Yritin mennä nukkumaan, kun hirveä ahdistus kaikesta kokemastani iski päälle ja hajosin taas tuusannuuskaksi. Jos olisi edes tarpeeksi unilääkkeitä, mutta nekin ovat lopussa. En halua hirttäytyä. Vaikka eihän kuolema yleensäkään kaunis ole.
Mikä on lopullinen ratkaisu? En jaksa vuodesta toiseen tällaista. Pitääkö odottaa jotain, mitä ei kuitenkaan tapahdu. Olin vuosi sitten tässä samassa pisteessä. Ja viisi vuotta sitten. Ja kymmenen.
Minulle. Ei. Tapahdu. Mitään. Hyvää.
Älkää tarjotko lääkkeitä ja terapiaa. Se tie on jo kuljettu edestakaisin ristiinrastiin.
Mikä on lopullinen ratkaisu? En jaksa vuodesta toiseen tällaista. Pitääkö odottaa jotain, mitä ei kuitenkaan tapahdu. Olin vuosi sitten tässä samassa pisteessä. Ja viisi vuotta sitten. Ja kymmenen.
Minulle. Ei. Tapahdu. Mitään. Hyvää.
Älkää tarjotko lääkkeitä ja terapiaa. Se tie on jo kuljettu edestakaisin ristiinrastiin.
Vastaukset 64
Vanhimmat
Ihmiselämän aikana tuskin kukaan on voinut pysähtyä lopulliseen ratkaisuun. Ainoa pysyvä asia on muutos ja kehitys. Pitää oppia elämään itsensä kanssa ja hyväksyä muutokset elämään kuuluvina. Voisit koota vaikka paperille, mitä olet elämässäsi ja terapiassa oppinut. Kirjaa mieluummin positiivisia asioita.
En jaksa. Olen liian masentunut. Pitäisi tapahtua edes jotain hyvää. Et tiedä, miten hirveitä on tapahtunut. Alan olla lopussa. Yö oli taas kauhea. Herääminen kauheaa. Valveilla oleminen kauheaa. Eikä mitään hyvää ole odotettavissa.
Olisi niistä tunteista hyvä keskustella jonkun kanssa. Ikävät asiat unohtuvat ajan myötä, kun ensin pääsee pahimman ylitse. Hyvät muistot säilyvät ja siksi niitä on helpompi ajatellakin. Kannattaa soittaa kriisipuhelimeen tai hakea jotain muuta apua.
Oletko yksinäinen..?, vai löytyykö sinulta hyviä ystäviä,joihin et vain jostain syystä jaksa/kehtaa nyt masentuneena pitää yhteyttä?
Olen yksinäinen. Luultavasti syy on molemminpuolinen: ystävät eivät jaksa pitää yhteyttä minuun enkä minä heihin. Olen huomannut, että on parempi, kun ei vaivaa ketään.
Viime päivinä olo on huonontunut, kun olen erehtynyt yrittämään yhteyksiä ihmisiin, mutta en saa ketään kiinni. Eivät vastaa viesteihin.
Minun tapauksessani EI voi sanoa itsemurhani jälkeen, että ei olisi tiedetty avuntarpeestani. Olen hakenut apua, olen kertonut masennuksestani jne. Viimeisin läheinen ihmissude päättyi juuri siihen, kun tämä ihminen sanoi, ettei halua kuunnella uhkailujani itsemurhasta.
Joten parempi olla yksin. Lääkkeet ja terapia eivät korvaa ihmissuhteita. Jään joka tapauksessa aina yksin.
Hädässä ystävä tunnetaan taitaa pitää paikkansa.Itse kun sairastuin kaikki ystäväni kaikkosivat ja tällä hetkellä minulla ei ole muuta kuin vaimoni ja lapseni.Heidän vuoksi varmaan vielä olenkin täällä.Vaimoni yrittää parhaansa ymmärtää minua mutta välillä on vähän hankalaa.Ihmisten itsekkyydellä ei ole tänä päivänä minkään näköistä rajaa.Masentunutta kohdellaan kuin jotain puolikasta ihmistä jolla ei ole mitään arvoa.Olen myös kuullut kommentteja että se on mahdottomuus että mies olisi masentunut ja eikö ne yleensä ole niitä naisten juttuja.Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä me olemme hienolle pallolle syntyneet!!!
Olet oikeassa. Ihmiset auttavat vain, jos saavat siitä jotain itselleen, esim. kuvitelman siitä, että ovat ratkaisseet masentuneen ongelmat.
Tässä yksinäisyydessäni en voi olla kadehtimatta sua, jolla on perhettä.
Ongelmani on siinä että en kykene tuntemaan mitään.En mielihyvää enkä onnellisuutta ja se saa minut vajoamaan vain syvemmälle.Olen luultavasti jo vuosia ollut tällainen ja pari vuotta sitten havahduin kun tutkiskelin itseäni.En ymmärrä miten näin voi tapahtua?Onko sinulla samanlaisia oireita?Minusta tuntuu kuin elämäni lipuisi ohi ja katsoisin sitä vain vierestä.
Joskus on tuollaistakin, mutta joskus todella tuskaista. Onnellinen en enää ole ollut vuosiin. Jos hiukan parempia fiiliksiä ilmenee, niin sitä kauheammalta uusi masennuksen aalto tuntuu.
Oletko ajatellut, että voit olla jossain määrin autistinen? Itse ainakin olen.
Olen luonteeltani sellainen hiljainen pohdiskelija ja nuorempana sairastin epilepsiaa johon kuului poissaolo kohtaukset.Saatoin olla 10 minuuttia istuen ja minuun ei saatu minkäänlaista kontaktia.Välillä tuntuu kuin olisin tuntemassa itseäni onnelliseksi mutta sitten jokin klikkaa ja se menee ohi.Päivästä toiseen vain laahustan ja en odota tulevaisuudeltakaan mitään.Minusta on ruvennut tuntumaan että perheeni kärsii takiani mutta eivät sitä pysty minulle sanomaan.
Enemmän perheesi kärsisi, jos et olisi ollenkaan paikalla. Mutta tuo autismijuttu voisi olla yksi avain tilanteeseen. Onko sulla hyvää lääkäriä?
Lopetin lääkärissä käymiset pari vuotta sitten.Olin sairaslomalla noin vuoden mutta raha tilanteemme takia olen väkisin roikkunut töissä viimeiset kaksi vuotta.Terapiassakin olen käynyt mutta terapeuttini oli jotenkin epäuskoinen minua kohtaan joten päätin lopettaa sielläkin käymiset.Lääkärit olivat enemmänkin huolissaan perheeni jaksamisesta kuin minun tilastani.Olen myös viettänyt aikoinaan miltei vuoden neljän seinän sisällä ennenkuin vaimoni puuttui asiaan ja pakotti minut hoitoon.
Jotkut terapeutit ovat sellaisia, että ne kyseenalaistaa kaiken. Toivottavasti on parempiakin.
Kuulostaa älyttömältä, että huomio kohdistetaan perheeseen, jos itse tarvitset apua.
Eikö sulla ole lääkitystäkään?
Minulla todettiin vakava masennus ja paniikkihäiriö ja lääkärini päätti että hoidamme paniikkihäiriön ensin ja sitten rupeamme katsomaan masennusta.Sitten meni sukset ristiin lääkärien kanssa ja lääkityskin loppui siihen.Paniikkihäiriöni on tällä hetkellä oireeton mutta tämä masennus on tainnut tulla jäädäkseen.
Miten sulla itselläs?Onko lääkitystä tai muuta terapiaa?kuten jo tossa aikasemmin kerroin ni on aika huonoja kokemuksia noista lekureista.Mä oon jo niin kauan kärsiny näistä oireista et ei oikein edes ajattele niitä tai hoitoon hakeutumista muutenkaan.Ottaa vaa päähän turtuneisuus ku ois kiva jos joskus osais olla onnellinen.
Joo, on kahta masennuslääkettä ja nukahtamislääke. Mutta en enää oikein usko lääkkeisiin, koska elämäntilanne ei muutu kuitenkaan. Oon varmaan jo toivoton tapaus.
Lääkärissä on pakko käydä, että saan aina uutta s-lomaa.
Joo sama täällä,ainoo et on lääkäris käynnitki jo jääny.Töissä yritän roikkua mutta kyllä se toivottomalta tuntuu.Onkohan tää ihan normaalia et pystyy tällälailla vaa seilata onttona päivästä toiseen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja hoitoja.Pelottaa vain ettei tästä oo jo tullut niin suuri osa mua,et en pääse ikinä irti tästä.
Miten olis joku uusi lääkäri? Niillä on tietysti aina omat päähänpinttymänsä, mutta joku voisi ymmärtääkin. Ja onhan tilanteesi kuitenkin sellainen, että tarvitsisit ammattimaista apua.
Joo oon mä pidemmän aikaa harkinnu sitä et menis käymään lääkärissä.Kun ei tosta työssä käymisestäkään meinaa mitään tulla.Eniten mua sapettaa ku lapsetki on pieniä enkä mä osaa olla onnellinen siitä.Tulevaisuuskin tuntuu niin turhalta ja kaikki unelmat olen haudannu vuosia sitten.Pelottaa ajatus et loppu elämä ois tällaista periaatteessa turhaa olemista.Musta tuntuu et jos mä meen sinne lekurii ni alkaa taas pidempi sairasloma ja sit on taas persaukinen.Oletko itte yrittäny saada kunnollista apua ja onko niistä lääkkeistä ollu sulle apua?Kai tää anonyyminä jutteluki ees vähän auttaa ku saa purkaa sydäntään?Kiitoksia sinulle! Kuka sitten ikinä oletkin.
Kiitos itsellesi. Tuskin tunnistettaisiin toisiamme kadulla, vaikka täällä ollaan tekemisissä ja kerrotaan kaikenlaista toisillemme.
Ehkä mun lääkitys on aikansa elänyt. Lääkärikin antaa aina jotain vanhentuneita näytepakkauksia, kun valitan lääkkeiden hintoja. Lääkärinä ihan ammattitaitoinen, mutta ei kai mua kukaan voi auttaa. Realiteetit on liian rankat.
Silti mielestäni kannattaa ainakin kokeilla jotain lääkäriä ja lääkitystä. Jotkuthan käyvät töissäkin, kun lääkitys toimii.
Miten sun taustat onko sulla mitään mistä voisit olla iloinen tai onnellinen.Oletko koskaan miettinyt mikä sinut voisi tehdä onnelliseksi.Vaimoni yrittää aina kannustaa minua ajattelemaan arjen pieniä asioita mutta olen luonteeltani negatiivinen ja en osaa pysähtyä ajattelemaan.Seilaan vain päivästä toiseen toivoen että parantuisin jollain ihmeellä.Käsittääkseni tänäpäivänä on halvempiakin lääkkeitä joita voisit tiedustella lääkäriltäsi tai apteekista.Voimia!!!
Kiitos.
Ehkä perusongelma on, että olen niin yksin. Tarvitsisin ihmissuhteita, kuten kai kuka tahansa tarvitsisi. Kuten tuossa aiemmin kerroin, menetin juuri tärkeän ihmisen. Ei jaksanut tällaista hullua. Juuri negatiivisuuteni nousi esiin loppuselvittelyissä. Tällaisen jälkeen ei jaksa ilahtua mistään. Oikeastaan melkein kaikki aiheuttaa tuskaa. Aamulla heräsin siihen, kun oli todella raskas paino rinnan päällä.
Mun lääkkeelle ei ole rinnakkaisvalmistetta. Lääkäri sanoo aina, että kyllähän kela korvaa, mutta ei se kaikkia kuluja korvaa.
Seuraavaksi aion hankkia riittävästi unilääkkeitä, että on ainakin jokin takaportti.
Olen vaikeasti masentuneen ystävä. Puhuit ihmisten itsekkyydestä, kun he eivät halua olla tekemisissä masentuneen kanssa. Kokemuksesta sanon, että kyseessä voi olla ennemminkin pelko. Pelko siitä, että menettää tärkeän ihmisen, jolla ei ole elämänhalua.
Masentunut ystäväni yritti juuri itsemurhaa. Nyt taistelen itseni kanssa, että en loituntuisi hänestä. Mutta pelkään myös itseni puolesta. Miten selviän, jos hän yrittää uudelleen ja onnistuu..? Yrittäkää ymmärtää, että me ei-masentuneetkaan emme ole mitään yli-ihmisiä, joita ei mikään ahdista.
Voimia kaikille.
Anteeksi!!ei ollut tarkoitus tehdä sinua surulliseksi.En vain ymmärrä mitä niin pahaa masentunut ihminen voi tehdä että hänet voi hylätä ja jättää oman onnensa nojaan.Ystäväni kaikkosivat varmaan viisi vuotta sitten ja he eivät olleet mitään hyvänpäivän tuttuja vaan lapsuuden ystäviäni joiden kanssa olin kasvanut koko nuoruuteni.
Valitettavasti jotkut oikein varoittelevat, että ei pidä olla tekemisissä ns. hullun kanssa. Se on ihan suuntaus, että on pysyttävä erossa ihmisistä, joilla on ongelmia, joita vain ammattiauttajat voivat ratkoa.
Ex-puolisolleni terapeutti sanoi, että minusta on hankkiuduttava eroon. Tällaisten kokemusten jälkeen on aika vaikea uskoa saavansa apua mistään, kun normaali elämäkin menee mahdottomaksi.
Minun mielestäni terapeutti ei saa tuollaista sanoa kenellekkään.Terapeutin tehtävähän on auttaa ongelmissa!Ei terapeutti mikään parisuhdeneuvoja ole ja minä tekisin sinun sijassasi ilmoituksen tällaisesta terapeutista.Oletko kokeillut muita terapeutteja?Ei kai ne kaikki samanlaisia voi olla.
Se oli ex-puolison oma terapeutti, joka kehotti eroamaan. Minkäpä sille mahtaa, vaikka jonnekin ilmoittaisikin? Olen tietysti kertonut asiasta mm. lääkärilleni. Kaikkihan ovat periaatteessa sitä mieltä, ettei terapeutti saa antaa sellaisia ohjeita, mutta jos ja kun niitä joku antaa, niin minkä siinä voi?
Siitä kyseisestä terapeutista paljastui kaikenlaista muutakin ajan mittaan, mutta kun yritin vaikuttaa tilanteeseen, puoliso oli jo hänen lumoissaan. Eikä tällaisen hullun kommentteja oteta tosissaan.
On todellakin tullut hyväksytyksi jättää ihminen, jolla on mt-ongelmia. Eihän sitä kukaan ihmettele. Päinvastoin.
En ymmärrä miksi ihmiset eivät tajua että mt-ongelmia voi tulla kenelle tahansa,eikä ne ihmistä pahemmaksi tee.Aikoinaan tunsin suurta häpeää ongelmistani ja syytin itseäni kun ystäväni kaikkosivat.Sittemmin olen tajunnut että ongelma oli heillä eikä minulla.Olen miettinyt että kuka vahtii terapeutteja ja psykologeja jos he tekevät vääryyksiä ja leikkivät ihmisten mielillä.
Ei kai niitä oikein voi "vahtia". Täytyy tapahtua jotain räikeää ja terapeutin itsensäkin pitää tunnustaa, ennen kuin tilanteeseen voi puuttua. Ja yleensähän terapeutti on ihminen, joka tietää eniten asiakkaan elämästä. Harva haluaa nousta sellaista vastaan, vaikka olisi moittimisenkin aihetta.
Itsekin olen ajatellut, että olisi melkeinpä terveellistä, jos joku näistä positiivisista ihmisistä, jotka ovat kaikonneet, sairastuisi kunnon masennukseen. Minut on masennukseni takia leimattu negatiiviseksi ihmiseksi, jonka pitäisi alkaa ajatella positiivisesti. Pitäisi olla ensin jonkinlainen saadakseen hyväksyntää. Vähän sama kuin sokealle sanottaisiin, että jos alat nähdä asioita, niin elämäsi muuttuu, mutta jos et näe, niin en hyväksy sinua.
Silti syytän itseäni kaikesta. Aina. Muistan jokaisen virheeni.
Minullekin sanotaan aina että negatiivisuuteni on minun oma ongelmani kun en osaa ajatella positiivisesti.Negatiivisuuteni johtuu aikaisemmista pettymyksistä ja ajattelin asian niin että jos pelkään aina pahinta niin pettymyksenikään ei ole niin suuri kun asiat menevät mönkään.Jos sinä et "riitä" omana itsenäsi heille niin eivät he ole ystävyyden arvoisia.
On helppo sanoa toiselle, että tämä on negatiivinen, jos ei ole kokenut samoja asioita. Jotkut pääsevät vähemmällä. Omat odotukseni eivät mielestäni ole olleet kohtuuttomia ja olen yrittänyt moniakin juttuja.
Erittäin masentavaa on, jos joskus uskaltaa kertoa koko elämäntarinansa ja lopulta tulee taas torjutuksi. Vähitellen lakkaa luottamasta kehenkään. Muuttuu tyypiksi, joka vain käy lääkärissä ja apteekissa.
Ei masentunut ihminen sen enempää pahaa tee kuin kukaan muukaan, että ystävät kaikkoavat. Ihmiset vain jaksavat eri tavalla käsitellä asioita, joillekin masentuneen ystävän masennusta voi olla hyvin vaikea kestää. Tärkeän ihmisen tuska on aina vaikea pala itsellekin. Varsinkin masennukseen sairastuneen kanssa, kun ei osaa auttaa, vaikka haluaisi. Ja muistakaapa, että niin monia muita ongelmia on olemassa kuin masennus, joiden vuoksi masennukseen sairastuneen ystävän jaksaminen ja huolehtiminen saattaa olla joskus rajallista.
Omaa rakasta masentunutta ystävääni en ikinä aio hylätä, vaikka onkin hyvin, hyvin ahdistavaa kuulla vähän väliä halusta tappaa itsensä ja pelätä sitä päivää, kun tulee soitto, että ystävä on kuollut.
Toivoisin vain, ettei ketään syyllistettäisi, ei varsinkaan masentuneita muttei myöskään muita. Ymmärrystä tarvitaan molemmin puolin..
Ihmissuhteita tulee ja menee.Olen itsekin aina päässyt jotenkin yli niistä.Helppoa se ei ole mutta mahdollista ainakin.Onko kaikki mahdollisuudet yhteen palaamisesta mennyt?Vai onko toivoa vielä?Se takaporttikin voi tuoda omalla tavalla lohtua ,mutta tulevaisuudesta ei ikinä tiedä mitä se tuo tullessaan.Nyt mun täytyy mennä yrittämään nukkumista ja luultavasti pyöriä aamuyö tuolla sängynpohjalla mutta luultavasti palailen asiaan huomisella!Kiitoksia paljon!!
Ja kiitos itsellesi!
Oletko koskaan lukenut kirjoja joissa ihmiset ketovat tuskistaan ja ahdisuksistaan. Esim Neil Hardwickin kirjan avulla joskus selvisin, vaikka se vähän synkkä kirja olikin?
Joskus ihmistä koetellaan kovin rankasti pitkiäkin aikoja, mutta kaikella on jokin tarkoitus. Masentunut ja ahdistununut ja tuskainen ei näe omia hyviä asioita. Oletko vertaistukea kokeillut? Tai jotain muuta esim. yhdistystoimintaa?
Olen joskus kokenut pitkän arvottomuuden tunteen, mutta jotenkin vain noussut aivan kuin tuhkasta, ja nyt käsitän miksi koen asiat, jotka olivat hyvin vaikeita ihmisen kestettäväksi.
Jokaiselle on jokin tarkoitus, tie vain on pitkä eheytymiseen. Kannattaisi vielä harkita terapiaa ja ehkä ihan sairaalahoitoa.
Olen viime keväälä aloittanut E Epan käytön, kokeilu mielessä ja aivan kuin ne olisivat auttaneet oloani. En ole kauppias,mutta kokemuksesta puhun. Mutta voi olla että olon parantuminen on vain sattumaa yhteen E EPAN kans.
Itsemurhaa ei kannata oikeasti harkita, eikä se perhe ole ainoa onnellisuuden lähde eikä edes työ tai opiskelu, jotakin paljon syvällisempää se on. Ei minun oloni ainakaan kohentunut yhtään vaikka olisi ollut kummonen työ ja perhe, pahaoloni kumpusi täysin sisältäni.
Silloin kun mulla vielä oli työ ja perhe, vointini oli paljon parempi. Olen menettänyt niin paljon, etten viitsi edes kertoa, koska kukaan ei uskoisi eikä välittäisi. Kaikilla on omat murheensa.
Sairaalassa olen käväissyt enkä enää mene moiseen säilömöön.
Toista pitkää terapiaa en jaksa.
Itsemurhan ajatteleminen on osittain väistämätöntä. Olisin todella hullu, jos haluaisin, että tällainen ahdistus kestäisi loputtomiin!
Olen lukenut tajuttomat määrät masennuskuvauksia.
Voisitko mitenkään ajatella, että yrittäisit vielä käydä sairaalassa hoidossa? Oletko psykoterapiassa käynyt ?
Periksi älä anna. Harrastatko liikuntaa ?
En mene sairaalaan missään tapauksessa. Näin mitä se touhu on ja se ei sopinut mulle. Lääkärikin olisi varmaan lähettänyt minut sinne, jos katsoisi sen hyväksi vaihtoehdoksi.
Psykoterapiassa olen käynyt aikoinaan kolme vuotta, kaksi kertaa viikossa. On siis tullut käänneltyä elämän syöverit aika moneen kertaan yltympäri. Tiedän aika tarkkaan, mistä kaikki johtuu, mutta eihän se minua paranna. Tajuan ehkä liiankin hyvin tilanteeni toivottomuuden.
Joo joo, käyn kerran päivässä lenkillä ja syön kalaöljykapseleita ja muutenkin monipuolisesti.
Anteeksi vaihdan nimimerkkiä.
Olisiko jokin toinen osasto parempi ja toisenlainen hoitaja? Olisiko mahdollista jos teidän hoitosuhteessa oli jotain häiritsevää silloin kun olit sairaalassa.
Huomenta!!Kylläpäs taas tuli nukuttua oikein hyvin!!Alku yö menee ihan hyvin mutta aamuyöllä alkaa se pyöriminen.Juttelin eilen illalla vaimoni kanssa tuosta hoitoon menemisestä ja hänkin toivoi että menisin lääkäriin.Välillä minusta vain tuntuu että vaimoni ei ottaisi ongelmiani tosissaan ja tunnen olevani aivan yksin asioitteni kanssa.Onneksi näiltä palstoilta löytyy ihmisiä jotka kokevat samoja asioita ja ymmärtävät.Minullekin ehdottivat aikoinaan osastolle menoa mutta en todellakaan halua joutua sinne.
Minulla on ystävä, jolla on juuri nyt pahavaihe päällä, eli kärsii kovin, miten auttaisin parhaiten, onko teillä neuvoja, kirjoitin tuollaisen runon, joka omia tuntojani tällä hekellä kuvaa, laitan sen tähän, en tiedä miksi, mutta laitan.
Muurahainen
Hän kertoi olevansa henkisesti sairas,
ja hän heilautti muurahaismyrkkypulloa.
Hän kertoi olevansa kiusauksen uhri,
ja hän pidätteli kyyneliään.
Hän kertoi, ettei hänellä ole ystäviä,
- ei ketään kenelle puhua,
- ei ketään joka häntä kuuntelisi.
Hän laittoi muurahaismyrkkyä pihakivetykselle,
hän istahti puutarhakeinuun, ja katsoi minuun
- kuunteletko sinä minua,
- kuunteletko minun valituksen
- kuunteletko minun itkuni
- jaatko minun murheeni
- jaksatko sinä, luuletko?
Muurahainen käveli myrkytetyn alueen yli,
kyllä minä kuuntelen,
minä yritän ymmärtää
jakaa suuren ahdistuksesi,
yritän jaksaa, yritetään yhdessä.
Hän huokaisi syvään ja itki ja itki,
muurahainen kantoi kortta polulla
tuska purkautui ryöppynä,
se vavisutti minuakin,
kestänkö tuon, mutta lupasin,
katsoin muurahaista yhä se jaksoi,
niin myös minä jaksan, vielä tänään
ja jaksan vielä huomennakin,
olen tavoitettavanasi kun sitä tarvitset.
Ei siinä varmaan voi muuta kuin seistä rinnalla ja yrittää tukea.Itselläni kaikki kaverit kaikkosivat ja se kasvatti pahaa oloani entisestään.Kuunteleminen auttaa varmasti kanssa.Minua ainakin kun saa täällä anonyyminä purkaa sydäntään.
Sairaalassa kaikki muistuttaa siitä, että kyse ei ole normaaleista ihmissuhteista, että joku auttaa koska saa siitä palkkaa. Jos tarvitsisin jonkun katsomaan, että pysyn hengissä, niin sairaala voisi sopia. Mutta muuten en nyt halua enää yhtään suhdetta, joka katkeaa jonkin ajan kuluttua.
Muistan tilanteen, jossa näin kaupungilla hoitajan, joka oli ollut sairaalassa sympaattinen ja mukava. Huomatessaan minut hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi ja käänsi sitten päänsä sanomatta mitään.
Sairaaloista on turha jatkaa kanssani, koska en sinne kuitenkaan mene.
Kiva kun sait nukuttua. Minulla on taas ollut koko päivän painontunnetta rinnan päällä. Unetkin olivat niin surullisia, että ei nukkuminenkaan oikein auttanut tuskaan.
Joo se on varmasti rasittavaa jos ei pääse unissakaan tätä todellisuutta pakoon.Minun on varmaan pakko hakeutua hoitoon ennenkuin on liian myöhäistä.Kirjoitin tänään ajatuksiani paperille ja todellisuus iski vasten kasvoja.En olisi ikinä uskonut että elämästäni ja ajatusmaailmastani tulisi tällainen.Töihinkin pitäisi pystyä palaamaan keskiviikkona ja koko ajatus työnteosta tuntuu mahdottomalta.
Toivon, että saat apua. Voithan vaikka ottaa kirjoittamasi tekstin mukaan.
Aluksihan s-loma on kai palkallista, ettei talouden pitäisi aivan heti romahtaa.
Minäkin toivon että sinä löydät jonkinlaista apua ongelmiisi.Itse katson asiaa siltä kantilta että ei minulla enää mitään hävittävää ole vaikka en apua saisikaan.Tätä on kuitenkin jatkunut jo niin kauan että tämä on melkein kuin elämäntapa.
Kiitos toivotuksesta.
Sinun tapauksessasi on todellakin hyvä hakea apua, kun on perhettä. Saatte elää vielä varmasti parempiakin aikoja yhdessä.
Ajattelin kysyä kuitenkin.
Ammattiauttajat suojelevat sillä keinolla itseään, ja monet sanovat, että on kielletty työpaikan vuoksi moikkailemasta potilaita koska siinä voi ulkopuolinen alkaa miettimään, että onkohan tuokin tuon potilas kun ei koskaan tiedä ketä siinä lähettyvillä on.
Minä myös olen kokenut negatiivisen tunteen kun hoitja käänsi pään pois, mutta tämä toinen hoitaja joka oli myöhemmin hoitjani kysyi minulta lähtiessäni, että saanko tervehtiä sinua jos tavataan kaupungilla. Vastasin myöntävästi.
Meillä olikin sairaalassa olo aikanakin erilainen suhde, hän auttoi minua oikeasti.
En jaksa nyt tässä kertoa kaikkia sairaalakokemuksiani. Ilman muuta olisin mennyt sairaalaan, jos uskoisin, että se auttaisi. Minun tapauksessani on parempi olla kotona.
Taidan jättää sen hoitoon menemisen tulevaisuuteen.Eilen riitelin vaimoni kanssa asiasta ja hänestä se olisi huono idea.Hänen kysymyksensä olivat luokkaa mitä meinaan sillä saavuttaa jos menen hoitoon.En saanut häneltä minkäänlaista tukea ja ymmärrystä!!!Huvittavinta asiassa on se,että hän on itsekin kärsinyt vakavasta masennuksesta.Tunnen itseni niin yksinäiseksi tällä hetkellä.En ymmärrä mitä minulle jää jäljelle jos en voi vaimonikaan puoleen kääntyä.
Mikähän on vaimosi reaktion taustalla? Pelkääkö hän esimerkiksi taloudellisia vaikeuksia? Tai jos hänellä on masentunut olo, niin ehkä hän pelkää joutuvansa olemaan sinua vahvempi, vaikkei jaksaisi. Ymmärtääkö hän, että sinä koet tilanteen jo lopun aluksi?
Ehkä juuri yksinäisyytesi takia olisi hyvä saada joku ammattilainen tukemaan taustalle. Käyt jossain juttelemassa ja saat ehkä lääkitystä ja s-lomaa. Mielestäni ei kannata jättää asiaa tulevaisuuteen. Tulevaisuus on nyt!
Omien kokemusteni jälkeen tiedän, että on hirveän vaikea hakea hoitoa. Ja jos puoliso hakee apua, ei voi tietää, millainen prosessi siitä käynnistyy. Mutta tuskin kaikille käy niin kuin mulle ja ex:lle.
Muutokset pelottavat aina. Mutta on sekin rankkaa, jos mikään ei näytä koskaan muuttuvan.
Yritän vielä keskustella vaimoni kanssa tänään.Luulen että vaimoni reaktion takana on juuri ne taloudelliset asiat.Yritän katsoa tulevaisuutta avoimin mielin mutta helppoahan se ei ole.
Toivottavasti hän ymmärtää avuntarpeesi. Hyvällä lääkityksellä voisi työkykysikin parantua.
Jos jossain vaiheessa jaksat, niin kerro, miten menee. Olet ollut mielessäni tässä päivän mittaan.
Taas on yksi turha työpäivä takana.Ei jaksaisi millää roikkua tuolla työelämässä mutta se tuntuu vähän lieventävän olotilaani kun ei tarvitse kokoajan miettiä asioita.Juttelin vaimoni kanssa ja hänkin rupesi olemaan sitä mieltä että hakeutuisin hoitoon.Nyt kun vielä saisi itsestään sen verran irti!!!Miten itselläsi on mennyt?Toivottavasti paremmin!Ensimmäisen kerran viiteen vuoteen näen edes hitusen valoa tunnelin päässä ja kiitos kuuluu sinulle kun jaksoit kuunnella ongelmistani!!Sinun kanssasi juttelu on myös avannut paljon asioita minulle,asioita joita ei ole ennen tullut edes ajatelleeksi.Työssä käyntini takia en luultavasti ehdi tänne kovin paljoa kirjoitella mutta yritän säännöllisesti pitää yhteyttä ja vaihtaa kuulumisia.
Kiitos kun kerroit kuulumisia! Käy ihmeessä töissä, jos se helpottaa oloa, mutta kannattaa varmaan silti yrittää varata se aika lääkäriin. Tiedän miten vaikeaa se on ja sitä lykkää mielellään loputtomiin kuin hammaslääkärille menoa. Mutta nyt kun vaimosikin on suopeampi asialle, niin olisi varmaan hyvä tilanne.
Aikoinaan kun itse sain ekan mielialalääkityksen, jaksoin käydä töissäkin. Se oli sinänsä palkitsevaa. Sen jälkeen on tapahtunut tosi raskaita juttuja, mutta ainakin periaatteessa tilanne on parempi, kun on löytynyt ymmärtävä ja ammattitaitoinen lääkäri, joka tuntee kaikki taustat.
Tänne ei kuulu juurikaan mitään uutta. Olen yrittänyt lukea, mutta vähän väliä huomaa, että ajatukset karkaa omiin murheisiin eikä jaksa keskittyä. Olisi paljon kaikkea, mitä voisi tehdä, mutta kun ei vaan jaksa. Syksyä ja talvea ei uskalla edes ajatella.
Toivottavasti voit välillä kirjoitella. Minulle on tietysti pelkästään ilo, jos voin yhtään auttaa.
Jos kuvittelet, että omilla unilääkkeilläsi saat kauniin kuoleman voin kertoa, että elät harhaluulon varassa.
Suomessa määrättävillä "uni"lääkkeillä ei pääse hengestään, niillä ei luultavasti saa edes tajua vex kovin pitkäksi aikaa. Todennäköisimmin saatat herätä viikon kuluttua sängystäsi kusen ja paskan seasta. Aika noloa soittaa sitten itselleen ambulanssi. Ainoa sairaalahoitoa vaativa seikka siinä vaiheessa ovat syntyneet makuuhaavat. Kun ne on hoidettu, sinut kotiutetaan.
Vielä todennäköisempää on, että alat oksennella ja vuorokauden oksentelun jälkeen olet tärisevä, mutta hengissä.
Jos yhdistät lääkkeisiisi alkoholin, saatat tukehtua omaan oksennukseesi. Kaunis lähtö.
Tällaisia viestejä joku käy tänne aika ajoin kirjoittelemassa. Toisaalta halutaan varmaan valistaa, mutta toisaalta halutaan vähän ilkkua masentuneiden typerille suunnitelmille. Mutta mitä sitten? Vuosittain aika moni onnistuu itsemurhaamaan itsensä, joten kyllä siihen konstit löytyy. Voi vaikka yksinkertaisesti hypätä parvekkeelta alas. Mutta tietenkin näitä valistajia naurattaa hirveästi se ajatus, että siitäkin voi selvitä hengissä ja taas tuli mokattua nolosti. Tai sitten kuolee rumasti, kun leviää pihamaalle.
Mutta vakavasti sanottuna: ihmiset jotka ovat masentuneita, eivät tarvitse tuollaisia kommentteja! Jos joku joutuu soittamaan ambulanssin epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen, niin älä tule kertomaan, että olipa noloa. Jos et muuta osaa, niin pysy poissa ja pidä suusi kiinni! Juuri siksi että joillakin on noin ylimielisen tunteettomia ihmisiä lähellään, elämä on monille paljon vaikeampaa kuin se pitäisi olla.
Älä myöskään puhu itsemurhaan päätyneen ratkaisusta yhtään mitään, koska et selvästikään tajua siitä tuskasta, joka ajaa ihmisen epätoivoisiin - ja sinun mielestäsi noloihin - ratkaisuihin.
Kirjoitin mitä kirjoitin omasta kokemuksestani. Usko tai ole uskomatta, mitä välii.
Katsoitko eilen klo 20:15 FST:n dokumentin Lisette-neidin kuolemankaipuu?
Kysymys oli elämään väsyneiden ihmisten oikeudesta eutanasiaan. Ohjelmassa tuli varsin selvästi esiin maallikoiden yleinen harhaluulo, että kuoleminen olisi jotenkin helppoa.
Naisten on myös erittäin vaikea valita väkivaltainen tie, sen kertovat tilastotkin.
On niitä muitakin tappavia aineita maailmassa kuin barbit. Mielestäni tästä on turha kinata. Itsemurha ei ole mahdoton edes naiselle. Moni onnettomuuskin on itsemurha.
Se että naiset tekevät itsemurhia vähemmän kuin miehet on tietysti vain hyvä asia. Toivotaan, että kukaan ei tee itsemurhaa. Mutta jos joku yrittää ja epäonnistuu, hän tarvitsee rakkautta eikä ilkkumista. Ja vaikka kommentit sairaalakohtelun karuudesta ovat varmasti totta, niin kyllä sinne pitää saada mennä, vaikka tilanne joiden viisastelijoiden mielestä olisi "nolo".
Olette täällä sanoneet, että usein on masentuneen ystävät jättäneet masentuneen. Itse oma kaverini on masentunut, en tiedä onko se vaikea vai keski-vaikeaa nykyään, mutta muutama kuukausi sitten se oli keski-vaikea. Nyt kumminkin tuntuu että se olisi jo vaikea... No, olen yrittänyt häntä auttaa, mutta en osaa. Hän vain pitää minua psykiatrinaan. Tämä ei ole enään mitään että "puhuisi" toiselle, se on jo jäänyt tavaksi. Jos en pitäisi kännykkääni välillä kiinni, viestittäisimme 24h vuorokaudessa ja puhuisimme hänen olostaan.
En ole häntä jättänyt, mutta hän on jättänyt minut, aina kun minulla on mennyt hyvin. Tämä tilanne on mielestäni hieman ahdistva.... Joskus tuntuu siltä, että kun kaverini ei ole onnellinen, en saa minäkään olla. Ainoa tehtäväni on neuvoa hänen elämäänsä. Minä itse en ole koskaan saanut ongelmistani hänelle puhua, kun hän laittoi välit poikki.
Joskus tuntuu, että olen liian "kiltti", koska hän on kohdellut minua todella huonosti ja olen laiminlyönyt omia asioitani hänen takiaan, kun muuten kuulemma olisi itsekäs. Kukaan muu ei ole KOSKAAN minua sanonut itsekkääksi, paitsi hän. Välillä on paha mili, että senkö sain kiitoksena että hän syyttää minua kaikesta, myös masennuksensa alkamisesta. Tiedän etten ole syypää siihen, mutta miksi hän niin sanoo.
Nykyään silti voin kuulostaa hänelle töykeältä, koska ei minunkaan hermoni lopullisesti kestä ympäri vuorokauden masennuksen pohtimista... Minusta minulla pitäisi olla omakin elämä, mutten pysty. Minut on kahlittu.
Avasin tuonne uuden keskustelun kun tämä oli jo niin täynnä että ei suostunut ottamaan viestiä vastaan.