Kyselisin ajatuksia ja tunnelmia lähinnä niiltä, jotka ovat kuntoutustuella/työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Itse olen pitänyt hyvänä sitä, että tulot ovat säännölliset, vaikkakin pienet, ja ettei tarvitse käydä työkkärissä kidutettavana.
Mutta joskus ahdistaa, kun on vielä niin nuori ja ihmiset kyselevät, mitä teen ja millä oikein elän, kun en ole töissä. Tulee sellainen olo kuin olisi joku pinnari ja siivellä eläjä. Käytännössä kuitenkin on niin, etten jaksaisi käydä töissä, vaan se lopahtaisi pariin päivään. On hirveän vaikea hyväksyä jaksamattomuuttaan. Työtä lukuun ottamatta sitä yrittää ohjelmoida aikansa kuin olisi terve ja jatkuvasti pettyy ja ahdistuu, kun kaikki meneekin pieleen.
Kaikille en viitsisi kertoa sairaudestani, koska se on niin leimaava. Jotkut pystyvät siihen mallikkaasti. Minä en.
Mutta joskus ahdistaa, kun on vielä niin nuori ja ihmiset kyselevät, mitä teen ja millä oikein elän, kun en ole töissä. Tulee sellainen olo kuin olisi joku pinnari ja siivellä eläjä. Käytännössä kuitenkin on niin, etten jaksaisi käydä töissä, vaan se lopahtaisi pariin päivään. On hirveän vaikea hyväksyä jaksamattomuuttaan. Työtä lukuun ottamatta sitä yrittää ohjelmoida aikansa kuin olisi terve ja jatkuvasti pettyy ja ahdistuu, kun kaikki meneekin pieleen.
Kaikille en viitsisi kertoa sairaudestani, koska se on niin leimaava. Jotkut pystyvät siihen mallikkaasti. Minä en.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juu sama ongelma tässä itsellä ja tosi vaikeaa on keksiä hyviä selityksiä, kun joku asiasta kyselee. Tämä ei liene tervehtymistä ajatellen hyvä neuvo, mutta olen suoraan valehdellut sairastavani vaikkapa jotain vaikeaa migreeniä ja olevani siitä syystä kuntoutustuella. Uppoaa kuin lämmin veitsi voihin, eikä puolitutuille kaikkea tarvitse lähteä selittelemäänkään.
Ja itseään kannattaa säästää ymmärtämättömien ihmisten tuomitsemisilta, koska jotkut ajattelevat masentuneen ihmisen olevan vain laiska. Hyvänä esimerkkinä omat siskoni!
Äläkä sinä pohdi tulevaisuuttasi liian tarkasti, masennuksesta toipuminen kestää aikansa ja jos on oikein onnekas, voi kenties toipua lähes normaaliin kuntoon. Ja jos ei, se on sitten sellainen elämä ja sitä sitten eletään niin hyvin kuin kyetään. Eiks juu?
Onhan se tietysti vähän hassua, että tilastojen mukaan masennuksen takia ollaan poissa työelämästä ja syödään mielialalääkkeitä, mutta elävässä elämässä tapaa vain näitä fyysisesti sairaita. Masennuksesta voi kertoa korkeintaan vasta jos siitä on parantunut.
Pahimpina masennusjaksoina en pysty sanomaankaan sanaa "masentunut". Enkä paljon muutakaan.
Luin viestinne ja tutulta tuntuu jutut. Olen eläkkeellä masennuksen ja paniikkihäiriön vuoksi nyt neljättä vuotta.
Joo ja kannattaakin kait aloittaa harjoittelut sarjassa valkoisia valheita. Eihän sitä kaikkea kerro puolitutut omistakaan asioista.;)
Hyvinä päivinä joku voi ihmetellä mitä tuo ihminen eläkkeellä tekee huonona menevät mykäksi koska eivät tunnu ymmärtävän taudinkuvaa vaikka rautalangasta vääntäisi.
Olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia muiden "nuorempana" eläkkeelle päässeiden kanssa vaikka omassa yhteisössä.
http://groups.msn.com/nuoretelkalaiset
(vaatii kirjautumisen)