"Kun Jäätteenmäki menetti pääministeriyden keinotekoisen ajojahdin seurauksena."
Suomalainen kansanperinne opettaa kaksi mieleen painuvaa seikkaa jo pienille lapsille: Rehellisyys ja Kielikellojen halveksiminen. Historiamme ehkä selittää miksi viimeksi mainittu on kehittynyt, mehän olemme olleet aina jonkun vahvemman naapurin alaisina tai ainakin kontrolloituina. Maamme rahvas loi vierasta virkavaltaa kohtaan asenteen, että mitään ei kerrota vallanpitäjille, koska siitä seurasi aina jotain pahaa koko porukalle. Kantelu katsottiin häpeälliseksi teoksi, kuin Räihkö Räähkän teko, hänen neuvoessaan viholliselle tien omien kimppuun.
Vallassa pysyminenhän on aina tarvinnut tuekseen urkintaa ja ilmiantajia. Tässä ilmenee kulttuurinen ero kansan ja sitä hallisevan ryhmittymän välillä, tuo ero on havaittavissa tänäänkin. Olipa yhteiskunta hallinnoltaan minkälainen hyvänsä, niin tämä toimii peitellymmin myös ns.demokraattisesti hallituissa maissa.
Pieni luettelo näistä eilispäivän kantelupukeista: Nuoret Kokoomuslaiset kävivät 70- luvulla ilmiantamassa Neuvostoliiton lähetystössä puolueveljiään, -ne ja ne ovat neuvostovastaisia. Kepulaiset laativat neuvostolähetystölle kirjallisen luettelon ulkopoliittisesti epäluotettavista puolueensa jäsenistä. Kepun edeltäjän Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo kävi jo vuonna 1955 kantelemassa Moskovassa Kommunistipuolueelle, että hänen puolueessaan on neuvostovastaisia hekilöitä, jotka on pudotettava pois eduskunnasta. Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa! Auliisti NKP:n pääsihteeri antoikin hänelle matkalaukullisen rahaa, kun oli niin tärkeästä asiasta kysymys.Suomen Kommunistinen Puolue on ollut koko historiansa ajan varsinainen ilmiantajaliike, eikä perinne ole loppunut, vaikka nimi on muuttunut.
Siis vallan pitäjät tarvitsevat laittomiakin keinoja käyttäviä ilmiantajia ja heidän hännystelijöitä, jotka kääntävät teot muka kansan parhaaksi.Pelastiko Anneli teollaan jotain kansalle, vaiko vain itselleen ja Kepulle voiton?
Suomalainen kansanperinne opettaa kaksi mieleen painuvaa seikkaa jo pienille lapsille: Rehellisyys ja Kielikellojen halveksiminen. Historiamme ehkä selittää miksi viimeksi mainittu on kehittynyt, mehän olemme olleet aina jonkun vahvemman naapurin alaisina tai ainakin kontrolloituina. Maamme rahvas loi vierasta virkavaltaa kohtaan asenteen, että mitään ei kerrota vallanpitäjille, koska siitä seurasi aina jotain pahaa koko porukalle. Kantelu katsottiin häpeälliseksi teoksi, kuin Räihkö Räähkän teko, hänen neuvoessaan viholliselle tien omien kimppuun.
Vallassa pysyminenhän on aina tarvinnut tuekseen urkintaa ja ilmiantajia. Tässä ilmenee kulttuurinen ero kansan ja sitä hallisevan ryhmittymän välillä, tuo ero on havaittavissa tänäänkin. Olipa yhteiskunta hallinnoltaan minkälainen hyvänsä, niin tämä toimii peitellymmin myös ns.demokraattisesti hallituissa maissa.
Pieni luettelo näistä eilispäivän kantelupukeista: Nuoret Kokoomuslaiset kävivät 70- luvulla ilmiantamassa Neuvostoliiton lähetystössä puolueveljiään, -ne ja ne ovat neuvostovastaisia. Kepulaiset laativat neuvostolähetystölle kirjallisen luettelon ulkopoliittisesti epäluotettavista puolueensa jäsenistä. Kepun edeltäjän Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo kävi jo vuonna 1955 kantelemassa Moskovassa Kommunistipuolueelle, että hänen puolueessaan on neuvostovastaisia hekilöitä, jotka on pudotettava pois eduskunnasta. Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa! Auliisti NKP:n pääsihteeri antoikin hänelle matkalaukullisen rahaa, kun oli niin tärkeästä asiasta kysymys.Suomen Kommunistinen Puolue on ollut koko historiansa ajan varsinainen ilmiantajaliike, eikä perinne ole loppunut, vaikka nimi on muuttunut.
Siis vallan pitäjät tarvitsevat laittomiakin keinoja käyttäviä ilmiantajia ja heidän hännystelijöitä, jotka kääntävät teot muka kansan parhaaksi.Pelastiko Anneli teollaan jotain kansalle, vaiko vain itselleen ja Kepulle voiton?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Demarien pitkä lista sinulta jäi täysin käsittelemättä.
Täydensinkin vain sitä listaa, jota täällä muut esittelevät työkseen.
Minä olen puolueeton asiassa.
kuin Ilkka Kanervalla (kok)?
Presidenttipalstalla pitäisi keskustella presidentin tekemisistä eikä käyttää sitä alustana punapropagandalle.
Arvo Korsimo oli isänmaallinen mies joka taisteli ikänsä menetyksellisesti sosialismia vastaan. Sitä ei ole unohdettu vieläkään.
Tässä tositietoa Korsimosta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000018055442
-Pitää mennä niin paljon vasemmalle, että hirvittää-.
Arvo Korsimo.
Korsimon miljoonat
Kirjoittanut: ohhoh 22.7.2006 klo 21.34
Vuonna 1956 perustettiin erityinen Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö, joka oli leimallisesti K-linjan - Kekkosta tukevien maalaisliittolaisten - hanke. Korsimon kotona oli kassakaappi täynnä setelipinkkoja. "Ei sinne kuitei tarvita", Korsimo itse luonnehti tilinpitoaan.
Säätiö oli luotettavissa käsissä. Vuonna 1961 hallitukseen kuuluivat Raision vuorineuvos K. E. Kivivuori puheenjohtajana, ministerit Kauno Kleemola ja Ahti Karjalainen, kunnallisneuvos Kalle Joukanen ja kanslianeuvos Arvo Korsimo. Sihteeri oli maisteri Jouko Loikkanen ja rahastonhoitaja ekonomi Reijo Vähätiitto. Tilit tarkastivat varatuomari Matti Kekkonen ja toimittaja Johannes Huumo.
Kivivuoren yrityksessä oli erityinen "musta tili". Kirjanpidon "ulkopuolella olevista varoista piti neiti N. kirjaa", Kivivuori valaisi vaimolleen asiaa kesällä 1961.39) Mustan tilin kautta kulki niin paljon rahaa, että sitä piti kierrättää Sveitsin kautta.
Vuonna 1961 säätiö maksoi Kekkosta koskevan kirjasen levittämisen 1 300 000:n kappaleen painoksena jokaiseen kotiin Suomessa. Lisäksi maksettiin neljän mainoselokuvan tekeminen. "Sääntöjen edellyttämiin tarkoituksiin käytettiin tuon vuoden aikana 112 miljoonaa sen aikuista markkaa.
>>>Kekkosen suomettumisen taival
Suomettumisen käsite ajoitetaan säännönmukaisesti vuoden 1947 eli Pariisin rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan. Kolmen suuren yhteistyön rikkoutuminen (1948) merkitsi sitä, että Neuvostoliitto ryhtyi etsimään uusia keinoja vaikuttaa Suomen politiikkaan. Sellainen avautui K.-A. Fagerholmin neuvostoliittolaisten vastustaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen jälkeen vuonna 1950, kun uudeksi pääministeriksi tuli ensimmäistä kertaa Urho Kekkonen (ml).
Itse järjestämällään Moskovan matkalla Kekkonen solmi Fagerholmia vastustettaessa jäissä jo viisi kuukautta pidetyn kauppasopimuksen, joka oli Neuvostoliitolle ensimmäinen kapitalistisen maan kanssa solmittu kauppasopimus ja siksi tärkeä. Kekkonen osoitti kiitollisuuttaan etu- ja jälkikäteen Stalinille lähetyin ylitsevuotavin kiitossähkein. Poliittisten aloitteiden tasolle yhteistoiminta kasvoi vuoden 1952 tammikuun pyjamantaskupuheessa.
"Kekkonen oli tehnyt tosiasiassa meidän kanssa sovittuaan vetoomuksen Norjalle ja Tanskalle, jotta nämä palaisivat puolueettomuuslinjalle", varaulkoministeri Semjonov kuvasi puhetta jokin vuosi myöhemmin ulkopoliittisia suhteita käsitelleessä muistiossaan.
Kekkosen asema ei silti vielä tuolloin ollut varma edes Moskovassa. Asemaa heikensi sekin, että britit juonittelivat häntä vastaan vuonna 1954. Kekkosen syrjäyttämiseen tähdänneet brittiehdotukset eivät toteutuneet sosiaalidemokraattien kannan vuoksi. Pääministeriksi tuli Ralf Törngren, saman hallituksen ulkoministerin, Kekkosen suosittelema mies.
Kekkosen malli?
Vuonna 1954 neuvostohallitusta lähentyivät Kekkosen mallia seuraten myös sosiaalidemokraatit, ensimmäisenä urheiluasioissa Moskovaan mennyt Väinö Leskinen. Sen vaikutus oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä seuraavana vuonna SDP:n puoluekokous tuomitsi sen kaltaisen "leskisläisyyden". Neuvostoliitossa vieraili myös eduskuntavaltuuskunnan puheenjohtajana puhemies K.-A. Fagerholm. Amerikkalaisten silmissä matkat olivat takaiskuja: "Suomen johtajat eivät enää ole miehiä, jotka pelotta uskaltaisivat puhua vapaasti ja seistä pystypäin vapaiden joukossa", amerikansuomalainen professori John Wuorinen kirjoitti arvovaltaisessa Foreign Affairs - julkaisussa.
Moskovan vierailu osoitti, että Fagerholm ei ollut Neuvostoliiton hyljeksimä poliitikko. Käsitys Fagerholmista muuttui huonommaksi vasta vuonna 1955, vaikka hän neuvostovastaisista kannanotoistaan huolimatta olikin parempi presidenttiehdokas kuin vaihtoehto, Väinö Tanner.
Fagerholmin menetettyä luottamusta Kekkosen asema parani. Viktor Vladimirov, KGB:n edustaja Suomessa, alkoi tukea Kekkosta presidentiksi, ja taivutti lopulta Moskovan määräyksellä puolelleen epäröivän SKP:n. Suurlähettiläs Lebedev, joka aluksi ajoi presidentiksi Paasikiveä, taivutteli lopulta kansanpuolueen Irma Karvikkoa ja Eino Saarta Kekkosen taakse. Näille Kekkonen oli luvannut jo aiemmin ministerinpaikat vastapalvelukseksi ratkaisevista äänistä. Näyttää myös siltä, että Porkkala palautettiin Suomelle presidentinvaalien alla Kekkosen valinnan varmistamiseksi.
Sen sijaan Karjalan palauttamista koskeva keskustelu ei edennyt. Omin lupinensa asian esille nostaneen Kekkosen ohella sitä ajoi SDP:n vaatimuksesta puolustusministeri Emil Skog. Kekkosen aseman vaaleissa turvasi Karjalan sijaan lupaus siitä, että Suomi voi liittyä Pohjoismaiden Neuvostoon. Kansainvälisen paketin myötä Suomi pääsi myös Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi sen jälkeen, kun Paasikivi oli esittänyt siitä toiveen Molotoville. Neuvostoliiton politiikka oli liennytystä konkreettisimmillaan.
Negatiivisia ehdotuksia
Kaikki ehdotukset eivät kuitenkaan olleet myönteisiä. Vuonna 1955 esitettiin Suomen ja Neuvostoliiton ulkoministerien säännöllistä tapaamista. Se ei toteutunut, sillä Paasikivi otti linjakseen päiväkirjaansa merkitsemällään tavalla: "Paras pitää sellainen neuvottelu vain silloin, kun on asioita". Näin vältettiin poliittiset konsultaatiot. Kekkosen tultua presidentiksi asioista voitiin aina sopia korkeimmalla mahdollisella tavalla. Ongelmana oli Kekkosen uudelleenvalinta ja se, "miten säilyttää hänen ulkonainen integriteettinsä suomettuvan puolueettoman valtion päämiehenä", kuten Nevakivi kirjoittaa.
Kekkonen käytti myös omalaatuisia keinoja. Hän varoitti neuvostoliittolaisia, että "puoluetaistelu pakottaa" häntä nostamaan esille mm. Saimaan kanavan vuokraamisen. Tätä koskeva muistio voitaisiin sitten sijoittaa turvallisin mielin arkiston kätköihin ilman toimenpiteitä. Fagerholm, joka tavoitteli koko Karjalaa, ei onnistunut koskaan saamaan asiaa käsittelyyn.
Nevakivi nostaa esille vanhan demaritulkinnan yöpakkasista: kyseessä oli presidenttiehdokkaiden harvennushakkuu. Prosessilla estettiin Fagerholmin ja Sukselaisenkin presidenttiehdokkuus. Kotiin joutui yöpakkasten myötä myös suurlähettiläs Lebedev, joka oli tehnyt kaksi virhettä; hän ei ollut varoittanut yöpakkashallituksesta ja myötävaikuttanut siihen, että Tanner oli päässyt sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi.
Yöpakkaset piti lopettaa pian Hrustsovin ja Kekkosen tapaamisella Leningradissa, sillä asiasta oli kehkeytymässä kylmän sodan taloussota ja jos Kekkonen jotakin pelkäsi, niin sotaa. Neuvostoliiton puuttuminen Suomen hallitukseen oli kansainvälinen skandaali. Fagerholm asetettiin neuvostoliiton epäsuosioon ja vuonna 1963 hänet saatiin pois myös eduskunnan puhemiehen paikalla.
Erityisen selvästi suomettuminen näkyy SDP:n hajottamisprosessissa. Keskeisiä henkilöitä olivat Emil Skog, joka tarjosi mahdollisuuden Kekkosen havittelemalle koalitiolle SDP:n ja Maalaisliiton välille ja Aarre Simonen. Suurlähettiläs Lebedev antoi jälkimmäisen ymmärtää, että Skogilla oli Moskovan luottamus.
Kohta Skogilla oli muutakin, nimittäin Moskovan rahaa. KGB:lta tulevat rahat TPSL sai Arvo Korsimon välityksellä Maaseudun säätiön kautta. Samanlaista tukea maksettiin myös SAK:lle kuusikymmenluvun vaihteessa, ja Kekkosen vaalirahastoihin. Avokätistä tukea sai myös SKP.
Kekkosen uudelleenvalinta ongelmana
Vuoden 1960 keväältä lähtien politiikkaa ohjasi TPSL:n Aarre Simosen "hallituskipeys". Sitä hyväksi käyttäen tavoitteeksi asetettiin SDP:n erottaminen kokoomuksesta. Kekkosen tavoite oli oma uudelleenvalinta. Sen varmistamiseksi hän toimitti neuvostoliittolaisille muistion Suomen ulkopolitiikasta, mutta kuten Nevakivi asian ilmaisee: "Ulkopolitiikalla tarkoitettiin tässä ensi sijassa Suomen sisäpolitiikkaa". Muistiossa kerrottiin, että uudelleenvalinta perustui Itä-Suomen taloudelliselle nousulle ja Saimaan kanavan vuokraamiselle ja siinä lueteltiin myös erilaiset hallitusvaihtoehdot, joissa kommunisteilla oli vain hätätapauksen mahdollisuus. Siitä huolimatta neuvostolähetystö painosti kommunistit FINNEFTA- ratkaisun taakse, sillä se edisti "myös kauppaa Neuvostoliiton ja sosialististen maiden kanssa".
Kekkosen uudelleenvalinta oli hänelle niin tärkeä, että hän levitti huhua Paasikiven testamentista, josta Kekkonen oli kuullut Alli Paasikiveltä. Sen mukaan Kekkonen olisi valittava presidentiksi kolmekin kertaa. Nevakivi ei tiettyjen lähteiden puutteissa käy arvailemaan uudelleenvalintaan liittyvän noottikriisin todellista kulkua, mutta sanoo silti epäilevänsä, "että kriisi oli hyvissä ajoin tilattu jollei Kekkosen myötävaikutuksella suunniteltu".
Suomettumisen käsitteestä
Suomettuminen voidaan määritellä Jukka Nevakiven (1996) sanoin niiden henkilöiden politiikaksi, jotka historiallisten edeltäjiensä J. A. Jägerhornin, Y.M. Sprengtportenin ja G. M. Armfeltin tavoin "hyväksyivät venäläisten aineellisen tuen maanmiehiään vastaan". Nevakiven mukaan suomettuminen "ei valitettavasti johtunut pelkästään Suomen asemasta vaan myös suomalaisten omasta asennoitumisesta" vaan "[t]ietyt johtavat piirimme suosivat oman etunsa nimissä suomettumista, hyväksyivät sen aktiivisesti ja edistivät sitä jopa omin aloittein."
Nevakivi rajaa suomettumisesta ulos diplomaatit, jotka toki vaihtavat tietoa asemamaassaan rajanaan tiedonhankinnan ja vakoilun erottava "votkaan piirretyn viiva". Vaikkei Nevakivi sitä suoraan sano, suomettuneet "johtavat piirit" tarkoittavat hänellä johtavia poliitikkoja ja joskus talouselämän vaikuttajia, ei niinkään neuvostosuhteita hoitavia virkamiehiä, jotka näyttävät Moskovan arkistojen annin perusteella olleen huomattavasti lahjomattomampia kuin poliitikot.
Edelleen on selvää, että suomettuneisiin on turha lukea suomalaisia kommunisteja, jotka emeritusprofessori lukee itsestään selvästi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluviksi, aivan kuten tietyt oikeistolaispiirit kuuluivat Saksan vaikutuspiiriin syksyn 1944 välirauhansopimuksen jälkeenkin.
Suomettuneita olivat taloudellista ja henkilökohtaista poliittista tukea Neuvostoliitolta saaneet Maalaisliiton ja SDP:n neuvostosuhteita harjoittaneet poliitikot.
Ketkä olivat suomettuneita, tavalla "josta jää pitkä varjo lähihistoriaamme"? Listalta löytyvät "malliesimerkkeinä" 1950-luvun suomettuneista maalaisliiton Urho Kekkosen lisäksi tämän kampanjoja ohjaillut Arvo Korsimo ja sosiaalidemokraattien Emil Skog, Aarre Simonen ja jopa Väinö Leskinen.
He olivat poliitikkoja, jotka pyrkivät "muodossa tai toisessa tarjoamaan neuvostoliitolle takeita myötämielisyydestään ja vastalahjana käyttämään naapurivaltaa hyväkseen sisäisessä poliittisessa valtataistelussaan".
Kekkonen oli presidentti, häntä koskevat kirjoitukset tulee olla palstalla.
Kekkosen oveluus ja Arvo Korsimon ja muiden Kekkosen apulaisten tarmokas työ pitivät sosialistit irti vallankahvasta vuoteen 1981 saakka. Konstit olivat monet eivätkä sosialistit onnistuneet koskaan naruttamaan Kekkosta.
Nyt punatorvet rääkyvät estotta omaa totuuttaan suurten miesten muistoa häväisten - ei ole Kekkosta eikä Korsimoa niistä tulvivaa inhottavaa kakofoniaa tulppaamassa. Noiden miesten aikana istuivat hiljaa nurkissa luimistelemassa mutta nyt hyppivät röyhkeästi silmille - jo on aikoihin eletty!
Näin sosialismia kuohittiin:
”…Hämmästyttävin SYT:n stipendiaatti on Kekkosen harmaa eminenssi Arvo Korsimo. Hän sai kesällä 1954 apurahan tehdäkseen tutkimusmatkan kolmeenkymmeneen Pohjois- ja Itä-Suomen kuntaan. Maalaisliiton puoluesihteeri tutki elinkeinoelämän rahoilla syrjäkylien henkistä ilmastoa oppiakseen tehostamaan korpikommunismin vastaista poliittista työtä.
Siltä pohjalta hän viritti maalaisliiton organisaation siihen ylivoimaiseen iskuun, jonka varassa se varmisti Kekkosen voiton 1956. Korsimon luoma puoluekone esti myöhemmin maalaisliitto-keskustan kannatuspohjan murenemisen, vaikka maatalousväestö hupeni ennätysajassa lähes olemattomiin.
Korsimon legendaarisen suorituksen taustalla oli tietenkin hänen herkkä poliittinen vainunsa ja armoton visionsa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Niiden rinnalle Vesikansa nostaa kolmannen, niitä vähän raadollisemman taustatekijän: SYT:n rahat.
SYT:n kytkentä maalaisliitto-keskustaan ei ollut uhkaavan kommunismin aiheuttamassa ahdingossa keksitty tilapäinen hätäratkaisu. SYT pelasti yhteistyökelpoisuutensa Kekkosen suuntaan kieltäytymällä tukemasta Olavi Hongan presidenttiehdokkuutta ja pitämällä matalaa profiilia kommunistien Helsingissä järjestämien nuorisofestivaalien aikana.
SYT:n rahaa kanavoitiin 1960-luvun puolivälissä keskustalaisten lestadiolaisjärjestöjen kautta kommunismin torjuntaan. Vielä 1970-luvulla keskustan taustavoimat olivat varmistelemassa SYT:n rahoitusta niin, että presidentille hyödyllinen vakoilukanava SKP:n ylimmälle tasolle pysyisi käyttökelpoisena…”
Kekkonen putkahti mukaan vasta myöhemmissä viesteissä.
Eikö hyvä, että edes myöhemmin?
Emme elä enää kekkossensuurin aikaa.
Nyt saa jo puhua Kekkosestakin ilman, että saa myllykirjeen ja joutuu kekkosvainon alle.
http://www2.hs.fi/klik/alkuluku/tietokirjat/sylvi0008.html
SUOMETTUJAN TUNNUSTUKSIA
Kanava 3/2001
Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen oli juuri jäänyt sairaslomalle, jolta ei enää töihin palannut. Ulkoministeri Paavo Väyrynen keskusteli ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä, miten Neuvostoliitto voisi toimia Suomen presidentinvaaleissa Ahti Karjalaisen hyväksi Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa vatsaan.
Väyrynen selosti keskustelun Ahti Karjalaiselle kirjeessä, joka tuli julkisuuteen elokuussa 1989. Vradimirov-kirjeestä käydyn mediasodan aikaan Neuvostoliitto oli liukumassa perestroikasta kohti kaaosta. Yya-sopimus oli voimassa. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan neuvostoon. Sinä kesänä oli Taivaallisen rauhan aukion verilöyly. Syksyllä Berliinin muuri murtui. Ja jouluna nähtiin kapinallisten kotivideolle tallentama Nikolae ja Elena Ceausescun teloitus.
Vladimirov-kirjeestä syntynyt väittely mursi Suomen poliittisen pysähtyneisyyden. Siitä, mistä ei saanut puhua, voikin puhua. Taistelu keskittyi aluksi siihen, että ulkoministeri haki Neuvostoliiton vetoapua puolueensa sisäiseen presidenttipeliin. Kohu muuttui meteliksi kun Väyrynen kiisti kaiken ja ilmoitti, että kirje ei tarkoittanut sitä, mitä siinä luki.
Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta. Muutenkin jo tiedettiin, että Kreml oli vuosikymmeniä ollut Tamminimen kummisetä ja hallitusneuvottelujen osapuoli ellei erotuomarikin. Tehtaankatu oli mukana monen puolueen jäsentenvälisissä kiistoissa. Moni poliitikko oli rakentanut uransa hankkiutumalla Neuvostoliiton suurlähettilään ja KGB-residentin viestinviejäksi. Draama syntyi siitä, että kaikkien tietämästä asiasta saatin ensimmäinen täsmällinen dokumentti.
Keskustelu osoitti, että Neuvostoliitto osuus Suomen sisäpolitiikassa tuntui monen mielestä itsestään selvältä ja oli oikeastaan myönteiseltä. Onkin helppo osoittaa reaalipoliittisin perustein, että tiettyyn rajaan asti tällainen menettely oli viisasta. Sydän verta vuotaen on myönnettävä, että monesta ulkopoliittisesta ongelmasta selvittiin sillä epämukavuudella, että Neuvostoliitto ylitti sopivaisuuden rajat Suomen sisäpolitiikassa.
Vladimirov-jupakka paljasti kuitenkin yllättävää älyllistä pelkuruutta. Suomettumisesta oli etua monen poliitikon uralle. Heillä kaikilla ei kuitenkaan ollut voimaa jälkeenpäin arvioida toimintansa filosofista sisältöä. Se on eri asia kuin arvio suomettumisen poliittisista tavoitteista, historiallisesta merkityksestä ja sillä saavutetuista tuloksista.
Useimmat kylmän sodan aikana toimineet keskeiset poliitikot ovat myöntäneet suomettumisen, vaikkakaan eivät kovin aktiivisesi katuen. Ahti Karjalaisen sanoi Väyrysen Vladimirov-kontaktista, että se nyt oli sellaista aikaa, nyt on toinen aika. Jotkut muut vaikenevat, ja toiset eivät myönnä kysyttäessäkään mitään, kuten Väyrynen.
Väyrysen viattomuuden vakuutus Vladimirov-jupakassa perustui siihen ajatukseen, että hänen puolueensa etu ja isänmaan etu ovat yhtä, eikä tästä kaikesta ollut haittaa hänelle itselleenkään. Väyrynen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen puoluejohtaja, joka päätteli näin ja toimi sen mukaan. Hänelle riittävä älyllinen ja periaatteellinen puolustus suomettumissyytöksiä vastaan oli se, että niin tekivät kaikki.
Suomettumisella edistettiin oikeaa asiaa tekemällä vääriä asioita. Siinä menee moraali umpisolmuun. Valtiollisessa ahdinkotilassa melkein kaikki keinot perushyvän tavoittelussa ovat mahdollisia. Se on kuitenkin hyvin vaarallinen tie. Siksi sen filosofinen sisältö on tärkeä.
Periaatteellinen kannanotto suomettumiseen ei nyt enää vaikuta mihinkään. Se ei muuta menneisyyttä. Historiaa arvioidaan joka tapauksessa historiantutkimuksen menetelmin, vaikka arvioinnin kohteet kuinka sievistelevät. Jotakin suomettumisen tilinpäätös kuitenkin kertoo. Ainakin se valottaa mukana olleiden poliittista persoonallisuutta.
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/suomettajan....htm
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0204/eskola.pdf
>>Terveystarkastuksissa UKK kävi jatkuvasti,
ja pani aina arvot muistiin. Mutta aika alkoi
vaatia veronsa. Jo 1972 tapahtui ensimmäinen
muistikatkos. Seuraavina vuosina niitä ilmeni
silloin tällöin. Huolestuneena hän puhui niistä
henkilääkäriensä kanssa ja sai rauhoittavia
tietoja. Ruotsalaisen diplomaatin tämän kirjoittajalle
kertoman mukaan pitkä muistikatkos
sattui juuri uuden ulkoministeri Karin Söderin
ollessa esittäytymiskäynnillä vuonna 1976. Jo
silloin ruotsalaiset siis näkivät omin silmin, että
jotain on vialla. Ensi käden havainnolla oli varmaan
poliittista merkitystä. Ja se saatiin vuosia
ennen kuin Suomen kansa aavisti mitään.
Lehtisen ja Rautkallion uusi historiankirjoitus koki murskatuomion Säätytalolla. Jopa varmana kekkos-kriitikkona pidetty Max Jacobson ”petti” uushistorioitsijat kehumalla Kekkosen viisautta.
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/24-11-05.htm
Säätytalon Sotasyyllisyysseminaarin puuhamiehinä ja pääjärjestäjinä olivat tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio. Samat miehet julkaisivat vähän aikaisemmin syksyllä sotasyyllisyysjutusta kirjan, joka yritti vahvistaa ja pönkittää Rautkallion ja aiemmin monta kertaa esittämää tulkintaa.
Hänen mukaansa oikeudenkäynnin järjestäminen oli turhaa. Hän sälyttää vastuun kansakuntaa tarpeettomasti nöyryyttäneestä oikeusfarssista pääministeri J. K. Paasikivelle, joka syyttä suotta pelkäsi neuvostoliittolaisia, ja oikeusministeri Urho Kekkoselle, joka halusi kostaa kilpailijoilleen ja raivata tiensä huipulle.
Seminaarin järjestäjät osoittivat melkoista siviilirohkeutta. Jo etukäteen oli selvää, että useimmat heidän alustajiksi kutsumansa suomalaiset kollegat torjuvat Rautkallion ja Lehtisen väitteet, kuka milläkin perusteella. Ei ollut yllätys kenellekään, ei varmaan heille itselleenkään, että he jäivät seminaarissa pahan kerran vähemmistöön.
Alustus Säätytalolla:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Sosy-21-11-05.htm
Kyse oli kai pelkästään sotasyyllisyysasian tulkinnasta.
En siitä sen enempää, mitä säätytalolla puhuttiin.
Mutta sotasyyllisyysasiassa on erittäin mielenkiintoinen asia se, miksi ja mitä kautta maalaisliittolaiset Reinikka ja Kukkonen joutuivat syyllisten listalle?
Kekkosen toimestako?
Syynä voisi olla, että R ja K olivat jollain tavoin kekkosen poliittisen uran haittatekijöit?
Jacobson ketoi joku aika sitten YLE:n teemakavalla, että NL ohjaili suvereenisti Suomen sisäpolitiikkaaa Kekkosen kautta.
Myös Matti Kekkonen (UKK:n poika) on televisiossa myöntänyt sen asian.
Rautkallio Hannu : Agenda Suomi: Kekkonen - SDP - NKP 1956-66
Kun Urho Kekkonen oli varmistanut toisen presidenttikautensa vuonna 1961 noottikriisillä, hän saattoi luottaa siihen, että Moskova tuki häntä jatkossakin. Näin syntyi Kekkosen ja NKP:n yhteinen Agenda. Se oli toimintasuunnitelma, jolla Kekkosen piti vakiinnuttaa sisäpoliittinen valtansa Suomessa. Agendan toimeenpanijoita olivat KGB:n erikoismiehet, jotka tosiasiallisesti tekivät työtä Suomen presidentin avustajina. Moskovan arkistojen salaiset dokumentit osoittavat kuinka tämä uskomaton liitto oikein toimi: kaikki Suomen tasavallan asiat kuuluivat yhteiseen Agendaan.
Agendan pääkohde oli sosiaalidemokraattien integroiminen Kekkosen vallankäyttöön. Siinä ei minkäänlaisia keinoja kaihdettu. SDP:n hajoitus palveli Kekkosen tavoitteita. Eräiden johtavien kokoomuslaisten ja KGB:n yhteydet pantiin alulle noottikriisin jälkeen. Agendan mukaista oli myös maalaisliiton saaminen K-linjan miesten käsiin.
Agenda Suomi tuo päivänvaloon yllättäviä piirteitä suomalaisten poliitikkojen toiminnasta ja heidän harjoittamastaan yhteistyöstä KGB:n edustajien kanssa. Kremlin, Zavidovon ja Novosibirskin keskustelut aukeavat nyt uudella tavalla.
**************
Kun Kekkonen meinasi Islanninvierailullaan hukkua jokeen, ulkoministeri Paavo Väyrynen turvautui uhkailuun, ettei mukana olleet toimittajat julkaisisi asiaa.
Tapauksesta on kuitenkin kuviakin, kun Kekkosta raahataan kuiville.
Toki Kekkonen oli jo kai 77-vuotias silloin, joten helposti sen ikäinen lipsahtaa jokeen.
Kuvaavaa on kuitenkin se, että asia pyrittiin pimittämään silloisen tavan mukaan Suomen kansalta, ettei vain kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että Kekkosen kunto ei enää olekaan niin rautainen kuin annettiin ymmärtää.
Kannattaakin pohtia tarkasti miksi Kekkonen toimi niin kuin toimi. Max Jacobson seurasi Kekkosta kymmeniä vuosia lähietäisyydeltä eikä hän vedä sellaisia johtopäätöksiä kuin Lehtinen ja Rautkallio. Päin vastoin, Jacobson tuomitsi jyrkästi Lehtisen & Rautkallion luoman kuvan kys. tapahtumista.
Voikin olettaa Jacobsonin ymmärtävän taustoja paljon syvällisemmin kuin nuo arkistoja penkovat nuoret miehet. Lehtisen "tutkimusta" leimaa lisäksi selvä halu vääristellä historia SDP:lle myönteiseksi. Sellainen historiakirjoitus joutuu aina ennemmin tai myöhemmin romukoppaan - sinne se myös kuuluu.
Mutta Reinikka/Kukkonen tapaus on ihmeellinen.
Heidän tuomitsemistaan ei vaadittu ainakaan Neukkujen taholta.
Silti heidän nimensä joutuivat listalle.
Reinikan ja Kukkosen joutuneen kärsijöiksi tasapuolisuuden vuoksi. Myös joitain maalaisliittolaisia piti myös saada poseen vaikka ei heistä kukaan päällimmäisenä sotahulluna heilunutkaan.
Jossain YLE:n nettiarkistossa on Kukkosen radiohaastettelu. Ei Kukkonen siinä suinkaan Kekkosta syytä. Ehkä hänellä oli parempaa tietoa asiasta. Ratkaistiinko maalaisliittolaiset sijaiskärsijät arvalla vai miten - ken tietää?
- Myös joitain maalaisliittolaisia piti myös saada poseen vaikka ei heistä kukaan päällimmäisenä sotahulluna heilunutkaan. -
Joku voisi nyt kyllä heittää Kekkosen nimen esiin "sotahulluuden" suhteen.
En halua provosoida mitään suunsoittokisaa aikaiseksi, enemmänkin vain haluaisin ihan kaikkien tämänkin palstan lukijoiden ymmärtävän, ettei ole olemassa yhtä ainoaa, selkeää ja absoluuttisen oikeaa totuutta näisä asioissa.
Näitä asioita sitäpaitsi ei maallikko edes kykene ymmärtämään kaikkine mutkineen.
Ja arkistojen penkojat penkovat arkistoja ja vetävät niistä omat tulkintansa.
Niitä me, jotka emme asioista ymmärrä juuri mitään, sitten lainailemme sen mukaan, mikä kirjoitus ja tulkinta tuntuu palvelevan omia näkemyksiämme.
Omia näkemyksiämme, jotka käytännössä eivät perustu juuri mihinkään muuhun kuin haluun lyödä jotain toista, jonka samalla tavalla olemattomat käsitykset eivät perustu juuri mihinkään, mutta sattuvat olemaan omistamme poikkeavia.
maalaisliiton sotahulluksi no.1. Sattuneesta syystä Kekkonen ei ollut enää kyseiseen tehtävään käytettävissä, kuten ei Mannerheimkaan, vaikka hänen "miekantuppi"-päiväkäskynsä oli sotahulluutta jos mikä.
Miksi Mannerheim 'säästettiin'?
Stalinin suosikki?
http://www.mannerheim.fi/10_ylip/s_mtuppi.htm
http://www.mannerheim.fi/10_ylip/s_mtuppi.htm
Persupropaganda jyllää.
Presidenttipalstalla pitäisi keskustella presidentin tekemisistä eikä käyttää sitä alustana persu/kokoomusropagandalle.
Arvo Korsimo oli isänmaallinen mies joka taisteli ikänsä menetyksellisesti sosialismia vastaan. Sitä ei ole unohdettu vieläkään.
Tässä tositietoa Korsimosta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&con ference=1500000000000105&posting=22000000018055442
"
Urho Kekkonen herättääkin edelleen ristiriitaisia tunteita, sillä hän teki uransa aikana
useita ”takinkääntöjä”. Suomen ja Neuvostoliiton välisen Talvisodan (1939- 40)
lopussa, hän vastusti rauhantekoa maaliskuussa 1940. Jatkosodan (1941- 44) aikana hän
oli aluksi innokas sodan kannattaja, mutta kääntyi lopulta sotaa vastaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Kekkonen liittoutui kommunistien kanssa, toimi
aktiivisesti sotasyyllisyysjutussa ja tukeutui Neuvostoliiton suosioon tavoitellessaan
presidentinvirkaa 1950-luvulla. Seuraavana vuosikymmenenä Kekkonen sai viimein
myös sosiaalidemokraatit taakseen ja siirtyi ainakin taktisesti vasemman puolen
kulkijaksi. Konservatiivisissa piireissä, kuten kirkossa, puolustusvoimissa,
oikeuslaitoksessa ja niitä lähellä olevassa Kansallisessa Kokoomuksessa, Kekkosen
katsottiin toimivan puolueellisesti: Radikaalin vasemmiston puolesta konservatiivista
oikeistoa vastaan.
"
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/24.tammikuu/NOOTTI.HTM
kansalaisia:
http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/puheenvuorot/id6363.shtml