Ahdistaa helvetisti lukea tämän palstan juttuja. Siksi, etten osaa enkä halua auttaa, vaikka olen kokenut suurin piirtein kaiken mistä ihmiset täällä puhuvat. Toisaalta, en täysin ymmärrä omaa parantumistani, ja vaikka ymmärtäisin, se ei olisi kovinkaan kannustavaa kerrottavaa.
Kun luen näitä reilut kymmenen vuotta esim. bulimiaa sairastaneiden juttuja, en ymmärrä miten he voivat olla vielä elossa. Oma ruumiini alkoi kirjaimellisesti hajota jo parin vuoden jälkeen, ja kärsin luultavasti lopun elämääni eri syömishäiriöiden aiheuttamista 'vammoista'. Tulevaisuus ei todellakaan näytä mitenkään valoisalta, enkä oikeastaan odota elämältä enää yhtään mitään. Silti olen tasapainoisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ymmärrän itseäni ja käyttäytymistäni, samoin kuin menneiden vuosien motiiveita häiriösyömiseen.
Joskus halusin laihtua ja näyttää kauniilta. Kun olin laiha, halusin hoivaavia ja sääliviä katseita ja eleitä, ja läheisen, joka pitäisi minua koossa sillä en itse halunnut ottaa vastuuta elämästäni. Olin liian itsekeskeinen nähdäkseni että yhden ihmisen voimavaroista ei juurikaan riitä jaettavaa muille. Jäin siis yksin, ja halusin kuolla. Tein kuolemaa parin vuoden ajan, silloin, kun muut ikäiseni hankkivat työtä, opiskelupaikan ja oman asunnon. En ajatellut menettäväni niissä mitään, sillä tiesin kuolevani pian. Lopulta vanhempieni mitta täyttyi, ja jouduin muuttamaan tähän nykyiseen yksiööni. Siinä vaiheessa vihasin itseäni enemmän kuin koskaan, sillä huomasin olevani täysin avuton kaikkien normaalien arkirutiinien kanssa. Kävin vielä pari kuukautta vapaaehtoisesti terapiassa, mutta vittuunnuin siihen täydellisesti ja lopetin. Mitään ulkopuolista apua en ole siitä lähtien saanut, sillä kukaan ei enää ollut raahamassa minua sairaalaan.
Elämäni ei olisi voinut olla kurjempaa seuraavan vuoden ajan, mutta bulimiaoireilu jäi jostain syystä pois. Kun oksentaminen ja näännytys alkoi käydä vieraaksi, pystyin vahtimaan tarkkaan ruokani määrää ja ravintoarvoja. Mitään muuta sisältöä elämässäni ei ollut, joten panostin kaikkeni terveelliseen syömiseen. Sitä myöten jatkuvat kivut ja migreenikohtaukset loppuivat, näkö alkoi parantua, hiukset kasvaa, ja mieliala tasaantui. Nyt tässä hetkessä.. en ole masentunut, vaikka vihaankin elämää. Ennen vihasin itseäni. Nyt tiedän ettei vika ole minussa, olen vain syntynyt väärälle planeetalle. Ajattelin silti vaihteeksi elää, niin pitkään kuin kehoni vain jaksaa.. kuolemaan tutustuin ja kyllästyin jo.
Suosittelen hieman tyylikkäämpää parantumista teille. Minä vain en tiedä siitä mitään.
Kun luen näitä reilut kymmenen vuotta esim. bulimiaa sairastaneiden juttuja, en ymmärrä miten he voivat olla vielä elossa. Oma ruumiini alkoi kirjaimellisesti hajota jo parin vuoden jälkeen, ja kärsin luultavasti lopun elämääni eri syömishäiriöiden aiheuttamista 'vammoista'. Tulevaisuus ei todellakaan näytä mitenkään valoisalta, enkä oikeastaan odota elämältä enää yhtään mitään. Silti olen tasapainoisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ymmärrän itseäni ja käyttäytymistäni, samoin kuin menneiden vuosien motiiveita häiriösyömiseen.
Joskus halusin laihtua ja näyttää kauniilta. Kun olin laiha, halusin hoivaavia ja sääliviä katseita ja eleitä, ja läheisen, joka pitäisi minua koossa sillä en itse halunnut ottaa vastuuta elämästäni. Olin liian itsekeskeinen nähdäkseni että yhden ihmisen voimavaroista ei juurikaan riitä jaettavaa muille. Jäin siis yksin, ja halusin kuolla. Tein kuolemaa parin vuoden ajan, silloin, kun muut ikäiseni hankkivat työtä, opiskelupaikan ja oman asunnon. En ajatellut menettäväni niissä mitään, sillä tiesin kuolevani pian. Lopulta vanhempieni mitta täyttyi, ja jouduin muuttamaan tähän nykyiseen yksiööni. Siinä vaiheessa vihasin itseäni enemmän kuin koskaan, sillä huomasin olevani täysin avuton kaikkien normaalien arkirutiinien kanssa. Kävin vielä pari kuukautta vapaaehtoisesti terapiassa, mutta vittuunnuin siihen täydellisesti ja lopetin. Mitään ulkopuolista apua en ole siitä lähtien saanut, sillä kukaan ei enää ollut raahamassa minua sairaalaan.
Elämäni ei olisi voinut olla kurjempaa seuraavan vuoden ajan, mutta bulimiaoireilu jäi jostain syystä pois. Kun oksentaminen ja näännytys alkoi käydä vieraaksi, pystyin vahtimaan tarkkaan ruokani määrää ja ravintoarvoja. Mitään muuta sisältöä elämässäni ei ollut, joten panostin kaikkeni terveelliseen syömiseen. Sitä myöten jatkuvat kivut ja migreenikohtaukset loppuivat, näkö alkoi parantua, hiukset kasvaa, ja mieliala tasaantui. Nyt tässä hetkessä.. en ole masentunut, vaikka vihaankin elämää. Ennen vihasin itseäni. Nyt tiedän ettei vika ole minussa, olen vain syntynyt väärälle planeetalle. Ajattelin silti vaihteeksi elää, niin pitkään kuin kehoni vain jaksaa.. kuolemaan tutustuin ja kyllästyin jo.
Suosittelen hieman tyylikkäämpää parantumista teille. Minä vain en tiedä siitä mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minua ahdistaa myös,koska tyttäreni menehtyi syömishäiriön takia.Saat minulta sympatiaa,olet voittaja ja tehnyt suuren työn päästyäsi tuohon tilanteeseen,jossa nyt olet.Olet jo niin vahvoilla,että tiedän sinun menevän koko ajan kohti parempaa.Sen olisin toivonut näkeväni oman lapseni kohdalla,mutta meille kävi huonosti.Kiinnostaisiko sinua olla tukemassa sh nuoria tai jotenkin muuten jossain kertoa kokemuksistasi?Lämpöisin ajatuksin,surullinen äiti.
Kirjoituksesi oli kiinnostava. Tunnistan tuosta joitakin asioita omalle kohdalleni sattuneiksi. Minullakin on ollut eräänlainen syömishäiriö lapsesta saakka. Nykyään elämäni laatu on jo kaukana siitä, mutta syömishäiriön juuret ovat edelleen olemassa ja osin selvittämättöminä.
Minulla on tuo sama ominaisuus ollut aina minkä mainitsit: odotan, että muut säälisivät minua ja tulisivat luokseni ilman että minun kuuluisi tehdä mitään saadakseni huomiota. Vasta viime aikoina olen alkanut toden teolla muuttua. Kesti kauan tajuta, että juuri sellainen oman elämänsä omaan hallintaansa ottamattomuus oli se, mikä syö elämäni laatua. Olin kuin lapsi, joka vain tarvitsee eikä tiedä mitä tehdä tarpeinensa muuta kuin odottaa että äiti tulee apuun. Tai itse asiassa pelkäsin ruveta tekemään mitään itseni eteen. Pelkäsin maailmaa.
Vaikka kaikki tuo onkin viime kädessä itsestä kiinni, se ei kuitenkaan ole "oma vika". Tästähän sinä taidat olla samaa mieltä. Minä en kuitenkaan ajattele syntyneeni väärälle planeetalle, vaan sairaaseen perheyhteisöön. Kaikki se käyttäytymiseni itsekielteisyys ja elämänvastaisuus on iän myötä alkanut näyttäytyä minulle niiden ominaisuuksien toisintona, joilla vanhempani ovat minut maailmaan "kasvattaneet".
Mitä sanot tästä? Olisi kiinnostavaa kuulla.