En tiedä mikä olisi tälle oikea palsta, mutta laitan nyt tänne ensin...
Riitelemme mieheni kanssa aina samasta asiasta, joka johtuu välillisesti edellisistä suhteista saamistani traumoista. Järjellä sitä ei voi käsitellä, ajatukset tulevat alitajunnasta. Tiedän mistä hermostun ja kiukun kasvaessa raivostun ja olen kertonut sen miehelleni useaan kertaan. Olen pyytänyt häntä toimimaan tietyllä tavalla (joka EI todellakaan ole asia jota olisi mahdotonta suorittaa, kaiken lisäksi se hoituu todella nopeasti) tilanteissa, jolloin hermostuneisuuteni lisääntyy mikäli ei kaikki mene niin kuin on sovittu. Tällä keinolla kaikki raivokohtaukset jäisivät pois, pikku kiukkua ilmenee muutenkin mut ei tässä laajuudessa. Hän ei vaan jostain syystä suostu/muista sitä noudattaa ja kiukkuni kasvaa raivoksi. En pysty nukkumaan ennen kuin asia on puhuttu (=huudettu) läpi, sillä en halua että hänelle jää käsitys siitä että olen skitso koska en ole. Minulla on voimakkaat pms-oireet juuri tuon hermostuneisuuden/itkuherkkyyden suhteen, joten se ei yhtään auta asiaa. Tiedän etten voi häntä fyysisesti satuttaa, mutta raivo nousee usein niin voimakkaaksi että itseäkin pelottaa. Minua kaiken lisäksi ärsyttää se, ettei mies tajua tai halua ymmärtää hormonien heittelyn aiheuttamia mielialamuutoksia. Usein itsekin ymärrän sen liittyvän pms:ään vasta jälkeenpäin, joten en voi häntä siitä varoittaakaan (ja kaiken lisäksi se tuntuisi tosi typerältä). Onko tämä masennusta, pelkkää pms-oireilua vai olenko oikeasti hullu? En pidä itseäni fyysisesti viehättävänä, olen aina ollut tunnollinen kaikessa mitä teen ja ajattelen aina mitä muut mahtavat ajatella tekemisistäni. Varsinainen riskitapaus. Antakaa neuvoja, astelenko psykiatrin, pariterapeutin vai gynekologin luo?
Riitelemme mieheni kanssa aina samasta asiasta, joka johtuu välillisesti edellisistä suhteista saamistani traumoista. Järjellä sitä ei voi käsitellä, ajatukset tulevat alitajunnasta. Tiedän mistä hermostun ja kiukun kasvaessa raivostun ja olen kertonut sen miehelleni useaan kertaan. Olen pyytänyt häntä toimimaan tietyllä tavalla (joka EI todellakaan ole asia jota olisi mahdotonta suorittaa, kaiken lisäksi se hoituu todella nopeasti) tilanteissa, jolloin hermostuneisuuteni lisääntyy mikäli ei kaikki mene niin kuin on sovittu. Tällä keinolla kaikki raivokohtaukset jäisivät pois, pikku kiukkua ilmenee muutenkin mut ei tässä laajuudessa. Hän ei vaan jostain syystä suostu/muista sitä noudattaa ja kiukkuni kasvaa raivoksi. En pysty nukkumaan ennen kuin asia on puhuttu (=huudettu) läpi, sillä en halua että hänelle jää käsitys siitä että olen skitso koska en ole. Minulla on voimakkaat pms-oireet juuri tuon hermostuneisuuden/itkuherkkyyden suhteen, joten se ei yhtään auta asiaa. Tiedän etten voi häntä fyysisesti satuttaa, mutta raivo nousee usein niin voimakkaaksi että itseäkin pelottaa. Minua kaiken lisäksi ärsyttää se, ettei mies tajua tai halua ymmärtää hormonien heittelyn aiheuttamia mielialamuutoksia. Usein itsekin ymärrän sen liittyvän pms:ään vasta jälkeenpäin, joten en voi häntä siitä varoittaakaan (ja kaiken lisäksi se tuntuisi tosi typerältä). Onko tämä masennusta, pelkkää pms-oireilua vai olenko oikeasti hullu? En pidä itseäni fyysisesti viehättävänä, olen aina ollut tunnollinen kaikessa mitä teen ja ajattelen aina mitä muut mahtavat ajatella tekemisistäni. Varsinainen riskitapaus. Antakaa neuvoja, astelenko psykiatrin, pariterapeutin vai gynekologin luo?
Vastaukset 6
Vanhimmat
En ole mikään asiantuntija mutta luulisin että sinun olisi ihan ensimmäiseksi parasta varata aika gynegolikille ja kertoa oireesi.Voimakkaisiin pms oireisiin varmasti löytyy oloa helpottavaa lääkitystä,koska oireilet näidenkin takia voimakkaasti.
Hän samalla osaa kertoa sinulle ohjeita ja neuvoja hormooni toimintaan ja sen hoitoon.
Pari terapiakin voisi olla teille hyvä asia,koska kårsit edellisen suhteen traumoista,suosittelen sitä sinulle.
Itse kävin terapiassa purkamassa sydäntäni eroni jälkeen joka oli erittäin raskas.Suhteen aikana mieheni ei halunnut pariterapiaan ja eikä halunnut edes yrittää korjata tilannetta.
Joten hän lähti ja minä jäin lasten kanssa yksin,kantamaan kaikesta vastuun.Mutta hyvin olen pärjännyt ja eipä lapset ole siitä kärsineet.Raskasta tietenkin on mutta en jaksa murehtia enää vaan elämä jatkuu.
Se on niin helppo kävellä ovesta ulos taakseen katsomatta toisen syliin.Mutta jokainen tekee elämässään omat päätöksensä ja vastaa niistä jossain vaiheessa.Sinulle toivotan kaikkea hyvää ja tietenkin miehellesi.Älkää antako periksi vaan hakekaa yhdessä apua.
Minun nalkuttaminen ja raivokohtauksien määrä väheni kun otin hormonikorvaushoidon 1mg/päivä, ja muutenkin oloni parani. Eikä ne niveleitä ja luitakaan särje eikä ole niin voimakkaita yöhikoiluja. Mielikin rauhoittui. Nuo miehet kuvittelevat, että nainen nalkuttaa ajankuluksi ja huvikseen. Mutta eipä sille voi mitään jos on syntynyt naiseksi ja joillakin naisilla hormonit alkavat vaivata jo melko nuorena. Vajaa hormonitoiminta saattaa johtaa melkoiseen käyttäytymiseen.
On se muuten kumma juttu jos mies vähääkään antaa myönteistä palutetta jostakin asiasta niin olo heti paranee ja tuntee itsensä naiseksi. mUtta jos mies jauhaa nalkuttamisesta niin tilanne heikkenee.
Hullu ei analysoi tilannetta, vaan pitää kaikkea ihan normaalina, joten et ole hullu. Oletko kertonut miehellesi traumoista, joita kannat mukanasi? Kertonut rehellisesti? Sinun kannattaisi työstää ongelmasi ehkä ammattiauttajan kanssa, sillä käyttäytymisesi voi olla monien sattumien summa. Ennenkaikkea täytyisi erottaa menneisyys ja tämä päivä. Se, mitä sinulle on tapahtunut joskus, ei ilmeisesti ole nykyisen miehesi syytä. Tuot menneisyyden jatkuvasti nykyiseen suhteeseesi, se on huono asia. Voit vaatia ja vaatia mieheltäsi tiettyä käyttäytymistä, mutta miltä sinusta tuntuisi, jos sinulta vaadittaisiin, ohjattaisiin tiettyyn malliin? Olisiko se mielestäsi vapautta? Monesti ihminen yrittää välttää hankalia olotiloja keksimällä pakoteitä, olen itsekin tehnyt niin. Mutta hankalat asiat tulevat aina eteen, eikö vain? Älä yritä pakoilla kiukkuasi tai raivoasi, anna sen tulla. Tukahdetut tunteet eivät tee hyvää, ne kerääntyvät ja joskus ne räjähtävät silmille. PMS-oireet eivät varmastikkaan helpota tilannetta. Kärsin itsekin niistä ahdistuksen ja masennuksen merkeissä. Mutta, kun sen tietää, niin osaan kertoa miehelleni, mikä aika kuusta on menossa. Pidä miehesi ajantasalla ja puhu ennemmin kuin vaadit tai pyydät.
Parisuhteeni kariutuvat aina tähän ongelmaan. Kaikki yksilö- ja pariterapiat on kokeiltu. Lääkitystä on lähinnä masennukseen, mutta ei hormoneja, koska en ole halunnut. Muissakin ihmissuhteissa on vaikeuksia, koska raivarini ovat aina aivan kohtuuttomia.
Sekään ei ole auttanut, että olen kertonut PMS:stä. Miehet eivät sitä tajua, vaan pitävät tekosyynä. Olenkin saanut kuulla olevani hullu, luonnevikainen, maailman itsekkäin ihminen, kuningatarmainen, ylpeä, pikkutyttö jota isä ei ole kurittanut kunnolla jne.
Ongelma on sekin, että edes itse en aina ymmärrä PMS-oireilevani, vaan tilanteet aivan kuin kaatuvat päälleni. Olen masentunut, ahdistunut, kiukkuinen, vaativainen, hankala jne. Pienestä ärsytyksestä menen niin pois tolaltani, että millään ei yhtäkkiä ole enää mitään väliä.
Vasta kuukautisten alettua muistan, mistä taas oli kyse.
Ainoa mitä voin tehdä, on eristäytyä läheisistä ihmissuhteista. En enää uskalla seurustella. Olen ulkoisesti viehättävä ja miehet ihastuvat minuun helposti, mutta olen saanut niin paljon siipeeni, että torjun ihastujat olemalla heille ilkeä tai pakenemalla tilanteesta.
Yksin ollessa en voi ainakaan huutaa ja raivota kellekään, joten itsekunnioitukseni pysyy jotenkin kasassa. Tietysti olen silti yksinäinen ja kaipaan ihmistä, joka ymmärtäisi. Mutta enää en usko, että kukaan mies voi koskaan ymmärtää. Ainakaan kukaan ei siedä minua, kun olen hirveimmilläni, vaikka miten olisi ensin ihastunut ja rakastunut ja luvannut yhteistä tulevaisuutta.
PMS on vain tekosyy olla hallitsematta itseään.
Olen parin vuoden ajan ihmetellyt kummaa oloani, joka paheni pahenemistaan, en hallinnut enää, hermot alkoivat kiristymään kiristymistään, olin itsekin käytöksestäni ja hermoistani huolissaan, ja mitä lähemmän kuukautiset tulivat sitä enemmän tuli viulumainen tunne. Mutta hormonikorvaushoidolla tilanne on pikkuhiljaa tasaantunut ja olo kohentunut. Tupakkaakaan ei oikeastaan enää tee mieli, yritän lopettaa, poltan nylysten vain iltaisin noin 2-3 tupakkaa kun ennen vedin ketjussa kun pinna oli tiukilla. Ja huom. olen nuori nainen, en mikään mummeli, mutta meillä joillakin naisilla tämä on tällaista. Eihän kilpirauhashormonitoiminnasta häiriintynyt mieskään voi käsittää outoa käytöstään ennen kun tajuaa mistä on kysymys. Kilpirauhastoimintahäiriö on ensi sijaisesti myös naisilla, mutta miehilläkin se voi olla.