Hei vaan!
Olen parikymppinen tyttö, elämässä menee tällä hetkellä kauhean hyvin. Minulla on hyvä ja kestävä parisuhde, sain jo toisen opiskelupaikan korkeakoulusta ja unelmieni ammatti ei enää ole kaukana. Raha-asiatkin ovat kumman hyvin, kun sain näinkin nuorena perinnön itselleni kaukaiselta sukulaiselta.
Ongelma onkin, että nyt kun minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, niin en ole. Sen sijaan olen ollut viime aikoina kauhean ahdistunut ja en oikein pysty tekemään yhtään mitään. Ahdistunut olen ollut aina, ja luulenkin että minulla on ns. ahdistushäiriö, jonka takia siskonikin käy psykologilla. Itse en ole jostain syystä sinne koskaan hakeutunut, olen kai ajatellut että selviän ilmankin. Minua on kuitenkin perheen kolmesta lapsesta pidetty sinä "vahvimpana".
Ahdistukseen on tähän mennessä parhain lääke ollut mieheni, mutta ei hänkään ihmeisiin pysty.
Pääpointti on se, että pelkään historian toistavan itseään. Isäni on maailman ihanin ihminen, hän on ollut nyt yli parikymmentä vuotta raittiina ja edelleen selviää elämästä AA:n avulla. Alkoholisimiin löytyy taipumus, mutta isällänikin alkoholisoitumiseen liittyi varamsti hänen herkkyytensä, ahdistuneisuutensa ja tietyn lainen pakkomielteisyys. Olen ihan kuin isä luonteeltani ja nyt vaan pelkään kauhesti etten voi tai pysty nauttimaan niistä elämäni iloista vain sen takia, että olen koostumukseltani tällainen kuin olen.
Alkoholia yritän nykyään jo vältellä, koska lähes euforisen nousuhumalan jälkeen voin olla todella monta päivää masentunut. Sekin alkoholisimin merkki.
Anteeksi. Piti purkaa tuntoja.. Ehkä menen yliopiston psykologille juttelemaan.
Olen parikymppinen tyttö, elämässä menee tällä hetkellä kauhean hyvin. Minulla on hyvä ja kestävä parisuhde, sain jo toisen opiskelupaikan korkeakoulusta ja unelmieni ammatti ei enää ole kaukana. Raha-asiatkin ovat kumman hyvin, kun sain näinkin nuorena perinnön itselleni kaukaiselta sukulaiselta.
Ongelma onkin, että nyt kun minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, niin en ole. Sen sijaan olen ollut viime aikoina kauhean ahdistunut ja en oikein pysty tekemään yhtään mitään. Ahdistunut olen ollut aina, ja luulenkin että minulla on ns. ahdistushäiriö, jonka takia siskonikin käy psykologilla. Itse en ole jostain syystä sinne koskaan hakeutunut, olen kai ajatellut että selviän ilmankin. Minua on kuitenkin perheen kolmesta lapsesta pidetty sinä "vahvimpana".
Ahdistukseen on tähän mennessä parhain lääke ollut mieheni, mutta ei hänkään ihmeisiin pysty.
Pääpointti on se, että pelkään historian toistavan itseään. Isäni on maailman ihanin ihminen, hän on ollut nyt yli parikymmentä vuotta raittiina ja edelleen selviää elämästä AA:n avulla. Alkoholisimiin löytyy taipumus, mutta isällänikin alkoholisoitumiseen liittyi varamsti hänen herkkyytensä, ahdistuneisuutensa ja tietyn lainen pakkomielteisyys. Olen ihan kuin isä luonteeltani ja nyt vaan pelkään kauhesti etten voi tai pysty nauttimaan niistä elämäni iloista vain sen takia, että olen koostumukseltani tällainen kuin olen.
Alkoholia yritän nykyään jo vältellä, koska lähes euforisen nousuhumalan jälkeen voin olla todella monta päivää masentunut. Sekin alkoholisimin merkki.
Anteeksi. Piti purkaa tuntoja.. Ehkä menen yliopiston psykologille juttelemaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
???
"Olin silloin vasta kahdenkymmenenkuuden, mutta tiesin jo erittäin hyvin, että elämä oli tarkoituksetonta ja päämäärätöntä, että kaikki oli petosta ja illuusiota, että sisimmän olemuksensa ja tulostensa puolesta pakkotyö Sahalinin saarella ei missään suhteessa eroa elämästä Nizzassa, että Kantin aivojen ja kärpäsen aivojen välisellä erolla ei ole olennaista merkitystä, että kukaan ei tässä maailmassa ole kummemmin oikeassa kuin väärässäkään, että kaikki on lorua ja pötyä ja että kaiken on paras antaa painua hiiteen!"
Kirjoitti Anton Tshehov v. 1888 novellissaan Onni. Lääkäri ja kirjailija Anton T. kuoli keuhkotautiin saksalaisessa parantolassa v. 1904, 43-vuotiaana.
Toinen ihmisryhmä taas on sitten sitä mieltä, että elämä koostuu kohtuullisista opiskeluista, ystävistä, kampaajallakäynneistä ja bilettämisestä, poikaystävästä, trendeistä, vaatteista ja työstä sen verran, että pääsee kiinni rivitalonpätkään jollakin pellonlaidalla ennen 30 ikävuottaan. Ja autokin pitäis laittaa ja kiertää vähän maailmaa. Lapsia, tottakai keskimäärin 1,5, ja nousevaa elintasoa hamaan ikuisuuteen kesämökkiä unohtamatta.
Sanomattakin selvää on, että "sieluttoman" ihmisen elämä on helpompaa. Raha on aikamme jumala, jota palvotaan enemmän kuin mitään tai ketään jumalia ihmiskunnan historiassa.
P.S. Puhu sitten kestävästä parisuhteesta, kun se on "kestänyt" yli 10 vuotta...
Sen verran olen humanistisessa tiedekunnassa taiteiden tutkimuksen laitoksessa opiskellessani oppinut, että toista lainaavalla ihmisellä ei loppujen lopuksi ole oikein mitään omaa sanottavaa. Helppo päteä muiden tekstillä, tuotappas itse jotain samanlaatuista. Mahdotonta sinulle, tiedän jo. Juuri Sinunlaisesi luulevat olevansa jotakin vaikkapa Tsehovin tai Sartren kykyisiä älykköjä, vaikka tekstintuottamisen suhteen ei kyetä muuhun kuin LAINAAMISEEN!
Miten voit sanoa noin, jos kerron minulla olevan paha olla? Yleensäkkin koko keskustelupalstakulttuuria pilaavat juuri sinunlaisesi. Jos sanon, että ulkosin puolin elämässäni on kaikki hyvin, mutta ei sisäisesti, niin mikä pointti koko kirjoituksessasi oli? Enkö siinä juuri kertonut, että klassiset onnen avaimet eivät pysty minulle sitä vitun onnea antamaan! Älä vastaa, jos sinulla ei ole mitään älyllistä, auttavaa sanottavaa. Katoa. Toivottvasti saat jotain suuriakin kiksejä toisen jo pahan olon pahentamisesta! Onnea vitun nuija!
P.s. Ikäiselleni kestävä suhde on juuri sellainen kuin omani on. Kuusi vuotta tähän mennessä, älykääpiö.
Halusi olla fiksu ja syvällinen, hyvintoimeentuleva ja maailman ymmärtäjä on liikkistä.
Trendit on sinun elämäsi, miksei siis pieni muotimasennuskin olisi oikein sopivaa.
Kunhan se vaan pysyy sovinnaisissa mitoissa eikä pilaa mitään, ainakaan ulkokuorta, ja ei sulla oikeasti olekaan mitään ahdistusta sä vaan yrität sellaista kehitellä, noin ajankuluksi. Olis niin kiva sitten pyöritellä aihetta kaverien kanssa viinilasi kourassa ja päteä omalla maailmantuskallaan ja sen "ymmärtämisellä".
Ei pieni epämukavuus ajattelun suhteen ole mitään masennusta tai ahdistusta.
Et taida tietää todella mitään koko aiheesta.
Yritin sitaatilla kertoa, että ihmisen ahdistus on yhtä vanha asia kuin ihmiskunta itse. Tietynlainen henkinen sensitiivisyys altistaa ajattelemaan elämän tarkoitusta muussakin kuin materiaalisessa mielessä. Minulle on ollut suuri lohdutus havaita, että olemassaolon tuska ja ikävyys on ollut oman kokemukseni kaltainen jo menneinä aikoina.
Mitä vikaa on sitaateissa? Tentithän sinäkin jo aikaisemmin kirjoitettua? Vai laaditaanko teidän laitoksessanne kirjallinen opetusmateriaali ihan itse? Tutkitaanko taiteita opiskelijoiden omien metodien mukaan? Minun pääaineeni oli yleinen kirjallisuustiede, joten tietysti ammennan omalta alaltani.
Tekstisi kertoo, että väitetyistä opinnoistasi huolimatta olet omaksunut huonosti akateemisten opintojen sisällön ja hengen. Alatyyli ja haistattelu eivät kuulu humanistiseen maailmankatsomukseen. Yleensä yliopisto-opiskelija osaa myös kirjoittaa korrektia suomen kieltä.
En halunnut päteä. Lainasin Tshehovia, koska hän on jo kauan sitten osannut pukea sanoiksi itseäni paremmin sen, mitä elämästä ajattelen.
Taiteilijat lainaavat todellisuudesta, ympäristöstään, elävästä elämästä. Merkittävän taiteellisen teoksen laatijaksi tullaan tekemällä onnistunut synteesi. Kaikki äänet, värit, kuviot ja sanat ovat jo olemassa - on vain osattava yhdistää ne luovalla tavalla, uudesta näkökulmasta.
Katoan vasta kun elinkautiseni on kärsitty.
kyllä meikääkin ahistais jos olis kakskymppinen ja 14-vuotiaasta seurustellu saman jätkän kaa (seven year itch)
luonnehäiriöt on periytyviä - teillä nyt koko sakki kärsii 'ihanan' isän perinnöstä
pysyks mutsis alkoholistin messissä? tais fyrkka kelvata jos pysyi
älä käännä aggressioitas tilanteesees syyttömiin palstalaisiin haistattelemalla ja ärjymällä
Jostain se ahdistus nousee eli jotain sen takana on. Mutta nuo jutut eivät välttämättä helposti aukea ja tuolla ahdistuksen takana voi olla niin paljon kaikkea, että niiden tutkiminen voi alkaa ihan pelottaa. Kuitenkin psykoterapiassa ahdistukseen voi löytyä syyt tai ainakin keinot jolla se vähenee olemattomiin.
Lapset kasvavat hyvin paljon vanhepiensa kaltaiseksi. Samanlainen minäkin osaan olla niinkuin oma isäni. Ja samoja ongelmia minullakin on kuin isällä. Eli nuo käyttäytymismallit opitaan lapsena vanhemmilta ja sit ne on niin hyvin opittuja ettei niitä edes välttämättä tiedosta saati kyseenalaista. Minulla meni pitkään ennenkuin huomasin kuinka alistava ja empatiakyvytön minun isäni on. Kuinka hän alistaa häpeällä ja sanallisella agressiivisuudella. Sitä ennen pidin isääni todellakin maailman parhaimpana ihmisenä ja mietin, että mistä minun ahdistus nousee. En nyt sano että sulla juuri olisi samanlailla, mutta tuollaista mulla tuli mieleen tuosta sun kirjoittamisesta.
Toki myös geeneissä voi periytyä mutta nykypäivänä yleensä sivutetaan aika usein se kuinka paljon periytyy ihan opittuina käyttäytymismalleina.
Alkoholia mäkin välttelen. Tosin minulla ei ole mitään himoa alkoholiin eikä pitäisi olla pelkoa alkoholismiin. Mutta en vain välitä sitä juoda. Vaan hyvä se on jos säkin sitä pystyt välttelemään. Eipä viinalla kukaan onnelliseksi ole tullut. Ahdistukseen on olemassa tehokkaampiakin lääkkeitä.
Sit tietty ihan oma elämänkatsomus. Ajatteleeko, että on kiltti ja kohtelias ja rehellinen kaikille vai muistaako myös pitää omat puolensa. Helposti sitä vaan alistuu toisten tahtoon eikä muista, että itselläkin on oikeus ilmaista negatiivisiakin tunteitaan. Jos vaan koko ajan ajattelee toisia ihmisiä niin mitä sitten itsestä jää enää jäljelle. On vain sätkynukke.
No en tiedä sun elämänkatsomuksesta mutta minulle tuo on ollut joskus noin.
Historian ei kuitenkaan tarvi toistaa itseään. Omia käyttäytymismallejaan voi muuttaa, kunhan ne ensin tiedostaa. Yleensä herkkyydenkin takana on hyvin voimakkaita tunteita joihin sitten reagoi voimakkaasti.
Ja onneksi sinulla on mies tukemassa elämääsi se on jo tosi paljon:)