Tämä kirje on teille kaikille alkoholisti-isille, joille ei ole voinut tai uskaltanut puhua mitään ajatuksistaan. Lukekaa, olkaa hyvät !
Lapsuudestani minä muistan vain muutamia asioita sinuun liittyen. Ensiksikin koen, etten koskaan saanut sinulta mitään, vain katteettomia lupauksia, jotka lapsuudenuskossani todeksi otin. Pettymys, jonka lapsena koin erään lupaamasi lelun vuoksi, on seurannut minua koko elämäni. Sinä kysyit kerran minkä lelun minä tahdoin ja minä sanoin sinulle sen. Sinä lupasit sellaisen hankkia. Minä uskoin sinuun.
Vuodet kuluivat ja minä kasvoin. Uskoin sinuun ja toivoin. Petyin. En enää halunnut sitä lelua, olin kasvanut siitä jo ulos. Lupauksesi kuitenkin muistin aina. Kuitenkin paljon myöhemmin sinä itse muistit lupauksesi, koska teit itse lelun minulle kysymättä lainkaan millaisen siitä olisin halunnut. Se oli aivan hirveän näköinen ja sinä olit niin ylpeä tekeleestäsi. Minä kärsin jo silloin, mutten uskaltanut sanoa sinulle mitään, tunsinhan sinua kohtaan vain pelkoa.
Muistan kerran kuinka olin yksin olohuoneessa ja käperryin nojatuoliin niin pieneksi kuin osasin, sillä sinä huusit ja minä pelkäsin, että sinä löisit minua. Pissin alleni, vaikka olin jo iso tyttö, pelkäsin niin paljon. Sinä huusit ja hakkasit usein äitiäni, joka suojeli meitä. En muista olisitko koskenut minuun, olin niin nuori, en muista. Lapsuuteni oli kuitenkin helvettiä.
Muistan vain sen, ettei rahaa ollut meille ja sinä joit ne kurkustasi alas. Tuntui tosi kurjalta, kun ei ollut paljoa ruokaa, eikä lämpimiä vaatteita. Alaluokilla ollessani minä urheasti kerjäsin rahaa sosiaalitoimelta vaateavustuksiin, vaikka sellainen ei ole lapsen puuhaa. Eipä ollut vastuunkantajia, oli kasvettava isoksi.
Yhden kerran muistan lapsuudestani, että tarjouduit lukemaan kirjaa. Pettymykseni oli suuri, kun luitkin vain sisareni toivoman kirjan, etkä huomioinut minua henkilökohtaisesti lainkaan. Tässä ovat muistoni sinusta. Muutaman vuoden ikäisestä lakkasin tuntemasta mitään. Lopetin itkemästä. Siitä ei ollut mitään hyötyä, ei minua kuunneltu, ei lohduteltu. Koko elämäni ole tukahduttanut tunteitani.
Mutta vihdoin nyt olen alkanut elää! Olen uskaltanut kohdata vihani, jota kohtaasi tunnen ja se helpottaa. En pelkää vihan ja suuttumusten tunteitani, osaan jopa hallita niitä, vaikken olekaan saanut kokemusta näiden tunteiden käsittelystä lapsuudessani. Ilo ja todellinen onnellisuus ovat astuneet elämääni vasta nyt.
Koko elämäni olen etsinyt miesten hyväksyntää, sitä saamatta. Koko elämäni on ollut pettymys miesrintamalla. Tänä päivänä olen uskaltanut vihdoin katsoa itseäni peiliin ja nähdä sen kauniin naisen, jonka joskus joku on huomannut, mutta johon itse en ole voinut uskoa lapsuuden pettymysten vuoksi.
Sinä olit alkoholisti, olet vieläkin ja hakkasit äitiäni ja sisaruksiani. Kun vihdoin erositte, se oli minulle helpotus. Olisin kuitenkin kaivannut hyväksyntää puoleltasi, en sitä kuitenkaan saanut. Koin aina olevani suhteessamme, jos meidän välillämme mitään ihmissuhdetta koskaan on ollutkaan, vanhemman roolissa, koska jouduin kantamaan sinun vastuusi, kantamaan häpeäsi.
Olin itse sitä mieltä, että on vanhemman velvollisuus pitää yhteyttä lapseen, mutta sinä et ylettänyt edes siihen. Muutaman kerran olen ta
vannut sinut eronne jälkeen. En ole kokenut hellyyttä, kiintymystä, kiinnostusta. Et ole minua koskaan halannut. Et ole minulle koskaan sanonut, että rakastaisit minua. Etkä edes koe tehneesi mitään väärää. Olen joutunut jatkuvien pettymysten vuoksi miesrintamalla tutkimaan itseäni ja selvittämään syitä näiden pettymysten taustalla. Aika paljon juontaa lapsuuteeni, surkeaan isäsuhteeseen. Mutta minä vapaudun siitä nyt.
Mitäpä sitä valehtelemaan, et minua ole koskaan rakastanutkaan. Uskon, että jos olisit rakastanut, hyväksynyt minut, olisin osannut valita omat mieskumppanini paremmin. Mutta kun näin ei käynyt. En syytä sinua tapahtuneista, olen kasvanut siitä yli. Sinulta opin sen, että todellinen vanhemmuus ei ole biologista. Olen varttunut ilman isää. Se on ollut raskasta.
Ukkinakaan et ole kiinnostunut lastenlapsistasi. Olen ottanut sinuun yhteyttä toivoen sinun pystyvän edes isovanhemmuteen, vaikka vanhempana epäonnistuitkin. Ongelmanani on ollut sokea usko, jota kohtaasi koin. Olen lakannut vihdoin uskomasta, lakannut olemasta uhri. En suostu enää kantamaan taakkojasi puolestasi, saat kantaa ne itse. Häpeä kuuluu sinulle. Olen pahoillani puolestasi, ettet tiedä kuinka ihana tytär sinulla onkaan ja kuinka kallisarvoiset aarteet sinulla lapsenlapsissasi on, joista et myöskään ole kiinnostunut.
Olet silloin tällöin muistanut minua eronne jälkeen, mutta en ole kokenut lämpöä kanssasi koskaan. Äitini kertoi, että raiskasit hänet – ja minä sain alkuni. Sitä minun ei olisi tarvinnut tietää, mutta en syytä äitiäni vaikka hän aikoinaan kertoikin, sillä hän on mielisairas, enkä ihmettele kaiken sen kanssasi kokemasi jälkeen. Olet aiheuttanut minulle paljon kärsimystä. Olen surullinen myös äitini puolesta, mitä kaikkea pahaa hänelle oletkaan tehnyt. Äitini ei ehkä ole kyllin vahva käsitelläkseen asioita, en tiedä, sen kaiken on täytynyt tehdä kovin kipeää.
Minulla ei ole sinusta yhtään positiivista tunnekokemusta. En tiedä sinusta yhtään mitään, isä. Olen surullinen, koska et ole koskaan ollut kiinnostunut minusta. Et tiedä millainen minä olen. Vaikket halua tietää, minä kerron. Minä olen runollinen, suloinen, kaikista hyvää ajatteleva (nykyisin siitä uloskasvanut, on ollut pakko), auttamisenhaluinen, elämäniloinen, rakastava, hellä, huolehtiva, huumorintajuinen, älykäs selviäjä.
Minä olen myös ajoittain mustavalkoinen, joskus ailahtelevainen, pettymyksiä niellyt, liian kiltti-sairaudesta toipunut omat rajani oppimaan tuntenut kaunis nainen. Minä olen äiti ja tarjoan huolimatta omista kurjista lapsuudenkokemuksistani huolimatta lapsilleni rakkautta, rajoja, hyväksyntää, hellyyttä, lämpöä ja läheisyyttä. Minä kerron lapsilleni jokainen päivä rakastavani ja halaan heitä ja suukottelen. Minä osaan olla vanhempi ja suuri kiitos siitä kuuluu kuitenkin äidilleni, joka teki parhaansa niissä olosuhteissa, joihin hänet pistit.
Minä kiitän sinua isä, että annoit minulle elämän. Mitään muuta iloa elämääni et ole tuonut kuin ollut osana elämän lahjan antamisessa, vaikka sekin tapahtui pakotetusti, väkivalloin. Toivon, että joskus kasvat aikuiseksi ja pystyt kantamaan vastuun teoistasi. Parasta lapsuudessani oli se, että erositte.
Valitettavasti tapahtuneet aikaansaivat äitini sairastumisen ja elämä kotona oli sen jälkeen toisella tavalla turvatonta, mutta ainakaan minun ei tarvinnut pelätä henkeni puolesta. Minulla itselläni on ollut yksi suhde, jossa olen kokenut fyysistä väkivaltaa. Onneksi vuosien rohkaisua tarvinneen pohdinnan jälkeen uskalsin lähteä suhteesta pois. Se ei ollut helppoa, koska sitten jouduin taas pelkäämään henkeni edestä. Mutta minä selvisin. Minä elän yksin lasteni kanssa ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Minä en ole koskaan tiennyt millainen hyvä isä oikein voisi olla. Ehkä minä en tule koskaan tietämään. Minä tiedän kuitenkin sen, millainen hyvän isän ei tulisi olla. Ja se on jo paljon.
Minä päästän irti lapsuudenuskostani sinua kohtaan isä. Kaikki ihmiset eivät ole hyviä ihmisiä isä, niin kuin et ole sinäkään. Ehkä sinä opetit minulle sen, mutta vasta nyt minä sen ymmärsin. Itse asiassa isä, en ole oppinut sinulta mitään positiivista. En aio kuitenkaan epäillä rajattomasti ihmisiä, luonteelleni se ei soveltuisi, en ole katkera, mutta minä olen nyt suojelevampi itseäni kohtaan, tunnistan rajani enkä hakeudu enää psykopaattien narsistien seuraan. En ole enää uhri. Sinä et suojellut minua koskaan maailmalta, minä jouduin kehittämään omat suojamenetelmäni hengissä pysymiseksi.
Mutta minä olen nyt aikuinen, enkä tarvitse enää tunteitteni tukahduttamista, kuolleena olemista, noita vanhoja käyttäytymismalleja. Minä elän nyt. Kesti näin kauan, että kykenin kasvattamaan itse itseäni elämän lahjalle, jonka syntymäni minulle loi.
Lapsesi, jota et koskaan osannut rakastaa...
Minä en ole ainut, meitä on tuhansittain ja uudet alkoholistit tekevät lisää samanlaisia...
Lapsuudestani minä muistan vain muutamia asioita sinuun liittyen. Ensiksikin koen, etten koskaan saanut sinulta mitään, vain katteettomia lupauksia, jotka lapsuudenuskossani todeksi otin. Pettymys, jonka lapsena koin erään lupaamasi lelun vuoksi, on seurannut minua koko elämäni. Sinä kysyit kerran minkä lelun minä tahdoin ja minä sanoin sinulle sen. Sinä lupasit sellaisen hankkia. Minä uskoin sinuun.
Vuodet kuluivat ja minä kasvoin. Uskoin sinuun ja toivoin. Petyin. En enää halunnut sitä lelua, olin kasvanut siitä jo ulos. Lupauksesi kuitenkin muistin aina. Kuitenkin paljon myöhemmin sinä itse muistit lupauksesi, koska teit itse lelun minulle kysymättä lainkaan millaisen siitä olisin halunnut. Se oli aivan hirveän näköinen ja sinä olit niin ylpeä tekeleestäsi. Minä kärsin jo silloin, mutten uskaltanut sanoa sinulle mitään, tunsinhan sinua kohtaan vain pelkoa.
Muistan kerran kuinka olin yksin olohuoneessa ja käperryin nojatuoliin niin pieneksi kuin osasin, sillä sinä huusit ja minä pelkäsin, että sinä löisit minua. Pissin alleni, vaikka olin jo iso tyttö, pelkäsin niin paljon. Sinä huusit ja hakkasit usein äitiäni, joka suojeli meitä. En muista olisitko koskenut minuun, olin niin nuori, en muista. Lapsuuteni oli kuitenkin helvettiä.
Muistan vain sen, ettei rahaa ollut meille ja sinä joit ne kurkustasi alas. Tuntui tosi kurjalta, kun ei ollut paljoa ruokaa, eikä lämpimiä vaatteita. Alaluokilla ollessani minä urheasti kerjäsin rahaa sosiaalitoimelta vaateavustuksiin, vaikka sellainen ei ole lapsen puuhaa. Eipä ollut vastuunkantajia, oli kasvettava isoksi.
Yhden kerran muistan lapsuudestani, että tarjouduit lukemaan kirjaa. Pettymykseni oli suuri, kun luitkin vain sisareni toivoman kirjan, etkä huomioinut minua henkilökohtaisesti lainkaan. Tässä ovat muistoni sinusta. Muutaman vuoden ikäisestä lakkasin tuntemasta mitään. Lopetin itkemästä. Siitä ei ollut mitään hyötyä, ei minua kuunneltu, ei lohduteltu. Koko elämäni ole tukahduttanut tunteitani.
Mutta vihdoin nyt olen alkanut elää! Olen uskaltanut kohdata vihani, jota kohtaasi tunnen ja se helpottaa. En pelkää vihan ja suuttumusten tunteitani, osaan jopa hallita niitä, vaikken olekaan saanut kokemusta näiden tunteiden käsittelystä lapsuudessani. Ilo ja todellinen onnellisuus ovat astuneet elämääni vasta nyt.
Koko elämäni olen etsinyt miesten hyväksyntää, sitä saamatta. Koko elämäni on ollut pettymys miesrintamalla. Tänä päivänä olen uskaltanut vihdoin katsoa itseäni peiliin ja nähdä sen kauniin naisen, jonka joskus joku on huomannut, mutta johon itse en ole voinut uskoa lapsuuden pettymysten vuoksi.
Sinä olit alkoholisti, olet vieläkin ja hakkasit äitiäni ja sisaruksiani. Kun vihdoin erositte, se oli minulle helpotus. Olisin kuitenkin kaivannut hyväksyntää puoleltasi, en sitä kuitenkaan saanut. Koin aina olevani suhteessamme, jos meidän välillämme mitään ihmissuhdetta koskaan on ollutkaan, vanhemman roolissa, koska jouduin kantamaan sinun vastuusi, kantamaan häpeäsi.
Olin itse sitä mieltä, että on vanhemman velvollisuus pitää yhteyttä lapseen, mutta sinä et ylettänyt edes siihen. Muutaman kerran olen ta
vannut sinut eronne jälkeen. En ole kokenut hellyyttä, kiintymystä, kiinnostusta. Et ole minua koskaan halannut. Et ole minulle koskaan sanonut, että rakastaisit minua. Etkä edes koe tehneesi mitään väärää. Olen joutunut jatkuvien pettymysten vuoksi miesrintamalla tutkimaan itseäni ja selvittämään syitä näiden pettymysten taustalla. Aika paljon juontaa lapsuuteeni, surkeaan isäsuhteeseen. Mutta minä vapaudun siitä nyt.
Mitäpä sitä valehtelemaan, et minua ole koskaan rakastanutkaan. Uskon, että jos olisit rakastanut, hyväksynyt minut, olisin osannut valita omat mieskumppanini paremmin. Mutta kun näin ei käynyt. En syytä sinua tapahtuneista, olen kasvanut siitä yli. Sinulta opin sen, että todellinen vanhemmuus ei ole biologista. Olen varttunut ilman isää. Se on ollut raskasta.
Ukkinakaan et ole kiinnostunut lastenlapsistasi. Olen ottanut sinuun yhteyttä toivoen sinun pystyvän edes isovanhemmuteen, vaikka vanhempana epäonnistuitkin. Ongelmanani on ollut sokea usko, jota kohtaasi koin. Olen lakannut vihdoin uskomasta, lakannut olemasta uhri. En suostu enää kantamaan taakkojasi puolestasi, saat kantaa ne itse. Häpeä kuuluu sinulle. Olen pahoillani puolestasi, ettet tiedä kuinka ihana tytär sinulla onkaan ja kuinka kallisarvoiset aarteet sinulla lapsenlapsissasi on, joista et myöskään ole kiinnostunut.
Olet silloin tällöin muistanut minua eronne jälkeen, mutta en ole kokenut lämpöä kanssasi koskaan. Äitini kertoi, että raiskasit hänet – ja minä sain alkuni. Sitä minun ei olisi tarvinnut tietää, mutta en syytä äitiäni vaikka hän aikoinaan kertoikin, sillä hän on mielisairas, enkä ihmettele kaiken sen kanssasi kokemasi jälkeen. Olet aiheuttanut minulle paljon kärsimystä. Olen surullinen myös äitini puolesta, mitä kaikkea pahaa hänelle oletkaan tehnyt. Äitini ei ehkä ole kyllin vahva käsitelläkseen asioita, en tiedä, sen kaiken on täytynyt tehdä kovin kipeää.
Minulla ei ole sinusta yhtään positiivista tunnekokemusta. En tiedä sinusta yhtään mitään, isä. Olen surullinen, koska et ole koskaan ollut kiinnostunut minusta. Et tiedä millainen minä olen. Vaikket halua tietää, minä kerron. Minä olen runollinen, suloinen, kaikista hyvää ajatteleva (nykyisin siitä uloskasvanut, on ollut pakko), auttamisenhaluinen, elämäniloinen, rakastava, hellä, huolehtiva, huumorintajuinen, älykäs selviäjä.
Minä olen myös ajoittain mustavalkoinen, joskus ailahtelevainen, pettymyksiä niellyt, liian kiltti-sairaudesta toipunut omat rajani oppimaan tuntenut kaunis nainen. Minä olen äiti ja tarjoan huolimatta omista kurjista lapsuudenkokemuksistani huolimatta lapsilleni rakkautta, rajoja, hyväksyntää, hellyyttä, lämpöä ja läheisyyttä. Minä kerron lapsilleni jokainen päivä rakastavani ja halaan heitä ja suukottelen. Minä osaan olla vanhempi ja suuri kiitos siitä kuuluu kuitenkin äidilleni, joka teki parhaansa niissä olosuhteissa, joihin hänet pistit.
Minä kiitän sinua isä, että annoit minulle elämän. Mitään muuta iloa elämääni et ole tuonut kuin ollut osana elämän lahjan antamisessa, vaikka sekin tapahtui pakotetusti, väkivalloin. Toivon, että joskus kasvat aikuiseksi ja pystyt kantamaan vastuun teoistasi. Parasta lapsuudessani oli se, että erositte.
Valitettavasti tapahtuneet aikaansaivat äitini sairastumisen ja elämä kotona oli sen jälkeen toisella tavalla turvatonta, mutta ainakaan minun ei tarvinnut pelätä henkeni puolesta. Minulla itselläni on ollut yksi suhde, jossa olen kokenut fyysistä väkivaltaa. Onneksi vuosien rohkaisua tarvinneen pohdinnan jälkeen uskalsin lähteä suhteesta pois. Se ei ollut helppoa, koska sitten jouduin taas pelkäämään henkeni edestä. Mutta minä selvisin. Minä elän yksin lasteni kanssa ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Minä en ole koskaan tiennyt millainen hyvä isä oikein voisi olla. Ehkä minä en tule koskaan tietämään. Minä tiedän kuitenkin sen, millainen hyvän isän ei tulisi olla. Ja se on jo paljon.
Minä päästän irti lapsuudenuskostani sinua kohtaan isä. Kaikki ihmiset eivät ole hyviä ihmisiä isä, niin kuin et ole sinäkään. Ehkä sinä opetit minulle sen, mutta vasta nyt minä sen ymmärsin. Itse asiassa isä, en ole oppinut sinulta mitään positiivista. En aio kuitenkaan epäillä rajattomasti ihmisiä, luonteelleni se ei soveltuisi, en ole katkera, mutta minä olen nyt suojelevampi itseäni kohtaan, tunnistan rajani enkä hakeudu enää psykopaattien narsistien seuraan. En ole enää uhri. Sinä et suojellut minua koskaan maailmalta, minä jouduin kehittämään omat suojamenetelmäni hengissä pysymiseksi.
Mutta minä olen nyt aikuinen, enkä tarvitse enää tunteitteni tukahduttamista, kuolleena olemista, noita vanhoja käyttäytymismalleja. Minä elän nyt. Kesti näin kauan, että kykenin kasvattamaan itse itseäni elämän lahjalle, jonka syntymäni minulle loi.
Lapsesi, jota et koskaan osannut rakastaa...
Minä en ole ainut, meitä on tuhansittain ja uudet alkoholistit tekevät lisää samanlaisia...
Vastaukset 6
Vanhimmat
oman elämäsi tulkinnasta. Tuhansissa perheissä tilanne on sama. Minäkin kuljin vuosikausia valtakunnallisessa vertaistukiryhmässä tietämättä mitä läheisteni tunnoissa todella liikkuu. Olin omahyväinen kun varasin ryhmiin aikaa vain itselleni ja perheeni oli edelleen tuuliajolla. Tarinasi kuvastaa hienosti sen ettei alkoholisti joka jättää viinan pois ole vielä raitis. Elämässä täytyy tapahtua muutakin kuin se ettei viina haise. Minä ymmärsin tämän läheisviikonlopun jälkeen eräässä oitolaitoksessa. Opin aistimaan läheisteni tuskan joka vielä vuosien juomattomuuden päästäkin oli kuin eilistä ja osittain tätäpäivää. Ryhmissä kulkemalla en olisi tätä tiennyt vaan menin vielä vuosien juomattomuuden jälkeen hoitoon. Se kannatti nyt olen isä, en enää se kuori kotona joka luulee että kun viina on pois niin kaikki on jees. Kehityn päiväpäivältä ja vuosivuodelta. Olen raittiina itseni takia ja niin autan läheisiani toipumaan.
Lämmin halaus sinulle!
Sait minut itkemään, olen äitisi tavoin antanut kaikkeni suojellakseni lapsiani ja itseäni alkoholisti-isän aiheuttamilta vaurioilta. Toinen lapsista seviytyi ainakin näennäisesti yllättävänkin hyvin, toinen alkoholisoitui varsin nuorena rappiotilaan, itse olen vakavasti masentunut ja uupunut ennenaikaiselle eläkkeelle.
Syyllisyyttä tunnen koko loppuelämäni siitä, etten lähtenyt lapsineni aikaisemmin.
Väkivallan uhka oli meillakin aina ilmassa ja
kaikki voimat kuluivat aina kulloisestakin tilanteesta selviytymiseen ja suurempiin muutoksiin ei yksinkertaisesti kyennyt.
Kiitos tarinastasi!
Suurien kärsimyksien kautta sinusta on tullut syvällisempi ihminen, kuin useimmista meistä koskaan tulee. Toivon elämääsi kaikkea parasta.
Kiitos kun kerroit tarinasi!
Olen seurustellut 8 vuotta (joista 5 asuttu saman katon alla) alkoholistin kanssa...
Alkuun en kiinnittänyt huomiota Hänen alkoholin käyttöönsä (ehkä olin liian rakastunut ?),mutta yhteen muuton jälkeen kaikki selvisi minulle pikku hiljaa...
Ongelmia Hänellä on ollut aina ja hän on jo lähtöisin alkoholistiperheestä.
Seurustelun alussa Hän "hämäsi" minua täydellisellä käyttäytymisellä ja kohteli minua kuin prinsessaa... ei kohtele enää...
Ehkäpä monelle naiselle tyypilliseen tapaan uskoin tyhmänä, että voin muuttaa asiaa ja Hän raitistuu... turhaan.
Välillä on ollut jopa muutaman kuukauden selviä putkia, mutta aina jossain vaiheessa homma karkaa käsistä ja taas mennään.
Ystäviä ei voi meille kutsua, koska Hänen mielestään silloin kuuluu nauttia alkoholipitoisia juomia ja Häneltä lähtee aina mopo käsistä! Joko hänellä on uskomattoman huono viinapää tai sitten siihen vaikuttaa erittäin nopea tempoinen tahti, mutta jo pienen ajan sisällä Hän on vintti täysin pimeänä!
Ystävieni miehet kyllä pitävät juomisesta, mutta kestävyys/käytös on eri luokkaa ja he eivät ymmärrä oman siippani juomatapaa...
Näin ollen ystävieni miehiä ei ole meillä pahemmin näkynyt(eikä kauhean usein niitä naispuolisiakaan viime aikoina) ja Hänellä ei niitä ystäviä ole, ikävä kyllä...
Viimeinen vuosi on ollut HELVETTIÄ!
Siihen kuuluu myös yksi pahoinpitely, josta en ole "uskaltanut" puhua kenellekkään... sain peitettyä jälkiä muilta, kasvoissa niitä ei onneksi ollut.
Kerran minulla on ollut jo asunto hankittuna, mutta pelkurina peruin sen ja jäin tähän entiseen/yhteiseen...
Yhteisiä lapsia meillä ei ole, mutta minun omani asuvat kanssamme. Ja tietysti hekin kärsivät tästä
tilanteesta. En haluaisi, että heille jää ikäviä muistoja lapsuudestaan/nuoruudestaan kotona. Jokaisenhan pitäisi voida olla kotonaan täysin oma itsensä, mutta meillä "joudun" vähän väliä sanomaan lapsilleni, että älä tee niin tai näin, ettei Hän suutu(vaikka itse ko.teon hyväksyisinkin), tämä silloin kun kuningas alkoholi on kehissä. Kavereitakaan ei tällöin voi tuoda kotiin,(pelkään Hänen aloittavan riehumisen vieraitten lasten edessä) vaikka muuten pidän, että kaverit kotonamme on hyvä juttu. Koitan kerätä rohkeutta irrottautua tästä helvetistä,mutta se on uskomattoman vaikeaa... välillä tuntuu jopa että kaikki olisi vähän paremmin,mutta vain vähän aikaa...
Huomaan usein olevani erittäin hermostunut ja varautunut, kun pelkään, että koska taas juominen alkaa ja mitä sitten seuraa...
En ole enää sama iloinen ihminen joka ennen olin, sen Hänkin on muutamaan otteeseen huomauttanut...
Pelko ja epävarmuus hallitsevat elämääni...
nöyrä ja suuri kiitos sanoista ja ajatuksista.
Kiitos sinulle "tyttäreni" kirjeestäsi. Kuvauksesi sopii minun käyttäytymistapoihin. Minä olen ollut samanlainen ja kirjeesi kosketti minua syvästi ja kieriskelin syyllisyyden tunteessa viime yön, ajatellen mitä minä oikein voin tehdä?
Nykyisin tiedän jo alkoholismista, sen ilmenemisestä enemmän, kuin silloin juodessani. Se ei tee minua vapaaksi menneisyydestäni, olen siitä vastuussa hautaan asti. Olisi tavattoman helppo vedota siihen, että, "minä olen alkoholisti ja sairas, antakaa anteeksi, olen ollut kyvytön elämään oikein". Tämäkin asenne on hyvin yleinen ja eräät hoitolaitokset antavat pontta tälle ajattelulle.
Miksi minusta tuli alkoholisti, on pitkä tarina, en siitä voi kuitenkaan ketään syyttää. Jos olisin saanut itse valita, jonkun pakkomielteenä ilmenevän sairauden, en olisi valinnut alkohölismia.Siitä voidaan olla montaa mieltä, mitä alkoholismi on? Itsestäni sanon, että se teki minusta vastuuttoman ihmisen, aiheutin pahennusta ja inhoa ympäristöön ja tietysti eniten kodissani, joka oli varmasti ajoittain helvetillinen paikka.
Kuitenkin alkoholi oli aine, joka kohotti minut kaiken yläpuolelle ja tavanomainen elämä oli merkityksetöntä. Uskoin, että vain juovuksissa on elämää ja kykenin osoittamaan inhimillisyyttä ja rakkautta, vaikka se ilmeni enemmänkin siveettömyytenä.
Tiesin, että juoppouteni aiheutti hyvin paljon kärsimystä, epätoivoa, pelkoa ja häpeää. Sinä ja äitisi olitte ne, jotka eniten siitä kärsitte. Raittiina ollessani tajusin, mitä aiheutin elämäänne, häpesin ja kärsin, vannoin, että lopetan juomisen. Sitten taas korkit aukeni ja karuselli pyöri. Ihmisarvoni katosi ja itseinho tuntui alati. Alkoholi hallitsi minua, vaikka kuvittelin siitä itse selviäväni, siinä erehdyin täydellisesti.
Aikanaan häivyin, toisiin maisemiin, luulin, että vien mukanani kaiken saastan ja teille tekemäni ihmisloukkaukset, erehdyin. Lähtöni vain lisäsi teidän aiheetonta syyllisyyttä.En olisi ansainnut mitään huolta, mitä minusta kannoitte. Elämäni ajautui kuitenkin vieläkin pahemmaksi, muutaman vuoden aikana, eikä minulla ollut enää mitään. Olin täydellisesti kuningas Alkoholin alamainen.
Sitten elämääni tuli AA, erään entisen juomakaverin välityksellä. Se muutti kaiken, tiesin olevani alkoholisti, mutta epäilin, että voiko AA auttaa minua.Lähdin mukaan AA:n toimintaan, tutustuin toisiin raittiuden etsijöihin, luin kirjallisuutta, tiesin, että minun oli saatava aikaan täydellinen elämäntavan muutos, joka on aloitettava ajattelusta ja asenteiden täydellisestä muutoksesta.Pelkkä viinattomuus ei riittäisi. Tutustuin AA-ohjelman hengellisyyteen sieluni tuskassa, kun alituinen syyllisyys painoi mielessäni.
AA:ssa tapasin erään kirkonmiehen, jolle kerroin hädästäni, häneltä sain monet hyvät neuvot ja tuskani lientyi. Mutta edessäni oli kaikkein vaikein, johon tämä pappi minua kannusti. Teidän kohtaaminen, monien vuosien jälkeen.
Olin saanut elää monet vuodet raittiina ja kokenut hengellisen heräämisen. Olin opetellut rakastamaan itseäni ja opetellut antamaan anteeksi itselleni. Niin otin äitiisi yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Se oli meille kaikille jännittävä kohtaaminen. En tiedä onko Kaitselmus ollut koskaan meitä niin lähellä, kuin silloin. Sanoja oli vähän, mutta itkua ja kyyneleitä sitäkin enemmän.
Siitä hetkestä on monet vuodet ja uskon, että olemme voineet hyväksyä anteeksiantamisen ja saamisen armon. Elämme kukin omilla tahoillamme ja tapaamme toisiamme ystävinä. Sitä tosiasiaa, että alkoholismi on ollut ja on edelleen olemassa, me emme voi mitään. On ollut jotenkin helpottavaa, kun olemme voineet ymmärtää, että alkoholismi on sairaus, sairaus muiden joukossa. Jotkut voi toipua, jotkut ei, samoin, kuin muissakin sairauksissa.
Tämä kirjeesi oli todella koskettava ja toivoisin, että toisetkin entiset juomarit voisivat kertoa kokemuksiaan. Minua helpotti suunnattomasti, kun aammulla rohkaisin mieleni ja soitin sinulle ja äidillesi, ja kerroin teille, tästä kirjeestä. Nyt oloni on hyvä, kun kirjoitin tämän kokemukseni.Sinun äitiäsi minun tulee edelleenkin kiittää, hän on ollut sinulle hyvä äiti ja sinusta on tullut hänenkaltainen hyvä tytär. Isän puuttumista se ei tietysti korvaa, siitä olen pahoillani.
Hyvät lukijat, jos te olette kärsineet omat tuskanne juomarinne takia, niin minä haluaisin pyytää teiltä kaikilta anteeksi, Jumalan nimessä, ottakaa tämä pyyntöni vastaan. Nimittäin, moni juomari on kyvytön pyytämään anteeksi. Sellainen olen ollut itsekin.
tosiaan; entinen juoppo..