Villalangalla kehystetty henkilökuva

Hiippailin makuuhuoneenovelle. Ihmettelin itsekin, miksi olin varovainen. Jotenkin vain tuntui, ettei niin keskittynyttä hetkeä sopinut häiritä. Siinä hän istui, päiväpeitteellä risti-istunnassa. Käsissään hänellä oli jokin lankaväkerrys, josta ei vielä tiennyt, mikä siitä tulisi. Hiukset roikkuivat silmillä ja ärtymys läikähti hänen otsansa yli joka kerran, kun hän joutui pyyhkäisemään suortuvat korvalliselle. Jokainen liike kuvasti pikkutarkasti hänen luonnettaan. Sen tunsin paremmin kuin hän ehkä tiesikään. Hiljaisen hurmoksen vallassa jäin nojaamaan ovipieleen ja tarkkailin.

Nainen oli kohdistanut katseensa tiukasti edessään olevaan työhön, ei huomannut minua, tuskin mitään muutakaan ympärillään. Sellainen hän aina oli. Hän keskittyi täysillä ja suuttui äkkipikaisesti, jos joku tai jokin tuota keskittymistä uskalsi häiritä. Tuollaisen puuskahduksen jälkeen, hän taas palasi alkuperäiseen huomionkohteeseensa eikä jälkikäteen edes muistanut jostain suuttuneensa. Se oli minusta jotenkin liikuttavan rehellistä. Olinkin yksi niistä harvoista, jotka eivät pahasti loukkaantuneet äkkipikaisuudesta. Onnekseni naisen ilme ei edes värähtänyt, kun hellä ajatukseni hipaisi hänen poskeaan. Taas valahti vaaleaa otsatukkaa silmien eteen. Kiukkuinen survaisu ja kahta päättäväisemmin sormet hyökkäsivät jälleen käsityönsä kimppuun. Huulet olivat mutrullaan, mutta välillä hän hymyili. Hymyn hetkinä keveys tavoitti minunkin mieleni. Arvelin hänen silloin miettineen sitä, minkälainen ponnistelujen lopputuloksesta tulisi. En epäillyt hetkeäkään, ettei hän saisi työtään valmiiksi.

Hänen sormensa olivat pienet, eivät erityisen hoikat. Muistin, miten hän usein ihaili ääneen niiden ihmisten käsiä, joissa oli kapeat, vahvat ja nivelikkäät sormet. ”Tuolla miehellä on pianistin kädet” hän saattoi silloin sanoa ja vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Nuorena neitokaisena hän oli itsekin soittanut pianoa. Tiesin hänen yhä olevan hieman katkera siitä, ettei koskaan ollut kehittynyt kovin taitavaksi. Piano nökötti olohuoneen nurkassa. Samat kappaleet kimpoilivat sen kieliltä ilta toisensa jälkeen, mutta soittaja ei koskaan kyllästynyt irvistelevän ystävänsä ääneen. Kun hän huokaili taitamattomuuttaan sanoin, että minä pidin eniten hänen käsistään, niistä, jotka nyt hyväilivät päämäärätietoisesti punaista villalankaa. Katselin kumartunutta hahmoa, jonka rentoutunut olemus toi langan pehmeyden aistittavakseni. Ehkä hän teki jotain minua varten, sillä punanainen oli lempivärini. Hänen myös ei sen puoleen. Hymähdin ääneen.

Pienellä viiveellä nainen huomasi minut nojailemassa kynnyksellä. ”Herran jumala, kun minä säikähdin!” Nauru helähti hivenen hajamielisesti keskeytettyjen ajatusten lomasta korviini. Minä nauroin hänen kanssaan. Ennen kuin hän ehti jälleen unohtaa olemassaoloni, sanoin: ”Tuo lanka näyttää siltä, että se kutittaa paljasta ihoa. Niin kuin se mummini viltti.” Hän otti kerän käsiinsä ja hieroi poskeaan sitä vasten. ”Mmm. Niin kai.”
”Mitä sinä kudot?” kysyin. Hän katsoi minua pyörein silmin, kasvoillaan hentoinen alentuvuuden ilme. ”Se on neulomista eikä kutomista, enkä minä edes neulo. Neulomiseen tarvitaan kaksi puikkoa. Tämä,” hän valaisi heilutellen metallitikkua kasvojeni edessä, ”on virkkaamista varten.”

”Sitä kutsutaan virkkuukoukuksi.”
4355
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Edellisessä kirjoituksessa oli viljalti käsikuvauksia, ja nyt sitten sinäkin.

On pianistia, hoikkaa ja pulleaa ja pientä ja nivelikästä ja muuta tsydeemiä.

Tuo hämää mua, mutta fiiliksien kuvailuun sulla on kyllä ihan kykyjä. Sun jutuissa on tullut tutuksi tuo ainainen rauhallisuus. Kaikki on kuin Still-kuvasta.
Se mikä sitten kaikessa vähässä liikkuu, niin sitä pakotat seuraamaan.

Mulle tulee mieleen Nelimarkan taulut, kun sua lukee.

Mutta naisen kuvaamiseen elävästi, siihen on sulla vielä matkaa... niin kuin monella muullakin.

Äänestä
  • En oikeastaan tiedä paljon Nelimarkasta. Sellaisia mukavia maalaismaisemia taisi herra maalailla. Äitini pitää hänen taiteestaan ja olisin mielelläni hänen kanssaan samaa mieltä, jos olisin jossain maalauksia nähnyt. Still-kuvat ovat kivoja, jos näyttelijät ovat taitavia. Ja mielelläni minä kirjoittaessani katselen maisemaa pääni sisällä kuin valokuvaa, pysäytettynä. Kädet nyt olivat aika olennaiset tässä hetkikuvauksessa, mutta... joo, mulla jää usein vähän levy päälle näissä jutuissa. Naisen kuvaamisessa ko. pätkässä on (omalta kantiltani) ainakin kaksi ongelmaa:

    1. Miehen näkökulma, (joka mahdollisesti on täydellisen hullu ja uskalias yritys, kun itse sattuu olemaan nainen/tyttö).
    2. Kuvaus kyseisestä naishenkilöstä sopii itseeni noin pääpiirteittäin. Itsestään kirjoittaminen on melko hankalaa, sillä koskaan ei voi olla tarpeeksi tarkkanäköinen ja rehellinen omaa luonnettaan kuvaillessaan. Aina itsekkyys vie voiton ja haluaa esiintyä todellisuutta edullisemmassa valossa. En kuvailun kaksiulotteisuudesta huolimatta ole onneksi silti kuollut, tai ainakaan omien tuntemuksieni perusteella en ole.

    Tämä vain todistaa, että koska aiheet ovat selvästi vaikeita minulle, juuri niistä minun pitäisikin kirjoittaa. Edellinen virke on lähinnä minulle, ei sinulle. Kuulun niihin, jotka mielellään keskustelevat itsensä kanssa. Kiitän kommentistasi (aina yhtä antoisia, kuin tämä kyseinen, tai vaihtoehtoisesti jotain epämääräistä).

    Äänestä

  • Hessu-kissa kirjoitti:

    En oikeastaan tiedä paljon Nelimarkasta. Sellaisia mukavia maalaismaisemia taisi herra maalailla. Äitini pitää hänen taiteestaan ja olisin mielelläni hänen kanssaan samaa mieltä, jos olisin jossain maalauksia nähnyt. Still-kuvat ovat kivoja, jos näyttelijät ovat taitavia. Ja mielelläni minä kirjoittaessani katselen maisemaa pääni sisällä kuin valokuvaa, pysäytettynä. Kädet nyt olivat aika olennaiset tässä hetkikuvauksessa, mutta... joo, mulla jää usein vähän levy päälle näissä jutuissa. Naisen kuvaamisessa ko. pätkässä on (omalta kantiltani) ainakin kaksi ongelmaa:

    1. Miehen näkökulma, (joka mahdollisesti on täydellisen hullu ja uskalias yritys, kun itse sattuu olemaan nainen/tyttö).
    2. Kuvaus kyseisestä naishenkilöstä sopii itseeni noin pääpiirteittäin. Itsestään kirjoittaminen on melko hankalaa, sillä koskaan ei voi olla tarpeeksi tarkkanäköinen ja rehellinen omaa luonnettaan kuvaillessaan. Aina itsekkyys vie voiton ja haluaa esiintyä todellisuutta edullisemmassa valossa. En kuvailun kaksiulotteisuudesta huolimatta ole onneksi silti kuollut, tai ainakaan omien tuntemuksieni perusteella en ole.

    Tämä vain todistaa, että koska aiheet ovat selvästi vaikeita minulle, juuri niistä minun pitäisikin kirjoittaa. Edellinen virke on lähinnä minulle, ei sinulle. Kuulun niihin, jotka mielellään keskustelevat itsensä kanssa. Kiitän kommentistasi (aina yhtä antoisia, kuin tämä kyseinen, tai vaihtoehtoisesti jotain epämääräistä).

    Näihin brobleemiisi, joista ensimmäinen oli miehen näkökulma:

    Kun asetat sen hahmon seisomaan siihen ovenpieleen tutkiskelemaan toisen hahmosi virkkuuta, niin älä anna sen virkkaajan kehittää siitä ovenpieleen nojailijasta sielujensa satumaata... näin kuin: ah ja voih. Virkkaaja näkee vain sen minkä näkee. Virkkaaja ei pääse vaikuttamaan todelliseen ovenpieleen nojailijaan. Sinne häneltä on pääsy kielletty, aivan samalla tavalla kuin se on kielletty reaalielämässäkin:

    Minulla ei ole mitään asiaa kenenkään päähän.

    Tästä seuraa se, että hahmosi eivät luo toisiaan. Tekstin sisäsiittoisuudelta haiskahtava krumeluuri, jossa ei ole todellisuuden hiventäkään, vältetään täten.

    No, mitä sitten? Kuka sitten luo hahmosi? Se onkin vähän vaikeampi kysymys, ja siihen kannattaa käyttää hyvää kikkaa, jos ei satu olemaan nero, nimittäin kopioimista. Otat jonkin tuttusi, ruuvaat häntä vähän sieltä ja täältä ettei hän tunnista itseään sohlatessaan netissä, Kopioit kaikki hänen maneerinsa ja typeryytensä, älynsä ja puhetapansa, kävelytyylin ja naurutavan. Sitten kirjoitat sen eloon ja pistät seisomaan minne tahansa muiden samalla tavalla luotujen hahmojen sekaan, ja katsot miten gubbe pärjää.

    Itsestään ei kannata kirjoittaa kuin vasta sitten kun tekee muistelmat, ja senkin voi antaa jonkin muun tehdä.

    Mehän emme ole hahmomme, emmehän?

    Äänestä

  • CFC kirjoitti:

    Hyviä neuvoja. Etenkin kaipasin muistutusta tuosta "minulla ei ole mitään asiaa kenenkään päähän", ei minä-kertojana. Luulisin, että ainakin isäni on täällä jossain, mahdollisesti useampaan otteeseenkin. Hän ei pahastuisi. Ystävieni ja muiden tuttujeni suhteen olen varovaisempi (vaikka sitten kääntelisin ja vääntelisin jotakuinkin tunnistamattomaksi), sillä en ole lainkaan tottunut vapauteen tehdä heillä, mitä mielin. Mutta juu, niinhän se kai parhaiten onnistuu. Tietysti olen tätä hieman pinenmmässä mittakaavassa toteuttanutkin. Nyt vain ruuvailemaan. Kiitos.

    Äänestä

Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta

Hessu-kissa kirjoitti:

Hiippailin makuuhuoneenovelle. Ihmettelin itsekin, miksi olin varovainen. Jotenkin vain tuntui, ettei niin keskittynyttä hetkeä sopinut häiritä. Siinä hän istui, päiväpeitteellä risti-istunnassa. Käsissään hänellä oli jokin lankaväkerrys, josta ei vielä tiennyt, mikä siitä tulisi. Hiukset roikkuivat silmillä ja ärtymys läikähti hänen otsansa yli joka kerran, kun hän joutui pyyhkäisemään suortuvat korvalliselle. Jokainen liike kuvasti pikkutarkasti hänen luonnettaan. Sen tunsin paremmin kuin hän ehkä tiesikään. Hiljaisen hurmoksen vallassa jäin nojaamaan ovipieleen ja tarkkailin.

Nainen oli kohdistanut katseensa tiukasti edessään olevaan työhön, ei huomannut minua, tuskin mitään muutakaan ympärillään. Sellainen hän aina oli. Hän keskittyi täysillä ja suuttui äkkipikaisesti, jos joku tai jokin tuota keskittymistä uskalsi häiritä. Tuollaisen puuskahduksen jälkeen, hän taas palasi alkuperäiseen huomionkohteeseensa eikä jälkikäteen edes muistanut jostain suuttuneensa. Se oli minusta jotenkin liikuttavan rehellistä. Olinkin yksi niistä harvoista, jotka eivät pahasti loukkaantuneet äkkipikaisuudesta. Onnekseni naisen ilme ei edes värähtänyt, kun hellä ajatukseni hipaisi hänen poskeaan. Taas valahti vaaleaa otsatukkaa silmien eteen. Kiukkuinen survaisu ja kahta päättäväisemmin sormet hyökkäsivät jälleen käsityönsä kimppuun. Huulet olivat mutrullaan, mutta välillä hän hymyili. Hymyn hetkinä keveys tavoitti minunkin mieleni. Arvelin hänen silloin miettineen sitä, minkälainen ponnistelujen lopputuloksesta tulisi. En epäillyt hetkeäkään, ettei hän saisi työtään valmiiksi.

Hänen sormensa olivat pienet, eivät erityisen hoikat. Muistin, miten hän usein ihaili ääneen niiden ihmisten käsiä, joissa oli kapeat, vahvat ja nivelikkäät sormet. ”Tuolla miehellä on pianistin kädet” hän saattoi silloin sanoa ja vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Nuorena neitokaisena hän oli itsekin soittanut pianoa. Tiesin hänen yhä olevan hieman katkera siitä, ettei koskaan ollut kehittynyt kovin taitavaksi. Piano nökötti olohuoneen nurkassa. Samat kappaleet kimpoilivat sen kieliltä ilta toisensa jälkeen, mutta soittaja ei koskaan kyllästynyt irvistelevän ystävänsä ääneen. Kun hän huokaili taitamattomuuttaan sanoin, että minä pidin eniten hänen käsistään, niistä, jotka nyt hyväilivät päämäärätietoisesti punaista villalankaa. Katselin kumartunutta hahmoa, jonka rentoutunut olemus toi langan pehmeyden aistittavakseni. Ehkä hän teki jotain minua varten, sillä punanainen oli lempivärini. Hänen myös ei sen puoleen. Hymähdin ääneen.

Pienellä viiveellä nainen huomasi minut nojailemassa kynnyksellä. ”Herran jumala, kun minä säikähdin!” Nauru helähti hivenen hajamielisesti keskeytettyjen ajatusten lomasta korviini. Minä nauroin hänen kanssaan. Ennen kuin hän ehti jälleen unohtaa olemassaoloni, sanoin: ”Tuo lanka näyttää siltä, että se kutittaa paljasta ihoa. Niin kuin se mummini viltti.” Hän otti kerän käsiinsä ja hieroi poskeaan sitä vasten. ”Mmm. Niin kai.”
”Mitä sinä kudot?” kysyin. Hän katsoi minua pyörein silmin, kasvoillaan hentoinen alentuvuuden ilme. ”Se on neulomista eikä kutomista, enkä minä edes neulo. Neulomiseen tarvitaan kaksi puikkoa. Tämä,” hän valaisi heilutellen metallitikkua kasvojeni edessä, ”on virkkaamista varten.”

”Sitä kutsutaan virkkuukoukuksi.”

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu