Kaikillahan on omat mielikuvansa äitinä olemisesta ennen esikoisen syntymää. Mikä sinut yllätti?
Tuttuni ajatteli elävänsä vauvan kanssa "pumpuliarkea" ja sitten, kun vauva syntyi niin hän huomasikin sen olevan vaan kakkavaipanvaihtoa ja puklujen pyyhkimistä olkapäiltä. :) Tämä nainen oli jo yli 30v eli ei siis mikään nuori äiti. Ihan muutenkin fiksu nainen vaikka järkytys olikin suuri. :)
Itse yllätyin yövalvomisista. En koskaan kuvitellut, että lapseni valvottaa minua synnyttyään seuraavat 1,5v. Nyt sitä osaa arvostaa nukkumista niin paljon eri tavalla!
Kertokaa omia yllätyksiänne!
Tuttuni ajatteli elävänsä vauvan kanssa "pumpuliarkea" ja sitten, kun vauva syntyi niin hän huomasikin sen olevan vaan kakkavaipanvaihtoa ja puklujen pyyhkimistä olkapäiltä. :) Tämä nainen oli jo yli 30v eli ei siis mikään nuori äiti. Ihan muutenkin fiksu nainen vaikka järkytys olikin suuri. :)
Itse yllätyin yövalvomisista. En koskaan kuvitellut, että lapseni valvottaa minua synnyttyään seuraavat 1,5v. Nyt sitä osaa arvostaa nukkumista niin paljon eri tavalla!
Kertokaa omia yllätyksiänne!
Vastaukset 22
Vanhimmat
meillä aikanaan odotettiin ensimmäistä raskautta 3v ja tuolloin kaiken sen lapsettomuustuskan keskellä vannoin etten koskaan huuda lapselleni saati tukista. ajattelin että kaikki erimielisyydet hoidetaan puhumalla. no niinpä niin.. Luoja soi meille vuoden ikäerolla kaksi poikaa (nyt4 ja 5v) ja välillä ihan hirvittää tämä oma käytös, kuinka voi aikuinen nainen alentua lapsen tasolle! Olen tosi kovaääninen ja hermostun nopeasti, välillä tulee huudettua kunnolla kun ei puhe tunnu auttavan (lapset kyllä tappelee melkoisesti)ja olen siihen tukkapöllyynkin "turvautunut", valitettavasti!! Toki tiedän ettei lapsi huutamisesta rikki mene mutta harmittaa ja on huono omatunto! Olisin niin halunnut olla se lempeä äiti jonka ei tarvitse ääntänsä korottaa.
se että lapsestamme tuli niin ilkikurinen, eli osaa tehä ilkeyttä jonka jälkeen sitten ollaan heti niin söpöä ettei voi olla vihainen :)
..vaikka minäkin olin juuri täyttänyt 30 oli se että miten luonnollista vauvan hoito oli. tämä ei puklinut,ei huutanut yöllä, ja valveillaolon naureskeli ja tuhisi itsekseen. olin pari kertaa kovassa kuumeessa ja mietin miten saan vauvan hoidettua mutta vaavi nukkui kun minäkin.
suurin yllätys oli se että mies joka nimenomaan vauvaa halusi, unohtui työpaikalleen surffailemaan nettiin vaikka tiesi että tulen mökkihöperöksi kotona. joten ensimmäisen puoli vuotta elelin kuin yksinhuoltaja.
Äitiydessä yllätti lähes kaikki.Olen 1,2v pojan "lähes yksinhuoltajaäiti", eli naimisissa oleva nuori nainen mutta mieheni ei osallistu arkeen juuri mitenkään.Hän on työtön eli kotona kaiket päivät.Jossain vaiheessa poikani jopa vierasti häntä.
Poikani on nukkunut ehkä 10 yötä kokonaan ja saattaa herättää vieläkin kolme kertaa yössä.Kakkavaippaa ja ruokailua, välissä ulos ja sitten tuleekin päiväunien aika jolloin tapellaan poika nukkumaan ja illalla saatan nukuttaa häntä tunnin verran.Olen saanut neuvoja "Anna sen itkeä, kyllä se oppii ja nukahtaa itse", poika saa raivarit n.7min jälkeen ja oksentaa.Näin on tapahtunut yli kymmenen kertaa. Olen luovuttanut eli vaikka joutuisin kaksi tuntia nukuttamaan niin olen sissinä pinnasängyn vieressä. Olen niin väsynyt etten jaksa harrastaa seksiä josta mies on ottanut aseen mua vastaan. Kun saan pojan nukkumaan niin hyvä kun tuntia pysyn hereillä niin että horjuen syön iltapalan ja sitten heräänkin sohvalta kuola valuen ensimmäiseen yön heräämissyöttämiseen.Kaipaisin viikossa edes pari tuntia omaa aikaa.En silti voi valittaa sillä pienen nykeröni elämän alku oli niin vaikeaa..hän koki sairastamani raskausmyrkytyksen erittäin pahana, vietti ensimmäiset elinviikkonsa teholla..niin ja jaksaahan hän myös katsoa tummia silmänaluksia ja nauraa asialle.
Silti välillä itken itseni uneen omassa hiljaisuudessani. En ikinä luopusi lapsestani saatikaan olisi halunnut jättää häntä tekemättä. Ainut asia mitä tarvitsisin on lähimmäisten tuki, ystäviä jotka ymmärtäivät lapsiperheen arkea ja että mieheni voisi edes joskus arvostaa työtäni.En olisi uskonut että äitiys voi viedä kaikki mehut.
Mitä ihmeen tehopakkauksia ovat ne iloisesti hymyilevät äidit puistossa jotka suunnittelevat aktiivikesälomaa ja romanttisia hetkiä miehensä kanssa?!
"Olen 1,2v pojan "lähes yksinhuoltajaäiti", eli naimisissa oleva nuori nainen mutta mieheni ei osallistu arkeen juuri mitenkään."
Tuollaiseen perheeseen ei saa hankkia toista lasta. Äiti palaa loppuun yrittäessään hoitaa kahta lasta yksin ja seuraukset voivat olla todella kammottavat kaikille asianosaisille.
Minut yllätti aivan ensimmäiseksi se valtava rakkauden määrä ja suojelemisen tarve!!!
Toiseksi se, että vaikka raskausaikana käsitin ettei enää niin olla ja mennä, niin kyllä siltikin se yllätti, että kauppaankin meno voi olla todella vaikeaa...
Ja se kuinka kivaa on mennä ruokakauppaan, yksin! Ei uskoisi siitä kovinkaan monen nauttivan, kun pääsee ostamaan maitoa yksin kauppaan. Jee! =) Ei voi, kun nauraa itselleen.
Kolmen pojan äitinä elämä on kyllä muuttunut sinkkuajoista täysin. Nykyään minäkin rankan päivän jälkeen rentoudun ruokaostoksilla. Ajattelen kaupassa, että onpas mukavaa, kun saa ihan rauhassa olla vaan. Juhlaa on myös se, että mies menee lasten kanssa mummolaan, ja saan siivota muutaman tunnin ihan rauhassa.
Aikanaan ajattelin, että lasten kanssa sitten lenkkeilen myös, saa siinä koirat ja itsekin liikuntaa. Eipä ole enää sitä tehty aikoihin, kaikki lapset kun eivät pidäkään ratasajeluista, vaikka niin luulinkin.
Kuntosalillekaan ei tarvitse enää lähteä, lihaskuntoa pidän yllä ihan kotikonstein. Olen huomannut, että lasten nukuttamisen aikana voi ihan hyvin harrastaa, ja lastenhuoneen patteri on juuri sopivalla sijainnilla vatsa- ja selkälihasharjoituksia varten. Ensin satu, ja sen päälle jumppa, jonka aikana kyllä muksutkin jo nukahtavat. Kuntopyörälläkin voi hyvin huristella, vaikka ei ne maisemat siinä niin tiuhaan vaihdukaan.
Elämä on ollut ylä- ja alamäkeä, perheeseemme on osunut monenlaisia vastoinkäymisiä. Mutta siltikin olen tyytyväinen elämääni. Jos olisin kaiken etukäteen tiennyt, en tiedä olisinko uskaltautunut tähän rumbaan. Onneksi kaikkea ei tiedä.
Pikkusiskoni on vielä nuori ja lapseton, ja tiedän, että hän ihmettelee tällaista elämää kovasti. Kerran sanoikin, että hän ei päästä elämäänsä koskaan tällaiseksi. On kuulemma tylsää minun elämäni. Itse taas pidän elämääni kaikkea muuta kuin tylsänä, siitä viikarimme pitävät kyllä huolta. Saas nähdä miten käy, kun ikää hänellekin karttuu.
Onko lapsen kanssa kaupassakäynti teille todellakin jollain tavalla vaikeaa?
Yksi lapsistamme on ylivilkas, aistiyliherkkyyksistä kärsivä tarkkaavaisuushäiriöinen, jonka kanssa kyllä käymme säännöllisesti harjoittelemassa asioimista eri paikoissa. Mutta kolmen alle kouluikäisen kanssa en oikein pärjää, ja reissut ovat lähinnä painajaismaisia. Nimenomaan kaupat, ja muut isot tilat ovat pahoja.
Yksin kaupassakäynti on myös rentouttavaa siksi, että saa olla ihan yksin. Sinkkuna shoppaillessa sitä kierteli vaatekauppoja ajankuluksi, mutta nykyään siihen kelpaa jo ihan markettikin.
Minulle oli hyvinkin pitkään vaikeaa käydä lapseni kanssa ihan vaan ruokakaupassa. Vauvana ei suostunut olemaan vaunuissa eikä istumaan oppiessaan suostunut istumaan edes rattaissa! Onneksi nyt reilu puolitoistavuotiaana suostuu jo istumaan rattaissa kauppareissun verran, mutta senkin reissun saa tehdä nopeasti ja äkkiä!
Siksi ainakin minulle yksin jauhalihaa ostamaan on suurta juhlaa, kun ei tarvitse hiki hatussa juosta kaupan läpi ja noukkia tavarat mukaansa. Näin meillä.
minut yllätti se, miten helppoa kaikki on ollut. odotin yövalvomisia, itkua johon en tiedä syytä, omaa "väsähtämistä", sitä etten ehtisi ikinä tekemään mitään omia juttuja... kaikkea "kamalaa". :) sitten tyttöni (kohta 6kk) olikin todella helppo ja ihana tapaus, jonka tulo perheeseen tuntui mielettömän luontevalta ja hyvältä. klisee, mutta en enää edes osaa oikein kuvitella, millaista elämä ilman tuota nyyttiä oli. yöt on alusta asti nukuttu hyvin eikä sellaista pelkäämääni selittämätöntä itkua ole ollut, mitä nyt välillä nukkumaan meno kiukuttaa neitiä.
myös miehen suhtautuminen yllätti, hän on alusta asti ollut todella luontevasti & paljon mukana vauvan hoidossa, esimerkiksi iltakylpy on noiden kahden oma juttu.. ja jonkinnäköinen meikkikin on ollut kasvoilla joka päivä, vaatteet muistettu pukea päälle ja ystäviäkin nähty. ;) lapsen kanssa liikkumisen helppous sekin yllätti, kuvittelin jumiutuvani neljän seinän sisään, mutta eihän siinä sitten niin käynytkään, vaan alusta asti on kyläilty, shoppailtu ja lenkkeilty - vauvan ehdoilla ja aikatauluilla tietysti.
kiinni olet vauvan kanssa.Siis,jo kaverien luo lähteminen.. jää usein lähtemättä.Pakkaa pue varaudu kaikkeen jne jne.Siis on helpompaa pyytää kamuja kylään.
Olin aika kauhuissani kuinka pystyn pitämään niin pienestä nyytistä huolta, kun ei oikein kokemustakaan ollut. Ja vielä vieraassa maassa. Mutta kaikki on osoittautunut helpommaksi kuin kuvittelin, ei se vauva ollutkaan niin hankala pakkaus, vaikka öitä valvottiinkin. Olisipa silloin jaksanut aina ajatella, että pian se menee ohi ja vauva kasvaa nopeasti. Nyt olis jo tarkotus toista yrittää, vaikka edellinen ei ole edes kahta.
Yksi mukava ylläri oli kun nyytin synnärillä käsivarsilleni sain, että se näytti (ja näyttää vieläkin) ihan minulta vaikka eri on sukupuolta!:O)
koin tarpeelliseksi arjesta selviytymisen kannalta käydä viihteellä pian vauvan syntymän jälkeen. Välillä olla poissa montakin päivää. Jälkeenpäin miettinyt, että mikähän riivasi.. En kai osannut vielä silloin, keskenkasvuisena, nauttia äitiydestä niin kuin nyt kun nuorimmainen on 1-vuotias ja esikoinen 8v. Uskomaton tunne kun kokee niin voimakasta halua olla lapsen lähellä joka hetki. Hävettää, että aikoinaan jätin esikoisen jo parin kuukauden ikäisenä hurvittelun takia hoitoon..
Väsymys tuli odottamatta..alkuhulinan jälkeen luulin, että pahin väsymys on ohi, mutta nyt tuntuu välillä aivan hurjan väsyneeltä..kuitenkin neidin hymy tekee onnelliseksi ja ei ole niin paha olo. Kuitenkin arki on lähtenyt hyvin pyörimään, vaikka en ole ollut kunnolla lasten kanssa tekemisissä:)
Yllätyksenä ja varoittamatta tuli neuvojen paljous..joka puolelta satelee neuvoja kyllästymiseen asti..no kai ne loppuu aikanaan:)
Raskainta on ollut hoitaa lasta yksin, kun mies on töissä kaukana..voi olla kuukausikin ettei käy kotona. Ommeksi mummulat on suht lähellä, jonne voi mennä aina, kun tuntuu siltä..ei tarvi olla niin paljon yksin ja voi pikkuisen hengähtää.
Minut yllätti suuri rakkauden tunne! Se ei tietenkään tullut heti ekana päivänä, mutta muutaman päivän päästä ja tunne vaan kasvoi ja kasvoi!
Toki tiesin sen, että omia lapsiaan rakastaa ja paljon, mutta että se tunne on jotain niin ainutlaatuista ja mielettömän ihanaa!!!
Minut yllätti väsymys ja kuinka se vie pohjan pois koko vauva-ajan ihanuudesta. Elämästä tuli yhtä selviytymistä. Järjenvievä väsymys sai minut välillä todella voimakkaasti vihaamaan koko elämääni ja katkeroitumaan. Entistä enemmän katkeroiduin, kun en kokenut sitä sydäntä puristavaa rakkautta, josta aina hehkutetaan. tunsin kamalaa syyllisyyttä, kun en vaan tuntenut näin. Kukaan ei ollut koskaan kertonut miten paljon voi omaa elämäänsä vihata...aina vaan siitä rakkaudesta. No, väsymys on nyt ohi ja elämä on uomillaan, mutta enpä usko, että toista lasta koskaan haluan. En ikinä enää halua kokea samaa selkä vasten seinää oloa. Harmittaa, kun vauva-ajan muistot ei ole kovin kauniita. Aina pitää muille puhua puuta heinää, mitä nyt näin anonyymina voi laukoa totuuksia.
Ei kaikki uskalla edes anonyyminä (tai "puoli"anonyyminä jos rekisteröitynyt käyttäjä) avoimesti myöntää kokemuksiaan! Toisilla tuntuu olevan niin henkeen ja vereen tarve näyttää, että "meillä on kaikki niiiin hienosti ja vauvakin maailman ihanin!" Jokainen vauvan kanssa elänyt tietää, että ihanuus on välillä kaukana ja väsymys paras ystävä. Harvalla vain on pokkaa myöntää.. Toki on myös hyviä hetkiä, ehkä suurin osa aikaa, mutta kukaan ei liene välttynyt myös negatiivisilta tunteilta..?
Meille vauva-aika oli suorastaan kärsimystä. Juuri tuota väsymystä, katkonaisia öitä, koliikkia yms. Pitkä tarina ja yhdellekään ihmiselle en ole sanonut koskaan nauttivani silloin siitä ajasta. Lapsia meillekään ei koskaan enää tule vaikka nyt elämästäni nautinkin todella paljon. Olisin minäkin tahtonut nauttia vauva-ajasta, mutta sain kokea tuon vihan omaa elämää kohtaan juuri niinkuin sinä kerroit.
Kohta tulee moraalisaarnaa, että miksi teit lapsia... :D Mitäpä sitä muille elämäänsä selittelemään, kun ei sukulaisillekaan tarvitse. =) Onnellisia ollaan nyt näin vaan kolmihenkisenä perheenä ja iloiset sekä pirteät taaperoikäisen pojan vanhemmat! Vauvakuumeet on mennyttä aikaa eikä enää nähdä siinä mitään ihanaa. Välillä käy näin.
pakko kai sitten sanoa, että poikkeus vahvistaa säännön.. ainoat kerrat, kun olen ollut kunnolla väsynyt, ovat johtuneet ihan omasta valvomisesta pikkutunneille asti hyvän kirjan tai leffan takia. ja ehkä se riippuu vähän siitäkin, mitä nyt kukin pitää vaikeana ja mitä ei? ja toiset vauvat ehkä viestivät selkeämmin kuin toiset, näin olen ainakin lukenut jostain.. en osaa pitää esim. puolen tunnin nukkumiskitinää kauhean vaikeana asiana, vauva kun ei tosiaan muuten juuri itkeskele, ainakaan ilman selkeää syytä. tietysti miehenkin osallistuminen vaikuttaa asiaan. tai se, että minulla asuu isovanhemmat & suuri osa ystävistäkin tässä lähistöllä. enkä tietenkään tarkoita, että väsynyt äiti olisi jotenkin huonompi tai välittäisi lapsestaan vähemmän, minun kohdallani tämä nyt vain on mennyt näin.. kammottaakin edes suunnitella pikkukakkosta sitten joskus, minulle varmaan ihan tasapuolisuuden vuoksi annetaan tosi "vaikea" tapaus. :)
Minäkin olin sitä mieltä, että nyt riittää, mutta sitten vaan kolmas ilmoitti tulostaan, ehkäisy oli pettänyt. Alkuun se oli kyllä kova pala, edellinen oli ns. vaikea vauva, jonka kanssa oli monenlaisia vaikeuksia, ja ensimmäiseen vuoteen hän ei nukkunut öisin eikä päivisin, ja oli ihan poikki. Siihen lisäksi huoli lapsen tulevaisuudesta, sairaalareissut, ja terapiat. Isompaakin olisi pitänyt jaksaa hoitaa ja kasvattaa hyvin.
Kyllä siihen sopeutumiseen meni aikaa, mutta nykyään olen onnellinen äiti. En osaisi kuvitellakaan elämää ilman tuota kolmatta ilopilleriä. Itseasiassa jo loppuraskaudessa jaksoin olla jo ihan aidosti onnellinen raskaudestani, vaikka pelko elikin koko ajan. Keskussairaalan lääkärit kyllä vakuuttelivat, että nyt ei päästetä mitään vakavaa tapahtumaan, vaan ollaan hyvin tarkkoja sektion ajankohdan kanssa.