Jo lapsena ollessani siirryin itsetietoisesti toiseen elämään, jossa kuvittelin tapahtumia. Siinä elämässä oli kaikki niin paljon paremmin. Sen elämän tapahtumia voin itse suunnitella niinkuin minulle itselleni sopi. Jo lapsena ymmärsin, että muutin rinnakkaiselämääni niinä hetkinä, kun tavallisessa elämässäni oli tylsää tai kun olin surullinen ja kukaan ei minua ymmärtänyt.
Olin keskimmäinen kolmesta lapsesta, ja jäin aina yksin, koska vanhin siskoni jollain tavalla piti huolta nuorimmasta siskostani, joka myös totteli häntä. Minä olin enemmän itsenäinen eikä minuun voinut yhtä helpolla vaikuttaa.
Teini- ikään tultuani luin kerran eräästä lehdestä artikkelin, jossa varoitettiin nuoria vaipumasta unelmiin. Ymmärsin, että olin haaveillut ja unelmoinut jo koko lapsuuteni. Tämä retki pois arkipäivästä oli niin miellytävää ja tarpeeni siitä oli niin voimakas, että en voinut enää vastustaa sinne matkustamista. Minulla oli eri nimi, eri perhe ja paljon ihailijoita siinä maailmassa.
Aikuiseksi tultuani tämä maailam unohtui, kun astuin ulos lapsuuteni kodista ja jätin sen vaivat, ristiriidat ja murheet taakseni. Aloinkin muodostaa omaa elämääsi todellisuudessa. Minulla oli positiivisia näkemyskiä elämästä, vaikka en koskaan ollutkaan kokenut paljoa positiivista lapsuuteni kodissa. Olin niinkuin kehittynyt aivan eri suuntaan kuin muut perheeni jäsenet. Minä olin onnellinen, tiesin mitä tahdoin elämältäni ja panin nyt toimeen unelmieni toteutumisen oikeassa elämässäni. Olen taiteilija ja siinä ammatissanikin toimin juuri niin: ensin visio, sitten tutkiskelu voiko vision toteuttaa, sitten sen suorittaminen. Minä luon uuden näkemyksen ajatuksissani, aivan kuten loin uuden, paremman maailman nuoruuteni päiväunissa.
Mikä on sitten viassa? En ole paljoa mukana todellisuudessa. Minulla ei ole ystäväpiiriä, ei työkavereita, koska toimin yksin ateljeessani. Sukuni asuu toisessa maassa, siis minä asun ulkomailla. Mieheni on ollut uskoton monien vuosien ajan. Lapseni ovat aikuisia ja muuttaneet kotoa aika kauas. Olen taas viime vuosien aikaan alkanut "muuttaa toiseen maailmaani" ja olen onnellinen "rinnakkaiselämässäni". Muutan sinne nykyyään heti, kun mitään ei tapahdu oikeassa ympäristössäni. En valita, olen onnellinen. Kukaan ei tiedä minun maailmastani.
Kysyn vain. onko tämä riippuvaisuutta lapsena opittuun pakotapaan? Onko tämä sairautta? Onko toisilla samanlaisia kokemuksia.
Olin keskimmäinen kolmesta lapsesta, ja jäin aina yksin, koska vanhin siskoni jollain tavalla piti huolta nuorimmasta siskostani, joka myös totteli häntä. Minä olin enemmän itsenäinen eikä minuun voinut yhtä helpolla vaikuttaa.
Teini- ikään tultuani luin kerran eräästä lehdestä artikkelin, jossa varoitettiin nuoria vaipumasta unelmiin. Ymmärsin, että olin haaveillut ja unelmoinut jo koko lapsuuteni. Tämä retki pois arkipäivästä oli niin miellytävää ja tarpeeni siitä oli niin voimakas, että en voinut enää vastustaa sinne matkustamista. Minulla oli eri nimi, eri perhe ja paljon ihailijoita siinä maailmassa.
Aikuiseksi tultuani tämä maailam unohtui, kun astuin ulos lapsuuteni kodista ja jätin sen vaivat, ristiriidat ja murheet taakseni. Aloinkin muodostaa omaa elämääsi todellisuudessa. Minulla oli positiivisia näkemyskiä elämästä, vaikka en koskaan ollutkaan kokenut paljoa positiivista lapsuuteni kodissa. Olin niinkuin kehittynyt aivan eri suuntaan kuin muut perheeni jäsenet. Minä olin onnellinen, tiesin mitä tahdoin elämältäni ja panin nyt toimeen unelmieni toteutumisen oikeassa elämässäni. Olen taiteilija ja siinä ammatissanikin toimin juuri niin: ensin visio, sitten tutkiskelu voiko vision toteuttaa, sitten sen suorittaminen. Minä luon uuden näkemyksen ajatuksissani, aivan kuten loin uuden, paremman maailman nuoruuteni päiväunissa.
Mikä on sitten viassa? En ole paljoa mukana todellisuudessa. Minulla ei ole ystäväpiiriä, ei työkavereita, koska toimin yksin ateljeessani. Sukuni asuu toisessa maassa, siis minä asun ulkomailla. Mieheni on ollut uskoton monien vuosien ajan. Lapseni ovat aikuisia ja muuttaneet kotoa aika kauas. Olen taas viime vuosien aikaan alkanut "muuttaa toiseen maailmaani" ja olen onnellinen "rinnakkaiselämässäni". Muutan sinne nykyyään heti, kun mitään ei tapahdu oikeassa ympäristössäni. En valita, olen onnellinen. Kukaan ei tiedä minun maailmastani.
Kysyn vain. onko tämä riippuvaisuutta lapsena opittuun pakotapaan? Onko tämä sairautta? Onko toisilla samanlaisia kokemuksia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse käytän samaa keinoa. En usko, että se on sairautta, koska minua on kerran psykiatri haastatellut ja sanonut minulla olevan ahdistusta muuten terveeksi todennut sanoilla, ei hoidon tarvetta.
Kuvittelen siis tulevia. Esim mietin vaihtoehtoja jos toimin näin, mitä sitten tapahtuu ja taas jos näin mitä sitten. Kuvittelen ne tarkasti ja eläydyn myös kuviteltuihin lupputuloksiin.
Samoin kuvittelen menneet uudestaan. Kun jokin asia on ollut ikävää tai surullista kuvittelen asian mielessäni tapahtuneen toisin ja siten pääsen yli ikävän tapahtuman.
Itseni kuvittelen toisinaan kauniiksi ja seksikkääksi, toisinaan viisaaksi ja viileäksi, jos tarvetta ilmenee kuvittelen itseni jopa vaaralliseksi ja raivoisaksi leijonaemoksi. En edes pelkästään kuvittele, vaan toimin noiden mielikuvien mukaisesti.
Piirtelin ja maalasin nuorena paljon ja vanhempani olivat huolissaan. Luulin joskus, että muita samanlaisia ei ole. Vanhempani yrittivät tehdä kaikkensa, jotta lopettaisin haaveilut ja kuvitelmat ja lopettaisin piirtelyt ja kävisin kiinni normaaleihin töihin.
Nyt jo keski-iän ylittäneenä tiedän, että minä en muuksi voi muuttua. Nyt vanhempana olen varmempi ja käytän kuvetelmiani rohkeasti. Ns. tavallisia töitä en pysty tekemään kuin kausiluontoisesti. Onneksi olen löytänyt ammatin jota pystyn tekemään sitäkin kylläkin myöskin vain yksi tai korkeintaan kaksi vuotta kerrallaan. Työni on käsitöihin liittyvää ohjaustyötä.
Itse olen lapsena ollut hengenvaarallisesti sairas ja kokenut sellaista, että toisia lapsia kuoli samassa huoneessa Helsingin Lastenklinikalla. Luulen, että noista ajoista olen oppinut mielikuvituksiin pakenemisen. Ja luulen, että se on ollut minun suojautumiskeinoni ja tapani säilyttää mielenterveyteni.
Siis olen varma, että sinun tapasi elää kuvittellussa maailmassa ei ole merkki vakavasta mielenhäiriöstä, vaan merkki siitä, että sinulla on kriisi jota et uskalla kohdata vaan pakenet mielikuviin. Itse kerroit, että miehesi on sinulle uskoton ja minä olen varma, että se asia satuttaa sinua. Yritä löytää jokin keskustelukaveri itsellesi, sinun olisi aika puhua jollekin ongelmistasi.
Itse olen löytänyt itselleni ystävän ja keskustelukaverin mieheni äidistä. Meillä on ikäeroa kolmekymmentä vuotta, mutta olemme kuin ystävättäret. Käsityö on se yhdistävä tekijä meidän ystävyydessämme.
Toivon sinulle voimia kohdata kriisisi, jotta kuvitelmiin pakeneminen ei häiritsisi sinun elämääsi liikaa. Etsi keskusteluapua ja kasva eheäksi jotta voit toteuttaa unelmiasi oikeassa elämässä.
Sydämmelliset kiitokseni.
Kirjeesi merkitsee paljon minulle! Koska tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, että kerron tästä "jollekin", niin on erityisen arvokasta että sain niin hienon vastauksen.
Kiitos, että ajattelit minua ja kirjoitit!
Kiva jos osasin auttaa. Minun tapani on täällä kirjoitella silloin tällöin hyvää tarkoittavia ja rohkaisevia kommentteja. Hyvin harvoin tulee kiitoksia, useinmiten saan vain negatiivista palautetta.
Se on mielestäni erikoista mutta mielenkiintoista.
Itse olen hyvin kiitollinen kaikesta tässä elämässä. Minä näen paljon hyviä asioita ympärilläni ja mielestäni hyvää mieltä on mukava jakaa toisillekin.
Niin, jos kaikki päättäisivätkin ja myös yrittäisivät olla ystävallisiä, niin saisimme tämän maailman kuntoon! Voisihan alkaa jo tänään omalta kohdaltaan!
Aurinkoista kesän jatkoa!,
mutta sanon nyt kuitenkin, että sitten kun ihmisellä ei enää ole unelmia, hän on kuollut.
Luulisin ainakin niin, että tarvitsemme unelmamme!
Kertomukseni ei ole sepitelmä. Istuin yksin yössä ja luin tätä sivua. Ajattelin, että meillä ihmisillä on paljon epävarmuutta mielenterveydestämme. Emme oikein tiedä selvästi rajoja terveyden ja sairauden välillä. Siis mihin asti ollaan terve ja missä pisteessä sairaus alkaa. Ajattelin, että minussakin on omia erikoisia piirteitäni...
dellisuuteen itämaisissa kulttuureissa. Näin nähtynä rinnakkaismaailma on tietoisesti
tavoiteltu metodi.
Itselle elämä autistisena miehenpuolena on liian kova paikka elää.
On `lasikupu` jonne voi siirtyä kun joku loukkaa yli ymmärryksen.
Minulle rinnakkaismaailma on keino säilyttää mielentasapaino - jopa luovuudentila.
Tappaisin itseni, jos `lasikupu` minulta riistettäis.
Kiitos, että ajattelit viestini sisältöä ja vastasit.
Olemme siis onnellisia sisimmässämme!
Luulen, että meillä ihmisillä on vähän kaikista ihmiselämään kuuluvista piirteistä - toisella enemmän ja toisella vähemmän. Omassa tapauksessani eivät visiomiseni vaikeuta kielteisesti arkipäivääni ja toimeentulooni, mutta edesmennyt sisareni, joka eli samoissa vaikeissa lapsuuden olosuhteissa kuin minäkin, oli sosiaalista elämää "häiritsevästi" autistinen.
Lääketiede on luultavasti laittanut "rajan" jonka ylitettyämme tilannetta katsotaan sairaudeksi. Omasta mielestäni ei päiväuneilu ole itse sairautta, vaan keino välttää sairastumista. Olen kuullut, että ihmiset jotka elivät keskittymisleireillä, harjoittivat juuri tämänlaista kriisityöskentelyä. Heillä oli visio leirin jälkeisestä elämästä ja se piti heidät elossa.
Tahtoisin oppia enemmän itämaisen kulttuurin rinnakkaiselämään pyrkimisestä. Tunnen sitä aivan liian vähän. Tosin olen hieman tutkiskellut kirjallisuutta siitä, että meillä voi olla muistoja aikaisemmista eloistamme. Ehkä kaipuumme toiseen maailmaan on merkki siitä, että emme tunne kuuluvamme tänne.
Onneksi ei kukaan voi riistää meiltä pois "lasikupuamme". Se on parempi takuu onnellemme kuin mitä tämän maailman henki- ja omaisuusvakuutukset koskaan tulevat olemaan.
Kiitos hienosta kirjeestäsi!
Heippa vaan,
ainakin minä sain käsityksen, että olette tosi taiteellisia ja luovia, ja elätte "pää pilvissä", mitä kai tarvitaankiin luovuuteen. Jos haluatte tasapainottaa tuota päiväunelmointia ja haaveilua ja todellisuudesta "poistumista", niin bachin kukkatipoista clematis-uute auttaa siihen. Ei siis poista päiväunelmointia ja haaveilua, mutta auttaa elämään myös tässä maailmassa ja toteuttamaankin unelmiaan. Bachin kukkatippoja saa luontaistuotekaupoista, itse niitä olen paljon käyttänyt ja apua saanut, siksi niitä aina muillekin suosittelen...
Kiitos vihjeestä! Olen nyt lukenut Bachin kukkatipoita netiltä. Luulen, että kokeilen. Vaikuttaa mielenkiintoiselta!
Kiitos!
Kiitos sinulle kirjoituksestasi ja keskustelunavauksesta! Itselläni on presiis samanlainen coping-menetelmä, jota olen käyttänyt pikkulapsesta asti ja johon siis edelleen turvaudun hyvinkin usein.
Olen ollut etuoikeutettu saatuani pohtia elettyä (ja osin elämätöntäkin!) elämääni ammattitaitoisen terapeutin kanssa. On ollut lohdullista saada vahvistusta sille, ettei rinnakkaismaailmassa eläminen ole mitään sellaista, josta pitäisi sairauden nimissä luopua. Hyvä olisi kuitenkin, jos löytyisi jokin toinenkin tai useampia selviytymiskeinoja...
Minulle mielikuvitusmaailma on niin ikään luovuuden ja inspiraation lähde - tai pikemminkin hautomo. Usein inspiraationi saavat alkusykäyksen ihan näkyväisestä, esim. jonkun ihmisen tapaamisesta ja tämän tapaamisen aikaansaaman hyvänolontunteen johdattamana etsiydyn jälleen omaan henkiseen tilaani ja alan visioida. Rinnakkaiselämäni ei siis ole yksinomaan pakoa vaikeista asioista - ellei sitten toisen ihmisen kohtaaminen (vaikkakin hyvissä merkeissä) ole sitä?!
Kaiken kaikkiaan ajattelen olevani varsin onnekas kyetessäni luomaan vahvoja ja eläviä mielikuvia. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että yksinäisyys on liian kova hinta toisen todellisuuden tavoittamisesta... Sitä paitsi - näin olen kuullut :) - on sinne ideoiden alkulähteille toinenkin, ei niin yksinäinen tie. Menee hempeilyksi, jos vielä jatkan ;)
Mukavaa päivänjatkoa!
Joo, kaikki ammattialat jossa tarvitsevat luovuutta ja kykyä suunnitella tarvitsevat tällaisia ihmisiä.
En tarkoita pelkästään vain taidealaa, joten tuo mielikuvitusmaailma ja kyky nähdä olemattomia vaaditaan monenlaiseen ammattiin. Itselläni käsityöhön ja askarteluun liittyvä ammatti ja mieheni rakennusalaalla, me molemmat piirrellään kuvia ilmaan ja voimme niitä jopa yhdessä katsella miltä ne näyttää.
Tuntuu hyvältä löytää toisia samanlaisia! Kirjoitit niin kuvailevasti, että tunsin aivan olevani kuin kaksoisolentosi. Ikävä, että et kirjoittanut enempää. Tässä on hyvä nimettömänä vaikkapa vähän hempeilläkin. Olisithan voinut kertoa vähän siitä toisesta, ei niin yksinäisetä tiestä, sinne ideoitten lähteelle...
Kiitos kertomuksestasi!