Kirjoitin tänne kesäkuun alussa, kun keskenmenostani oli n.3kk. Olin viikolla 20 2.(8.3)Odotin ensimmäistä kertaa, mitään epätavallista raskaudessani ei ollut, en tehnyt sinä päivänä mitään normaalia raskaampaa tai mitään ja kehitys vastas viikkoja..
Kun olin synnyttänyt poikamme, kysyttiin meiltä saako hänet avata,jos syy keskenmenoon löytyis sieltä, annettiin lupa.
Soitin sairaalaan seuraavana päivänä, jos vois tulla
vielä katsomaan poikaa, sanoivat että on pahoillaan mutta hänet on jo avattu ja tuhkattu.
Sain ajan 8.6 kuulemaan avauksen tuloksia. Menin sinne, lääkäri oli pahoillaan ja kertoi että avausta ei ole vielä edes tehty! Sanoi että tekee sen heti seuraavana päivänä,niinkuin tekikin. sain tulokset, ei löytynyt syytä sieltäkään, niinkuin ei minustakaan.
Kuinka epäreilua voi elämä joskus ollakkaan?
Kun olin synnyttänyt poikamme, kysyttiin meiltä saako hänet avata,jos syy keskenmenoon löytyis sieltä, annettiin lupa.
Soitin sairaalaan seuraavana päivänä, jos vois tulla
vielä katsomaan poikaa, sanoivat että on pahoillaan mutta hänet on jo avattu ja tuhkattu.
Sain ajan 8.6 kuulemaan avauksen tuloksia. Menin sinne, lääkäri oli pahoillaan ja kertoi että avausta ei ole vielä edes tehty! Sanoi että tekee sen heti seuraavana päivänä,niinkuin tekikin. sain tulokset, ei löytynyt syytä sieltäkään, niinkuin ei minustakaan.
Kuinka epäreilua voi elämä joskus ollakkaan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voin vaan kuvitella miltä susta on tuntunut ja tuntuu varmasti lopun ikääsi... ajattelet varmasti aina tätä enkelivauvaasi esikoisenasi. Toivottavasti sulla on paljon läheisiä, ystäviä ja perhettä joilta saat tukea surussasi. Muista että tarvittaessa voit vieläkin ottaa äitiysneuvolaasi yhteyttä mikäli tunnet tarvitsevasi ammattiapua. Olen itse nuorempana poikaystävän painostamana mennyt tekemään abortin vkolla 12, jota ei tietenkään voi rinnastaa lapsen menettämiseen vastoin tahtoaan, mutta suru painaa minua edelleen monen vuoden jälkeen, vaikka onnellisesti odotankin "esikoistamme" saman miehen kanssa. Koko raskausajan olen ollut erittäin masentunut enkä oikein vieläkään, kuukautta ennen laskettua aikaa, osaa nauttia vauvastamme kun syyllisyys yhden poismenosta painaa. Kaikkea hyvää sulle, ikinä se ei unohdu, mutta varmaan joskus helpottaa!
Itselläni oli km huhtikuun lopulla. Edellispäivänä olin tuntenut ekat liikkeet ja aamulla supisteli ja tuli tuhnu vuotoa. Soitin sairaalaan ja kerroin oireet, hoitaja sanoi ettei ole mitään kiirettä tulla, et on selvät merkit keskenmenolle. Niinhän sitä sitten synnytettiin poika ja kaavintaan sen jälkeen, kun istukka ei tullut. Pojassa ei ollut mitään vikaa eikä periaatteessa minussakaan, mutta istukka oli puoliksi kuoliossa eli osin suonet tukossa. Nyt odotellaan verikokeiden tuloksia (kävin viime viikolla), että oliko minulla veren "tukos" arvot viturallaan, jos ei ni km oli paskaa mäihää, mutta jos oli ni seuraavia raskauksia ajatellen (ilmeisesti) saan jonkinmoisen lääkityksen. Edellistä km eivät tutkineet ollenkaan kun oli rv 10 ja jotain. Onneksi on tärpännyt yhden kerran. Uutta ei uskalla vielä ajatella sen verran henkisesti raskasta on ollut. tsemppiä