttynyt niin kiinni, ettei se ehkä ikinä siitä lähde. Luonteenpiirrehän se sekin tosin.