Tänään makasin sairaalassa, tabletit laitettiin sisälleni ja pikkuhiljaa lapseni alkoi kuolla pois. Tiedän ettei se ollut vielä oikea lapsi, ei kykenevä ajattelemaan tai kokemaan tunteita. Mutta minä ajattelen, minä tunnen, ja minulla on sitä pientä möykkyä niin kamala ikävä... Tuntuu niin tyhjältä, se asia, jota olen miettinyt joka päivä nyt viikkojen ajan onkin poissa eikä sitä saa takaisin.
Olen itkenyt viime viikkojen aikana enemmän kuin koskaan ennen, välillä pitää ihan ihmetellä kuinka paljon yksi ihminen voi itkeä. miksei kukaan kertonut että tämä olisi näin vaikeaa, vai enkö vain kuunnellut kun sitä koetettiin selittää? Itse olisin voinut jopa lapsen pitää, mutta haluan lapselle hyvän isän, isän joka iloitsee kun saa ensi kerran tietää odottavansa lasta. Vaikka miesystäväni ei missään vaiheessa pyytänyt minua tekemään aborttia, hän oli selvästi sen kannalla ja vaikka sanoikin että päätös on minun, hän ei olisi koskaan rakastanut lasta niin paljon kuin lapsi ansaitsisi. Siispä päädyin aborttiin, en halua joutua selviämään lapsen kanssa, haluan nauttia äitiydestä ja kyetä tarjoamaan lapselle parhaan mahdollisen kodin.
Jos tiedän tehneeni oikein, miksi olen niin surullinen ja niin lopussa? Miksei mikään tunnu hyvältä ja miksi tuota "lasta" on niin kova ikävä? Miten tästä voi selvitä, kun arki puskee päälle ja pieniä lapsia on kaikkialla tuijottamassa. Pienet lapset katsovat minua eri tavalla kuin ennen, aivan kuin ne tietäisivät mitä olen tehnyt. eivät ne syyllistä, eivätkä mitään muutakaan vastaavaa, katsovat vain ymmärtäen, antavat kai tavallaan anteeksi. Kun luen tätä tekstiä ymmärrän itsekkin miten oudolta se kuulostaa..:D
on vain niin ontto olo.. En tiedä miten tästä voi päästä yli. Enkä jaksa enää itkeä.
Olen itkenyt viime viikkojen aikana enemmän kuin koskaan ennen, välillä pitää ihan ihmetellä kuinka paljon yksi ihminen voi itkeä. miksei kukaan kertonut että tämä olisi näin vaikeaa, vai enkö vain kuunnellut kun sitä koetettiin selittää? Itse olisin voinut jopa lapsen pitää, mutta haluan lapselle hyvän isän, isän joka iloitsee kun saa ensi kerran tietää odottavansa lasta. Vaikka miesystäväni ei missään vaiheessa pyytänyt minua tekemään aborttia, hän oli selvästi sen kannalla ja vaikka sanoikin että päätös on minun, hän ei olisi koskaan rakastanut lasta niin paljon kuin lapsi ansaitsisi. Siispä päädyin aborttiin, en halua joutua selviämään lapsen kanssa, haluan nauttia äitiydestä ja kyetä tarjoamaan lapselle parhaan mahdollisen kodin.
Jos tiedän tehneeni oikein, miksi olen niin surullinen ja niin lopussa? Miksei mikään tunnu hyvältä ja miksi tuota "lasta" on niin kova ikävä? Miten tästä voi selvitä, kun arki puskee päälle ja pieniä lapsia on kaikkialla tuijottamassa. Pienet lapset katsovat minua eri tavalla kuin ennen, aivan kuin ne tietäisivät mitä olen tehnyt. eivät ne syyllistä, eivätkä mitään muutakaan vastaavaa, katsovat vain ymmärtäen, antavat kai tavallaan anteeksi. Kun luen tätä tekstiä ymmärrän itsekkin miten oudolta se kuulostaa..:D
on vain niin ontto olo.. En tiedä miten tästä voi päästä yli. Enkä jaksa enää itkeä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Huomasin viestistäsi kuinka ahdistunut olet. Tuollainen reagointi on hyvin yleistä abortin jälkeen. Sinun täytyy nyt oppia elämään asian kanssa ja antaa itsellesi anteeksi. Tulet varmasti vielä saamaan tulevaisuudessa lapsia, ja sitten olet varmasti tosi onnellinen niistä lapsista. Voi olla että olet tehnyt hieman hätiköidyn päätöksen abortin suhteen, mutta älä liikaa soimaa itseäsi. Se ei hyödytä mitään. Olet nyt herkässä mielentilassa ja varmasti lasten näkeminen tekee pahaa. Mutta muista, että läheisesi eivät varmasti pidä sinusta yhtään sen vähempää vaikka teitkin abortin, vaikka ne eivät olisikaan samaa mieltä olleet asiasta. Vaikka en olekaan himouskovainen niin haluan kuitenkin sanoa sen, että Jumala rakastaa sinua aivan yhtä paljon kuin ennenkin, eikä tuomitse sinua. Ja jossain vaiheessa abortin tekeminen asettuu sinun elämääsi tiettyyn koloon sydäntäsi, niin ettei asia tunnut enää niin vaikealta.
Katsele vähän aikaa, tasaantuuko olotilasi ja kuinka hyvin alat asian yli pääsemään. Jos ahdistunut olo jatkuu, käy hakemassa apua. On hyvin yleistä, että abortin läpikäyneet jossain elämänsä vaiheessa menevät juttelemaan alan ammattilaisen luokse, jotta he pystyisivät paremmin ymmärtämään tapahtuneen.
Ota kuitenkin huomioon, että abortista on vasta noin lyhyt aika, eli tunteesi varmasti tasaantuu ajan myötä.Anna kuitenkin itsesi surra ja itkeä asiaa, sillä abortti ei ole kenellekään helppo. Sinulla on nyt asiasta tullut paha haava, joka jossain vaiheessa umpeutuu ja siitä jää jäljelle enää arpi. Älä soimaa itseäsi liikaa!
...lapseni alkoi kuolla...
...ei se ollut vielä oikea lapsi...
...on sitä pientä...ikävä...
... eikä sitä saa takaisin.
... miksei kukaan kertonut että tämä olisi näin vaikeaa...
...olisin voinut jopa lapsen pitää...
....miesystäväni ei missään vaiheessa pyytänyt minua tekemään aborttia,
... hän ei olisi koskaan rakastanut lasta niin paljon kuin lapsi ansaitsisi...
...Siispä päädyin aborttiin...
...haluan nauttia äitiydestä ja kyetä tarjoamaan lapselle parhaan mahdollisen kodin....
....miksi olen niin surullinen ja niin lopussa?
...miksi tuota "lasta" on niin kova ikävä?
Hyvät ihmiset:
1. Selvittäkää mitä haluatte itsellenne ja toisille tehtävän ja tapahtuvan
2. ja mitä ette halua itselle ja toisille tehtävän ja tapahtuvan.
3. Harkitkaa miten saavutatte tavoitteenne.
4. Olkaa rohkeita ja toteuttakaa elämänne suunnitelma. Muuttakaa olosuhteita ja sopeutukaa itsekin elämän kulkuun.
5. Ymmärtäkää ettei kaikkea voi tarkkaan ennakoida. Elämässä kohdataan kielteisiä ja myönteisiä yllätyksiä.
Tänä vuonna tulee 4 vuotta kuluneeksi siitä kun keskeytin oman raskauteni, mulle tehtiin kaavinta. En siitä tule koskaan toipumaan, vaikka päätös oli omani. Lapsen isä jätti minut ennen kuin sain tietää raskaudestani, ei enää vastannut puheluihin eikä tekstiviesteihin kun yritin tavoittaa kertoakseni. Sydämeni oli särkynyt jo elämäni miehen menettämisestä ja olin aivan ypöyksin raskauteni kanssa. Pitkään mietin tosissani lapsen pitämistä, mutta joku yö kun taas valvoin itkien, tein päätöksen keskeytyksestä. En ollut tarpeeksi vahva pitämään itsestänikään huolta saati sitten lapsesta, jota kyllä nuoresta iästäni huolimatta halusin. lapsen isä otti paljon myöhemmin yhteyttä, mutta en ikinä pystynyt kertomaan. sitäkin kadun....
Muistan sen käsittämättömän tyhjän tunteen aina, joka oli sydämessä kun heräilin nukutuksesta ja tajusin mitä oli tapahtunut. Kyyneleet lakkasivat joskus, mutta ikävä jäi...
sinun sisäisestä myrskystäsi? Sure rauhassa ja itke niin kauan kuin itkua riittää. Se on hoitavaa ja parantavaa itkua.
Olet tehnyt sen ratkaisun, jonka näit parhaaksi.
Älä syytä itseäsi, helli ja kääriydy vaikka lämpimään peitteeseen itkemään. Sinulla on nyt lupa surra ja sitä oikeutta ei kukaan saa ottaa pois!
Ihminen on erehtyväinen.Armahda myös itsesi.
Sitten kun jaksat, lue kirja: Minun pieni tyttöni. (kirja kertoo sinun tilanteestasi, ei lapsista)
Jaksamista Sinulle! t: yksi hoituri kesälomalta
Itse koin asian aivan samalla tavalla. Vaikka toisaalta tiesin tehneeni oikein, miksi oli niin paha olla? Nyt kun asiasta on lähes vuosi ja laskettu aika on ohi niin asia ei enää itketä samalla tavalla kuin ennen.
Laskettuna päivänä olo oli kuin ontolla linnunpöntöllä, minut on tehty tänne yhtä asiaa varten mutta nyt olinkin aivan yksin, ei kukaan asumassa vatsassani, vain sydämessäni.
Noin puoli vuotta aborttini jälkeen 5 ystävääni sai lapsen. SE TEKI PAHAA!!!
Mutta toisaalta ajattelin että minäkin voisin muutaman kuukauden päästä olla tuossa tilanteessa mutta olin silloin päätökseni tehnyt ja sen kanssa minun on loppuelämäni elettävä.
kirjoita jotain itsestäsi, sitten kun jaksat. Tiedätkö, synnytyksen jälkeen tulee vähän samanlainen tunne, kun lapsi ei olekaan enää masussa? Hetken ajan on tosi tyhjä olo... minua itketti silloinkin jonkin aikaa, ennen kuin tunteet alkavat tasoittua?
Molemmissa asioissa näes on aika suuri hormonaalinen muutosprosessi kehossa meneillään.
Tietenkin nämä ovat täysin eri asioita, mutta tunteet ovat sinulle luvallisia ja ihan hyvä että niitä tulee.
Silloin pitää itkeä, kun on sen aika...
Jonain päivänä huomaa, että pahimman yli on selvinnyt. Voimia surutyöhösi.
Kiitos kun olet jaksanut vastata, ja vielä noin asiallisesti ja fiksusti.. En ole ajatellut tuota synnytyksen jälkeen tapahtuvaa tilaa, jotenkin sitä vain ajatteli niitä hyviä puolia kaikesta siitä mikä nyt jäi kokematta.. Olin tottakai varautunut siihen ettei äitiys ole pelkästään ruusuilla tanssimista, valvotut yöt ja itkevä lapsi ovat varmasti asia, jossa on "kestämistä".. Elikkä olen tosiaan melko nuori, olisin täyttänyt 20 samalla viikolla kun lapsen laskettu aika olisi ollut. Muuta koulutusta ei ole kuin lukio, mutta nyt syksyllä aloitan ammattikorkeassa.. Lapsen isä on minua kaksi vuotta vanhempi, mutta hänelläkään ei ole vielä ammattia.. (opiskelee myös ammattikorkeassa) Poikaystäväni on nyt lähinnä helpottunut siitä, että pahin on jo takana, eikä hän oikein ymmärrä että minulla on vielä suruvaihe ihan aluillaan..Ja vaikka en aiokaan jäädä kotiin itkemään menetystäni, haluaisin silti käsitellä asiaa myös hänen kanssaan.. Välillä tuntuu, että hän on palannut suoraan siihen tilanteeseen jossa olimme ennen kuin saimme tietää raskaudesta, ja näin ollen hän on valmis jatkamaan siitä eteenpäin, eikä hän käsitä että minun täytyy ensin palata takaisin siihen tilanteeseen, jossa olimme ennen raskautta, ennenkuin voin lähteä rakentamaan mitään uutta.. Nyt hän on sitten koko ajan kaksi askelta minun edelläni matkasuunnitelmia ja jokapäiväistä arkea suunniteltaessa..
Toinen asia mikä minua tällä hetkellä vaivaa, on se että muutaman päivän tauon jälkeen kivut ovat palanneet nyt takaisin, hieman entistä voimakkaampina. Vuoto loppui jo lahes kokonaan kolmen ensimmäisen päivän jälkeen, mutta nyt kivut ovat palanneet, ja tuntuu etten voi olla ilman kipulääkettä.. Varsinkin silloin kun istahdan, niin tuntuu pakottava viilto kohdun alueella, mutta se häviää kunhan olen istunut hetken. Näin kuitenkin käy joka kerta, mikä on saanut minut miettimään onko joku vialla.. Pitää kai ottaa yhteyttä gynegologian osastolle..
Pahinta on ehkä kuitenkin ollut tämäm arkeen palaaminen, kun töissä pitää esittää että kaikki on niinkuin ennen vaikka sattuu ja tuntuu ettei jaksa.. Johtuukohan näistä lääkkeistä (Panadoc) vai mistä mutta tuntuu että on niin vetämätön olo.. Eli tosiaan abortti tehtiin 20. päivä aamupäivällä, ja 22.päivä piti olla jo töissä, kun abortin jälkeen annetaan vain kahden päivän loma, mikä oli ainakin minun tapauksessani liian vähän. En ehtinyt käsitellä asiaa yhtään, ja kivut ja vuoto olivat vielä huomattavia.. Siinä sitä sitten koettaa tehdä töitä ja hymyillä asiakkaille kun tuntuu että jalat menee alta..
Niin että jos voisitte kertoa vähän omia kokemuksianne siitä, miltä teistä tuntui jokapäiväisen arjen aloittaminen, ja jos tiedätte jotain siitä, mistä nämä kivut voisivat johtua, niin olisin erittäin kiitollinen tiedoista.. alan olla hieman huolestunut..
Itkin kun luin kirjoitustasi. Niin surullista ja vaikeaa. Tunnistan tunteesi, ikävän ja menetyksen.
Olin täsmälleen samassa tilanteessa, viisi vuotta sitten. Olin silloin sinun ikäisesi, 20-vuotias. Abortista seurasi suru ja masennus, varmasti masennukseen oli myös muita syitä. Jos suruaikasi tuntuu venähtävän, älä epäröi ottaa yhteyttä lääkäriin. Keskustelu psykologin ja ihanan terveydenhoitajan kanssa auttoi ainakin minua.
Sairasloman jälkeen arkeen paluu tuntui vaikealta, minun tapauksessani kouluun. Mutta paransi myös oloani sekä antoi muuta ajateltavaa ja mahdollisuuden purkaa kokemustani (opiskelin taidealaa). Ihmisten tapaaminen pelotti, kukaan ei tiennyt sairaslomani syytä. Kerroin muutamalle opiskelukaverilleni asiasta vasta vuosien jälkeen ja he sanoivat vaistonneensa minussa jotain joka viittasi suruun ja lapsiin.
Arkielämään paluu on joka tapauksessa välttämätöntä ja auttaa siirtämään raskaan asian mielestä edes hetkeksi.
Poikaystäväsi suhtautuminen kuulostaa myös tutulta. Muistan, kuinka olisin halunnut keskustella asiasta rakkaani kanssa enemmän ja toivonut, että hän kysyisi vointiani useammin. Samalla pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet. Pelkäsin hänen pitävän ruumistani jollain tavalla likaisena, koska olen tappanut hänen lapsensa. Pelkäsin, ettei hän halua minua enää. Siksi en myöskään uskaltanut puhua hänelle aiasta paljon. Yritin elää, kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, mutta sain päivittäin hillittömiä itkukohtauksia.
Sinun täytyy kertoa poikaystävällesi, kuinka raskas surusi on. Kertoa kaiksita peloistasi ja saada hänet ymmärtämään, että surusi todellakin on vasta alussa. Sinun täytyy myös saada puhua muiden , toisten naisten kanssa. Tämä palstakin on varmasti hyväksi.
Omassa tapauksessani en puhunut tarpeeksi ja puhumattomuus kostautui mainitsemanani melko vakavana masennuksena n. vuoden kuluttua tapahtuneesta.
On hienoa, että olet päässyt opiskelemaan. Olet oikeassa, kotiin ei kannata jäädä itkemään. Silloin asiat vasta vääristyvät. Koulun alkaminen ja kaikki sen tuoma uusi ja kiinostava varmasti piristää sinua ja tekee tilaa sydämessäsi ilolle. Pikkuhiljaa. Hyväksy, että muutos ei tapahdu yht'äkkiä, nopeasti, vaan sinun pitää saada surra.
Kivut ja vuoto jatkuivat minullakin monta päivää lääkkeellisen abortin jälkeen. Jos ne ovat todella kovia, kannattaa ilman muuta ottaa yhteyttä gynekologiin. Ja muutenkin, jos joku asiaa pelottaa tai epäilyttää, luuri vaan käteen!
Toivon sinulle voimia selvitä tästä koettelemuksesta. Ratkaisusi oli varmasti oikea, sinulla on opinnot ja matkat edessä. Lapsia ehdit saada myöhemmin, viiden, kymmenen vuoden päästä vielä!
pakko myöntää että kyyneleet tuli täälläkin ku tekstiäs luin.
mun abortista aikaa 3 vuotta enkä vieläkään ole päässyt "yli".. on tietenkin ollut hyviä hetkiä mut valittettavasti enemmän huonoja.
puolivuotta kaavinnan jälkeen sairastuin vakavaan masennukseen.poikaystäväni (ja menetetyn lapsen isä) ei ymmärtänyt tilannettani ollenkaan vaikka kuinka koitin selittää. hänen mielestään "ei ollut syytä masentua" ja 2kk sairasloma oli vaan tekosyy ettei tarvitse koulussa käydä!
olen puhunut abortista niin ystävien kuin ammatti-ihmisten kanssa,asiaa on vatvottu enemmän kun tarpeeks,mutta silti en pääse vaan yli.en millään.
minä olisin halunnut sen lapsen,VAIKKA olin alaikäinen,koulut käymättä ja asuin vanhempien luona.poikaystävä ei,hän sanoi että meidän suhde loppuu siihen jos sen pidän.pelkäsin jääväni yksin.omalla tavalla turha "valittaa" minähän kuitenkin sen päätöksen tein.jälkeen päin poikaystäväni sanoi ettei ikinä olisi jättänyt minua vaikka olisin lapsen pitänyt.jep sehän sitten vaan parans mun oloa ja syylisyyden tunnetta!
vajaa kk abortin jälkeen paras ystäväni kertoi olevansa raskaana ja pitävänsä lapsen (hän oli seurustellut 2,5kk tulevan isän kanssa) se oli todella kova paikka minulle. tottakai olin onnellinen hänen puolestaan,mutta silti jollain tapaa kateellinen. olinhan minä seurustellut "jo" lähes 2 vuotta ja hän vasta niin vähän aikaa.
ei voi muuta sanoa kun voimia sinulle ja sure rauhassa.aikaa se vie eikä ole helppoa eikä varmasti pysty ikinä unohtamaan.
toivottavasti me saadaan paljon ihania lapsia kypsien ja ihanien miehien kanssa tulevaisuudessa :)