Niin laiha

Toivoisin,että lukisitte tämän. =) Kiitos.
palautetta saa antaa...
#################################################


Kultaista hohdetta
Hopeisia ruusuja
Kaikki tuotuna eteeni...
vaan ei minua ajatellen.


Mä selailin mietteliäänä päivän lehteä.
Mä olin pettynyt. Mä olin nähnyt unta,
jossa mä olin ollut aivan joku muu, kuin mä itse.
Mä pureskelin mautonta leivänkannikkaa ja tunsin,
etten saanut siitä mitään irti. Mulla oli edelleen
nälkä, mutta mä en löytänyt jää-kaapista mitään.
Mä näppäilin kännykkään isän numeron ja annoin
soida muutaman kerran. Kohta se soittaisi hyvällä
tuurilla mulle takaisin. Niin kävikin.
"Noniin!" Mä vastasin reippaasti. Isän äänestä
huomasi, että se oli hyvällä tuulella.
"Täällä kotona ei oo mitään hyvää syötävää. Voisiks tuoda mulle vaikka jäätelöä, kun sä tuut
töistä?"
"Eiköhän se käy." Isä tuumasi pienen harkinnan
jälkeen. Mä näytin voitonriemuisena peilille
voitonmerkkiä.
"Mä kuitenkin tulen vasta yhdeksältä..."
"Mitäh?!" Mä kiljaisin ja pomppasin tuolilta
äkkiä ylös.
"Pitääkö Marttila sua taas ylitöissä, se vanha käpy?"
Isä huokaisi raskaasti ja mua kävi se hetken aikaa
lähes sääliksi. Mitäs oli mennyt lukemaan itsensä
sairaalan etevimmäksi lääkäriksi...
"Koita pärjätä sillä aikaa. Käytä vaikka koiraa
ulkona. Laita sille ruokaa kolmen maissa, äläkä
unohda ittees."
Mä mutisin jotain ja vilkaisin lattialla makaavaa
Reetua. Se nukkui autuaan tietämättömänä kaikesta.
Se oli aina niin isän perään, että pettyisi kun se
ei tulisikaan tavan-omaiseen aikaan.
Olin mäkin valtavan kiintynyt isään! Äiti oli jättänyt meidät kun mä olin ollut kymmenen. En mä
muistanut siitä oikein mitään -mä olin jo sen
verran vanha.
"Haloo..." Kuului äkkiä isän ääni.
"Silja, ootko sä siellä?" Mä havahduin ajatuksistani ja pyysin anteeksi. Sitten mä lopetin puhelun ja lähdin katsomaan telkkaria.

Illalla isä tuli ja mä riensin sitä vastaan kädet
levitettyinä halaukseen. Isä nappasi mut syliin
ja aina kun se teki niin, musta tuntui kuin olisin
taas ollut viiden ikäinen. Näytelmästä olisi
tullut täydellinen -vaikka äiti puuttuikin.
"Miten mun prinsessallani menee?" Isä kysyi ja pukkasi mun käteeni jäätelö-rasian.
"Eikö ole vähän typerää syödä jäätelö Marraskuussa?" Isä iski mulle silmää ja mä menin
laittamaan keittiöön lautasia.
"Otathan säkin?"
"Ei kiitos. Mä olen syönyt jo."
"Mutta entä jälkiruoka?!" Mä ehdin jo hätääntyä,
"Ainahan me syödään yhdessä jälkiruokaa!"
Isä kääntyi katsomaan ulos ikkunasta, eikä sanonut
mitään hetkeen.
"Kuule Silja. Musta tuntuu, että mä olen rakastunut."
Mä säpsähdin ja laskin lusikan kädestäni.
"Isä!" Mä huudahdin lähes toruvasti. Isä oli MUN!
Mä en jakaisi sitä IKINÄ kenenkään kanssa.
"Entä jos äiti tulee joskus vielä takaisin?"
"Ei tule -äidillä on oma elämä nyt. Niin on meilläkin."
Mä ojensin haikeana jäätelöannoksen isälle.
"Haluatko kertoa mulle?"
Isän kasvoille syttyi veijarimainen ilme.
"Se nainen tulee käymään meillä huomenna."
"Huomenna?!" Mä kirkaisin selvästi järkyttyneenä.
Katse hapuili katsomaan seinäkalenterista, oliko
sattumoisin aprilli-päivä. Ei ollut.
"Katso jotain nättiä päälle-pantavaa valmiiksi."
Isä nousi jälkiruoka mukanaan ja lähti kohti
omaa huonettaan.
"Hyvää yötä." Mä toivotin sille ja se kääntyi katsomaan mua sekunnin sadas-osaksi.
"Hyvää yötä, kultaseni."

Seuraavana aamuna mä heräsin aikaisin ja aloin hermoilla jo hyvissä ajoin. Isäkin oli herännyt aikaisin ja mä laitoin merkille, että se oli siivonnut.
"No, onko sillä lapsia?"
Mä kysyin mahdollisimman tylsällä äänellä ja kurottauduin ottamaan jää-kaapin ylä-hyllyltä maito-purkkia.
"On." Isä tokaisi irrottamatta katsetta ikkunasta,
"Toinen on sun ikäinen ja se toinen vähän nuorempi."
Mä nyökkäsin ja yritin peittää vihani. Kuvittele nyt -isä tulee ja sanoo varoittamatta koko kirjavan yllätyksen! Mua pisteli vihaksi ja mahassa alkoi kiertää. Mä kävelin vessaan ja laitoin hanasta veden valumaan. Sitten mä tein jotain, mitä ei saisi tehdä. Kun mä astuin ulos, Reetu katsoi mua tuimasti. Se tiesi.

Ovikello soi ja mä olin kilttinä tyttönä pukeutunut parhaimpiin farkkuihini ja valkoiseen neuleeseen. Mun vaaleat, puolipitkät hiukset oli laitettu nätisti laineille. Mummo oli käynyt puolen päivän aikaan kylässä. Se oli eläkkeelle jäänyt kampaaja... ja se olikin sen ainut hyvä puoli. Se oli isän äiti ja ikäloppu. Se pyrki ärsyttämään mua kaikin mahdollisin tavoin! Mummo kyseli koulusta, kavereista ja isän asioista. Mä
en koskaan vastannut sille mitään.
Isä riensi avaamaan. Sisään asteli jotain sanoin kuvailematonta... hetkeen mä en voinut hengittää!
"Silja, tässä on Carita."
Aika pitkä, isän pituinen nainen ojensi mulle siroa kättään jossa koreili rivi kulta-lakalla
lakattuja kynsiä.
Mä tartuin siihen käteen ja mut peitti ihana, vaniljan tuoksuinen hajuvesi-pilvi.
"Hauska tutustua!" Nainen visersi ja isä auttoi
hänen päältään raskaan teko-turkin.
Carita oli kaunein nainen mitä mä muistin koskaan nähneeni! Siis äidin jälkeen tietenkin...
Caritan vehnänvaaleat hiukset ulottuivat kiharaisina puoleenselkään asti. Se ei kuitenkaan näyttänyt rikkaalta kaiken sen loiston keskellä, vaan hyvin ystävälliseltä ja vaatimattomalta.
Isä ohjasi Caritan olohuoneeseen ja mä kaadoin kahvia kummankin mukiin.
Kun pöly oli laskeutunut, mä tarkastelin naista
hiukan laajemmasta näkökulmasta. Sen turkin alta oli paljastunut puolipitkä musta hame ja jakku.
Sillä oli kaulassaan punainen huivi ja jotenkin se
näytti aika äidilliseltä. Kuitenkin vieraalta.
"Sinulla on sievä tytär." Nainen tokaisi jossain välissä keskustelua ja mä punastuin tyytyväisenä.
Kyllähän mä tiesin, että se oli vain kohteliaisuus.
"Milloin mä saan tavata sun lapsesi?" Mä kysäisin.
Isä näytti kuin siihen olisi äkkiä tökätty piikki
tuolin lävitse.
Nainen näytti vaivautuneelta.
"Kyllä sinä heidät saat tavata, jos haluat...
mutta en tiedä Mikestä..."
Mä kohosin tuolista kymmenen senttiä ylemmäs ja halusin heti kuulla kaiken kyseisestä henkilöstä.
"Mike on ongelma-nuori."
Mä pamahdin sohavalla alas-päin niin että tumahti!
Isä virnisteli jotain ja mä näytin sille kieltä.
Carita jatkoi puhumistaan:
"Tulkaa huomenna käymään vaikka meillä -minun täytyy nyt mennä. Täytyy hakea nuorimmainen koulusta." Naisen hymy oli pahoitteleva.
"Kuule Silja..." Se äkkiä pysähtyi eteisessä ja alkoi kaivaa lompakostaan jotain. Mä näin että sieltä pilkisti pari kuvaa. Toinen oli pienestä,
noin 9-vuotiaasta tytöstä ja toinen oli... Mun sydämmeni sykähti -kuva siitä ongelma-tapauksesta!
Siinä oli mustahiuksinen poika, jonka kasvot näyttivät raamikkailta ja silmät olivat kuin kaksi
hiili-tahraa valkealla paperilla.
"...tässä sinulle vähän rahaa."
Mä sain käteeni setelin. Mä katsoin naista epä-uskoisena ja äkkiä sen koko olemus rapistui mun
silmieni edessä. Se nilviäinen yritti lahjoa mua!
Se yritti lahjoa mut puolelleen!

"Älä nyt enää viitsi mököttää tuollaisesta pikku-jutusta!" Isän pää kurkisti mun huoneeni oven raosta. Mä istuin sängyllä ja ahmin suklaata.
"Caritahan on niin mukava!"
Mä en vastannut.
"Se tykkää susta ihan oikeesti! Ei se säälistä antanut sitä rahaa -haluaa kai että tekisit edes
joskus jotain kivaa!"
"Oletko sä mennyt sanomaan sille että mulla ei ole ystäviä?" Mä kirkaisin ja kurkkua alkoi poltella.
"Häivy!" Mä käskin ja isä poistui jotain vähemmän kaunista mutisten. Mun oli pakko päästä vessaan! Mä nakkasin loput suklaat roskikseen ja
juoksin... Sitten mä katsoin viimeisen kerran vessanpöntön kantta ennenkuin avasin sen ja annoin kaiken tulla ulos. Tällä kertaa mä olin
unohtanut laittaa vesihanan auki.

Kun mä tulin pitkän ajan kuluttua ulos, isä seisoi
kädet lanteilla mua odottamassa. Hetken mä luulin,
että se oli vihainen, mutta äkkiä sen ilme muuttuikin kun se näki mun kalpeaakin kalpeammat
kasvot.
"Onko sulla oksennus-tauti?"
Mä nyökkäsin ja tunsin miten krokotiilin-kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Isä nosti
mut vahvoille käsivarsilleen ja kantoi mut sänkyyni.
"Katsotaan vielä huomenna, mikä on tilanne ja jos tuntuu vielä siltä että voisit oksentaa niin..."
"...mä en mene kouluun." Mä täydensin. Isä nyökkäsi. Voi kuinka hyvä isä olikaan mulle! Mä viettäisin kernaasti yhden päivän kokonaan sen kanssa! Niin... ellei se hanhi sitten keksisi tulla vierailulle!

Seuraavana päivänä mä en enää voinut huonosti, mutta valehtelin aivan toisin. Aamulla kun isä oli vielä nukkunut, mä olin käynyt oksentamassa.
Oli taas tullut syötyä vähän liikaa... enkä mä oikeasti sitä ruokaa ulos halunnu, vaan se pahan olon ja kaiken sen ahdistuksen, minkä Carita sai
aikaan. Ainoa pieni väripilkku oli sen poika, joka
oli alkanut liikkostaa mua. Siis... mä halusin vain tutustua siihen vähän paremmin. Löytää siitä
sielunveljen tai jotain... ehkä silläkin oli joku ongelma jota se peitteli. Mutta yksi ehto täytyi olla -se ei saanut vihata mun isää.

Illalla isä alkoi valmistautua lähtemään Caritan luo. Se oli ostanut suklaa-rasian joka oli sydämmen mutoinen, kuin kaikissa romanttisissa elokuvissa! Se näytti niin ihanan herkulliselta, että olisin halunnut maistaa... mutta en tietenkään saanut.
"Nämä on Caritalle. Älä koske niihin."
Mä puin ylleni jotain todella viettelevää ja kun pujahdin eteiseen, isä oli jo laittamassa takkia ylleen.
"Mihin sä olet lähdössä?" Se kysyi äimistyneenä,
"Sähän olet kipeä!"
Mä selitin kiireesti, etten voinut enää huonosti ja sain juuri ja juuri luvan lähteä mukaan. Mä
etsin pitkän villakangas-takkini jota käytin vain
vähän paremmissa olosuhteissa ja en laittanut sitä vain Miken takia -vaan myös sen akan. Se saattaisi vielä käsittää, että isä on kovin köyhäkin kun ei voi ostaa lapselleen kunnon vaatteita. Mä en halunnut sen likaisia rahoja!
Puolen tunnin kuluttua me seisottiin suuren, valkean omakotitalon edessä. Pihalle oli kerääntynyt lauma ns.mummo-pyöriä ja arvasin, että Mikellä oli kaverit kylässä... mua alkoi jännittää ja nolottaa.
Isä soitti ovikelloa ja joku pikku-likka tuli
avaamaan.
"Hei!" Se tervehti selvästikin ilahtuneena,
"Mä olen Miranda. Tulkaa sisään!"
Carita odotti meitä pukeutuneena pitkään, punaiseen leninkiin. Mä vilkaisin ympärilleni ja tajusin -siellä oli joulu! Kaikkialle oli laitettu palamaan tuikku-kynttilöitä ja jokaisella ikkunalaudalla sädehti erilaisia joulu-koristeita. Carita hymyili kauniisti ja isä kohottautui suutelemaan sen huulia. Mä katsoin inhoten muualle ja kohtasin Mirandan katseen. Se hihitti ja läpytti käsiään yhteen -mokomakin pentu!
Kun piiiitkä suudelma oli päättynyt, Carita päästi kimakan huudahduksen. Mä en ensin tajunnut mitä se tarkoitti, mutta kun Mike ilmestyi ovelle, mä ymmärsin että se oli vain huutanut poikaansa. Siinä se sitten seisoi ja katsoi isää tylsistyneenä, sitten mua. Se hymyili ilkikurisesti ja sanoi lyhesti; "Moi".
Mä moikkasin takaisin ja ojensin kättäni niinkuin isä oli pyytänyt tehtävän. Poika tarttui siihen ja ravisteli niin että jäsenissä tuntui.
Mua alkoi naurattaa.
"Haluutsä et mä esittelen mun huoneen?"
Mä kohautin olka-päitäni. Jos poika alkaisi tehdä liikaa tuttavuutta, mä häipyisin.

Miken huone oli suuri ja avara. Huoneen vasemmalla reunalla oli pieni kirjoitus-pöytä ja vastakkaisella seinällä tietokone ja televisio. Ikkunan alla oli sänky ja keskellä huonetta... mun selkäpiitäni kylmäsi:
Se oli piano. Mun äiti oli soittanut pianoa.
"Soitatko sä pianoa?" Mä ihmettelin. Heti sellaisesta kovasta mustiinpukeutujasta ei voisi niin uskoa!
"En." Poika sanoi mun yllätyksekseni.
"Carita soittaa."
Musta tuntui kuin se kana olisi vienyt mun äitini rakkaan harrastuksen! Mä istuin sanaakaan sanomatta nahkaiselle penkille ja aloin soittaa lupaa kysymättä. Mike oli hiljaa ja kuunteli. Mä
soitin muutaman balladin ja Batman-elokuvan tunnaria. Se sai Miken naurahtamaan:
"Sä oot hyvä tyyppi vaikka mä päätinkin, että aion vihata sua!"
Mä virnistin ja lauoin mahdollisimman ärsyttävällä äänellä muutaman valitun sanan Caritasta.
"Sun äitis on tosi lehmä."
"Eikä oo! Mistä SÄ sen tiedät?!"
Mä äimistyin. Pojallahan viirasi päässä...
"Tiedänhän mä, kun mun isäni sattuu seurustelemaan sen kanssa. Kieltämättä se on aikamoinen shokki!"
Äkkiä Mike alkoi tuhahdella jotain.
"Se nyt ei ole mun äitini, vaan mun äitipuoli! Jos sulla yhtään on silmiä päässä, niin tajuat että meissä ei todellakaan ole edes samaa näköä."
Mä en ollut tullut tuota ajatelleeksi, mutta koitin vielä jatkaa ärsyttämistä:
"Ehkä sä ootkin tullut vain isääs!"
Mike sanoi sen olevan totta, mutta se ämmä joka majaili tässä talossa... sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Carita oli sen isän joku sukulainen.
"Mun vanhemmat on kuollu."
"Niin on." Kuului äkkiä jostain takaani. Mä käännähdin ja näin kaksi Miken kaveria. Mä lausuin niille nopeasti tervehdykset ja lähdin kävelemään ovelle.
"No, mä taidankin tästä mennä etten häiritse."
"Nähdään!" Mike vilkutti mun perääni. Oven kiinni painaessani mä kuulin, miten ne nauroi.

Me tultiin isän kanssa kotiin joskus ilta kymmeneltä. Isän koko olemus säteili ja se hiplaili kädessään olevaa paperin-palaa.
"Mikä toi on?" Mä kysyin kun riisuin takkia naulakkoon.
"Se on kuva Caritasta." Mä sain vilkaista sitä ja hetken aikaa se näytti mun silmissäni aivan äidiltä. Mulle tuli haikea olo.
"Mä käyn vessassa." Mä tokaisin isälle ja pujahdin pöntölle. Mä työnsin sormet kurkkuun ja oksensin. Hetken kuluttua mä voin jo paljon paremmin ja olin ihan tyytyväinen hyvää vauhtia hoikistuvaan vyötärööni. En mä tiedä miksi mä ajattelin, että haluaisin olla laiha. Ehkä mulla sitten olisi enemmän ystäviäkin. Ainoa todellinen ystävä mulle oli aina ollut isä. Mä vilkaisin sitä kun se keinui hiljaa keinutuolissa ja täytti joitain ristikoita -mä rakastin sitä.
Se tiesin, että se ei jättäisi mua Caritan takia... eikä jättäisi, vaikka saisi tietää mun tavoistani oksennella.

Eräänä aamuna mä heräsin siihen, että joku ravisteli mua. Mä säpsähdin hereille ja kiljaisin kun huomasin, kuka siinä seisoi.
"Mike!" Mä murahdin,
"Mitä SÄ teet täällä?!"
"Nyt on tapahtumassa jotain aivan kamalaa!"
Se selitti ja näytti yllättävän pelokkaalta. Me oltiin kehitetty ihan O.K kaveruus-suhde. Siitä mä en vaan pitänyt, että se tuli meille aamulla kukon kiekaisun aikaan.
"Carita ja sun isäs aikoo muuttaa yhteen!"
"Mitä?!" Unenrippeet olivat karisseet sekunnissa silmistä.
"Muuttaako ne yhteen? Milloin? Minne?" Mun pääni oli sekaisin yllättävästä uutisesta ja liiasta oksentamisesta.
"Älä multa kysy mutta niin ne vaan suunnitteli!"
Mike parkui ja sen silmät välähtelivät nousevan auringon kanssa kilpaa.
"Sitten sun isäs sanoi mulle että meistä tulee sisaruksia kun ne menee naimisiin joulun jälkeen!"
Mua huimasi ja mä raivasin sokein silmin tieni huoneeni ovelle viskoen matkan varrella kaiken käsiini osuvan seinille.
"Isä!" Mä huusin ja äkkiä asian-omainen seisoikin edessäni,
"Sä aiot siis naida sen ämmän..."
"Carita ei ole ämmä!" Isä tiuskaisi ja mä olin hermoraunion partaalla.
"Tarviiko noin suuria päätöksiä tehdä toisten tietämättä!"
Isä meni hiljaiseksi ja halasi mua.
"Anteeksi."
Eikö sillä ollut muuta sanottavaa?! Mä revin itseni irti ja juoksin takaisin mun huoneeseen. Mikelle mä toivotin "hyvää joulua" ja pamautin oven sen nokan edestä kiinni.
Mä etsin käsiini puhelin-luettelon ja aloin etsiä äidin numeroa. Mä en tiennyt kuin nimen, vaikka se mulle riittikin. Mira Tamminen. Olin selannut luettelon jo tuhat kertaa läpi aikasemminkin, mutta aina mä vaan elin toivossa, että vielä joku päivä mä löytäisin sen.
Taas mä jouduin pettymään. Taas kerran.

Joulu vieri ohi ja musta tuli entistäkin sairaampi. Mä ahmin kokoajan ja sitten oksensin. Olin käynyt terkalla opettajan pyynnöstä ja terkka oli sanonut, että mä olen "Ihan normaalin painoinen tyttö, vähän painavampi saisi olla."
Mä kuitenkin halusin olla NIIN LAIHA, että joku kerta terveydenhoitajan ainainen hymy hyytyisi ja se joutuisi toteamaan: "Olet TODELLA hoikka."
Siihen mä vasta tyytyisin! Jouluna ei tullut syötyä kuin vähän piparkakku-talon kattoa ja sitäkin huonolla menestyksellä...
"Miksi sinä koskit siihen?!" Carita oli tullut valittamaan kun se oli ollut meillä kokkaamassa:
"Se ei ole vielä valmis!" Mä olin hymyillyt ilki-kurisesti ja Mike oli saanut hyvät naurut. Sekin vihasi Caritaa. Me taidettiin olla samalla aalto-pituudella! Eräänä tammikuun päivänä isä sitten kertoi "hyvät" uutisensa. Ne oli käyny katsomassa Caritan kanssa uutta taloa jostain keski-kaupungilta. Mike ja mä jouduttaisiin vaihtamaan koulua. Niin -ja Miranda... Sitäpaitsi Mike oli alkanut aavistella, mitä mun ainaisen vessassa ramppailun taakse kätkeytyi. Mä jotenkin olisin halunnut jäädä kiinni että tää olisi voinut loppua. Sitäpaitsi aina kun aikuiset oli paikalla, mä ja Mike käyttäydyttiin ihan normaalisti, mutta kun ne ei ollut... mä olin huomannut miten se poika katsoi mua. Mä tajusin, että se esteli äitipuolensa ja mun isän liittoutumista senkin takia, että se ei halunnut että meistä olisi tullut sukulaisia. Sisar-puolia.
Se katsoi mua ja halasi mua nykyään erillä tavalla. Musta alkoi tuntua, että mä olin rakastunut siihen jätkään!

Muuttaminen alkoi lähes välittömästi. Mä olin itkeä vollottanut isälle lähes joka ilta että en halunnut jakaa sitä kenenkään mun kanssa. Miten Reetullekin kävisi kun Carita ei edes pitänyt siitä?! Isä oli lohduttanut ja sanonut että ei ikinä hylkäisi mua koska mä olin se oma tytär. Reetusta se ei halunnut myöskään luopua. Sen peti laitettaisiin mun huoneeseeni ja ruuat myös. Siellä se saisi olla täys-päiväisesti, paitsi silloin jos Carita ei olisi kotona.

Mä katsoin surullisena mun huonettani. Siitä oli tullut niin tärkeä mulle. Olin asunut siinä koko ikäni. Mä kurkistin pieneen pahvi-laatikkoon ja löysin sieltä punaisen värikynän. Kyyneleisin silmin mä laskin sen tapetille ja piirsin siihen pienen sydämen. Sen keskelle mä kirjoitin sievimmällä käsi-alallani: "FOREVER".
Tämä huone olisi mun FOREVER -ikuisesti.
Mike tarttui mun käteen ja siirsi pois tapetilta.
Se otti kynän ja pudotti sen takkini taskuun.
"Nyt mennään." Se sanoi ja lähti astelemaan mun edelläni rappukäytävään. Otin Reetun talutus-hihnaan ja näin sen vanhoista ja viisaista silmistä, että sekin tulisi ikävöimään. Isä keräili vielä viimeisiä tavaroita.
"Menkää te vain, mä tuun perässä. Carita ja Miranda oottaa teitä autossa."
Ja mä menin.

Matka sujui jännittyneissä tunnelmissa. Miranda nukkui Miken vieressä takapenkillä. Mä istuin keskipenkillä edessä, Caritan ja isän välissä. Ne puhui keskenään ja välillä jompikumpi nojautui eteenpäin katsomaan toista silmiin. Mua pisteli vihaksi taas jälleen kerran.
Noin tunnin päästä me saavuttiin uuden kotimme pihaan. Se oli ihan siisti kerrostaloksi. Se oli nähtävästi aika uusi ja ulkoapäin se oli kermanvaalea. Ikkunapielet olivat valkoiset ja parvekkeetkin mukavan suuret. Meidän huoneisto oli kolmannessa kerroksessa ja mä ja Mike juostiin portaat kilpaa ylös. Mikelle Carita oli antanut avaimen ja me työnnettiin se innolla lukkoon.
"Avaa se! Avaa se!" Mä hoputin, mutta ovi ei auennut. Pienen yrittämisen jälkeen me saatiin se auki kun oltiin vähän tönitty sitä ja soiteltu ovikelloakin siltä varalta, että sisällä oli jo joku. Eihän siellä tietenkään ollut -syy oli siinä, että kumpikin oli vahingossa koittanut vääntää avainta tottumuksen mukaan väärään suuntaan! Meitä alkoi hirveästi naurattaa kun me rynnittiin sisälle. Mä olin juuri menossa valitsemaan itselleni huonetta, kun Mike äkkiä tarttui mua kädestä:
"Silja!"
"Mitä nyt?" Mä kysyin ja käännyin katsomaan.
"Mä tiedän sun salaisuuden." Se sanoi nopeasti.
Mun sisälläni kaikki syttyi liekkeihin.
"Mi-minkä salaisuuden?!" Mä änkytin mutta Mike pudisti päätään.
"Musta sä olet tosi kaunis ja ihana aivan omani itsenäsi! Ei sun tarvi oksentaa että näyttäisit jollain tavalla kauniimmalta."
"En mä niin luulekaan..."
Mä koitin vielä, mutta päädyin itkemään Miken olka-päätä vasten. Se silitti mun hiuksiani. Äkkiä isä, Carita ja Miranda astuivat sisään.
"Mikä Siljalla on?" Isä kysyi ja laski laatikot maahan. Carita laski omansa myös ja Miranda tuijotteli meitä kahta kummastuneena.
"Silja vaan on niin onnellinen kun pääsee asumaan tänne." Mike sanoi.
"Onko näin?" Isä kysyi ja mä nyökkäsin itkun lomasta.
Carita tuli halaamaan mua isän kanssa. Me halattiin kaikki toisiamme ja Mirandaa hymyilytti.
Ei elämä tuntunutkaan enää niin pahalta... ja mulla oli hyvä olla.
Mä en tiedä kuinka kauan me siinä oikein seistiin... mutta hyvin kauan. Carita lakkasi tuntumasta kamalalta. Sekin itki koska mua itketti. Se ei välittänyt vaikka sen meikit leivisi poskille. Illalla mä kerroin isälle mun oksentelusta ja se vannoi että auttaisi mua. Ensin se syytti vain itseään, mutta sain sen uskomaan ettei se siitä johtunut.
Mä olin onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan ennen!

Kultaista hohdetta
Hopeisia ruusuja
Kaikki tuotuna eteeni...
Minua ajatellen.