Reilu viisi vuotta sitten nielin ylpeyteni, mikä kostautuu minulle vielä tälläkin hetkellä.
Olin seurustellut poikaystäväni kanssa silloin reilu puoli vuotta, kun hänen ex-tyttöystävänsä vielä roikkui kuvioissa mukana. Tiesin hänen käyttäytyvän väärin ja yrittävän tuhota suhteemme, mutta poikaystäväni ei sitä nähnyt vaan yritti korjata heidän välinsä.
Eräänä viikonloppuna poikaystäväni ex sai sitten suostuteltua poikaystäväni kahville, jotta he voivat keskustella asioista, tietenkin pidin asiaa vääränä, koska tiesin mitä hän yrittää. Riitelimme aiheesta koko illan ja lähes koko yön, nukkumaan mentyämme kuitenkin otin hänet viereeni ja pidin lähellä koko yön. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ylpeyteni nielin. Kuitenkin ainoa asia mitä poikaystäväni teki oli se, että hän kuvaanollisesti sylki naamalleni.
Hetki tämän jälkeen poikaystäväni tajusi mitä hänen exänsä yrittää ja katkaisi häneen lopullisesti välit, niin ainakin luulin.
Tämän jälkeen en osaa enää niellä ylpeyttäni, en ymmärrä miten tällainen asia voi vaikuttaa vieläkin tunteisiini ja elämääni näin paljon. En osaa lohduttaa, minusta on tullut lähes tunteeton. Olen mieluummin poikaystävälleni ilkeä ja nokkava, kuin rakastava ja läheinen. Olen mieluummin omissa oloissani kuin hänen lähellään.
En haluaisi olla tällainen, mutta silti olen. Peittelen tunteitani, itseasiassa en tunne mitään. Vain jonkintasoista vihaa ja katkeruutta. Pelkään, että katkeroidun vielä enemmän.
Rakastan häntä, mutta jonain hetkinä en tunne häntä kohtaan mitään. Haluan olla hänen kanssaan, mutta silti en. Hän on minulle täydellinen mies ja tiedän etten parempaa löytäisi, silti kohtelen häntä kuin roskaa. Vain ja ainoastaan sen takia, että kerran ylpeyteni nielin ja sain paskaa niskaani.
Hetkittäin tuntuu, että kummallekin olis parempi lopettaa suhde, silti kumpikaan ei sitä halua. Hetkittäinen kaikki näyttää paremmalta, kunnes kaikki taas menee päin helvettiä ja on kuin mikään ei ikinä olisikaan ollut hyvin.
Haluasin taas olla kuin muutkin, tuntea rakkautta ja halua olla toisen lähellä, mutta tämä helvetin ylpeys ei anna minun taipua...
Olin seurustellut poikaystäväni kanssa silloin reilu puoli vuotta, kun hänen ex-tyttöystävänsä vielä roikkui kuvioissa mukana. Tiesin hänen käyttäytyvän väärin ja yrittävän tuhota suhteemme, mutta poikaystäväni ei sitä nähnyt vaan yritti korjata heidän välinsä.
Eräänä viikonloppuna poikaystäväni ex sai sitten suostuteltua poikaystäväni kahville, jotta he voivat keskustella asioista, tietenkin pidin asiaa vääränä, koska tiesin mitä hän yrittää. Riitelimme aiheesta koko illan ja lähes koko yön, nukkumaan mentyämme kuitenkin otin hänet viereeni ja pidin lähellä koko yön. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ylpeyteni nielin. Kuitenkin ainoa asia mitä poikaystäväni teki oli se, että hän kuvaanollisesti sylki naamalleni.
Hetki tämän jälkeen poikaystäväni tajusi mitä hänen exänsä yrittää ja katkaisi häneen lopullisesti välit, niin ainakin luulin.
Tämän jälkeen en osaa enää niellä ylpeyttäni, en ymmärrä miten tällainen asia voi vaikuttaa vieläkin tunteisiini ja elämääni näin paljon. En osaa lohduttaa, minusta on tullut lähes tunteeton. Olen mieluummin poikaystävälleni ilkeä ja nokkava, kuin rakastava ja läheinen. Olen mieluummin omissa oloissani kuin hänen lähellään.
En haluaisi olla tällainen, mutta silti olen. Peittelen tunteitani, itseasiassa en tunne mitään. Vain jonkintasoista vihaa ja katkeruutta. Pelkään, että katkeroidun vielä enemmän.
Rakastan häntä, mutta jonain hetkinä en tunne häntä kohtaan mitään. Haluan olla hänen kanssaan, mutta silti en. Hän on minulle täydellinen mies ja tiedän etten parempaa löytäisi, silti kohtelen häntä kuin roskaa. Vain ja ainoastaan sen takia, että kerran ylpeyteni nielin ja sain paskaa niskaani.
Hetkittäin tuntuu, että kummallekin olis parempi lopettaa suhde, silti kumpikaan ei sitä halua. Hetkittäinen kaikki näyttää paremmalta, kunnes kaikki taas menee päin helvettiä ja on kuin mikään ei ikinä olisikaan ollut hyvin.
Haluasin taas olla kuin muutkin, tuntea rakkautta ja halua olla toisen lähellä, mutta tämä helvetin ylpeys ei anna minun taipua...
Vastaukset 3
Vanhimmat
mitä sinä siinä miehessä vielä roikut. Syöt vain ittees sisältä. Sinusta tulee vain katkera nainen...elämä on...joskus vaikeeaa
Kiitos vaan vastauksestasi, tosiaan ihan tätä en ajanut takaa, olen kyllä tarpeeksi aikuinen päättämään kenen kanssa olen ja mistä syistä. En siihen tarvitse ulkopuolisten "käskyjä" tai neuvoja jättää. Vaikkakin elämä on joskus vaikeaa, ei se silti pitäisi jokaiseen vastoinkäymiseen kaatua.
Kuten sanoin, mieheni on täydellinen ja ainoa ongelmani on ylpeys ja sen kanssa eläminen.
Tarkoitin lähinnä sitä, että miten ylpeys voi olla niin vaikeaa niellä ja miten yksikin pieni asia on ajanut minut tällaiseen tilanteeseen? Tuskinpa kenelläkään on mitään suoraa tai edes epäsuoraa vastausta.
En "roikkuisi" tällaisessa tilanteessa, jollen todellakin haluisi siihen parannusta ja elää mieheni kanssa onnellisena, ehkä jopa loppuelämääni. Haluan niin päästä tämän tilanteen ohi ja yli, ehkä se ei sieltä helpoimmasta päästä mene, mutta vaikka sitten vaikeamman kautta. En täällä kirjoittaisi, mikäli ainoa järkevä vaihtoehto olisi pistää suhde poikki.
Haluan viimeiseen asti säilyttää suhteemme ja elää onnellisena, aika näyttää pääseekö tämän tilanteen yli ja ympäri vai ei.
nielit silloin ylpeytesi, koska uskoit, että siitä on hyötyä teidän suhteellenne ja sitä kautta myös sinulle.
nyt haluat pitää pääsi ja pysyä ylpeä, koska uskot, että siitä on hyötyä sinulle, Mutta se mitä ilm. tässä haetkin; onko siitä hyötyä suhteelle?
mitä luulet? sinä jos kuka sen itse tiedät. se heijastuu kyllä arkielämään. onko se aiheuttanut pahaa mieltä välillenne? ovatko asiat hyvin näin, ehkä jopa paremmin?
en sano mitään. itse sen tietää. halusin vain antaa pieniä sanoja, jotta ajattelisit asiaa. oikein todella ajattelisit sen kaikin puolin, itsesi ja suhteesi kannalta.