Hei!
En tiedä, miksi kirjoitan tänne. Toivon varmaankin, että joku jaksaisi lohduttaa, kuivata kyyneleni ja halata henkisesti. Olen 15-vuotias tyttö, nuori, mutta kylliksi henkisesti vanha tunteakseni oikeaa rakkauden aiheuttamaa kipua. Kaikki alkoi, kun olin 12-vuotias. Yht'äkkiä poika, josta olin aina miettinyt, etten ikinä haluaisi hänen kanssaan naimisiin (pikkutytön ajatuksia, koittakaa ymmärtää :)) alkoikin yhdessä sekunnissa näyttämään täydelliseltä. Koitin tutustua häneen ja selvisi vain enemmän ja enemmän, ettei hän ole lainkaan makuuni (joi, kiroili, oli pessimistinen ja rajoittunut joissakin asioissa, ei kohdellut oikein), mutta kuitenkin hän oli kuin kirkas tähti mustalla taivaalla. En ymmärrä miksi.
Näiden vuosien aikana tapahtui paljon. Rakastin häntä, mutta itse olin hänelle ruma naakka. Kärsin ja koitin unohtaa. Unohdinkin aina välillä, tutustuessani paremmin mukavaan ja iloiseen poikaan, mutta tämä vanha palasi ajatuksiini kuin kummitus. Hän oli ainoa ihminen, joka sai jalkani vapisemaan ja minut melkein kaatumaan. Kun katseemme kohtasi, ikään kuin kivetyin.
Sillä, että tapahtui paljon, tarkoitin, että kerroin hänelle tunteistani, mutta hänen puoleltaan ei tapahtunut tietenkään mitään. Emme koskaan tapailleet, emmekä jutelleet oikeassa elämässä. Aistin hänessä kuitenkin jotakin erikoista ja uskomatonta (silmäthän ovat peili sieluun).
En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Miksi en voisi jo unohtaa? En kaipaa hänen läsnäoloaan päässäni, haluan hänestä irti. Haluan unohtaa ne positiiviset mietteeni. Tiedän, että jos saan poikaystävän ja tapaan tämän pojan, suhteessani poikaystäväni kanssa tapahtuisi pahoja (en kylläkään ole seurustellut vielä. Kuulun enemmänkin ns. tavisten joukkoon).
Miksi? Miksi en voi unohtaa? Olen yrittänyt ja olen onnistunut hetkeksi. Vaikka en rakastaisi häntä, hän kummittelee päässäni. Tämä on hirveää. En kaipaa häntä, mutta hän pysyy. Vastakaikua en tule saamaan koskaan, se on selvä juttu, mutta haluan unohtaa hänet täysin. Miksi jotkut ikäiseni pystyvät ihastumaan joka viikko uuteen henkilöön, mutta minun pitää rakastua johonkin ja kärsiä vuosiakin sen jälkeen? Ehkä tämä opettaa minua jotenkin, mutta en ymmärrä enää miten. Ymmärrän, ettemme kuulu yhteen.
Pyydän apua :(. Ihmisiltä, jotka haluavat auttaa.
Apua.
En tiedä, miksi kirjoitan tänne. Toivon varmaankin, että joku jaksaisi lohduttaa, kuivata kyyneleni ja halata henkisesti. Olen 15-vuotias tyttö, nuori, mutta kylliksi henkisesti vanha tunteakseni oikeaa rakkauden aiheuttamaa kipua. Kaikki alkoi, kun olin 12-vuotias. Yht'äkkiä poika, josta olin aina miettinyt, etten ikinä haluaisi hänen kanssaan naimisiin (pikkutytön ajatuksia, koittakaa ymmärtää :)) alkoikin yhdessä sekunnissa näyttämään täydelliseltä. Koitin tutustua häneen ja selvisi vain enemmän ja enemmän, ettei hän ole lainkaan makuuni (joi, kiroili, oli pessimistinen ja rajoittunut joissakin asioissa, ei kohdellut oikein), mutta kuitenkin hän oli kuin kirkas tähti mustalla taivaalla. En ymmärrä miksi.
Näiden vuosien aikana tapahtui paljon. Rakastin häntä, mutta itse olin hänelle ruma naakka. Kärsin ja koitin unohtaa. Unohdinkin aina välillä, tutustuessani paremmin mukavaan ja iloiseen poikaan, mutta tämä vanha palasi ajatuksiini kuin kummitus. Hän oli ainoa ihminen, joka sai jalkani vapisemaan ja minut melkein kaatumaan. Kun katseemme kohtasi, ikään kuin kivetyin.
Sillä, että tapahtui paljon, tarkoitin, että kerroin hänelle tunteistani, mutta hänen puoleltaan ei tapahtunut tietenkään mitään. Emme koskaan tapailleet, emmekä jutelleet oikeassa elämässä. Aistin hänessä kuitenkin jotakin erikoista ja uskomatonta (silmäthän ovat peili sieluun).
En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Miksi en voisi jo unohtaa? En kaipaa hänen läsnäoloaan päässäni, haluan hänestä irti. Haluan unohtaa ne positiiviset mietteeni. Tiedän, että jos saan poikaystävän ja tapaan tämän pojan, suhteessani poikaystäväni kanssa tapahtuisi pahoja (en kylläkään ole seurustellut vielä. Kuulun enemmänkin ns. tavisten joukkoon).
Miksi? Miksi en voi unohtaa? Olen yrittänyt ja olen onnistunut hetkeksi. Vaikka en rakastaisi häntä, hän kummittelee päässäni. Tämä on hirveää. En kaipaa häntä, mutta hän pysyy. Vastakaikua en tule saamaan koskaan, se on selvä juttu, mutta haluan unohtaa hänet täysin. Miksi jotkut ikäiseni pystyvät ihastumaan joka viikko uuteen henkilöön, mutta minun pitää rakastua johonkin ja kärsiä vuosiakin sen jälkeen? Ehkä tämä opettaa minua jotenkin, mutta en ymmärrä enää miten. Ymmärrän, ettemme kuulu yhteen.
Pyydän apua :(. Ihmisiltä, jotka haluavat auttaa.
Apua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
... ei voi kuin huvittuneena muistella jälkeenpäin. "Joi, kiroili, oli pessimistinen ja rajoittunut joissakin asioissa, ei kohdellut oikein..."
15-vuotiaalla ei ole vielä kiirettä seurustella.
En tarkoittanut, että olisin halunnut seurustella. Olen kanssasi samaa mieltä seurustelun suhteen.
Mulla on sama juttu yhden pojan kanssa. Itse olen kyllä hieman vanhempi (täytin juuri 17) ja olen välittänyt yhdestä pojasta jo 2 vuotta ja tuntuu, että en saa häntä ajatuksistani mitenkään ;
sairaasti.mistä päin.meillä vuos ja kaks kuukautta kun tavattiin. sillä on mopo.