Voisko joku ehkä vähän auttaa tai kertoa mitä mun pitäisi tehdä..
Olen nuori äiti, minulla on lähemmäs kolmea vuotta vanha tyttö. Olen elänyt parisuhteessa miehen kanssa n. 1.5 v. Tämä mies ei ole lapsen isä.
Olen aina kaivannut elämääni miestä, kenen kanssa jos kaikki hyvin menee, solmitaan avioliitto ja mennään eteenpäin noin yleensä. Nyt 1.5 v jälkeen, tunnen että taas kerran olen tehnyt elämässäni virheen kun tutustuin tähän mieheen.
Ei hän puhu tulevaisuudesta, saatika perheen perustamisesta. Olen hänelle pelkkä tyttöystävä, vaikka hän sanoo että minua rakastaakin.
Yritän mielessäni selittää että hän ehkä epäröi tms.. mutta päivä toisensa jälkeen jatkuu ja menee eteenpäin ilman mitään muutosta.
Tämä asia on ollut minulle niin raskas, vanhat tapahtumat ovat lisänneet ahdistustani että tunnen en taaskaan kelvannut muuksi. Katson ihmisiä ympärilläni ja mietin mikä minussa on vikana?? Nykyisessä suhteessa ei ole mitään vikaa, en tiedä mikä on syy että tämä mies laittaa jarrua koko ajan.
Kaikista pahin asia on, että kun yritän puhua asiasta, hän sanoo että tietää minun mielipide ja käskee pitää suuni kiinni. Toisella hetkellä hän voi sanoa että rakastaa minua..
MInä en ymmärrä enää, enkä jaksa. Olen ahdistunut ja joskus tuntuu että tulen hulluksi.. lisäksi olen tuntenut pitkään masentuneisuutta hiljaa sisälläni. En uskalla puhua kenelläkään,,vaikka tietäisin että se auttaisi.
Minä en tiedä mitä tekisin, tuntuu että elän miehen kanssa joka on toisena päivänä ihana ja tunnen miten rakastan häntä ja toisena päivänä en tiedä kenen kanssa olen yhdessä,,kun hän käyttää minua kohtaan henkistä väkivaltaa kun koskee arinta asiaani sisimmässäni käskemällä pitää suuni kiinni kun puhun meidän yhteisestä elämästä.
Onko minä vai tämä mies hullu.. en tiedä enää mitä teen. Haluaisin vain lopettaa koko suhde, mutta pelkään niin koska minulla on tunteita tätä miestä kohtaa. Hän on ihan miesystävä mutta muuttuu silmänräpäyksessa hirviöksi, aina kun puhun avioliitosta tai siitä että tahtoisin olla muutakin kun tyttöystävä. EN tarkoita että täytyy juosta naimisiin, vaan sitä että molemmat voisi puhua tästä asiasta koska tarkoitusha pitäisi se olla kuitenkin!!
Jos joku jaksoi lukea, voitteko auttaa. Olen tosi poikki, tuntuu että en kohta enää omin avuin jaksa. Monta kertaa mielessäni on käynyt että hakeutuisin hoitoon jonnekin, tuntuu että tarvitsen kunnon apua. Olen kokenut elämässäni mónta raskasta asiaa, toivoin että vihdoin elämäni tulisi järjestykseen ja minä olin löytänyt miehen jolle olen nainen kokonaisuudessaan.Mutta epäonnistuin taas..
Olen nuori äiti, minulla on lähemmäs kolmea vuotta vanha tyttö. Olen elänyt parisuhteessa miehen kanssa n. 1.5 v. Tämä mies ei ole lapsen isä.
Olen aina kaivannut elämääni miestä, kenen kanssa jos kaikki hyvin menee, solmitaan avioliitto ja mennään eteenpäin noin yleensä. Nyt 1.5 v jälkeen, tunnen että taas kerran olen tehnyt elämässäni virheen kun tutustuin tähän mieheen.
Ei hän puhu tulevaisuudesta, saatika perheen perustamisesta. Olen hänelle pelkkä tyttöystävä, vaikka hän sanoo että minua rakastaakin.
Yritän mielessäni selittää että hän ehkä epäröi tms.. mutta päivä toisensa jälkeen jatkuu ja menee eteenpäin ilman mitään muutosta.
Tämä asia on ollut minulle niin raskas, vanhat tapahtumat ovat lisänneet ahdistustani että tunnen en taaskaan kelvannut muuksi. Katson ihmisiä ympärilläni ja mietin mikä minussa on vikana?? Nykyisessä suhteessa ei ole mitään vikaa, en tiedä mikä on syy että tämä mies laittaa jarrua koko ajan.
Kaikista pahin asia on, että kun yritän puhua asiasta, hän sanoo että tietää minun mielipide ja käskee pitää suuni kiinni. Toisella hetkellä hän voi sanoa että rakastaa minua..
MInä en ymmärrä enää, enkä jaksa. Olen ahdistunut ja joskus tuntuu että tulen hulluksi.. lisäksi olen tuntenut pitkään masentuneisuutta hiljaa sisälläni. En uskalla puhua kenelläkään,,vaikka tietäisin että se auttaisi.
Minä en tiedä mitä tekisin, tuntuu että elän miehen kanssa joka on toisena päivänä ihana ja tunnen miten rakastan häntä ja toisena päivänä en tiedä kenen kanssa olen yhdessä,,kun hän käyttää minua kohtaan henkistä väkivaltaa kun koskee arinta asiaani sisimmässäni käskemällä pitää suuni kiinni kun puhun meidän yhteisestä elämästä.
Onko minä vai tämä mies hullu.. en tiedä enää mitä teen. Haluaisin vain lopettaa koko suhde, mutta pelkään niin koska minulla on tunteita tätä miestä kohtaa. Hän on ihan miesystävä mutta muuttuu silmänräpäyksessa hirviöksi, aina kun puhun avioliitosta tai siitä että tahtoisin olla muutakin kun tyttöystävä. EN tarkoita että täytyy juosta naimisiin, vaan sitä että molemmat voisi puhua tästä asiasta koska tarkoitusha pitäisi se olla kuitenkin!!
Jos joku jaksoi lukea, voitteko auttaa. Olen tosi poikki, tuntuu että en kohta enää omin avuin jaksa. Monta kertaa mielessäni on käynyt että hakeutuisin hoitoon jonnekin, tuntuu että tarvitsen kunnon apua. Olen kokenut elämässäni mónta raskasta asiaa, toivoin että vihdoin elämäni tulisi järjestykseen ja minä olin löytänyt miehen jolle olen nainen kokonaisuudessaan.Mutta epäonnistuin taas..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Haluaisin kovasti auttaa mut vaikee on ulkopuolisen auttaa muutaku kertoa ite oma mielipidettään...
mielestäni teidän täytyy vain keskustella toisillenne siitä ja muistaa kuunnella kans mitä toinen ajattelee!! vaikka ite ajattelet noin mut voi olla et miehesi ajat.taas eritavoin.Sen takia tärkeintä on jutella siitä kerrot ROHKEESTI mitä ajattelet ja miltä sust tuntuu!Ja haluat kuunnella mikä sun miehesi kanta?Mitä hän ajattelee?
olette vast 1,5v.yhdessä ja teillä vahvat tunteet toisianne kohtaan :)Älä tee niin nopeita johtopäätöksiä
älä painosta miestäsi vaa koittakaa ymmärtää toisianne, useimmat miehet eivät ole vielä valmis sitoutumaan koska olen nähny paljon sen tapauksia et "yleensä mitä miehet pelkäävät eniten on sitoutuminen" !! Asiat on hyvä keskustella ja ymmärtää toisten kanta!Mut koita jaksella älä masennu kyllähän se siitä ja
HUOM...kyllähän sen ajan kuluessa saattaa tasaantua! :)
PÄRJÄILE!VOIMIA!!!!
hae vaan apua. se ei ainakaan haittaa mitään. sinulle on tapahtunut paljon ikäviä asioita ja jonkun terapeutin kanssa ne täytyy purkaa. ennen ei kunnon suhde helposti onnistu. miehestäsi en osaa sanoa, koska en tiedä enempää. ehkä hän vaan ei ymmärrä, tai sitten ei ole perheenperustajatyyppiä. jos jälkimmäinen, eli ei ole perheenperustajatyyppiä, kannattaa ehkä vielä etsiä sellaista miestä. niitäkin on paljon. sanoit olevasi vielä nuori. sinulla on aikaa hoitaa mielesi balanssiin ja vakiintua jonkun kivan sinulle sopivan miehen kanssa (ellei tämä ole sellainen). pidä itsesi naisena, eli älä anna kenenkään polkea! olet arvokas ja tiedät sen.
olen itse kokenut kauheita myös ja taistellut tässä elämässä paljon. olen joutunut tunnustamaan voimani heikenneen ja hakenut apua. niin sinunkin kannatta tehdä, sillä "harva meistä on rautaa". semmoisen asian vielä sanon tähän loppuun, että - joka ei ole nähnyt varjoa, ei voi nähdä valoa. eli kurjuuden jälkeen osaa arvostaa pientäkin hyvää ja näin elämästä tulee vaikeuksien jälkeen yhtä juhlaa. tee rohkeasti asioita, jotka sydän sanoo oikeiksi. sydämesi on viisas- se tietää:)
pohtia todella mitä haluat elämältäsi ja mikä olisi sinulle ja lapselle kaikkein parasta.
Jos olet tyytyväinen suhteesi muuten niin anna olla koko tulevaisuuden ajatteleminen toistaiseksi. Kyllä asioilla on ajan kanssa tapana loksahtaa paikalleen.
Mutta jos et ole täysin tyytyväinen parisuhteeseesi niin mieti onko se sellainen jota haluat loppuelämäksesi. Ei riitä että toinen sanoo rakastavansa vaan teot sen kertoo.
Jaksamista sinulle ja lapsellesi!
Hei, jos tunteista juttelu ei luonnistu ei kandee mennä naimisiin eikä kyllä edes jatkaa yhdessä oloakaan, mutta kandee sitä opetella, sitten kun se onnistuu , jaatte oikeasti toisianne ja voisitte harkita sitä vakavampaa suhdetta jos se vielä sitten kiinostaa...
siltä, että teitä ei ole luotu toisillenne.Puhumattomuus on yksi seikka , mikä pistää mietityttämään.Mielestäni ei kannata jatkaa, jos mies sanoo noinkin pahasti ja ei puhu tulevaisuudesta mitään.Silloin sillä miehellä ei ole kuvitelmissaan tulevaisuutta sinun kanssasi.Olet ilmeisesti itsestäänselvyys sille miehelle.Parisyhdetta hoidetaan ja yhdessä.
Minusta tuntuu, että ymmärrän tilanteesi.
Mulla itselläni on pieni lapsi edellisestä suhteesta.
Tuossa suhteessa tunsin hyvin paljon samantapaisia tuntemuksia kuin sinä: mies sanoi rakastavansa, mutta hänen käytöksensä oli välistä niin alentavaa ja loukkaavaa, että tunsin todellakin olevani yksin suhteessa. Hän oli mukava, suora, ja poikamaisen veikeä, eloisa, fiksu, itsevarma ja juuri se minuun tekikin vaikutuksen. Olen ollut "kiltti tyttö" aina, haaveillut perheestä, avioliitosta, rakkaudesta, joka kantaa ja kypsyy läpielämän.
Ennen kuin tapasin tämän miehen, olin hyvin yksinäinen ja pelokas (koulussa kiusattukin koko yläasteen, koska olin niin hiljainen ja epävarma: lapsi ilman tukea, ymmärtämystä. Vain häpeää, pelkoa epävarmuutta, epätietoisuutta, epäluuloa..). Kun lähdin tämän miehen matkaan, joka "näki" minut, sanoi minua niin kauniiksi, hemmotteli ja vei minua jokapaikkaan.. Se kai riitti minulle. Kuitenkin pian aloin huomaamaan kääntöpuolen, ja tulin surulliseksi, koska kaikki tuntui olevan liian pintapuolista.
Kun asuin hänen luonaan, hän oli välistä varsinainen tyranni. Mutta en halunnut antaa periksi: uskoin, että hän voi muuttua, kun olen hänelle hyvä, uskollinen, ja jaksan perustella omia näkökantojani, jotka edustaa "pehmeämpiä arvoja". Olisihan hän mennyt naimisiinkin minun kanssani, melkein heti kun tavattiin, mutten suostunut, koska tiesin sen olevan "valheellista." Omat vanhempani olivat hieman epäluuloisia suhteen laadusta, mutta antoivat täyden tuen, vaikkakin ilmassa oli puhumattomia kysymyksiä hänen toimistaan.
Lapsi syntyi, kummankin toiveesta.
Mun ongelmani on ollut se, etten ole pystynyt pitämään puoliani tarpeeksi hyvin, en ole uskaltanut, ja olen pitänyt itseäni "toisarvoisena" muihin nähden.
Ehkä sulla on samoin ? Ja jos olet kokenut tulleesi torjutuksi kerta toisen jälkeen, olet kiitollinen pienestä. Mutta se ei riitä. Koska olet surullinen. Sinä ansaitset juuri sen, mistä olet haaveillutkin.
Lopulta kuitenkin suhde kävi mulle niin ylivoimaiseksi, että muutimme lapsemme kanssa pois. Tapailimme vielä uudestaan jonkun aikaa, mutta kasvoimme erillemme. Loppujen lopuksi kävi niin, että mies "unohti" lapsensa, eli ei halua olla missään tekemisissä kanssamme. Ei siis missään. Olen sen nyt hyväksynyt, eikä lapsikaan siitä ole kärsinyt. Tyttäreni ja minun suhde on avoin, ja itse haluan sellaisena sen pysyvän, ja kehittyvän: hän voi aina puhua minulle kaikesta (toisin kuin minä oman äitini kanssa. Hän on hyvä äiti, mutta puhuminen rakkausasioista yms. ei onnistu, hän ei osaa.)
Nykyisin meillä on ihana mieskaveri. Mutta tunnistan itsessäni samaa toistoa: pelkoa yksinjäämisestä.
Sinulle vielä haluaisin sanoa: Luulen, että elämästänne puuttuu huumoria ?
Huumori on ihmeellinen viomavara, koitapa tuoda sitä enemmän suhteessanne esiin. Teidän pitäisi voida nauraa yhdessä, pitää hauskaa, kaikki kolme. Kun ilmapiiri keventyy, se auttaa monessa asiassa. :)