Mulla on ollut paniikkihäiriöön viittaavia oireita vasta pari viikkoa ja mietin onko muilla ollut yhtään samanlaisia oireita...
Mulle ei tule oireita mistään tietystä ahdistavasta tilanteesta, vaan mua ahdistaa kuolema. Vaikka kuolema on luonnollinen asia, asia on yhtäkkiä alkanut vaivaamaan mua. Pelottaa, että elämä jotenkin hujahtaa hetkessä ohitse, enkä ehdi tehdä mitään mitä olen aikonut, ja pian jo kuolen. Tuntuu, että aika menee kamalan nopeaa. Kellot ja kalenterit ahdistavat, samoin vanhat ihmiset, joilla on kuolema lähellä. En kuitenkaan välttele tai pelkää mitään tilanteita ainakaan vielä tässä vaiheessa.
Kävin lääkärissä oudon olon takia (pelkäsin, että olen saamassa aivohalvauksen tms. kamalaa tai olen tulossa hulluksi, kasvoista meni yhtäkkiä tunto), mutta mitään ei löytynyt, lääkäri epäili kyseessä olevan paniikkikohtaus.
Takana on stressaava työrupeama, joka ehkä olisi saattanut laukaista tämän "häiriön", mutta toisaalta olen jo ollut kuukauden lomalla ilman huolen häivää.
Ahdistavat ajatuksen alkoivat ihan yllättäen ilman mitään erityistä syytä. Välissä on lähes normaali olo ja välissä taas olo on epätodellinen, väliin taas ahdistava ja epätoivoinen. Varsinaisia fyysisiä oireita ei ole tullut sen jälkeen kun kävin lääkärissä.
Olisin äärimmäisen kiitollinen, jos joku osaisi auttaa sen suhteen, onko tämä "tavallista" paniiikkihäiriötä vai jotain ihan muuta... Pääsen käymään psykologilla vasta syksyllä.
Mulle ei tule oireita mistään tietystä ahdistavasta tilanteesta, vaan mua ahdistaa kuolema. Vaikka kuolema on luonnollinen asia, asia on yhtäkkiä alkanut vaivaamaan mua. Pelottaa, että elämä jotenkin hujahtaa hetkessä ohitse, enkä ehdi tehdä mitään mitä olen aikonut, ja pian jo kuolen. Tuntuu, että aika menee kamalan nopeaa. Kellot ja kalenterit ahdistavat, samoin vanhat ihmiset, joilla on kuolema lähellä. En kuitenkaan välttele tai pelkää mitään tilanteita ainakaan vielä tässä vaiheessa.
Kävin lääkärissä oudon olon takia (pelkäsin, että olen saamassa aivohalvauksen tms. kamalaa tai olen tulossa hulluksi, kasvoista meni yhtäkkiä tunto), mutta mitään ei löytynyt, lääkäri epäili kyseessä olevan paniikkikohtaus.
Takana on stressaava työrupeama, joka ehkä olisi saattanut laukaista tämän "häiriön", mutta toisaalta olen jo ollut kuukauden lomalla ilman huolen häivää.
Ahdistavat ajatuksen alkoivat ihan yllättäen ilman mitään erityistä syytä. Välissä on lähes normaali olo ja välissä taas olo on epätodellinen, väliin taas ahdistava ja epätoivoinen. Varsinaisia fyysisiä oireita ei ole tullut sen jälkeen kun kävin lääkärissä.
Olisin äärimmäisen kiitollinen, jos joku osaisi auttaa sen suhteen, onko tämä "tavallista" paniiikkihäiriötä vai jotain ihan muuta... Pääsen käymään psykologilla vasta syksyllä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mä oon lueskellut täällä viestejä ja huomannut, että monia ahdistaa esim. ulos meneminen tai vieraitten ihmisten kohtaaminen. Mulla ei ole mitään tuommoisia pelkoja tai erityisiä ahdistavia tilanteita... Ainut mikä tulee mieleen on tukehtumisen pelko, kun nielen jotain tabletteja. Lisäksi tämä oireilu ei ole mitään muutaman minuutin kohtauksia vaan jatkuvaa epätodellista tai muuten ahdistavaa oloa... Mitään harhoja mulla ei kuitenkaan ole.
joo tuo muistihäiriö juttu on tuttua, luulin ensin että se johtuu lääkkeistä mitä syön eli Optipar. monesti vi tuttaa oikeen ku ei muista että oliko se 2 vai 3 päivää ku kävin siellä ja siellä vaikka kuin yrittää pinnistellä, sitten siitäki ahdistuu jonku verran. oon kärsiny tästä paniikki helvetistä jo pari vuotta ja semmosia oireita tullu mitä ei voi käsittää. tuntuu että eihän ne liity mitenkään panikkiin/häiriöön. oon alkanu jutteleen itelleni ja vastailemaan omiin kysymyksiin niinku eri ihmisenä (kuulostaa varmaan hauskalta mutta minusta pelottavaa ja ahdistavaa) oireita on häiriön alkamisen jälkeen ilmaantunu kymmeniä uusia. ihmisten ilmoilla en yleensä saa pahaa kohtausta vaan pystyn jotenki sinnitteleen sen kans jopa pariki tuntia silmät verestäen verenpaineen nousun johdosta, mutta yksin kotona pitää liikkua ja käydä peilin eessä muka kampaan tukkaa koko ajan ettei ahdistu ja laukase kohtausta. pari kertaa joutunu ennen lääkitystä soittaa ambulanssi itelle ku kouristelin tyynyllä tukehduttamis tunteen ynnä muun sekoamisen johdosta. huusin vaan ensihoitajille että MITÄ TÄÄ ON. OTTAKAA TÄÄ MUSTA POIS MÄÄ SEKOAN puuromaisella äänellä. nää uudet oireet ei oo niin pahoja enää ku alussa oli mutta omituisempia jotenki. varmaan tää kuuma kesäki lisää tätä mun tuskasuutta, semmonen outo tuskasuuden ja kaipuun sekotus. monesti tuntuu että pää ja muu keho on erillinen yksikkö, ihan niinku kattos jonku muun kehoa jota pystyy ite liikuttaan. sitten iskee se kotrollin menettämisen pelko. ei kehtaa sanoa kavereillekaan että nyt voisitte laittaa mut lepositeisiin ku en kohta hallitte ittee, varmaan naurasivat kippurassa. onhan nämä kieltämättä hassujakin mutta mieluummin ilman näitä. toista silmää alkanu vääntään vinoon johtuen tuskasuudesta, niskat on ollu 3 viikkoa betonia ja kipeenä, tiukka panta päässä parisen viikkoa. mä niin rakastan tätä panikkihäiriötä. ei voi olla ku katkera että tämän kans joutuu elämään. oon jo hyväksyny tämän osaksi elämääni. on mulle opetettu lapsesta asti ettei elämä ole aina niin helppoa mutta hei joku kohtuus kuitenki pitäs olla, monesti punninnu elämän hyviä asioita pahojen kans niin aina paskaa ollu enemmän mutta sinnitellään kohtalotoverit.
Minä olen itsekin ajatellut usein samoin kuin sinä. Tuntuu että paniikkihäiriö vie kaiken kivan ja elämä menee vaan äkkiä läpi ilman mukavia hetkiä. Tämä on ihan kamalaa ajatella näin, mutta joskus ajattelen samoin. Oma paniikkihäiriöni kyllä erottuu tosta sun jutusta niin että itse kyllä pelkään mennä kauppoihin yms. täynnä ihmisiä oleviin paikkoihin. Voimia sinulle jo uskon että psykologilla käynnit sitten auttavat. Se auttaa aina kun saa ammattiihmisen suusta kuulla että ei ole mitään hätää... :) Kyllä se siitä ja voimia sinulle! :)
Kiitos kovasti vastauksistanne...
Tänään oli taas hetken normaali ja hyvä olo ja sitten mieleeni hiipi taas ahdistus kuolemasta ja siitä, etten tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu...
Tämä on todella ahdistavaa, sillä kukaan ei tiedä sitä, joten järjen puhuminen minulle tuskin auttaa.
Oletteko te muut ajatelleet tuollaisia asioita, miten te tulette toimeen noitten pelottavien ajatusten kanssa?
Erikoisinta tässä on se, että ennen olen ennenkin tottakai ollut tietoinen kuolemastani, mutta olen suhtautunut asiaan normaalisti ja rauhallisesti, niinkuin kai kuuluukin. Ihan kuin olisi yhtäkkiä kokenut jonkinlaisen "valaistuksen" ja tajunnut, miten ahdistava tämä asia todella on.
Sinänsä ihan mukavaa, että ei tarvitse vältellä mitään erityisiä tilanteita, mutta toisaalta paniikkikohtaus on kaikkialla läsnä, mikä on todella pelottavaa ja ahdistavaa. Onneksi liikunta auttaa jonkin verran... Tällä menolla olen kyllä syksyyn mennessä teräskunnossa :D
kyllä. itselläni puoli vuotta ollut paniikkihäiriö ja alussa fyysiset oireet,nyt lääkitys päällä ja enemmän henkistä ahdistusta.mulla on sama tunne kuin sulla tuosta ajasta.minun mielestä sinulla on paniikkihäiriö
samanlainen ongelma itsellä. Kuolema ahdistaa niin mielettömästi ja sehän on periaatteessa kaikkialla läsnä, voi tulla kenelle tahansa milloin tahansa. Olen samassa veneessä sun kanssa, pohdin, et onko mulla ph vai joku muu, esim. yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Tää on tosi raastavaa. Ahdistunut olo on pahinta mitätidän. Kamalainta on että kuolemaa ei pääse pakoon, ei voi välttää, se tulee joskus. Ja mitä sen jälkeen on? Pelottaa kuolla yksin, joutua eroon kaikista rakkaistaan ja joutua mullan alle arkkuun mätänemään. AHDISTAA todella.
Halusin kirjoittaa että tiedät, et on olemassa joku muukin, jolla sama onglma.Ymmärrän sinua ja tiedän mitä helvettiä käyt läpi. Et ole yksin. Olen itse tavallinen nuori nainen. Elämä kaikinpuolin kunnossa...vaan ahdistusta en pääse pakoon ja hillitöntä kuoleman pelkoa.
Tsemppiä sulle! Itse olen ajatelut hakea apua, sillä omin nokkineni en taida tästä yli päästä.
Uskon et aurinko paistaa vielä meillekin!
...että ei ole ainakaan yksin, vaikka toisaalta olen pahoillani kun sullakin on sama ongelma :(
Välissä tulee sellaisiakin ajatuksia että ei tää ookkaan paniikkihäriötä vaan olen vain vihdoin sisäistänyt mikä kohtalo minua odottaa ja olen ainut ihminen, joka sen tietää ja ymmärtää todella... Välissä taas tuntuu kuin olisin ihan yksin koko universumissa ja olisin vian kuvitellut koko ympäröivän maailman. Nämä on siis vaan kauhuajatuksia, ei mitään harhoja todellakaan...
Sosiaalisia tilanteitahan voi välttää, jolloin on edes jossain "turvassa", nyt ei voi tietää koska se ahdistuskohtaus tulee ja on jotenkin niin turvaton olo kokoajan... Onneksi tänään on taas ollut parempi olo, se antaa ihmeesti voimia kun välillä on ihan "normaali" olo...
Mullakin on elämä ihan kunnossa, viimeaikoina on tosin ollut stressiä paristakin asiasta ja se on saattanut laukaista tämän. Toivon, että niin on ja olo helpottuu kun pääsen juttelemaan psykologille...
Kyllä se tästä, tsemppiä sullekin ja kiitos kun jaoit tämän kanssani :)
edelleen...
Se on totta, et eipä tätä kokemusta toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Vaan silti tuntuu myös rauhoittavalta kuulla, et on muitakin samassa tilanteessa olevia.
Mulla kans tänään hieman parempi päivä, mikä antaa todella voimia eteenpäin.
Pystyn samaistumaan myös tohon yksinäisyyden tunteeseen josta kirjoitit. On niin perusturvaton ja yksinäinen olo silloin kun ahdistus painaa kovaa päälle.
Samaten aika stressaava vuosi töissä mullakin takana, mut nautin työstäni ja arki on parasta mitä tiedän. Joskus tuntuukin et lomat ja varsinkin sunnuntaipäivät ahdistavat......
Olis kiva kuulla miten asiat osaltasi alkavat järjestyä kun saat apua. Eli jos vain viitsit, niin kirjoitahan syksyn mittaan tälle palstalle, miten solmut ovat lähteneet aukeemaan. Voisin itse tehdä samoin.
Tsemppiä! Tästä selvitään kyllä! :) :)
Joo lupaan kirjoitella... Varmaan syksyllä muutenkin asiat on paremmin kun saa taas muuta ajateltavaa. On se kumma juttu kun on ihmisiä kuten minä, jotka ei millää osaa rauhoittua lomalla vaikka sitä aina odottaa niin innolla :D tämä on kyllä kaiken huippu...
Rauhoittaa ajatella, että ei ole yksin tässä tilanteessa, ja tämä on tosiaan psyykkinen häiriö, josta voi parantua, ja normaalisti kai parantuukin...
Voimia sullekin ja yritetään nauttia kesästä ja lomasta, vaikka se koville ottaisikin =)
Mula on kans se kuolemanpelko... Ja se on kyllä todella inhottavaa ko välissä ei pysty muuta aatteleen ko kuolemaa ja sit alkaa ahdistamaan kauheesti ja pelottaa...
Kai se on vaan sitä et on niin kova halu elää vielä. Mä sain vissiin tän pelon ko mun kaveri kuoli yli vuosi sitten. Kai sitä alko pelkään et mitä jos mäkin kuolen nuorena.
Täytyy vaan toivoo et sitä joku päivä hyväksyis sen asia et kaikki me kuollaan joskus, mut toivotaan et eletään kuiten hyvä ja pitkä elämä =)
Kohtaukst alko siitä kun puolitoista kuukautta ennen ekaa kohtausta muutin pois kotoa koiria hoitamaan, olin työharjoittelussa silloin ja tiesin että jään työttömäksi. Valmistuin siis juuri ammattiin. Nuo seikat riittivät ensimmäiseen kohtaukseen, koska nuo olivat sellaisia asioita joista stressasin aika paljon.
Eli pointti oli se, että ensimmäinen kohatus voi tulla viikkojakin "myöhässä".
hei minulla on myös paniikki häiriö ja olen löytänyt yhden sivun josta sinullekin voisi olla hyötyä http://www.introspekt.fi/artikkelit/paniikki2.html
jep jep, toi kuolema -juttu on mullekin melko tuttu. oon koko elämän kärsiny jostain ahdistavasta pelosta/melankoliasta, nykyään masennuksesta ahdistuneisuushäiriöstä (mulla on kuulemma sekoitus monia erilaisia ahdistuneisuushäiriöitä). koko ajan siis jotain ongelmaa, se on kai synnynnäistä. on ollu klaustrofobiaa, oksennusfobiaa, sairauksien pelkoa ym koko lapsuuden ja nuoruuden. oli toi kuolemanpelkoki vähän pienempänä, mut se oli semmonen et pelkäsin vanhempien ym rakkaiden kuolemaa. joka tapauksessa tajusin samalla tavalla yhtäkkiä, siis kirjaimellisesti yhtenä iltana että mitä kuolema tarkottaa. oireet tuli joskus niin voimakkaina et oli lihaskouristuksia jaloissa ja koko kehossa. melko rankkaa oli.. mut meni ohi, kesti n.1-1,5 vuotta. terapiassa kävin, en tiedä auttoko. eli siis voin taata että on hyvinkin mahdollista että voimakaskin häiriötila, tässä tapauksessa toi kuolemanpelko, voi mennä totaalisen ohi!
inhottavaa tässä pelkojen jatkumossa on se ettei siihen varsinaisesti auta mikään hoito. käyn tällä hetkellä kognitiivisessa psykoterapiassa, oon syöny kahta erilaista lääkettä mut mieliala ei vaan kohoa ja on kaikkia kummia oireita. en ymmärrä miten voi yks ihminen olla tuomittu elää tälläsen häiriöjatkumon kanssa, ei yhtään tervettä vuotta vielä tainnu elämässä olla! ei yhtään sellasta hetkeä etteikö olis kärsiny jostain pelosta, masennuksesta tms..käsittämätöntä..ja vasta 19 vuotta takana.. mutta on niitä hyviäkin päiviä paljon, ja toivon et pääset joksus pelostas yli! voin antaa vinkiks sen mitä olen itse tässä vuosien varrella oppinut pelkojen käsittelemisestä: mitä enemmän käytät aikaa pelkos miettimiseen ja prosessoimiseen, sen nopeemmin pääset siitä eroon. kun mitä tahansa pelkoa pyörittelee tarpeeks kauan päässään, siihen alkaa tulla järkeä ja siitä pystyy ottaa vallan. kyllä sä pärjäät :)! niin minäkin oon pärjänny! kaikkeen tottuu. ite oon oppinu nauramaankin kaikille näille typerille ja surrealistisille oireille joita tulee. ja koska tää mun ongelma on synnynnäinen ja sisäänrakennettu ja myöskin auttaa luovissa projekteissa (harrastan taiteen tekemistä ja ammennan hyvin usein aiheita olotiloistani), en varmaan pystyis enää elää ilman sitä! kummallista mutta totta.
Minulla on ollut useiden vuosia ajan epässäännöllisesti toistuvia kohtauksia jotka tulevat lähes aina illalla, nukkumaan mennessä. Alan ajatella maailmaa ja sen menoa, maailmankaikkeutta, itseäni tässä kaikessa, tajuan koko maapallon olemaatomuuden, oman itseni mitättömyyden tässä kaikessa ja yhtäkkiä normaali tila päässä muuttuu paniikiksi. Ikäänkuin "näkisi pidemmälle", koen hahmottavani asioita joita ei ole ihimisen tarkoitus nähdä, kokonaisuuden jota ihmisten aivo ei pysty käsittelemään. Nämä tilat toistuvat usein rankan ja stressaavan työrupeaman seurauksena (niin ainakin uskon). Tila saa aikaan minussa silmittömän paniikin, pomppaan pystyyn ravistelen päätäni yritän karistaa ajatuksen päästäni kohdistamalla huomioni johonkin arkiseen. Olotila irtoaa hetkessä mutta jättää erittäin epämiellyttävän tunteen jäljelle. Koska koen nähneeni asioiden todellisen puolen painaa ajatus pitkään mieltä. Vasta ajan kanssa se unohtuu ja palaa taas jossain tilanteessa kun esim on puhuttu jostakin kuolemaan liityvästä.
Aloin saada näitä kohtauksia n 26 vuotiaana tehdessäni paljon töitä ja asuessani yksin. Olen nyt 32 ja perheellinen.
Mielestäni tämä ei vaikuttanut normaalilta paniikkihäiriöltä (en esim pelkää mennä nukkumaan) mutta johonkin psyykkiseen häikkään tämä kyllä viittaa. En ole käynyt lääkärissä vielä.