Tuolta aiemmasta keskustelusta jäi kaivamaan mieltä, kun täälläkin näitä äiti ihmisiä liikkuu, se että äidin rakkaus olisi automaatio.
Ensimmäinen kysymys on se, että miten tämä liittyy aborttiin? Siksi, että itse en uskaltaisi enkä alkaisi tekemään vaikka olisin rohkeampikin, riskillä vahinko lasta. Siis jos ei ole minkäänlaista halua alkaa äidiksi tai tunne mitään suurta lapsia kohtaan. Onko silloin abortti vai syntyykö ne suuret tunteet sen lapsen mukana varmasti..
Oma rakkauteni täytyy ansaita, sen tiedän, mikään ei ole saanut minua rakastumaan itseensä vain olemalla olemassa. Kun en ole vauvaihminen, niin vauvat eivät osaa tehdä mitään sellaista joka saisi minut rakastumaan, mutrustelu ja söpöys ei herätä minussa suuria tunteita, vaan ihmisen persoonallisuus on se joka loppupeleissä määrää.
Mutta täällä oli esillä toista näkemystä ja sitä koettaisin ymmärtää... Siis "se vain on niin, että lastaan rakastaa", lauseen perustelut ovat hiukan hatarat, pitäisi saada tietää ne syytkin, miksi se vain on niin.
Itse tiedän tapauksia jolloin lastaan ei rakasteta varauksetta ja aina. Näihin tietenkin liittyy sairautta. Mutta jos unohdetaan ne sairaat vanhemmat, niin on kerrottu, että terve nainen rakastaa lastaan aina piste...
Mutta kun minä olen tavannut niitä terveitäkin äitejä. Yksi esimerkki oli nainen jolla viisi lasta. Toiseksi vanhin lapsista syvästi kehitysvammainen. Vammainen lapsi terrorisoi koko perhettä kunnes vanhemmat laittoivat laitokseen. Ei näkynyt vanhempia sen koomin, kun laitoksen oven perässään sulkivat. Tietysti kävi kerran pari ensimmäisen vuoden aikana vaivaantuneena seisomassa huoneen ovella, sitten tuli vain kortti, kauaa ei sitäkään. Rakasti niin suunnattomasti, että ei halunnut enää yhteyttä pitää? Näitä on laitoksissa tuhansia; erittäin rakastettuja lapsia joista osasta on kasvanut aikuisia.
Toinen, myös vammaisen, tytön äiti kertoi eräässä koulutustilaisuudessa täysin avoimesti miltä tuntuu saada vammainen lapsi. Miltä tuntuu kuin lapsen kommunikointi taidot rajoittuvat raivokohtauksiin, miltä tuntuu pelätä omaa lastaan, koska aivan joka hetki elät fyysisen väkivallan pelossa. Ja häpeä lapsesta... pidät kotona, sillä itse olet rangaistuksesi ansainnut, laitokset ovat vain huonoille vanhemmille.
Tiedän, kaikkien kokemukset vammaisista eivät ole laitoksista, kaikki eivät ole työskennelleet psykiatrisella osastolla tai kuolevien vammaisten parissa. Joillekin kuva vammaisuudesta on hyvätasoinen down mäkkärin pöytää pyyhkimässä. Ja varmasti ne ovat rakastettuja, vanhemmat palvovat niitä eikä ole mitään syytä miksi eivät palvoisi...
Mutta jos lapsensa rakastaminen on automaatio; miksi se puuttuu aivan varmasti joiltakin naisilta? Vammaiset on ääri esimerkki, mutta mieleen ei tule muuta joissa olen aivan varma, että äiti ei ole lastaan rakastanut. Hitlerinkin äiti varmasti rakasti poikaansa, vaikka tiukille senkin on täytynyt ottaa. Mutta entä jos lapsessa ei ole mitään rakastettavaa? Ei persoonaa, vaan aivokuollut keho joka on ruma ja vääntynyt epämuodostuneena? Lapsi jota kukaan ei koskaan tule kadulla söpöksi kutsumaan, eli ylpeydestäkään et voi pakahtua? Miten siinä pakahdut rakkaudesta? Miten rakastat jos lapsi tappaa kaiken käsiinsä saavan ja yrittää sinunkin niskasi vääntää nurin, tuhoaa ja rikkoo kaiken, lapsi johon et koskaan saa minkäänlaista kontaktia? Se on oma, sitä pitäisi automaattisesti rakastaa?
Myös vankilassa harjoittelun aikana törmäsi äiteihin jotka eivät tunne lastaan. Väliinpitämätön lastaan kohtaan, onko se sitä suurta äidin rakkautta? Naiset kieltivät aikusia lapsiaan ottamasta yhteyttä, kävivät mahdollisimman ilmeettömästi hoitamassa välttämättömiä asioita ja poistuivat jättäen lapsensa taakseen. Ei mitään tunteita, terveet naiset, omat lapset...
Olenko liian kyyninen? Mutta minusta siihen, että haluaa äidiksi tarvitaan sitä HALUA olla äiti, eikä lähteä uskomaan, että kyllä luonto hoitaa, että minä sitten kun se lapsi on siinä haluan olla sille äiti ja sitä rakastan tapahtui mitä vain...
Ensimmäinen kysymys on se, että miten tämä liittyy aborttiin? Siksi, että itse en uskaltaisi enkä alkaisi tekemään vaikka olisin rohkeampikin, riskillä vahinko lasta. Siis jos ei ole minkäänlaista halua alkaa äidiksi tai tunne mitään suurta lapsia kohtaan. Onko silloin abortti vai syntyykö ne suuret tunteet sen lapsen mukana varmasti..
Oma rakkauteni täytyy ansaita, sen tiedän, mikään ei ole saanut minua rakastumaan itseensä vain olemalla olemassa. Kun en ole vauvaihminen, niin vauvat eivät osaa tehdä mitään sellaista joka saisi minut rakastumaan, mutrustelu ja söpöys ei herätä minussa suuria tunteita, vaan ihmisen persoonallisuus on se joka loppupeleissä määrää.
Mutta täällä oli esillä toista näkemystä ja sitä koettaisin ymmärtää... Siis "se vain on niin, että lastaan rakastaa", lauseen perustelut ovat hiukan hatarat, pitäisi saada tietää ne syytkin, miksi se vain on niin.
Itse tiedän tapauksia jolloin lastaan ei rakasteta varauksetta ja aina. Näihin tietenkin liittyy sairautta. Mutta jos unohdetaan ne sairaat vanhemmat, niin on kerrottu, että terve nainen rakastaa lastaan aina piste...
Mutta kun minä olen tavannut niitä terveitäkin äitejä. Yksi esimerkki oli nainen jolla viisi lasta. Toiseksi vanhin lapsista syvästi kehitysvammainen. Vammainen lapsi terrorisoi koko perhettä kunnes vanhemmat laittoivat laitokseen. Ei näkynyt vanhempia sen koomin, kun laitoksen oven perässään sulkivat. Tietysti kävi kerran pari ensimmäisen vuoden aikana vaivaantuneena seisomassa huoneen ovella, sitten tuli vain kortti, kauaa ei sitäkään. Rakasti niin suunnattomasti, että ei halunnut enää yhteyttä pitää? Näitä on laitoksissa tuhansia; erittäin rakastettuja lapsia joista osasta on kasvanut aikuisia.
Toinen, myös vammaisen, tytön äiti kertoi eräässä koulutustilaisuudessa täysin avoimesti miltä tuntuu saada vammainen lapsi. Miltä tuntuu kuin lapsen kommunikointi taidot rajoittuvat raivokohtauksiin, miltä tuntuu pelätä omaa lastaan, koska aivan joka hetki elät fyysisen väkivallan pelossa. Ja häpeä lapsesta... pidät kotona, sillä itse olet rangaistuksesi ansainnut, laitokset ovat vain huonoille vanhemmille.
Tiedän, kaikkien kokemukset vammaisista eivät ole laitoksista, kaikki eivät ole työskennelleet psykiatrisella osastolla tai kuolevien vammaisten parissa. Joillekin kuva vammaisuudesta on hyvätasoinen down mäkkärin pöytää pyyhkimässä. Ja varmasti ne ovat rakastettuja, vanhemmat palvovat niitä eikä ole mitään syytä miksi eivät palvoisi...
Mutta jos lapsensa rakastaminen on automaatio; miksi se puuttuu aivan varmasti joiltakin naisilta? Vammaiset on ääri esimerkki, mutta mieleen ei tule muuta joissa olen aivan varma, että äiti ei ole lastaan rakastanut. Hitlerinkin äiti varmasti rakasti poikaansa, vaikka tiukille senkin on täytynyt ottaa. Mutta entä jos lapsessa ei ole mitään rakastettavaa? Ei persoonaa, vaan aivokuollut keho joka on ruma ja vääntynyt epämuodostuneena? Lapsi jota kukaan ei koskaan tule kadulla söpöksi kutsumaan, eli ylpeydestäkään et voi pakahtua? Miten siinä pakahdut rakkaudesta? Miten rakastat jos lapsi tappaa kaiken käsiinsä saavan ja yrittää sinunkin niskasi vääntää nurin, tuhoaa ja rikkoo kaiken, lapsi johon et koskaan saa minkäänlaista kontaktia? Se on oma, sitä pitäisi automaattisesti rakastaa?
Myös vankilassa harjoittelun aikana törmäsi äiteihin jotka eivät tunne lastaan. Väliinpitämätön lastaan kohtaan, onko se sitä suurta äidin rakkautta? Naiset kieltivät aikusia lapsiaan ottamasta yhteyttä, kävivät mahdollisimman ilmeettömästi hoitamassa välttämättömiä asioita ja poistuivat jättäen lapsensa taakseen. Ei mitään tunteita, terveet naiset, omat lapset...
Olenko liian kyyninen? Mutta minusta siihen, että haluaa äidiksi tarvitaan sitä HALUA olla äiti, eikä lähteä uskomaan, että kyllä luonto hoitaa, että minä sitten kun se lapsi on siinä haluan olla sille äiti ja sitä rakastan tapahtui mitä vain...
Vastaukset 200
Vanhimmat
ja tällä palstalla on puukottettu selkään montaa apua pyytävää. Ihan kyseenalaistettu jopa sitä, mitä 16 vuotias seksiä edes harrastaa. Ihan kuin tehty saataisiin moralisoinnilla tekemättömäksi. Yhtä totta on se, että meitä on moneksi: on vauvakuumelapsia, jotka sitten hoidatetaan isovanhemmilla ja tutuilla, kuin myös niitä, joille ei löydy hoitajaa, kun sitä
renttua miestä ei saatu lapsella "rakastettua" kunnon mieheksi. Pettyneitä ihmisiä ja lapsia, joiden hartioille on lastattu liian suuri taakka. Ja on niitäkin, jotka on syntymättömiksi toivottu - liian myöhään. Onneksi luonto pitää huolen siitä, että suurimmassa osassa tapauksia äidinvaistot heräävät heikomminkin suunnitelluissa tapauksissa; näin kävi minulle, maailman ihanimman pojan äidille. Kuitenkin mielestäni on rohkea teko kantaa se taakka, että päättää alkamattoman elämän tuntien oman riittämättömyytensä; jokaisella kun pitäisi olla tilaisuus olla se maailman rakkain. Siitä kasvaa itsetunto, jonka pohjalle rakentuu terve ihminen.
viisasta tekstiä. Olen samaa mieltä (ja niin ovat monet psykologitkin) kanssasi siitä, että lapsen itsetunto rakentuu varsin varhaisessa vaiheessa. Miten voisi rakastaa itseään jos kukaan muukaan ei rakasta?
Todellakin sitä toivoo, että jokainen ihminen saa eläessään olla ainakin joskus se kaikkein rakkain toiselle ihmiselle. Niin varmasti käy yleensä aina kun lapsia tehdään; niihin rakastutaan. Siksi onneksi voimme olettaa, että jokainen niin hyvässä kunnossa oleva että pystyy tännekin kirjoittamaan, on ainakin joskus ollut varauksetta rakastettu.
Tämä on ehkä jossain määrin hieman asian vierestä, mutta minuakin on suuresti tällä palstalla ihmetyttänyt se kuinka niin monet abortinvastustajat tuntuvat pitävän itsestäänselvyytenä, että pelkkä äitiys on tarpeeksi palkitseva syy synnyttää ja pitää ei-toivottu lapsi. En tiedä ovatko kyseiset henkilöt itse perhetaustaltaan niin onnellisia, että heillä on oman vahinkolapsen syntyessä ollut niin hyvä tukiverkko että asiat ovat menneet hyvin, mutta ainakin heidän varmasti täytyy olla hyvin lapsirakkaita.
Itse en ole lapsirakas ihminen alkuunkaan. En ole koskaan ollut raskaana mutta olen aikuinen ihminen ja siksi katson voivani nyt pohtia aihetta ja puhua abortista, vaikka se toivottavasti ei koskaan satu omalle kohdalleni.
Nykyisessä elämäntilanteessani, opiskelijana, en koskaan voisi kuvitellakaan saavani lasta - tai jos kuvittelisin, sen täytyisi olla painajaisunta. Ajatus oman mahani sisällä kasvasta vauvasta ei minusta ole ihana tai onnellinen vaan enemmänkin mieleeni tulee jokin inhottava, tunkeileva otus joka loisisi minussa. En usko koskaan hankkivani lapsia sillä minusta lapsissa ei kerta kaikkiaan ole mitään mihin haluaisin sitoa itseni loppuiäkseni. Pidän joistakin lapsista (hyvätapaisista) samalla tavalla kun pidän aikuisistakin ihmisistä, mutta puhekyvytön ja toukkaa mielestäni muistuttava vauva ei ole koskaan herättänyt minussa minkäänlaisia äidillisiä tunteita. Raskaana olevien naisten vatsojen näkeminen herättää minussa lähinnä kuvotusta, saatika sitten ajatus että kolmi-nelikiloinen mötikkä leikattaisiin minusta ulos, tai vielä pahempaa, joutuisin pusertamaan sen ulos alateitse (jolloin monella naisella häpyrusto repeää ainakin osittain irti lantioluusta).
En kuitenkaan ole mikään tyly tai kylmä ihminen. Välitän paljon sekä toisten ihmistne ja eläinten kärsimyksestä ja olen ollut kehitysmaassa vapaaehtoistyössä lastenkodissa, jossa vanhemmat vuoroin hakivat lapsensa kotiin ja seuraavalla viikolla toivat ne nälkiintyneinä ja mustelmaisina takaisin - kyseisessä maassa abortti on laiton. Tosin myönnettäköön, että kyseisen lastenkodin lasten vanhemmatkaan eivät olleet ihan meitä matti-meikäläisiä, vaan joko todella köyhiä, todella nuoria tai päihdeongelmaisia. Kuitenkin mieleeni on erittäin pysyvästi jäänyt se kuinka hysteerisen innokkaita nämä lapset olivat roikkumaan kenen tahansa "normaalin" ja ystävällisen aikuisen seurassa ja kuinka pahalta minusta tuntui, kun heille oli sattunut niin kurjat vanhemmat.
Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että jos vahingossa tulisin raskaaksi ehkäisyn käytöstä huolimatta, tai vaikka tulisin raskaaksi kännisen sekoilu-illan päätteeksi, niin minunlaisellani ihmisellä ei ole mitään syytä synnyttää ei-toivottua lasta. En missään nimessä haluaisi pitää lasta synnytyksen jälkeenkään: tunnen itseni hyvin, ja vaikka moni voisi kuvitella minun muuttavan mieleni, niin se kovasti kuulutettu "oman vauvan sylissä pitäminen" ei kyllä minussa saisi aikaan mitään pyhiä äidintunteita. En myöskään ymmärrä, miksi minun pitäisi inhota vartaloani ja olotilaani yhdeksän kuukautta tehdäkseni jotain, mitä en halua tehdä, ellei se sitten ole joidenkin abortinvastustajien käsitys jumalan rankaisusta. Itse kun en ole uskovainen, minuun eivät tällaiset perusteet vetoa ja uskon enemmän omantunnon äänen noudattamiseen. Kuulun myös niihin joista sikiö tai alkio ei ole ihminen.
Tällaisia ajatuksia minulla, onko muilla nuorilla naisilla samankaltaisia? Riitely- ja uhkailuviestejä on turha laittaa sillä en kommentoi niitä. Ja nimimerkki 1977, toivottavasti en nyt eksynyt aiheesta liikaa!
Sama asia on minuakin ihmetyttänyt. Monet ihmiset täällä ovat sitä mieltä että lapsen syntyessä asiat korjaantuvat esim. vastahakoinen isä rakastuu lapseensa ja kaikki auttavat (yhteiskunta mukaan lukien) ja se ihmetyttää minuakin.
Ei kaikilla ihmisillä ole perhettä tai ystäviä, jotka auttaisivat lapsen hoidossa ja rahallinen tilannekin voi olla todella huono. Tietenkin tilanne on jokaisen ihmisen kohdalla erilainen, mutta mielestäni tukiverkkoa ei voi ottaa itsestään selvyytenä.
Minusta myös suuresti tuntuu että monet abortinvastustajat uskovat vankasti, että ulkopuolisilta saa apua. Heillä on kenties oman lapsen syntyessä ollut vahva tukiverkko, hyvät välit vanhempiin ja läheisyyttä suvun kanssa. Olen kuitenkin myös lukenut yhden kirjoituksen jossa ehdotettiin raskaana olevalle, psyykkisistä ongelmista ilmeisesti kärsineelle henkilölle, että jos omat voimavarat eivät riitä, niin lapsen voi väliaikaisesti pistää esim. isovanhemmille tai lastenkotiin tai sijaisperheeseen. Mutta monet isovanhemmat ovat sitä mieltä, että he ovat jo oman lapsensa hoitaneet! Ja lapsen riepotteleminen sijaisperheeseen, äidin luokse, sukulaisille on mielestäni kyllä kaikkein itsekkäin tapa suhtautua asiaan, sillä se luo monelle lapselle elinikäisen turvattomuuden tunteen. Tällaisissa tapauksissa äiti ei varmastikaan tietoisesti ole itsekäs, mutta jos omaa lasta ei jaksa hoitaa, se on mielestäni annettava silloin adoptioon ja tarjottava lapselle turvallinen perhe ja reilu mahdollisuus onnelliseen elämään.
Valitettavasti se myös vaan on tässä maailmassa niin että jokaisen on itse kannettava oma taakkansa, eli itse se lapsi on hoidettava - ja koskee molempia vanhempia jos isä on kuvioissa. Vaikka yhteiskunnalta saa avustusta, niin ei kyllä tarvitse kuin vilkaista mielenterveyshoito- ja leikkausjonoja todetakseen, että kunnilla ja valtiollakaan ei ole yltiöpäisesti rahaa ja siis apua mitä jakaa.
Joillain taas varmasti on koko suku ja ystävät ja tuttavat ja naapurin tätikin ihan innoissaan vauvasta ja silloinhan sitä apua saa. Omasta lapsuudestani esimerkki: kun minä tai sisareni sairastuimme niin äidin tarvisti vain soittaa jommalle kummalle mummulle niin tunnissa oli lapsenvahti paikalla ja äiti pääsi töihin.
Mikäs siinä sitten. Mutta vaikka olen itse näin onnellisen lapsuuden viettänyt tiedän että asiat eivät ole kaikilla näin hyvin.
Sinun kannattaa ehdottomasti pitää ehkäisystäsi hyvä huoli. Kategorisoit aika rajusti ihmiset. Ihmettelen, että kuinka hyvälaatuista vapaaehtoistyösi on ollut, jos pidät vain hyväkäytöksistä lapsista. Ja se, että jos sinulla on noin paljon negatiivisia tunteita lapsia ja vauvoja kohtaan, tai mötiköitä, kutrn itse kuvailit. Niin minun vahva mielipiteeni on, että olet todella kylmä ihminen. Ja se, että sinua kuvottaa kaikki raskaana olevat naiset, kuulostaa lähinnä sairaalta.
Miksi raskaana olevia pitäisi jotenkin ihannoida. Ei se todellakaan ole sairasta. Eihän kaikki esim. pidä lyhyistä, paksuista, vaaleista ihmisistä. Miten raskaana olevan pitäisi jotenkin nostaa jalustalle.
Miksi äitiyttä pitäisi jumaloida, olla elämän tarkoitus. eikö elämässä voi olla muutakin sisältöä kuin lapset.
Miksi me naiset niin helposti tuomitsemme toisemme. Eikö pitäisi jonkinlaista empaattisuutta löytyä myös toisinajattelijoita kohtaan, jos ne poikkeaa omasta näkökannasta.
Meidät kaikki halutaan samaan muottiin, mutta emme ole samanlaisia. Pitäisikö silloin katsoa peiliin ja miettiä miksen voi hyväksyä erilaista elämäntyyliä.
Oletteko ajatelleet sitä, että biologinen tehtävämme on lisääntyä, siirtää geenimme seuraavalle sukupolvelle. Se on evoluution sanelemaa.
Mutta onko sitä muottia pakko noudattaa? Emmekö voi herätä ymmärtämään että lasten saanti ei ole välttämätöntä ja ymmärtää myös heitä, jotka eivät lapsia halua tai eivät pidä lapsista. Kaikki tekevät toki omalla tavallaan ja itsekin haluan tulevaisuudessa sitten joskus lapsia, mutta kaikki eivät ajattele niin.
Niin löysin kyllä kysymykseeni vastauksen tekstistäsi; sinäkään et usko automaattiseen rakkauteen.
Jännä mikä tunne tulee kun lukee toisen tekstiä ja alkaa miettimään; milloin minä tuon kirjoitin... Voin sanoa tuntevani sinut täysin, niin samankaltaiset ajatukset meillä on, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (minusta alkio on ihminen ja olen ollut afrikan sijasta venäjällä katulapsityössä...)
Tiedätkö mikä on kirouksemme; me analysoimme liikaa, me emme tee mitään päätöksiä hektisesti, vaan tongimme tunkiot pohjia myöten. Sitä joskus tuntee, että juna meni jo ohi, kun sitä vielä miettii kannattaako nyt tämä ollenkaan... Toiset antavat vain maailman viedä tapahtukoon mitä tapahtuu, niiden maailma ei menetä pohjaansa jos jotain suunnittelematonta tapahtuu ja ne pystyvät perumaan opiskelunsa ja muut suunnitelmansa kun jotain odottamatonta tapahtui...
Ja nyt tämä äidin rakkaus on sellainen asia jonka haluan tonkia...
"Nainen, joka lasta kantaa, ulkonäöllä raiskataan"
Alalla työskenneenä ja paljon nähneenä tuntui pahalta lukea tuomiotasi vanhemmista joiden lapsi on laitoksessa. Lapsen laitokseen laittamiseen on tasan yksi syy mikäli tämä on ensin ollut kotona; vanhemmat eivät enää jaksa! Usein tilanne on jo sellainen että muut lapset ovat saaneet väistyä vammaisen lapsen määrätessä koko perheen elämänrytmiä ja oloa. Noita sisaruksia on monasti todella vaikea saada mukaan vammaisen elämään niin huonoksi välit ovat ajautuneet. Vanhempi joka ei pidä yhteyttä lapseensa enää laitoksessa voi rakastaa sitä lastaan vaikka kuinka, mutta ei pysty tulemaan sinne katsomaan. Työvuorossa voi olla liuta vieraita ihmisiä jotka kaikki kohtelevat sitä lasta hoivaten ja arvostaen ja itse on ollut juuri siinä tilanteessa että on vain halunnut päästä eroon siitä lapsestaan! Tunteet myllää.. Lapsestaan vieraantuu yllättävän nopeasti varsinkin jos kanssakäyminen on vaikeaa esim puheen tms keinon puuttuessa. Varsinkin nuori muuttuu nopeasti ja monasti laitosympäristössä jatkuvalla suunnitelmalliselal työllä lapsessa tapahtuu suuria muutoksia lyhyessäkin ajassa. Tulee äkkiä tunne epäonnistumisesta vanhempana.
Vaikeinta on käydä harvoin lastaan katsomassa. Helppoa on tulla usein ja tuntea nin henkilökunta kuin se lapsikin. Ihanteellista on jos lapsi voi käydä edelleen kotona lomilla säännöllisesti ja yhteys ei koskaan katkea.
En todellakaan alkaisi määritellä rakkauden määrää lapsen asumiselal laitoksessa tai kuinka usein vanhemmat käyvät ja pitävät yhteyttä. Monasti vikaa on henkilökunnassakin jos yhteys kotiin katkeaa, peiliin vilkaisu ei haittaa..
Kaiken kaikkiaan lapsen muuttaessa kotoa pois saamaan hoitoa vierailta ihmisiltä jotka tekevät sitä rahasta ob kriisi vanhemmille. Henkilökunnan asia on hoitaa se lapsi ja hoitaa sitä suhdetta vanhempiin rohkaisten ja kannustaen. Joskus taas on niin että pitää ohjata vanhempia hellittämään ja päästämään hieman lapsestaan irti. Syyllisyys ja epäonnistuminen varjostaa pitkään suhdetta.
Kannattaa ihan oikeasti mitiiä mitä tuntee se äiti joka pelkää lastaan ja samalla tuntee jotakin todella vahvaa tätä kohtaan. Miltä tuntuu olla äiti joka menee katsomaan lastaan joka ei häntä tunne eikä reagoi häneen millään tavalla. Miltä tuntuu mennä kun lapsen ääni kuuluu oven taakse kun hän huutaa äitiä ja kuitenkaan hän ei millään tavalla reagoi äitiin joka on läsnä. Miltä tuntuu jättää lapsi itkemään perään tai istumaan lasin taakse rytkyttäen oven kahvaa..
Itse voin pahoin kun joku sanoo että rakastaa lastaan koska se on oma. Minä rakastan lapsiani kutakin eri syystä koska he ovat erilaisia ihmisiä. Joskus vihaan ja inhoan niitä kun asiat ovat huonosti. Kiintynyt olen heihin kaikkiin syvästi ja vaikka mitä tapahtuisi pidän heistä huolta. Rakkaus ei vain aina ole se sana jota käyttäisin..
Olen kanssasi samaa mieltä ja tuo viimeinen kappale oli hyvä... Miettimään jäin sitä, että kun pidät lapsistasi niiden erilaisuuden takia, siis koska ovat tietyntyyppisiä persoonia, niin mikä sinut sitoi lapsiisi ennen kuin tätä persoonallisuutta oli?
Mutta en tuominnut äitejä joiden lapset on laitoksissa, vain nuo kertomani kaksi äitiä, ne tapaukset jotka minä tiedän, kun äiti on tehnyt selväksi, että lapsesta ei välitetä vammaisuutensa takia. Normaaleja äitejä, jotka yrityksistään huolimatta eivät ole voineet lapsiaan rakastaa. Enkä heitäkään tuominnut tunteettomiksi tai kylmiksi (en tietenkään sillä silloin itsenikin sellaiseksi tuomitsisin, sillä minäkään en pystyisi lasta rakastamaan vain sen olemassa olon takia, vaan hänen persoonansa takia...), ainoastaan kerroin sellaisten olemassa olosta. Toinen naisista oli luennoitsija ja teki kertoessaan selväksi, että rakkautta ei ollut. Minä tiedän siis jo pari tapausta, vaikka kokemukseni kehitysvammalaitoksessa työskentelystä on vain pari vuotinen. Kaikki laitoksissa olevat eivät siis todellakaan ole minun mielestäni rakkaudettomien äitien.
Itse jos joskus saan vammaisen lapsen, niin laitan kyselemättä laitokseen, ainakin vuorohoitoon jos en pysty koko päiväisesti luopumaan, sillä niissä on minun mielestäni paras kuntoutus mitä alalla voi saada.
kiitos luottamuksestasi laitoshoitoon! Todellakin osalle lapsia se on kaikesta huolimatta paras paikka ja kun siihen lisätään toimiva tapa olla oman perheen kanssa niin kaikki palikat on paikallaan. Nykyisinhän suosittuja tapoja hyödyntää laitoshoitoa on joko niin että lapsi on siellä arkipäivät ja viikonloput kotona tai niin että lapsi on siellä joka tai joka toinen viikonloppu.
Ikävä este suunnitelmillesi on se että lapsia ei sijoiteta enää laitokseen vaan lapsesi jäisi keskussairaalatasolle odottelemaan perhehoitoa tai pienyksikköä tms. Vain todella heikkokuntoiset lapset tulevat laitosten ns sairasosastoille rehellisesti sanottuna terminaalihoitoon..
Niin ja kun vauva syntyy ja saat sen syliisi ei kellään ole useinkaan aavistustakaan siitä että siinä on jotakin pahasti vialla vaan se paljastuu vähitellen ja silloin useimmat meistä ovat jo jollain lailla sidoksissa tuohon lapseensa ja vahvasti. Jos taas vikaa on niin paljon, että se huomataan heti saatkin tehdä työtä että näet lapsen jossain vaiheesa kun sen ympärilä pyörii hoitohenkilökuntaa pilvin pimein. Ja usko pois että silloin taistelet kaikkesi lapsesi puolesta! Laitokselle hylätään yleensä ihan terveitä vauvoaj ja todella harvoin vammaisia, aiemmin useammin muttei enään..
Niin ja siihen kysymykseesi: eikö pieni lapsi ole suloinen ja avuton ja ihana? Vauvaa vain rakastaa siksi että se on vauva. Siinä ei juuri ole mitään mitä vihata tai mikä ärsyttäisi ainakin jos vertaa teiniin.. Ja kyllä jo parikuukautinen vauva alkaa olla aikamoinen persoona! Vauvaa tahtoo suojella ja hoivata ja helliä sen suloisuuden takia. Monellahan nuo tunteet tulevat esiin kaikkien vauvojen kanssa ei vain omien. Toki kun vauva on hankalahoitoinen ja valvottaa tms niin on suustani päässyt kommentti; tää on ihan paskapää vauvaksi! Tuota mieheni nauraa vieläkin ajoittain..
Vauvaa ehkä siis rakastaa vielä siksi että se on oma vauva, mutta sen kasvaessa pitää sen eri puolista. Itseasiassa aikanaan esikoisen kanssa järkytyin siitä kun kerran kyläreissulla oivalsin, että en todellakaan rakasta lastani siksi että hän on minun vaan siksi että hän on omanlaisensa pieni ihminen joka asuu meillä! Vieläkin muistan tuon oivalluksen hetken siinä tuttavani sohvalla (aprikoosin värisellä muuten..). Olisin voinut rutistaa sen natiaisen ryttyyn niin vahva tunne oli siitä, että hän on rakas siksi että on hän!
Ymmärrän täysin, että lasta rakastaa sitten kun se on sellainen oma ihmisensä. Mukavinta siinä varmasti on se, että vanhempana lapsesta voi pitkälle muokata sellaisen jota on helpompi rakastaa, opettaa sille ne omat tärkeät arvot jne...
Mutta kun tuo vauvasta pitäminen on vaikeaa... Onko mielestäsi se automaatio, että vauvastaan pitää? Kun on ihminen jonka ei voi kuvitellakaan pitävän vauvoista tai ihmisistä muuten kuin persoonina?
Synnytyksen hetkellä vauvaansa kuulema rakastaa. On jokin aivojen hormonitoiminnallinen juttu, joka estää vahingoittamasta lastaan, vaikka se aiheuttaa niin kauhean tuskan. Sen jälkeen kun se hormoniryötty laskee on rakastamisen kanssa täysin omillaan, enää luonto ei hoida sitä. Söpöys ja pyöreys ovat myös luonnon keinoja hoitaa, että jälkeläisiä ei kohdella huonosti, ne herättävät hoivaviettiä ja viedät äkeyden. Mutta miten se rakastaminen, se, että haluat olla sen kanssa vuorokaudet ympäri, se että haluat tarjota sille vain parasta ja tehdä vain hyvää?
Ainakin kotipaikkakunnallani on keskuslaitos (entinen työpaikkani) ja siellä yhä edelleen lasten osastot ja koulut ja muut vammaisten lasten kuntoutuspalvelut. Edelleen ottavat osastoille pitkäaikaispaikoille lapsia eri ikäisiä ja eri tasoisia. Siellä on paikkakuntamme ja lähialueiden erityisosaaminen, siksi monet vanhemmat käyttävät juuri vuorohoitoon. Mutta monet kunnat laittavat lapsia joita vanhemmat eivät enää kykene tai halua pitää kotona laitokseen pitkäaikaispaikoille. Ainakaan kotikunnassani ei ole avoyksiköitä kehitysvammaisille lapsille, vaan heidät on keskitetty tuohon keskuslaitokseen eri kuntoutustahojen läsnäolon vuoksi. Työskennellessäni silloin siellä oli erikseen osastot lapsille, varsinaiselle "sairas/saattohoito osastolle" ei otettu lapsia, vaan heidän saattohoitonsa hoidettiin vakavimmin vammaisten lasten osastolla. Lapsien joiden koti on laitos annettiin kuolla tutussa paikassa, eikä niitä kuten ei aikuisiakaan siirretty vieraisiin sairaaloihin kuolemaan. On jo muutamia vuosia aikaa kun olen siellä ollut, joten saattaa olla muuttunutkin. Mutta paikkakunnalle ei ainakaan ole tullut avoyksiköitä ja tuttuni poika (14-v) muutti juuri osastolle itse laitokseen, eli ottavat edelleen uusiakin lapsia sisään.
Jos joskus lapsen haluan, niin enhän minä heti sitä ole laitokseen viemässä jos vammaisen satun saamaan. En siis tarkoittanut vieväni vauvaa. Vaan sitten ajankohtaisempaa kun on tarvetta erilaisille terapioille, kuntoutukselle ja opetukselle. Oletan siis, että jos saan vammaisen lapsen, hän on vain ns. lievemmin vammainen. Olen voinut abortoida oletetusti terveenkin lapsen, niin uskon, että vakavat epämuodostumat teettävät minulla toisenkin abortin, vaikka olen väittänyt etten siihen toiste ala. Tiedän, että vakavakin sairaus voi tulla huomaamatta, mutta oikeastaan en edes halua alkaa enemmän sitä miettimään...
kuten alussa oli puhe niinjoku rakastaa lastaan vain koska se on hänen, viis siitä millainen se on. En toki ole ainoa joka ei ole mikään automaattirakastaja..
Lasta ei muuten pysty muokkaamaan ollenkaan niin paljoa kuin voisi luulla. Perusluonne on jokaisessa niin sisäsyntyinen että ainoastaan pahimpia särmiä iän mukana hioutuu pois. Arvojenkin kanssa on niin tai näin kun ikää tulee ja omaa ajattelua alkaa esiintyä enemmän. Ajatuksena sekin olisi ihana jos todella voisi kasvattaa juuri sellaissia marionetteja kuin tahtoo niin tai onhan sellaisiakin ihmisiä joita voi, mutta itse haluan vähän ajattelevampia lapsia jotka tekevät omia ratkaisujaan jne..
Vauva on hellyyttävä ja avuton ja varmasti juuri se avuttomuus tekee sen että sitä hoitaa ja hoivaa vaikka mikä olisi. Kyllä väsyneenä aamuyöllä on satoja hetkiä kun rakkaus on tilanteesta kaukana. Jokin se vaan pakottaa sen vauvan hoitamaan tai huolehtimana että edes se mies tekee sen. Jokinhan sitä miestäkin sitoo siihen lapseen samalal tavalla. Ja joskus sen vauvan toivoo johonkin nevadaan vikisemään, ihan minne vaan kunhan ei siinä korvan juuressa.. Jokin vaan estää sen lähettämisen!
Systeemihän ei ole kuitenkaan aukoton aina välillähän joku äiti jättää sen syntyneen vauvansa kuolemaan, joku jopa tappaa yms asioita sattuu.
Lastensuojelulaki muuttui jo muistaakseni tuossa 90-luvulla jolloin sen periaatteena oli ettei lapsia sijoiteta laitokseen asumaan pysyvästi. Onhan siellä sitten lausumaa jolla annetaan siihen mahdollisuus.. Yleinen trendi on se että avoyksiköiden määrää lisätään ja samalla kuntióutus tapahtuu avohoitona. Palvelujen laatu, taso ja saatavuus alkaa vaihdella ja näin sivusta touhua seuranneena kun meiltäkin on porukkaa muuttanut pois voi sanoa ettei se ainakaan vaikeimmin vammaisten palveluja todellakaan paranna! Viisaat vaan kun ovat päänsä yhteen lyöneet. Onneksi ei mitään Ruotsin mallia sentään vielä ole kehitetty..
Meillä on aina lähdetty siitä että jos osasto on lapsen koti niin jokaisella on oikeus sairastaa ja kuolla kotonaan. Eri juttu on sitten jos tarvitsee keskussairaalahoitoa tms palvelua. Koska nykyisin tai tällä vuosikymmenellä ei oikeastaan enää lapsia ole tullut laitokseen paitsi noita todella huonokuntoisia niin varsinaista lasten osastoa ei enää luonnollisesti ole. Uudet asukkaat ovat joko nuoria, teinejä tai sitten juuri vaikeahoitoisia sairaalamaisen hoidon tarpeessa olevia. Tietty asiakaskunta on siis kokonaan poistunut koko paikan palveluista ja nimenomaan kotihoitoon jääden muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä kyllä jopa oli vajaa vuosi jolloin ei yhtään vaikeasti kehitysvammaista vauvaa syntynytkään koko keskussairaalan alueella mikä oli aikamoinen poikkeus.
Niinpä niin, lasten kanssa on aina omat riskinsä ja jatkuvasti meilläkin on ollut joku joka on vammautunut vasta lapsuusiässä jopa alaluokillakin on muutama joutunut onnettomuuteen jonka seuraukset ovat olleet todella vaikeat. Synnyttyään vauvalla on monta paikkaa vielä vaurioitua joten yllättävästi voi joutua uuden tilanteen eteen milloin vain.
"Kyllä väsyneenä aamuyöllä on satoja hetkiä kun rakkaus on tilanteesta kaukana."
...hmmm...satoja hetkiä..! Eipä ole ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin rakkaus olisi ollut kaukana, vaan aina olen lapsiani rakastanut, vaikka kuinka olisin ollut väsynyt.
Mietin, että voiko siis olla sellaista asiaa kuin "automaatiorakastaja", jos edes joku tuntee että lasta ei rakasta automaattisesti. Automatisoitu tarkoittaa sitä, että toimii automaattisesti, siis pitäisi olla jokaisen, poikkeuksetta, ominaisuus.
Surukseni huomaan, että saan hyvin perusteltuja vastauksia ihmisiltä, jotka ajattelevat samoin kuin minä. Mutta olisin halunnut juuri tuota toisin ajattelijoiden maailman kuvaa ymmärtää. En saa yhtään muuten kuin; se vain on niin -perusteluilla olevaa vastausta toiseen suuntaan.
Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että se on niin itsestään selvyys niille naisille, että sille ei ole perusteluja, sitä ei ole koskaan tarvinnut miettiä sen enempää. Mutta tälläistä tilannetta kuin itselläni joutuu miettimään, sillä lapsien teon pitäisi olla piakkoin ajan kohtaista iän takia, jos niitä meinaa tehdä... On ollut pakko pohtia, voiko olla mitään voimaa joka saisi minut rakastumaan vauvaan, mitään mikä laittaisi minut haluamaan huolehtia omasta vauvasta ympärivuorokauden ja vielä että elämästään kykenisi jotenkuten nauttimaan, sillä eihän lapsen lapsuus ajan kai ole tarkoitus olla yhtä rangaistusta äidille.
Hei, älä tee lapsia, jos sinusta lapsen pitää ansaita rakkautesi. Onko se sinun rakkautesi sitten niin suurta ja jaloa, että sitä ei voi "ilmaiseksi" saada?
Entäs kun lapseski kasvaa uhmaikään ja murrosikään, jolloin hän tekee just niinkuin itse tahtoo ja kapinoi sinua vastaan, onko se sellaine nteko, että lakkaat rakastamasta ja hylkäät lapsesi?
Ehkä sinä kuulut niihin naisiin, joidenka ei pidä edes ajatella lapsen hankkimista..olen kuullut näitä juttuja ennenkin. Osa on varmaan ihan tosissaan, mutta osa haluaa vain brassailla, että "oon tässä aika kovis".
"Mukavinta siinä varmasti on se, että vanhempana lapsesta voi pitkälle muokata sellaisen jota on helpompi rakastaa, opettaa sille ne omat tärkeät arvot jne..."
Ei rakastaminen ole sitä, että muokkaa jostain, vaikkapa lapsesta, sellaisen, jonka haluaa ja toivoo hänen olevan. Kyllä ihminen on oma persoonansa jo pikkulapsena. Mielestäni lasta voi ainoastaan ohjata pois pahasta, opettaa asioita, mutta ei lähteä ns. muokkaamisen linjoille. Lapsihan ei ole kenenkään omaisuutta, ei edes vanhempiensa - laulussakin sanotaan, että lapsi on lainaa vain!
Siksi odotankin jos joitain lämpimiä tunteita pieniä lapsia kohtaan alkaisi jostain ilmenemään...
Nykyisellä lapsi halukkuudellani en todellakaan ala tekemään lapsia.
Toisaalta lapsien teko on aika houkutteleva ajatus, ei siis siksi, että pitäisin lapsista, vaan koska olisi kiehtoivaa tehdä vähän niinkuin "päättötyö"/"työnäyte", katsoa mihin omat kyvyt riittävät. Mutta älä huoli en siihen ala jos ei ole varmuutta, että lapsesta ei tule rakastettua.
(Kohta äiti-ihmiset kauhistelevat päättötyötäni...)
Tässäkin keskustelussa olisi joku voinut jotenkin perustella, antaa varmuutta siihen, että lastaan rakastaa jokatapauksessa ja se jo riittää, että se on oma. Kukaan ei kuitenkaan ole vielä ollut täysin sitä mieltä...
tarkoitin kasvattamista. Jokainen lapsi pitää kasvattaa ja on vanhempien päätettävissä mitkä on ne elämän perusarvot jotka lapsi kasvatuksessaan saa.
Monikin oli sitä mieltä, mutta sinä luet tekstit vain haluamallasi tavalla.
Lasta ei pidä hankkia miksikään päättötyöksi tai opinnäytteeksi. Jos tuntuu sitä, että on sisimmältään hieman kylmempi ( nykyään puhutaan tunnevammaisesta), niin ei sitä lastentekoa kannata harkita lapsen itsensä takia. Ehkä sinun on parempi elää ja olla ilman lasta. Kyllä se on aivan yhtä hyvä vaihtoehto kuin mikä muukin tahansa. Ei siitä tarvitse huudella sen enempää kuin siitäkään, että hankkii vaikkapa kolme lasta. Ne on omia valintoja ja pääasia on, että on itsensä kanssa sinut. Mä en oikein ymmärrä, että miski näistä asioista pitää nykyään mesota niin jumalattomasti. Oletteko te kuitenkin sisimmässänne jotenkin epävarmoja kaiken tekemistenne suhteen?
Kirjoita sitten kasvattamista, sillä muokkaaminen on aivan jotain muuta.
Kirjoituksessasi halusit muokata lapsen sellaiseksi, että häntä olisi helpompi rakastaa.
Miten sitten itse olet ajatellut olla, jotta lapsesi olisi sinua helpompi rakastaa, tai vaikkapa miehesi? Oletko sinä se vaativa osapuoli ja muiden pitää tehdä niin, että he miellyttävät sinua? Ymmärsinkö nyt kirjoituksesi ihan väärin, vai mikä siinä siinä mättää?
Monikin ollut sitä mieltä... En ole löytänyt sellaista perusteltua vastausta, yhdessä oli jo yritystä, mutta siinäkin sitten ymmärrettiin, että vammaista lasta ei rakastakaan, vaikka sekin on ihan oma...
En juuri tunne noita psykiatrian termistöä, mutta tunnevammainen kuulostaa erittäin vanhalta sanonnalta. Vammais-sanaa yritetään välttää mahdollisimman paljon ja tilalle asetellaaan viivästymisiä- poikkeavuuksia jne.
Muokkaamisella tarkoitan sellaista laajempaa kasvatusta, ei siis pelkästään arvomaailman istuttamista, vaan kokonaisen ihmisen rakentamista... Tottakai haluan lapsestani sellaisen jota on helppo rakastaa; enhän tieten tahtoen ala häntä opettamaan vaikka psykopaatiksi, sillä minä arvostan ihmistä tekojensa ja persoonansa takia, enkä vain pelkästä olemassa olosta.
Kun lapsi on oma, on minulla melko pitkälle valta päättää hänen elämästään ja mitä hänen elämästään muodostuu. Halutessani tiedän miten lapselle saa aikaan psykoottisia ongelmia tai vastaavasti kuinka kasvattamalla muokataan arvomaailma luontoa kunnioittavaksi... Siinä valinnoilla muokataan toisen tulevaisuutta aika pitkälle.
Mieheni on kanssani, koska haluaa olla tälläisen ihmisen kanssa. Itse en olisi esimerkiski omaa äitiäni rakastanut, mikäli hänkin ei olisi ollut rakkauden arvoinen. Se on minulla todellisuus; tottakai minun täytyy olla lapselleni rakkauden arvoinen jos sellaisen joskus teen. Psykopaattia muokkaamalla sellainen en ole. En yllättäen tule opettamaan lastanikaan erilaiseksi kuin mieheni kanssa olemme; hänenkään ei tarvitse nöyristellä tai palvoa ketään vain olemassa olemisen ilosta, vaan siksi, että kunnioitus on ansaittu.
Eli en todellakaan toivo että lapseni rakastaisi minua vain koska olen sen äiti, vaan koska olisin ihminen jota hän arvostaa ja kunnioittaa. Enkä todella haluaisi, että mieheni olisi kanssani vain ulkonäköni peruseella, vaan siksi, että olen ihminen kenen kanssa hän tahtoo olla.
Tunnevammainen ei ole vanha termi. Sillä ei kuvata mitään viivästymistä, vaan lähinnä vääristymää - ei pysty kiintymään, ei tunne mitään erityistä ketään kohtaan. Tunnevammoja voi olla monenlaisia, jotkut niistä ovat itsehankittuja esim. sydänsurujen, ehkä aborttienkin kautta. Ei uskalla kiintyä, kun kaikki tähän astinenkin on mennyt pieleen. Sitä käytetään myös jonkin verran rehvastelumielessä - olen kova, minua ei mikään voi satuttaa!
Siksi siitä varmaan käytetäänkin nykyisin enemmän nimitystä tunneköyhyys, tunnekylmyys tai muuta tilanteeseen sopivaa. Vammaisuus termillä katsotaan nykyisin olevan liian syrjäyttävä sosiaalinen kaiku...
Kyllä minullakin on ollut kymmeniä, ellei satoja hetkiä jolloin olen ajatellut että en jaksa tätä, en lasta, en lapsen hoitoa, en elämääni ja olen ihmetellyt miksi kukaan lastaan rakastaa. Ja ne on olleet pääasiassa lapsen ensimmäisten kuukausien aikaan, jolloin yöunet oli minulla tunnin, kahden pätkissä. Mutta kuten olen muuallakin sanonut, minulla äidin rakkaus heräsi hitaasti, ja vasta pahimmasta väsymyksestä päästyäni. Itse asiassa olen kateellinen niille, jotka ovat kokeneet sen valtavan tunneryöpyn, rakastumisen lapseensa. Se varmasti helpottaa lapsen hoitoa tiukkoina hetkinä.
Mistä muuten tulee tai on annettu nuorille äideille se malli, että kun ensimmäisen kerran näkee lapsensa, niin pitää tulla se kaikenvoittava autuuden tunne onnenkyyneleineen?
Ammennetaanko se "normikäytttäytyminen" nyyhkyleffoista, kirjallisuudesta vai kertovatko sen miehet tai huuhaa-tädit, että näin pitää olla tai olet huono ihminen?
Samanlaisia normeja on asetettu naisen joka elämänvaiheen varalle. Kun menet naimisiin, niin kohta pitäisi jo pyöräyttää potra poika maailmaan ( poikahan ensimmäisen lapsen kuuluu olla!) Jos abortoi ei-toivotun raskauden, niin olet tuomittu loppuelämäksesi, etenkin jos olet tyytyväinen päätökseesi. Se, että sirottelet tuhkaa päälaellesi ja kadut koko loppuelämäsi lieventää asiaa.
Toivoisin niin, että nykypäivän nuoret naiset eivät köpsähtäisi käyttäytymään tai riitelemään keskenään näistä norminmukaisista käytöksistä. Pohtikaa sen sijaan, että mistä teille on kerrottu tai mitä kautta olette ymmärtäneet, että näin pitää olla.
Kreetin kirjoitukseen sen verran, että useimmilla rakkaus herää hitaasti, ei se ole automaatio, joka nappia painamalla tulee. Synnytys ja äitiyden alkukuukaudet ovat raskaita, sekin jo selittää asiaa.
ihan totta puhut! Kun lukee jotakin muuta palstaa niin kyllä löytyy monta äiskää joka ei tunne lastaan kohtaan niin kuin "kuuluu". Moni on väsynyt kun ei ole saanut nukkua ikuisuuksiin kunnolla tai on masennusta.
Juuri silloin kun äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai edes ei tarvitse sairastua vaan kun mikään ei mene niin kuin on luullut ja vauva käy hermoille niin varmasti tulee totaalisen epäonnistunut tunne kun ei olekkaan ihan mielettömän onnellinen sen vauvansa kanssa! Eikä se ainakaan vähennä sitä pahaa oloa äidin sisällä..
ksi lapsistani on ollut totaali kamala yöherääjä ja syöjä. Olisi ainokaiseksi jäänyt jos eka olisi ollut! Kyllä manasin ja kirosin väsyneenä kun heräsin tietysti jo siihen ekaa pieneen ääneen josta seurasi se suurempi ääni.. Väsymys oli jotakin todella helvetillistä. Edes viiden yötyövuoron jälkeen ei ole koskaan ollut niin väsynyt kuin silloin vaikka muka sai nukkuakkin! Oli todella hupaisia kommentteja kun kertoi väsymyksestään.. Vauvahan valvottaa sen kaikki tietää, mutta eihän sen pitäisi ketään haitata? Ihanahan se lapsi oli kun oli päivä ja silmät oli edes jotenkin auki. Itseäänkin kammoksutti ne kamalat asiat joilla mielessään oli tuota nyyttiä yöllä nimitellyt. Ja seuraavana yönä uusiksi..
On itseasiassa aika naiivia olettaa että se äidinrakkaus peittää alleen kaikki muut tunteet sillä niin moniin pahoihin tekoihin äidit ovat lastensa suhteen ryhtyneet että ei se ainakaan kaikilla toimi. Toisaalta ei ehkä pidäkkään. Tuntemani ehdottomasti rakastavat äidit kun sulattavat lapseltaan ihan mitä vaan ja vielä aikuisenakin. He ovat aina ja totaalisesti sen lapsensa puolella vaikka mitä sattuu ja selittävät ja peittelevät tekoja, pahojakin. Äiti ymmärtää..
Elokuvat ja kirjallisuus ovat monen muunkin harha-ajatuksen lähteenä nykyisin kun moni todella uskoo jollakin tapaa että kyllä se noin on tai ainakin sen pitäisi ihanne tilanteessa olla niin ruusuista kuin telkussa. Äitiys ei ole varmasti ollenkaan ainoa tätä laatua vaan esimerkiksi käsitykset seksistä ovat todella harhassa monella nuorella nykyisin.
Kysyin yhdeltä nuorelta äidiltä kerran kun jotenkin aistin, että kaikki ei ole kohdallaan mm ihan vaikka siksi että hän torkahteli jatkuvasti, miten vauvan kanssa sujuu. Ihan hyvin, väsyttää.. Kerroin tuosta ongelmavauvastamme ja seuraava lause oli; joskus ajattelen että kävelen vain ulos enkä tule koskaan sisälle takaisin, huutakoot siellä! Miehellä ei ollut hajuakaan tilanteen huonoudesta koska kaikkihan ovat väsyneitä kun vauva on pieni.. Iskä valvoi sitten pari yötä ja kävi melkein nukkumassa töissä ja meille tuo äiti tuli ottamaan päiväunet tarvittaessa (itse olin myös äippälomalla helpon vauvan kanssa..). Univelka kun tuli kuitattua oli kaikki hyvin. Asia jäi pieneen piiriin niin hävettäväksi äiti sen tunsi! Jo siis pelkkä väsymys niin paljon kun sitä vähätellään saa ihmiset aika epätoivoisiksi ja sekopäisiksi. Moni säälii yötyötä tekevää, mutta äidin pitää tehdä vuorotta ja rakastaa silti? Ei jaksa, ei millään..
Ja hauskaa normistoa; kukat! On ihmisiä joiden mielestä miehen pitää viedä kukkia ties milloin. Ihan kiva on jos mies ajattelee niin, mutta kun hänet opastetaan toimimaan niin jotta saa ulospäin osoituksen kiintymyksestä niin ollaan metsässä. Tällainen pari oli jo avioeron partaalla ja aina vain oli kukkia pöydällä lumeena janainen osti ne itse koska siten saattoi muille osoittaa että kaikki on hyvin.. Ei kukkapuskakaan peitä huonoja välejä!
Itse olen erittäin eläinrakas. Olen myös erittäin äkkipikainen luonne.
kerran minulla oli lemmikkejä jotka valvottivat öisin, oli aina tietyt vuodenajat jolloin kopisteltiin pitkin yötä ja nukkuminen ei onnistunut. Välillä tunteet olivat aivan kamalat, joskus kävin ihan kertomassakin elukoille mitä olin mieltä...
Mutta jokin siinä oli mikä esti heittämästä niitä elukoita parvekkeelta alas, vaikka parvekkeelle joutuivatkin moneksi yöksi naapureiden iloksi.
Olen siis eläinrakas, lemmikit ovat aina olleet minulle kaikki kaikessa... Jostain pitäisi saada varmuus, että myös ihmislapsen ollessa kyseessä, on se jokin mikä estää heittämästä... Ja tietenkin pitäisi saada varmuus ennenkuin alkaa lapsia tekemään, että silloin ei kävisi edes mielessä mikään moinen, mikä itselläni ainakin kävi silloin kun valvottiin pari kuukautta putkeen. Se tunne oli pelottavan todellinen, kun hermo kärähti totaalisesti keskellä yötä kymmenettä kertaa, ilman syvää tunnetta elukoita kohtaan olisi voinut tapahtua mitä vain...
Pitäisiköhän tätä ketjua jatkaa kissa-koira palstalla?
Kaikkein parasta olisi kai sen lisäksi itsekeskeisyy- ja itseihailuforum!
Itse kuusi vuotiaan äitinä olen sitä mieltä, että rakkaus, joka lapsen ja vanhempien välissä on, kehittyy sitä mukaa, kun yhdessä ollaan. Ihmisen perusvaistoja on suojata perimänsä, eli pitää huolta jälkikasvustaan. Äidin ja lapsen välillä on siitä yhdeksästä kuukaudesta syntynyt yhteys, lapsi on ns "enemmän äidin". Mutta rakkaus sinällään tulee muualta. Miten muuten voisi olla olemassa perheitä, joissa lapset hakataan ja pahimmissa tapauksissa jopa tapetaan. Voiko ihminen tehdä sellaista rakastamalleen? En usko. Siksi luulen rakkauden syntyvän vähitellen välille. Syvää se on, mutta selviö se ei ole.
Ehdottomasti rakkaus kehittyy sitä mukaa kuin yhdessä ollaan... Ja kaltaisteni kohdalla se kehittyy juuri siitä yhdessä olemisesta, siitä, että voi jakaa samoja asioita, tehdä niitä asioita joista nauttii jne. Mutta kun en nauti mistään vauva tai leikki-iän jutuista, niin mistä ihmeestä löytyy se into pitää siitä lapsestaan sen ajan ennenkuin siitä kasvaa sellainen jonka kanssa voi tehdä niitä mieluisia juttuja? Siihen tarvittaisiin sitä automaattista äidinrakkautta...
Noista väkivallan teoista; silloin kun ihminen käyttäýtyy väkivaltaisesti ei hän ole oma itsensä. Väkivaltaan liittyy usein päihteet, masennus, väsymys tai vain hermojen totaalinen menetys. Jos jokin noista tai jokin muu vastaava olotila jää pysyväksi puhutaan jo sairauksista. Kuitenkin tuollainen hetkellinen napsahdus ei merkitse sitä, että uhria ei normaalitilassa sitten taas rakastettaisi. Mutta esimerkiksi lapsiin käytetään väkivaltaista kasvatusta ja se tehdään sosiaalisesti peritynmallin mukaan ja rakkaudesta. Se on kuulema sitä rakkautta kun asetetaan lapselle rajoja. Eli jotkut todellakin pystyvät rakastamaan ja lyömään, koska luulevat tekevänsä silloin hyvää, rakastavansa. Ne ns. pieksevät sydän vereslihalla, vasten tahtoaa... itse en ole koskaan oivaltanut fyysisen rankaisun periaatetta, mutta näin se on selitetty allekirjoittaneelle.
Siis uskomattoman kova selittelijä. Kannattaisiko ihan oikeasti käydä puhumassa huonosta omatunnosta jollekin ammattiauttajalle? Ensin se täytyisi kyllä pystyä myöntämään itselleen.
Huono omatunto mistä?
Onko se, että ei luonnollisesti pidä lapsista todellakin mielestäsi merkki psykiatrin tarpeesta?
se rakkaus lapseen tulee ajan kanssa ja samoin äidilliset tunteet.Sitä on kai sitten vaikea ymmärtää jos ei ikinä ole lasta synnyttänyt.
"Oma rakkauteni täytyy ansaita, sen tiedän, mikään ei ole saanut minua rakastumaan itseensä vain olemalla olemassa. Kun en ole vauvaihminen, niin vauvat eivät osaa tehdä mitään sellaista joka saisi minut rakastumaan, mutrustelu ja söpöys ei herätä minussa suuria tunteita, vaan ihmisen persoonallisuus on se joka loppupeleissä määrää."
Se että sinun rakkautesi pitää ansaita johtuu varmaan siitä että et ole ikinä lasta tehnyt koska,rakkaus tulee luonnostaan lapseen eikä silloin ajattele että lapsen täytyy tehdä jotain ansaitakseen äidin rakkaus. Se persoonallisuus tulee hyvin esille myöskin vastasyntyneessä..kaikkissa heissä on ihan erilaiset piirteet ja persoonallisuudet.
Mitä tuohon vammaisuuteen tulee on ehkä ihan ymmärrettävää että kaikki eivät pysty rakastumaan vammaiseen lapseensa kun sitä aina toivoo että oma lapsi olisi terve. Silloin luultavasti alkaa etsimään syytä itsestäänkin miksi lapsi on vammautunut. Joillekkin vammautunut lapsi voi olla pettymys.
Se, että omaa lastaan rakastaa johtuu siitä että se lapsi on omaa verta ja lihaa ja sellaista kohtaan on erittäin suuri suojelusvaistokin.Ei sitä voi edes sanoin kuvailla joten
"se vain on niin, että lastaan rakastaa", lauseen perustelut ovat mielestäni aivan järkeenkäyvät silloin kun tietää mitä se lapsen odotus, synnytys ja rakkaus on. Sitä on vaikea selittää sinulle jolla ei lapsia ole.
tässä on juuri puhuttukin: eli onko se äidinrakkauden syntyminen todella automaatio, joka tapahtuu jokaikisen naisen kohdalla? Entä jos se ei koskaan synnykään? Maailmassa on myös naisia, jotka eivät ole oppineet oikein rakastamaan lapsiaan. Surullisinta tässä on se, että yleensä nämä lapsetkin ovat hyvin tietoisia tästä ja kärsivät kovasti vielä aikuisenakin asiasta.
Toinen juttu on sitten se, että vaikka rakkaus syntyisikin, niin entä jos se ei riitä? Moni alkoholistiäiti sanoo rakastavansa lapsiaan, muttei silti kykene heistä huolta pitämään. Silloin tuntuu, ettei se äidinrakkaus näemmä ainakaan päihderiippuvuutta ylitä.
Jokatapauksessa, onneksi kuitenkin suurin osa äideistä rakastaa lapsiaan vilpittömästi ja erittäin paljon. Sen pitäisi olla jokaikisen lapsen oikeus.
lapset asettaa aikuiselle aikamoisen vastuun ja paineen siitä millainen äidin pitäisi olla. Mulla itselläni se on tullut automaattisesti sinä aikana kun olen lastani kantanut. en itse ole törmännyt naisiin jotka eivät lastaan rakastaisi mutta varmasti myös sellaisia naisia on. Puhun nyt siis vaan oma kohtaisesti omasta kokemuksesta enkä toisten puolesta. Mulla se rakkaus ylittää kaiken.. Lapsi menee omien tarpeiden edelle ja pystyn joustamaan omissa mieltymyksissäni jos jotain täytyy tehdä toisin siksi että lapsella olisi hyvä olla.
Olen kanssasi samaa mieltä että jokaisen lapsen tulisi olla rakastettu ja tietoinen siitä että aina on joku johon tukea kun oma elämä horjuttaa. Se on jokaisen lapsen ja jokaisen aikuisen oikeus että saa tukea ja rakkautta kun sitä tarvitsee.aina vaan ei näin pakosti ole, mutta yritän parhaani omalla kohdallani :)
Omia lapsia minulla ei ole. Olen työni puolesta joutunut valitettavasti kohtaamaan tämänkin puolen asiasta.
niin oliko se automaatio? oliko se niin, että se vain on niin, että sitä omaa lastaan vain rakastaa, kun sitten onkin, että vammaista ei rakastakaan ihan luonnollisesti?
En siis saanut selvää kannastasi, kun osasit perustella miksi vammaista lasta ei rakastakaan, vaikka sekin on ihan samoin omaa lihaa ja verta...
Abortin kokeneena tiedän millaista raskaana on ja synnytykseenhän se minun raskauteni päättyikin (synnytys käynnistettiin vaikkakin kovin varhain) ja minussa ainakin nuo sai aikaan vain kovin epämiellyttäviä tuntemuksia, ei mitään rakkauden tuntemuksia... Mutta kai se on kiinni siitä tahtooko olla raskaana vai ei.
Tiedän, että äidin rakkautta on vaikea selittää ihmiselle, jolla sellaisia tunteita ei ole, mutta kiitos yrittämisestäsi.
Itselläni on yksi lapsi, enkä sanoisi että äidinrakkaus on automaatio. Sen allekirjoitan että rakkaus lapseen tuli ajan kanssa, mutta minulla se kesti yllättävän pitkään. Oikeastaan vasta sitten kun pääsin pahimman väsymyksen yli ja lapsi oppi hymyilemään ja nauramaan rupesin tuntemaan rakkautta lapseeni. Sitä ennen tunsin lähinnä velvollisuutta hoitaa tätä "kiusankappaletta", joka kyllä oli ollut suunniteltu ja haluttu. Minä siis koin, että lapsen piti jollain tavalla ansaita rakkauteni.
äidinrakkauteen...
Eipä se minunkaan mielestäni kerro sinulle puoliakaan totuudesta.....
Mutta eikös tuo omakohtainen kokemus ole kovin yksipuoleista tietoa?
Kyllä työelämä ja opiskelu antavat perspektiiviä vähän laajemmastakin maailmasta kuin siellä omien seinien sisällä tapahtuvasta elämästä.
Tuolla logiikalla minäkin voisin olettaa ja väittää, että kaikkien lapsien lapsuus on onnellista aikaa ydinperheessä asuen, ei ole alkoholismia ongelmana eikä muutakaan kurjuutta. Mutta se on vain minun elämääni; katselemalla ympärilleen näkee, että kaikilla ei ole niin, jolloin en voi omaa kokemustani yleistää totuudeksi lapsuudesta.
Kyllä, mutta jos on kokemusta vain työelämän kautta, niin sanoisin, että heikoilla jäillä kuljetaan.
Ei pelkkä opiskelu ja työelämän anna kuin ns. kirjanoppineen aseman. Ainahan lapsettomat ovat olleet niitä parhait lastenkasvattajia - ainaskin omasta mielestään.
Harvalla isällä/äidilläkään lastenkasvatus ja yhteisunnalliset kokemukset jäävät vain omien seinien sisälle. Vanhemmuudestahan keskustelaan, nähdään erilaisia perheitä. Jokaine njoka pitää silmänsä auki, näkee että onnellisia ydinperheitä on lopultakin aika harvassa, eikä siihe ntarvita edes työkokemusta...
anna oikeaa kuvaa siitä mitä ihminen tuntee sisällään lasta kohtaan.toki on niitä surullisia tapauksia jotka tappavat oman lapsensa jos tuntevat niin voimakasta vihaa heitä kohtaan.Yleensä sellaisilla ihmisillä on jo vakavia ongelmia ja vihaa mikä purkautuu välillä aivan väärällä tavalla ulos.
juuri yritin selvittää, että se on oma kohtainen kokemukseni enkä siis voi yksin yleistää että kaikilla niin olisi.Lähinnä yritin vain selventää sinulle sitä miten se äidin rakkaus tulee.En toki voi antaa sinulle laajaa tietoa koska jokainen on yksilö ja kokee asiat omalla tavallaan eikä kukaan voi päästä toisen sisälle niin että tietäisi toisen ajatukset.
"Kyllä työelämä ja opiskelu antavat perspektiiviä vähän laajemmastakin maailmasta kuin siellä omien seinien sisällä tapahtuvasta elämästä"
minun on vaikea ymmärtää työta lausettasi, sillä olen itse äiti ja tiedän ettei ole yhtään samallaista vanhempaa olemassa. Ennen kuin minulla oli lapsi olisin voinut ajatella noin kun sinä että "yleisesti ottaen kun tutkii laajemmalti..ja että työ antaa vastauksen kaikkeen"Valitettavasti se työ on vain työtä eikä sinulla itselläsi ole kokemusta OMISTA lapsista.Sitä ei silloin tule ajateltua sillä tavalla kuin ne naiset jotka ovat synnyttäneet oman lapsensa.On vaikea selittää toiselle sellaista asiaa mitä hän ei pysty näkemään sitä kautta mitä itsestään on luonut. Varsinkin kun jokainen synnyttänyt nainen tietää todella miten pelottavia tunteita ja ajatuksia voi tulla omaa lasta kohtaan.Odottavat ja synnyttäneet naiset käyvät hyvin laajan ja ehkä hieman stressaavan tunne myrskyn läpi odottaessaan lasta ja huolehtiessaan pienestä lapsesta joten tiedän kyllä millaisia tunteita lasta kohtaan voi olla ilman että olisin neuvolassa tai psykiatrina töissä.
"katselemalla ympärilleen näkee, että kaikilla ei ole niin, jolloin en voi omaa kokemustani yleistää totuudeksi lapsuudesta." Myöskään kaikilla jotka vain katselevat ympärilleen ei voi olla käsitystä siitä mitä on äidin rakkaus.
Höh, eli ne vanhempien kontaktit muihin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa lasketaan kokemukseksi, plussa tiedoksi niille vanhemmille, mutta jos lapseton ihminen työnsä puolesta saa noita kontakteja joissa keskitytään ja pohditaan juuri niitä asioita, niitä ei lasketa kokemukseksi...?
Minä ainakin työssäni kohtaan ihmisiä ihan muuallakin kuin kirjoissa, eli ne ovat oikeita ihmisiä oikeassa elämässä, ei mitään kirjan teorioita.
Asiaan syvä perehtyminen antaa mahdollisuuden tulla jonkin alan asiantuntijaksi. Eli siihen tarvitaan myös kirjan oppimista, omaa kokemusta ja muidenkin ihmisten kokemusta. Asiantuntijaa ei siis tee myöskään pelkästään oma kokemus. Tekeehän se siis asiantuntijaksi sen oman kokemuksen suhteen (oman lapsen kasvattamisen omassa kodissa), mutta asioiden laajemman käsittämisen suhteen (kasvatus yleensä) se ei tee asiantuntijaksi.
kanta asiasta jonka jokainen tuntee omalla tavallaan ja jota ei voi yleistää?itselläni se oli automaatio mutta ei pakosti kaikilla.Olet lukenut tekstiäni liian pinnallisesti.
valitettavasti se että sinut on abortoitu jollain viikolla kun lapsi on kehittynyt esim.rv 7 sisälläsi et tietenkään ole tuntenut rakkautta sellaista kohtaan jota et ole pystynyt ajattelemaan realistisesti.Siinä vaiheessa raskautta se lapsi ei vielä ole (MINUN MIELESTÄ) sellainen mihin voi rakastua.Jos nyt olisin sanonut kirjoituksessani että vammaista ei voi rakastaa ja että tervettä voi. olisin yleistänyt sen ja puhunut kaikkien lasten vanhempien suulla ja olisit sanonut että yleistän asian.
Kaikkia asioita ei voi selittää niin että ne joko ovat niin tai eivät ole.niin musta valkoisesti ei aikuisen enää pitäisi ajatella.
kirjoituksen kohtaan "Siinä vaiheessa raskautta se lapsi ei vielä ole (MINUN MIELESTÄ) sellainen mihin voi rakastua."Tarkoitin että jos lapsi ei ole toivottu niin siinä vaiheessa raskautta siihen ei pysty rakastumaan.
Olen työskennellyt suuressa lastentarhassa. Olen siis ammattikasvattaja ja sitä varten opiskellut.
Kuitenkin voin sanoa jälkikäteen, että vaikka kuinka luulin tietäväni ja ymmärtäväni kaiken, niin kauan kun puuttui se OMA kokemus, niin kyllä se ymmärrys oli hyvinkin vajaavaista.
Nuorena oli hyvä päteä kirjanoppineena ja kertoa. mitä olisi hyvä kulloinkin lapsen kanssa tehdä.
Kyllä se maailma, omat raskaudet ja lapset sitten kuitenkin opettivat jotain, mitä ei siellä opistossa opetettukaan...
Olisin varmaan parikymmentä vuotta sitten voinutkin olla kanssasi samaa mieltä ja kirjoittaa juuri kuten sinä.
niin tapaisit näitä perhe ihmisiä enemmän kuin uskotkaan. Ystävissä on perheitä ja tiedän kyllä millaista heidän elämänsä on, neuvolassa näkee kaiken näköistä ja tarhoissa.Minun on vaikea kuvitella kokemukseksi sellaista mitä toinen ei itse henk.koht ole itse sisällään kokenut. Et varmaankaan usko miten paljon lapsi muuttaa omaa maailmaa niin sitä on vaikea silloin nähdä sellaisten kannalta joilla lapsi on.
EN puhu kirjojen vaan oman kokemuksen ja sen kautta mitä lapsi on minulle mukanaan tuonut.
KIrjojen kautta sinäkin olet suurimmaksi osaksi työhösi oppinut et sen kautta että sinulla olisi oma lapsi.
mieltä!
Sinulla on ilmeisen onnistuneita kokemuksia lapsien saannin suhteen... Onko sinulla siis kun on kokemusta omasta takaa, kokemusta siitä miltä tuntuu kun ihminen tappaa oman lapsensa? Siis miltä siitä tappajasta tuntuu, kun se tappaa oman lapsensa?
Ei varmaankaan, juuri siksi, että et ole tappanut ja tietosi asioista perustuu vain omakohtaisiin kokemuksiin; mielestäsi et sellaista tekisi kuin olleessasi erittäin sairas psyykkisesti.
Mutta on olemassa ihmisiä, jotka työnsä takia pääsevät jakamaan kokemukset sellaisten äitien kanssa jotka ovat tappaneet lapsensa. Eli heillä on työn kautta tullut kokemus sellaisesta asiasta. Itse olen vain opiskellut tutkimuksia jotka on tehty äideistä, jotka ovat surmanneet lapsensa ja jo sillä kokemuksella voin sanoa, että osa niistä naisista ovat olleet täysin terveitä psyykkisesti ja he rakastavat lapsiaan kuten kuka tahansa äiti.
Tässä nyt yksi esimerkki, miten työ- ja opiskeluelämän kokemus ovat antaneet näkemystä asiaan. Näkemys eroaa täysin siitä näkemyksestä joka saadaan vain oman kokemuksen perusteella, omiin tunteisiin peilaamalla toisten tunteita.
On väärin väittää, että vain omakohtainen kokemus on ainoaa oikeaa kokemusta. Se on kokemusta kokemuksien joukossa. Ihminen joka katselee ympärilleen ja kiinnostuu joistain asioista saa asioista kuvan ilman omakohtaista kokemustakin. Lääkärilläkään ei tarvitse olla omakohtaista kokemusta ihan jokaisesta taudista tai vaivasta, mutta silti hän omaa tarpeeksi kokemusta, että pystyy sairauteen puuttumaan tai mielipiteensä siitä ilmaisemaan, vain siksi että työssään asioihin törmää ja ennen sitä on noita sairauksia kirjoista opiskellut.
Puit tosi hyvin sanoiksi sen mitä itse olen myös miettinyt. Usein oma kokemus on vieläpä "vääristynyt". On vaikea nähdä asiaa tai tilannetta selvästi kun on niin lähellä sitä esimerkki: tyttö rakastaa sokeasti poikaystäväänsä, joka on ihan täysi kusipää. Kaikki tytön ystävät tajuavat tilanteen ja ehdottavat, että tyttö jättäisi pojan, mutta tyttö itse ei näe mikä hänelle olisi parasta tai pojan käytöstä huonona vaan jatkaa suhdetta ja rakastaa edelleen poikaa.
Totta on että hänelle koituu kokemusta rakkaudesta (etenkin sokeasta sellaisesta) mutta ottaisitko itse häneltä ihmisuhdevinkkejä vastaan?
Eli tuo sinun opettavainen tekstisi ei ollut minulle kokemus, sillä omakohtaisesti olen kanssasi täysin erimieltä? Vain jos olisin itse tuon tekstin kirjoittanut se olisi ollut omakohtainen, jolloin siitä olisin jotain voinut oppia?
Mutta nyt käytän hyväkseni myönnytystäsi, että et osaa asettaa itseäsi muiden asemaan, vaan joudut kokemaan omakohtaisesti asiat ennen kuin otat opiksesi...
Olen miettinyt paljon kuinka kaltaisiisi saatasiin esimerkiksi juuri tuo sukupuolivalistus uppoamaan; kun puhe ei tehoa. Vaikka kuinka yritetään vääntää ja puhua ja esittää, että näin ja näin kannattaa toimia, niin ei mene päähän kuin vasta kokeilemalla itse. Millaista valistusta olisit itse toivonut, jos kuvittelisit itsesi teiniksi uudelleen? Koska resurssimme ei riitä ikinä antamaan jokaiselle nuorelle esimerkiksi opetusmielessä sukupuolitautia, jotta oppisivat varmasti, täytyisi kehittää jokin muu keino. Vai onko tilanne aivan mahdoton, ei sitä vain opi jos on sellainen ihminen joka oppii vain omasta kokemuksesta?
Pelkkä kirjanoppinuthan sinä olet muiden kirjanoppineiden joukossa. Tutkimuksen lukeminen ja sen avulla opiskelu on aivan eri asia kuin käytännön työ.
En ole kriminaali, enkä näinollen tiedä, mitä tappajan päässä liikkuu surman hetkellä. En myöskään työskentele krminaalihuollon parissa.
Lasketko siis abortin tappamiseksi, kun tuot tuon surmaamisasian esille?
Sanotaan, että suurin osa lääkäreistäkin on nykyään sen verran valistuneita, että ainakin nuoremmat lääkärit helposti kutsuvat sen oman tutorinsa katsomaan potilasta, jonka sairaudesta tai sen hoidosta heillä ei ole omakohtaista tai riittävää kokemusta. Se on hatunnostoinen suoritus, toisin kuin se, että vänkkäisi teitävänsä kaiken ja silti hoitaisi potilasta väärin...kokemushan se olisi sekin tietysti.
Mitäs jos pitäytyisimme keskustelussa abortissa? En usko liiemmälti, että sinun tai kenenkään muukaan työ tai opiskelukokemukset kenellekään mitään uutta pohdittavaa antavat.
ole kokemusta!Tuskin sinullakaan.tai ainakin toivon että et ole mikään lasten tappaja (en tarkoita aborttia). Niin tiedän kyllä psykiatrina sen että ihmiset voivat olla niin vakavasti masentuneita tai muuten sairaita että tappavat lapsensa.
"osa niistä naisista ovat olleet täysin terveitä psyykkisesti ja he rakastavat lapsiaan kuten kuka tahansa äiti
Kuules nyt kun osa niista aideista voi olla niin sairaita henkisesti etta tappavat lapsensa pelatessaan etta lapsille kay jotain.he siis rakastavat niin paljon etta ovat valmiita sekopaissaan tappamaan ettei lapset karsi.
On väärin väittää, että vain omakohtainen kokemus on ainoaa oikeaa kokemusta
Kukaan ei tas oo niin vaittany etta se ois ainoaa ja oikeaa tietoa vaan sanonut sen OMASTA kokemuksestaan.
Minulle on sanottu monta kertaa että "naama kiinni kun sinulla ei kerran ole omaa kokemusta asiasta". Niin että se siitä sitten....
Se typykkä hannkkii huonoja kokemuksia tuollaisella suhteella, mutta yhtäkaikki, niitäkin tarvitaan. Ei elämä ole tai sen pitäisikään olla pelkkää prinsessaleikkiä ja ruusuilla tanssimista.
Mielestäni on väärin ottaa keneltäkään vastaan tai antaa vinkkejä ihmissuhteeseen. Joku voi kuitenkin olla ja elää ihan onnellisena sellaisessakin suhteessa, jonka muut voivat nähdä kamalana. Ei kukaan kuitenkaan pysty tajuamaan toisten välisiä suhteita.
Sellaiset ihmiset, jotka tarvitsevat näitä vinekkejä, ova sen verran huonolla itsetunnolla varustettuja, että he ovat muutenkin toisten johdateltavissa.
Määrittele käytännön työ? Omien lapsien kasvattamista? Ei muiden mielestä, mutta se on vain oma kokemuksesi käytännön työstä äiti-ihmisenä.
Mutta mitenkäs nyt sanoitkaan, että et työskentele kriminnalihuollossa? Eihän se, että siellä työskentelee antanut mitään kokemusta asioista, vaan se että on omakohtaista kokemusta...
Tässä oli puhetta siitä, että työkokemus ei ole kokemusta asioista, koska se ei ole omakohtaista... Tästä asiasta joutaa nyt varmasti pienen hetken keskustelemaan, ennen kuin Marella poistaa, koska aiheella ei ole mitään tekemistä abortin kanssa...
itseäni toisen asemaan jos en ole kokenut samaa kuin hän. No jos kuvittelisin itseni teiniksi (sinne 30 vuoden päähän)tääs uudestaan niin on kuule vähän ajat muttuuneet siitä millaista sillon oli kun sinä et edes ollut syntynyt.
Ei rv 7 sikiöön ole vielä rakastunut, ei etenkään, jos sen on päättänyt abortoida. Siinä tapauksessa ei olisi ollut edes tervettä yrittää tuntea minkäänlaista rakkautta sitä kohtaan.
Se, että silloin ei tuntenut, ei tee mahdottomaksi sitä, etteikö myöhemmin voisi tunttea samanikäiseen sikiöön rakkautta, etenkin jos kyseessää on toivottu ja harkittu lapsi.
Rakkaushan on lopultakin sellaine nasia, että se ei ole automaatio, mutta puhtaimmillaan se on pyyteetöntä...voin siis rakastaa lasta/miestä/naista, enkä odota saavani vastiketta. Toki rakkaus synnyttää vastarakkautta, sekin on ikuinen totuus, jota ei kannata unohtaa.
kun et ole ikinä saanut lapsia niin et osaa ajatella sitä muulta kannalta kuin tuolta sinun "olen oikeasssa koska olen lukenut ja nähnyt erään henkilön"ja tuota henkilöä et voi yleistää niin että me kaikki oltais niinku se.
Minulla ei ole minkäänlaista kokemusta äidinrakkaudesta, koska en ole äiti, olen vain työssäni ja opiskeluissani saanut kontakteja erilaisen näkemyksen omaaviin ihmisiin asian tiimoilta...
Ja lasten kasvatuksesta minulla ei nuorisoohjaajana ole minkäänlaista käsitystä, sillä minulla ei ole lapsia...
Mutta tämä keskustelu lähti siitä, että tuolla Daralla ei ollut omakohtaisia kokemuksia äidinrakkaudesta...
Äläpäs nyt vedä herneitä nokkaasi.
Kerroinkin vain sen, että itse olin täysin vihreä ja kirjanoppinut valmistuessani ja luulin tietäväni kaiken..siis minä luulin.
Vasta omien lapsien kasvatus opetti, että ei se kaikki ollutkaan ihan niin helppoa, kuin kirjoiss ja tutkimuksissa näytti olevan. Sitä ennen olin paljonkin "luennoinut" isille ja äideille kasvatuksesta. Voin vilpittömästi kertoa, että tänä päivänä nolottaa...en siisi neuvonut tai kertonut mitään väärää, mutta olin väärä ihminen puhumaan kenellekään niinkin vaikeasta asiasta.
Ehkä sinä teet poikkeuksen...en minä tunne sinua.
Minä kirjoitin vain MINUN oman näkemykseni ja kokemukseni, turha siitä on hiiltyä.
kokemusta!omakohtainen kokemus on sitä että SINÄ ITSE olet kokenutjotain esim.abortti jonka olet tehnyt.kukaan muu ei tiedä miltä sinusta se on tuntunut ja mitä ajattelit silloin ja tonnista vetoa.Se ei tunnu kenestäkään muusta juuri samalta kuin sinusta.
kaikki sellaiset jolla on oma lapsi sitä mieltä että sellainen jolla ei ole lasta ei voi myöskään tulla yleistämään meille miten pitäisi toimia kun on oma lapsi.sitä kun alkaa oman lapsen saatua miettiä asioita ihan eri näkökulmasta ku sillon ennenku oli lapsi niin sitä käyttää omaa järkeä mieluummin joissain asioissa ku kirjanoppineitten yleissivistäväi neuvoja.Eikö näin?
Tuo käsityksesi siitä, että ihminen oppii vain pystymällä samaistumaan toisen asemaan, vain kun on omakohtaista kokemusta asiasta, se pätee vain sinuun. Uskon kuitenkin, että suurin osa ihmisistä saa kokemuksia ja oppia toisten kokemuksista, ottamalla kontaktia muihin ihmisiin. Pelkkä kertominen riittää yleensä, että osaa jo kuvitella miltä tuntuu, sitä kykyä kutsutaan empatiakyvyksi. oppimiskyvyksi taas silloin kun asiaan ei liity tunteita, vaan on vain asiaa, asioita voi oppia mm. kirjoista kokematta itse.
Näiden kykyjen avulla me opimme maailmasta asioita joita me emme itse ole henkilökohtaisesti kokeneet. Me opimme niitä asioita mm. työssämme, jolloin työ antaa meille kokemusta joistakin asioista, aivan kuten henkilökohtainen kokeminenkin antaisi (ei luonnollisestikaan yhtä laajaa kokemusta kuin henkilökohtainen, mutta kokemusta ja tietoa kuitenkin). Kaikki ei vain voi kokea kaikkea aivan hemnkilökohtaisesti, siksi joitakin asioita on koettava vain opiskeltuna, että aikamme riittäisi kokemaan mahdollisimman monia asioita.
että oletko ohjaamassa vieraitten ihmisten lapsia vai sellaisia jotka on omiasi.Et sinä tunne sellaista toisten lapsiin kuin tunnuet omiisi.
Kyllä se maailmankuvaa ja katsomusta muuttaa..useimmilla ainakin. Se "viisaus" kasvaa sen lapsen myötä, eikä kukaan voi tulla sanomaan sinulle, miten sinun kuuluisi omaa lastasi hoitaa tai kasvattaa. Vain sinä olet asiantuntija oman lapsesi kohdalla, sillä sinä tunnet hänet parhaiten.
ei 1977 vaan voi ymmärtää että lasta ei voi hoitaa siten miten kirjassa on neuvottu kun asiat ei aina niin ole.
Keskustelu ei lähtenyt minusta, vaan siitä, että Dara ei omannut kokemusta asioista, sillä hänellä ei ole muuta kuin työkokemusta...
edellisestä tekstistäsi.toivottavasti ymmärrät myös nyt että se maailma muuttuu kun saa lapsen niin sitä ei enää ajattele niinkuin sillon kun sitä lasta ei ollut.siinä vähän arvot muuttuu.mutta josko lopetettais nyt kina :) hyvät kesän loput
Toivottavasti kukaan ei ole hiiltynyt.
Minä en tiedä kaikkea kasvatuksesta, enkä todellakaan ole asiantuntija. Puhe lähti siitä, että toisen kirjoittajan kokemusta vähäteltiin, koska se ei ole omakohtaista kokemusta (hän ei tiedä äidirakkaudesta mitään, koska ei ole itse äiti...). Minun mielestäni työkokemus voi olla kuitenkin laajempaa kokemusta kuin omakohtainen, sillä omakohjtainen koskee vain yhtä tapausta. Harvemmin työssään kontakteihin joutuva ihminen joutuu kontaktiin vain yhden ihmisen kanssa, jolloin kokemuksia tulee erilaisista tapauksista, kuin vain siitä omasta yhdestä. vaikka työkokemus ei ole niin syvällistä kuin on oma kohtainen kokemus, se on samoin tavoin kokemusta.
Minun työhöni ei kuulu luentojen pitämistä vanhemmille, joskin joudun joskus puuttumaan vanhempien tekemisiin kasvatuksen suhteen. Minun ei tarvitse leikkiä asiantuntijaa tai neuvojaa heille, sillä minulla on selvät ohjeet miten toimia; suomen laki, jota kunnioitetaan; lapsia ei fyysisesti rangaista, alkoholia ei käytä alaikäiset jne... Siksi työni on kai helpompaa kuin kasvattamisen opetus. Mutta tuo ei liittynyt aiheeseen, kunhan intouduin kirjoittamaan, kun sinäkin työstäsi kerroit...
minä voin kertoa, jolloin se joka lukee voi oppia asiasta; näinkin voi kokea asioita.
Eli kun kyse on äidinrakkaudesta; onko se automaatio, riittää kun joku kertoo ettei se ole. Silloin se ei ole, vaikka muut äiti-ihmiset jotka käyvät keskustelua, sanovat oman kokemuksensa pohjalta että se on, koska se heille on ollut. Riittää kun joku tietää tapauksen, että jollekin rakkaus lastaan kohtaan ei ole syntynyt automaattisesti ja kertoo sen. Ei meidän jokaisen tarvitse kokea sitä miltä tuntuu synnyttää lapsi jota ei rakastakaan, tietääksemme, että sellaistakin tapahtuu.
olisi se nolo huomata pitävänsä jonkin vieraan lapsesta enemmän kuin omastaan...
Mutta perimmäinen tarkoitus tällä koko uuden aiheen aloitukselle oli juuri pohtia tuota; onko tuo sitten varmasti myös varmaa, että sitä omaansa kunnioittaa eri tavoin kuin vieraita?
Se on jokaisen naisen kohdalla eri asia. Ei sitä voi etukäteen tietää, mitä kenenkin pään sisällä liikkuu. Toisaalta on myös vaarallista antaa sellaista tietoa, että lapsen saannin jälkeen maailma on tooosi iihana ja kaikkea katsotaan ruusunpunaisten silmälasien läpi. Mitäs sellainen nainen, joka kokee synnytyksen jälkeisen masennuksen sitten tekee? Syyttääkö hän itseään tai lasta siitä, että olo on kurja ja päässä vilistää outoja ajatuksia.
Entäs, jos kerrotaan, että ei pidä ajatella aborttia, lapsi pitää synnyttää ja elämä menee sen jälkeen aivan persiilleen. Ketä se nainen voi silloin "kiittää" kurjasta osastaan, kohtaloako? Vaiko niitä viisaita, jotka kirjoittivat, että näin on hyvä.
Mielestäni se on aivan eri asia. Se on kuitenkin kasvanut omassa kohdussa - omaa verta ja lihaa, niinkuin kirjallisuudessa sanotaan. Ja mikä tärkeintä, jos se on saanut alkunsa suhteesta, jota voi kutsua rakkaussuhteeksi, niin siinä on piste iin päälle: ihana tenava rakastetun miehen kanssa, joka sitten huolehtii lapsestaan myös muutenkin kuin elatusmaksujen muodossa.
Minulla on hyvä itsetunto.
Silti olen ottanut vastaan vinkkejä ystäviltäni (en tosin ole aina toteuttanut niitä) ja äidiltäni ihmissuhde asioissa ja väitän, että usein ulkopuolisen ihmisen neuvo on kultaakin kalliimpi.
Totta on, että kukaan ei pysty tajuamaan toisten välisiä suhteita, mutta ei tarvitse olla mikään Einstein että ymmärtää milloin toinen tekee itselleen hallaa. Onnettomalla ihmisellä ei aina ole voimaa repäistä itseään pois vaan hän tarvitsee tukea. Tuella en tarkoita omien mielipiteiden tyrkyttämistä, vaan sitä, että auttaa kyseistä ihmistä näkemään muutakin kuin vain sen seinän mikä eteen on noussut.
mahtava näkökulma tuo parisuhteen huomioiminen, oikeasti!
Mutta kun skeptikko olen, niin avioliitoista puolet päättyy eroon.
Lastaan pitäisi luonnostaan rakastaa vaikka jää yksinhuoltajaksi, vaikka se olisi syvästi kehitysvammainen, vaikka se kärsisi syvistä mielenterveydellisistä ongelmista...? Sitten vielä jos lastaan rakastaa automaattisesti, rakastaako kaikki nekin äidit lastaan jotka ovat raiskauksesta alkunsa saaneet, entä ne äidit jotka ovat pakotettu lapsena avioliittoon rähjäisen vanhan ukon kanssa (muslimi maissa lähinnä)...?
Mutta hyvälle parisuhteelle, jossa halutaan lapsia, lapsi on varmasti piste iiin päälle.
On asioita joita voi pitää mustavalkoisina; yksi plus yksi on kaksi...
Täällä aiemmin sanottiin, että tämäkin, siis äidinrakkaus on yhtä mustavalkoista; se vain on niin, että sitä lastaan rakastaa...
En ole missään vaiheessa väittänytkään olevani äidinrakkauden asiantuntija. En ole edes väittänyt että tietäisin, miltä äidinrakkaus tuntuu. Ainoastaan olen omaan kokemukseeni pohjaten kertonut , että aina äidinrakkautta ei synnykään, ja toisilla esim. päihderiippuvuus ajaa sen ohi. Valitettavasti.
Ja kuten jo aiemminkin sanoin, onneksi VALTAOSA vanhemmista ihan vilpittömästi ja aidosti rakastaa lapsiaan.
Minä olen työssäni ja muutenkin elämässäni nähnyt ja tuntenut tuhansia äitejä. Suurimmalla osalla ei ole mitään ongelmia tuntea äidinrakkautta, mutta pienellä osalla on. Siitä tässä viestiketjussa mielestäni oli alunperin kyse; onko mahdollista, ettei äiti rakastaisikaan omaa lastaan. Minä väitin, että se on mahdollista, mutta onneksi kuitenkin harvinaista. En siis halunnutkaan esiintyä äidinrakkauden asiantuntijana.
Et ole pelkkä skeptikko - olet nähtävästi parantumaton pessimisti. Se on ihan hyvä, sillä pessimisti ei tule koskaan pettymään. Asiat ovat aina niin huonosti kuin mitä oli kuvitellutkin.
Tuolla oli puhetta tuosta raskauden jälkeisestä masennuksesta, niin positiivisena puolena voi nähdä, etten tule pettymään lapsen synnyttyä (jos lapsen joskus teen), koska odotukseni olisivat olleet liian suuret lapseen kohdistuvien tunteiden suhteen. Siinä voin yllättyä vain positiivisempaan suuntaan...
Niiniii, mutta elämänasenteena se on hyvin raskas ja vaikuttaa myös äiti-lapsi suhteeseen.
Tiedän sen siitä hyvin, että äitini oli tuollainen peruspessimisti, aina vaan piti ajatella sitä pahinta vaihtoehtoa, eikä onnistumisesesta tai iloisita asioistakaan oikein passannut iloita. Parempi vaan, että oli pieni huolen mutru otsalla, niin ei päässyt elämän realiiteetit unohtumaan!
Mä luulen, että hänelle on jossain vaiheessa jäänyt ns. levy päälle tuon asian suhteen ja se oli oikeastaan ainut asia, joka rassasi minua lapsena ja etenkin nuorena. Nyt aikuisena ei viitsi kuunella enää niitä pessimismin purkauksia ja uhkakuvia, suljen vaan korvani ja nyökyttelen. Mitään kovin kiinteää suhdett ei välillämme ole koskaan ollut. Kyllä hän varmaan rakasti minua ja hän huolehti esimerkillisesti tarpeistani, mutta joku tyhjiö siihen jäi..Olen miettinyt, että olisiko hänkin ollut niitä naisia, jotak olisivat olleet tyytyväisempiä ilman lasta.
Hienoa, että kuitenkin uskot äitisi rakastaneen sinua. Minulla on vaara, että en tule lastani/vauvaani rakastamaankaan, ajattele miten rankaa sen pienen lapsen elämä sitten olisi; äiti joka aina analysoi kaikki elämän realiteetit ja ei edes rakasta lastaan... Ei paljon ilon aihetta sille lapsellekaan.
No mutt eikö elämä ole sinulle itsellesi ja läheisillesi kovin raskasta, jos koko ajan pitää tuottaa päässään jotain riskianalyyseja?
Ilmeisesti olet vielä melko nuori, joten voisin ohjeeksi antaa, että hellitä hetkeksi ja anna elämän viedä. Ei kenenkään elämässä tapahdu mitään niin pahaa ja huonoa, etteikö siitä selviäisi.
Ei kukaan voi elämäänsä etukäteen käsikirjoittaa, vaikka sitä useimmat yrittävätkin. Jotkut vannovat, että en hanki lapsia, toiset eivät koskaan ja missään olosuhteissa ajattele voivansa teettää aborttia. Kuitenkin näiden molempien kohdalla suunnitelmat voivat mennä päälaelleen. Kaikessa toimitaan olosuhteiden mukaan.
Sekin, että abortti tehdään, vaikka ei sitä koskaan omalle kohdalle ajatellutkaan, ei saa kaataa koko loppuelämää. Pitää oppia hyväksymään se, että se oli minulle ja näissä olosuhteissa ainut ja oikea vaihtoehto. Sen asian kanssa sitten vaan eletään. Sama koskee niitä, jotka saavat lapsen, vaikka eivät ajatelleetkaan hankkia yhtään mukulaa.
Kyllä elämä vie ja kannattelee kaikissa olosuhteissa ja kaikkia.
tuossa teoriassa on vain se yksi aukko, jota en voi sietää... Jos ajattelee noin, ajattelee, että kyllä se lapsi siinä ohessa kasvaa, elämä kannattelee sitä lastakin, ei vanhemmaksi tarvita valmiuksia, vaan kyllä luonto hoitaa...
Mielestäni jokainen lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka ovat valmiita uhrautumaan tarvittaessa lapsensa puolesta ja vanhemmat jotka ovat erittäin valmiita kasvattamaan lapsensa. En usko vapaaseen kasvuun, vaan kasvattamiseen.
En ikävä kyllä ole kovin nuorikaan enää ja ikä on vain lisännyt varovaisuuttani asioiden suhteen. (1977 nimimerkki siis on syntymävuoteni)
Asioiden tiukka anlysointi auttaa itseäni tekemään mahdollimman eetisesti oikeita ratkaisuja, siis oikeita ratkaisuja minulle, ratkaisuja jotka sopivat minun arvomaailmaani. Lapsen teko on vain yksi asia jonka itse analysoin erittäin tarkasti ja toiveenani olisi, että kaikki muutkin tekisivät niin, maailmaa voidaan pelastaa ja lapsien oloja parantaa jos niiden teko ei tapahtuisi vain koska ihminen osaa lisääntyä. Kulutustottumukseni on toinen asia joka on jatkuvasti tarkan syynini alla ja toivon jokaisen muunkin tekevän niin; pohtivan arvojaan ja sen mukaan tekevänsä valintansa, maailma pelastuu...
kokemus tuo myös paremmin esille tunteet eli työssä ei tule niin tunteella elettyä toisen ihmisen kanssa että tietäisi miltä se äitinä tuntuu.tottakai on voinut kokea äidin rakkauden jos on hyvät välit äitiinsä, mutta äidin rakkaus on aivan erilaista ja tunteikkaampaa kun sillon ku on itse äiti.sitä ei kaikki pakosti odota että saa lapselta heti rakkautta mutta itse rakastaa pyynteettömästi.
yrittäny vastata vähän mihin sattuun :D itse vastasin lähinnä vain siihen että tuleeko äidin rakkaus itsestään vai ajan kanssa.kirjoitin, että se tulee jokaisella henkilökohtaisesti automaattisesti tai ajan kanssa. ja minulta ruvettiin tivaamaan että kumpaa mieltä olen tuleeko vai ei.
"Ja kuten jo aiemminkin sanoin, onneksi VALTAOSA vanhemmista ihan vilpittömästi ja aidosti rakastaa lapsiaan. "
Kuten itsekkin kuulun tuohon valtaosaan vastaan siis vain omasta kokemuksestani kun en edelleenkään voi tietää millaista elämää on heillä joilla sitä ei tule ollenkaan.Olen sitä mieltä että ihminen ei voi puhua asiasta toisen suulla ei edes silloin vaikka kuulisi ja näkisi millaista elämä on sellaisessa perheessä.Vain se perhe tietää itse ja erityisesti lapsen äiti.sellaista taitoa ei kellään ole että osaisi niin hyvin mennä toisen ajatuksiin ja tunteisiin että tietäisi millaista se todellisuudessa on.En minäkään osannut ajatella äidin rakkautta tälläisenä ennenkuin itse tulin äidiksi.
pienet lapset pitävät asioita musta valkoisena.joko jokin asia on tai sitten ei ole mutta he eivät ikinä ajattele niin pitkälle että olisi mahdollisuus että niiden välissäkin olisi jotain.
Jos kaikki äidit automaattisesti aina rakastavat lapsiaan, miksi lapsia hylätään, pahoinpidellään ja jopa tapetaan? Miksi lapsia joudutaan ottamaan huostaan näistä syistä? Tai lievemmissä tapauksissa lapsia ei hylätä tai pahoinpidellä fyysisesti, mutta heidät jätetään yksin, eikä heidän tekemisistään välitetä. Rakkaudetonta yhtä kaikki.
Eikä takana todellakaan aina ole psyykkisiä häiriöitä (ainakaan sellaisia, jotka nykylääketiede tunnustaisi psyykkisiksi häiriöiksi) tai päihteiden väärinkäyttöä. Kyse voi olla aivan 'tavallisista' perheistä, joissa perheen lapsista ei vain yksinkertaisesti välitetä.
Haluaisin selityksen, miten tällaiset tapaukset ovat mahdollisia, jos kerran KAIKILLA synnyttäneillä äideillä AINA heräävät rakkauden tunteet lastaan kohtaan.
Itse en usko, että rakkauden tunteet aina heräävät. Tunteiden puuttuminen on tietenkin huomattavasti harvinaisempaa kuin tunteiden herääminen vahinkoraskauksissa tai muuten ei-toivottujen lastenkin kohdalla. Mutta että KAIKILLA ja AINA heräisivät tunteet? Tällaisen asian väittäminen on mielestäni vaaleanpunaista tosiasioiden kieltämistä ja pään puskaan työntämistä. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.
Haluaisin silti vastauksen edellä esittämääni kysymykseen niiltä ihmisiltä, jotka julistavat, että äidin rakkaus herää AINA ja KAIKILLA.
lukenut ja perehtynyt viestiketjuun kunnolla niin huomaisit että sielä ei yleistetä että kaikilla syntyisi tunteet.
Ehkä sitten kun on tehnyt työtä kauemmin, osaa pitää tunteensa erillään työstään. Sitä odotellessa, on vain murehdittava muidenkin puolesta/kaikkien kanssa... Varmasti kuitenkin eritavoin tuntee se jonka murhe se on henkilökohtaisesti kuin se joka vain ulkopuolisena elää jutussa mukana.
Lapsihan rakastaa automaattisesti äitiään, että niin päinhän se pelaa. Mutta sekin pelaa vain siihen asti kunnes lapsi alkaa ajattelemaan omilla aivoillaan; silloinhan äidinkin on ansaittava se lapsen kunnioitus ja rakkaus.
Sehän on hyväkin näin; tulee molemmin päin tehtyä vain hyvää, kun yrittää tehdä "vaikutusta", ansaita sitä kunnioitusta. Minua on yhä ollut vaikea vakuuttaa, että lapsi pystyisi saamaan minun rakkauteni, ennenkuin hänellä on aivoja alkaa tekemään niitä juttuja joita minä kunnioitan.
etenkin niillä jotka ovat sairaanhoitoalan ammattilaisia on jo opiskelu aikana opetettu että missään tilanteessa ei saa ihmisten tunteisiin lähteä niin paljon mukaan että se näkyy työssä.esim.ne lääkärit joilla on ikäviä uutisia kerrottavana eivät saa pillittää potilaan omaisten nähden vaikka mieli tekisi.Sinusta on kyllä jo huomattu että et ole amattilainen.
pitäisi olla syntyessään lääketieteen professori ym.jota sinä kunnoitat?Kyllä sinä sitten osaat kunnioittaa enemmän eläviä ihmisiä olivat he millaisia tahansa kun olet kokenut vähän enemmän ja monipuolisemmin elämää ja huomaat että ihmisen ei täydy tehdä urotekoja ollakseen toiselle rakas.Kerro minulle miksi valitsit puolisoksesi sen joka sinulla nyt on?mitä hän on tehnyt että ansaitsee rakkautesi?Sellaisia asioita joita hänessä on ei valitettavasti varmaan voi löytyä vastasyntyneestä.mutta vastasyntynyt ja oma lapsi on aivan eriasia kuin sellainen ihminen jonka tapaa.itselläni rakkaus puolisooni tuli ajan kanssa ei yhtä äkkiä niin että hän olisi tehnyt jotain jolla pitäisi ansaita rakkauteni.
ammatillisuus on eri tilanteissa hyvin eri tasoista, mutta se todella tarkoittaa hoitotyössä millä tahansa tasolla sitä, että se joka saa palkkaa käyttäytyy asiallisesti ja ammattimaisesti eri tilanteissa. Se on sitten ihan eri juttu kuin se kuinka paljon tunteet on työssä mukana ja missä niiden kuuluu olla ja missä ei ole niinkään toivottavaa. Asiaan on kaunis sana empatia..
Kun puhutaan hoitoalan töissä joissa toisena nimenä voidaan käyttää hoivtyö on tunteet pelissä enemmän tai vähemmän ja työtä tehdään sillä suurella sydämmellä sillä se on työtä jossa raha ei auta jaksamaan päivästä toiseen. On aivan eri asia olla työssä jolalkin kroonikko-osastolal joissa potilaisiin/asiakkaisiin/ihmisiin ja omaisiinkin tututstutaan ajan kanssa todella hyvin kuin sairaalan esim kirran osastolla jossa potilaat tulee ja menee. Myös asiakkaan riippuvuus hoitajistaan sanelee huomattavasti minkä tasoinen suhde on tunnetasolla.
Ja aina tulee tilanteita joissa kokenutkin hoitaja ja lääkäri on vaikeuksissa, mutta itsensä pitää kasata ja auttaa niitä joiden takia siellä töissään on.
On sitten vielä suuri ero onko lääkäri vai hoitaja sillä hoitaja kohtaa sen asiakkansa kasvoista kasvoihin niin hyvässä kuin pahassa. Lääkäri on huomattavasti etäisempi ja hänen suhtautumisensa on aivan eri kantilta koko ihmiseen.
Kun samojen ihmisten kanssa kulkee rinnatusten viisikin vuotta puhumattakaan kymmenestä ja hoivaa heidän lastaan päivästä toiseen niin jo on ihme jos ei tunteet ole mukana! Sekin opetetaan siellä oppilaitoksessa että ne asiakkat ovat oikeita ihmisiä ja heillä on tunteet yms.. Yhtälailla niissä hautajaisissa parkuu hoitaja kuin omainen tai se lähiomainen sillä harva niistä muista edes tuntee sitä vainajaa. On kuitenkin aika osoittaa ne tunteensa joita voi jopa inhimillisiksi sanoa ja on aika jolloin ne pitää sisällään ja tukee niitä vanhempia surussa jota kenenkään ei soisi kokevan. Toiset oppii, toiset eivät ja osalle kuolema on luonnollinen osa elämää ja toisille ei vaikka kuinka opetetaan ja opiskellaan. Suruviestin tuoja on aina se jonka on oltava siinä tilanteessa vahvin.
Ja koulutusta mollaamatta milään tasolla voi sanoa että mikään koulutus ei opeta kohtaamaan ensimmäistä kuolevaa ihmistä saattohoidon aikana. Siitä on apua omien tunteiden käsittelyssä, mutta itse asiaan siitä ei ole apua ja suruviestin ilmoittaminen on yksi kauheimmista asioista joihin ihminen voi joutua varsinkin jos se tulee yllättäen, siihen ei opeteta siihen opitaan jos opitaan. Eikä se vainajan käsittely ole yhtään sen hauskempaa ja ammattimaisempaa vaikka olisi kuinka koulutettu vaan se lähtee jokaisesta itsestään. Ja kannattaa muistaa sekin että moni huono uutinen voi olla jopa pahempi kuin kuolinviesti..
oli ihan asiaa mitä kirjootit mutta ku täällä nyt kuitenki on aika paljon eri ammateista ihmiisiä niin kaikilla on vähän eri käsitykset.sitä kun ei voi minkään murhaajan tunteisiin liikaa eläytyä eikä voi kaikista potilaista ottaa empatioita niskoilleen kun sitä sitten ite kasaa omalle niskalle huoolta ja murhetta liikaa.
Kaikissa toimivissa ja hyvissä työpaikoissa on mahdollisuus saada työnohjausta, niin ei ole pelkoa, että työ käy henkisesti liian raskaaksi kenellekään.
Uskon erittäin vahvasti, että rakastan muitakin kuin lääketieteen professoreita... Uroteot ja kaikki muutkin ihmisen saavutuksiin viittauksesi menee todella yli aiheen... Mutta sen verran, että olen tykästynyt miehessäni hänen persoonaansa, siihen kokonaisuuteen mitä hän on kaikkineen (ps, hän ei ole lääketieteen professori...).
minulle juur neuvottiin että ei saa ottaa liian henkilökohtaisesti toisten ongelmia.
pitäisi rakastua persoonaan joka tulee sinusta itsestäsi ja jos se on sinusta vaikeaa niin älä tee lapsia.
Olet ymmärtänyt jutun pointin. Tällä hetkellä en tule lapsia tekemään.
Ihmettelen ohjaajaasi, jos tuo oli ainut neuvo... Meillä se onneksi antaa aina vinkkejä miten käytännössä ei oteta työasioita liian henkilökohtaisesti. itse kun katsoo omia ongelmiaan liian läheltä, niin ei huomaa niihin niin helposti keinoa puuttua, kuin ulkopuolinen, siksi ainakin minä tarvitsen oikeasti konsteja miten ei ottaisi liian henkilökohtaisesti, enkä vain kehotusta olla ottamatta...
Rakkaus sekä rakkauden tunne, on hormonitoimintaa. Normaalisti kehittynyt ihminen (siis nainen) kun synnyttää lapsen, lisääntyy hänen hormonierityksensä (myöskin tämä ns.rakkaushormoni jonka nimeä en muista) joka varmistaa äidin kiintymisen lapseensa.
Samankaltainen "leimaantumis-ilmiö" lienee tuttu eläinkunnasta??
Niin se luonto vain on tarkoittanut, jotta äidit huolehtisivat jälkeläisistään, jotta ihmissuku jatkuisi..
Mutta kun se hormoniryöppy laantuu pian synnytyksen jälkeen. Synnytyksen ajan se on vain koska synnytys aiheuttaa niin kauhean kivun, että on vaarana, että synnyttäjä tekee jotain hirveää kivun aiheuttajalle. Pian synnytyksen jälkeen hormonitoiminta tasaantuu.
Mutta tuota leimaantumista en ymmärrä, kuinka liittyy ihmissynnytykseen. Ymmärrän eläinkunnasta, että jälkeläinen leimaantuu hyvin pian synnytttäjäänsä, koska tämä on myös tuleva hänestä huolehtija, ja eläimet jotka nousevat jaloilleen hyvin nopeasti leimaantuvat, jotta pysyvät emänsä perässä. Mutta ihmisillä ei ole mitään tarvetta leimaantua ja jos leimaantuisivat kuten linnun pojat, roikkuisivat vastasyntyneet kätilössään koko ikänsä.
ihmisillä ei ole tarvetta leimaantua? ootko ihan tosissas? mietis nyt kuule uudestaan jooko? :o)
Leimaantuuhan ihmiset jo pienestä lähtien. Meillä on vain niin suureelliset luulot omasta lajistamme, että emme huomaa käyttäytyvämme kuin eläimetkin.
Lapsi matkii äitiään, isäänsä, pop-idoleita, näyttelijöitä....
kirjasta luettu "fakta"että...hormonit voi ehkä laantua juu mutta miksikäs luulet että on synnyttäjillä masennusta joka voi kestää pitkäänkin.sekin kun johtuu hormoneista.kun et itse ole synnyttänyt et tiedä noita tunteita.
Syntymähetkellä? Älä? Kuka oli sillä hetkellä oma idolisi, pukeuduitko jo silloin samoin kun se idoli?
Nyt on kyse luonnonlaista. Ihmisen ei ole tarpeen leimaantua kenenkään syntymähetkellään. Jos se leimaantuisi ei adoptiot olisi mahdollisa vaan vauvat kuolisivat hyvin pian ravinnon puutteeseen.
Tuo oli jo aivan uutta, että mielihyvää tuottavien hormonien aiheuttama rakastumisen tunne, se josta tässä yhteydessä oli puhe, onkin liitettävissä masennukseen synnytyksen jälkeen...
Tässäkin törmäämme, että myös opiskelemalla voi jotain oppia. Kerropa noin oman kokemuksesi pohjalta miten endofriinin (kerro myös kun en näemmä muista mitä ne olivat nimeltään nuo mielihyvä reseptoreiden hormonit) tuotanto aivoissa liittyi hormoni toimintaan? Niin, no lähinnä kerro se, miten jonkun hormonin tuotanto ja sen lakkaaminen vaikuttavat muiden tuotantoon, jos nuo kaksi täysin erillistä asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa...
Eräs teoria jonmka olen lukenut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta liittyykin aiheeseen. Eli äiti huomaa, että tunteet eivät lasta kohtaan olekaan niin suuret kuin on odottanut ja masentuu omaan syyllisyyteensä, luuloon, että on epäonnistunut äitinä. Hormonit vaikuttavat tottakai kaikkeen elämäämme koko ajan; syyllisyys on hormonitoimintaa, rakastuminen on hormoni toimintaa...
Elämässä on muutakin kuin syntymähetki ja ihminen on aika vajaavainen aisteiltaan synytymän hetkellä. Toisin kuin eräät eläinlajit.
Minun syntymähetkelläni sinä suurella saivartelu- ja viisastelutaidollasi olit ainakin minun suurin idolini 1977.
Tuosta edellisestä ei kyllä ota pirukaan selvää...
Siis koska rakkaus on mielihyvää joka aiheutuu hormoneista (välittäjäaineista) jotka saavat aivojen mielihyväkeskukset toimimaan, niin miten masennus käy kuvaan.
Jos äiti syntymähetkellä kokee "rakkauden herätyksen" (vai jo raskaana ollessaan?), joka kestää koko loppuiän, niin miten on mahdollista, että äiti-ihmiset yleensäkään pystyvät ikinä masentumaan?
Masentuminen on nimittäin päinvastaista toimintaa. Mielihyvän välittäjäaineita ei kehity elimistössä, jolloin mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu hyvältä tai ruokakaan ei maistu hyvältä. Ja näitä yritetään korjata välittäjäaineita jäljittelevillä ulkopuolisilla tuotteilla; mielialalääkkeillä, huumeilla, alkoholilla...
Olen todellakin tumpelo anatomiassa. Mutta tuo teoria että ihminen pystyisi rakastamaan niin paljon, että masentuu, on ehkä mahdollista, kun niin joku sanoi, niin haluaisin tietää miten se käytännössä aineenvaihdunnallisella tasolla tapahtuu.
Ja vielä jos sillä masentumisella on yhteyttä tähän synnytyksen hetkellä koettuun mielihyvän tuotanto ryöppyyn, niin kertokaa sekin. Tuo ihmisen mieli/ käyttäytymisen teoriat kiinnostaa kovasti itseäni.
Yksi aivojen välittäjäaineista on serotoniini eli 5-hydroksi-tryptamiini.
Serotoniini on myös mielialahormoni, jonka vajaus ilmenee alakulona, apatiana, masennuksena ja kroonisena väsymyksenä. Serotoniinin puute voi aiheuttaa impulsiivista ja väkivaltaista käytöstä.
Masentuneilla ja synnytyksen jälkeen masentuneilla tavataan usein puutosta serotoniinistä.
Joo, hyvä... Sitten niitä oli muitakin Joku endrofiini tai vastaava ja pari muutakin... Piru kun on noiden opiskelusta jo jonkin verran aikaa. Silloin luuli, että ne jää päähän kun aihe oli niin kiinnostava, mutta ilmeisesti on tullut liikaa muitakin kiinnostavia aiheita, niin jotkut jää muistin pohjalle, eikä saa enää ulos...
Missä nuo mieliala hormonit muuten syntyivät, oliko ne pikkuaivot? Raskaushormonihan erittyy istukasta? Insuliini munuaisista? Onko muuten niin, että adrenaliini erittyy sapesta, kun on sanonta, että sappikiehuu, vai viittaako se vain karvaaseen makuun?
(Kyselen hurjana, kun löyty joku joka tietää...)
Onko elämää syntymähetken jälkeen?
Keskustelun haara kuitenkin pohti tätä hormonitoimintaa joka tapahtuu syntymähetkellä... Leimaantumisesta eläinkunnassa puhuttaessa puhutaan syntymähetkestä...
Yleisimmät välittäjäaineet ovat serotoniinin lisäksi dopamiini, noradrenaliini. GABA ( gamma-aminovoihappo) ja histamiini.
Hormoneita erittyy monesta paikasta monimutkaisten säätelyjärjestelmien avulla. Varmasti voin sanoa, että insuliini erittyy haimasta Langerhansin saarekkeista. Lisämunuaiset erittävät erinäisiä homroneita kuten adrenaliinia. Munuaiset eivät (ainakaan päätyönään) eritä hormoneja, vaan säätelevät virtsan konsentraatiota. Hypofyysi (aivolisäke) on äärimmäisen tärkeä hormonien erittäjä ja niiden pitoisuuksien säätelijä. Sukupuolielimet (lähinnä ovariot ja testikset) ja keskushermosto vaikuttavat toisiinsa hormonien välityksellä. Sappirakko ei eritä hormoneja vaan varastoi maksan erittämiä ruuansulatusta auttavia aineita. Nämä tulivat nyt äkkiseltään mieleen, mutta pitää sanoa ettei tuo hormoniakseli ole minulle kaikkein tutuin, eikä nämäkään nyt varsinaisesti liity raskauteen, aborttiin, eikä äidin vaistojen heräämiseen.
Minusta ei ole ihme, että tuo monimutkainen systeemi voi pettää, varsinkin pienen lapsen äidillä joka voi olla valtavan väsynyt. Eiköhän silloin masennus ole ihan puhtaasti tuotosta väärillä urilla olevasta hormonituotannosta, ja en ihmettele ollenkaan jos masennus tai väsymys peittää alleen äidinrakkauden.
kiitos molemmille, muistin virkistäminen ei tee pahaa... Tuo endro... -juttu vain kummittelee mielessä, en ymmärrä.. Dopamiini ja serotoniini, heti oli tuttuja.
Nyt muistan jopa opiskelleeni nämä silloin kun oli puhe huumeiden vaikutuksesta elimistöön; kukin huume matki aina tiettyä välittäjäainetta tai sai aikaan tietyn välittäjäaineen eritystä. Muisti palaa pätkittäin, kun tuttuja sanoja löytyy. Mitään tekemistä kyllä ei ole tosiaankaan abortti-aiheen kanssa.
Mutta järkeeni ei käy; voiko ihminen olla ns. rakastunut, mielihyvähormonit toiminnassa ja masentunut yhtäaikaa? Vai onko rakkaus silloin vain "oletettu asia" kun äiti on masentunut... Siis sitä pidetään vain itsestään selvyytenä silloin kun on masentunut, vaikka elimistö ei koe mielihyvää edes siitä lapsestaan.
Vai voiko äiti olla riippuvainen lapsestaan, jolloin mielihyvää tulee vain siitä lapsesta jolloin mikään muu ei tuota mielihyvää. Siis kuten päihderiippuvuudet; vain yksilähde voi tuottaa sen mielihyvän jota elimistö kaipaa, jolloin muiden mielihyvän tuottajien osuus kutistuu. Mutta eihän äiti silloin olisi masentunut, sillä eihän kukaan estä äitiä olemasta lapsensa kanssa ja ottamasta sitä mielihyvää... Mutta kun masentunut ei innostu edes siitä lapsestaan?
Minä luulen, että jos äiti on masentunut, niin äidin rakkauden syntyminen viivästyy kunnes äidin masennus parantuu. Eli oletan, että hormonitoiminta menee jotenkin vinksalleen, ja mielihyväpuoli lakkaa toimimasta kun masennus pääsee valloilleen.
Sitten vielä lisää endorfiinista ja dopamiinista, pitää sanoa että itselläkin oli vähän väärä käsitys endorfiinista. Alla oleva on kopioitu suoraan MTV3:n "tieteelliseltä sivustolta":
Endorfiini (endogeeninen morfiini) on etenkin aivoissa, muualla hermostossa sekä aivolisäkkeessä esiintyvä morfiinin kaltainen aine, joka mm. vähentää kipuja
Endorfiini on kivun ja stressin välittäjäaine, jonka määrä kasvaa silloin, kun kivun ja stressin määrä kasvaa. Endorfiini siis hillitsee kivun tunnetta.
Dopamiinia pidetään mielihyvän "viestinviejänä" hermostossa. Mielihyvän tunteen kasvaessa kasvaa dopamiinin eritys, mikä hillitsee mielihyvää.
Dopamiini ja endorfiini ovat siis inhibiittoreita, hillitsijöitä, hermostossa. Dopamiinia ja endorfiinia sisältävien kemikaalien ja ruoka-aineiden vaikutukset aivoissa vaihtelevat nautittujen määrien mukaan sekä riippuvat aineenvaihdunnan kyvystä poistaa niitä kehosta.
En tietenkään ole mikään ekspertti kertomaan laajemmin aiheesta, vaan omasta kokemuksestani vain..
Itselläni meni koko vauvan syntymis-tapahtuma vähän ohi kun sectiolla tuli, ja olin ihan lääkepöpperössä. Joten minun äidinvaistoni ja rakkauteni eivät heränneet heti. Imettämisen myötä tunneside sitten kasvoi.
Se valtava suojeluntarve vauvaa kohtaan oli aika hämmentävää. Yhtäkkiä elämä ei tuntunutkaan enään niin yksinkertaiselta, vaan että olisin vastuussa jostakin niin pienestä, avuttomasta ja kallisarvoisesta.
Itkin monta kertaa päivässä, kun mietin (enkä tiedä miksi)että jos vauvalleni sattuisi jotain ja menettäisin hänet. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin kuolemaa, ja itkin sitäkin että jos minulle kävisi jotakin niin lapseni menettäisi äidin..
Minä siis olin masentunut, todella masentunut. Päässäni ja sydämessäni tuntui jyskyttävän vain kaksi asiaa, kuinka paljon rakastankaan lastani, ja kuinka nopeasti elämä kulkee, että kohta minäkin olisin vanha ja kuolen pois..
Kuten sanottu, kuulostaa hieman huvittavalta nyt jälkeenpäin.
Missään vaiheessa masennukseni ei kuitenkaan kohdistunut vauvaan. Välillä tuntui että minusta ei olisi pitämään huolta pienokaisesta, että en olisi tarpeeksi hyvä ihminen siihen. Vauvan syynä en sitä pitänyt.
Pointtini siis varmaankin on, että kun puhutaan synnytyksen jälkeisen masennuksen olevan kovin yleistä, niin se masennus ei kuitenkaan ole pelkästään sellaista kuin mediassa annetaan ymmärtää, että äidit ravistelevat ja pahoinpitelevät sitten lapsiaan..
Tiedän että monet muut ovat käyneet läpi tämän saman ilmiön kuin minä... =)
endorfiinistä oli minulla väärä nimikin, mutta tulihan se sieltä mikä mielessäni kummitteli...
Endorfiini oli siis morfiini johdannaisten huumeiden vaikuttava aine ja dopamiini on noita diapamijohdannaisia. Hienoa saada muistin virkistystä, kun ei näillä tiedoilla oikeassa minun käytännön työssäni ole juurikaan merkitystä.
Mutta eikös raskauden jälkeinen masennus voi tulla myös kuukausia synnytyksen jälkeen? Eihän se aina ole heti laitokselta kotiuduttua...
Muuten minäkin uskon kuten sinä; en ymmärrä miten hormoneja voisi erittyä, muttei kuitenkaan erity, sillä masennusta ja rakkautta aiheuttaa samaiset välittäjä aineet. Jolloin niitä ei voi esiintyä yhtäaikaa.
Kun tulee jokin suru tai huoli, niin sitä alkaa ruokkimaan; pohtii aina vain sitä murhetta tuottavaa asiaa ja kun sitä pohtii, niin ne mielihyvää tuottavien välittäjäaineiden eritys hiipuu, kun ei ole mitään ilon aihetta, kun mielessä on vain murhetta. Masennus syvenee, kun sitä märehtii, ei huomaa ollenkaan, että jokin voi tuottaa iloakin.
Mutta sinä et varmaan ihan pohjalle mennyt, sillä pystyit yhä ajattelemaan myös lämpimiä tunteita. Kun ihminen masentuu tarpeeksi on mielihyvää tuottavien hormonien määrä laskenut niin rajusti tai eritys lakannut jo kokonaan, että mikään ei tunnu tuovan iloa. Vakavasti masentunut äiti ei saa iloa lapsestaankaan, vaan sekin koetaan taakkana, josta on velvollisuus huolehtia. Silloin täytyy turvautua lääkkeisiin, jotta elimistölle saadaan niitä mielihyvän lähteitäkin; ihminen alkaa huomaamaan että elämässä on jotain iloistakin ja siitä pikkuhiljaa kun osaa vähemmän masentuneena katsella ympärilleen, pikkuhiljaa elimistön omakin mielihyvänvälittäjä aineiden tuotanto lähtee taas käyntiin.
Ikävä kyllä meillä ei aina puututa jo tuollaiseen lievempään masentuneisuuteen ajoissa, jolloin tapahtuu näitä ikävämpiä asioita. Lapsensa tai yleensäkin toisen ihmisen vahingoittamiseen on kuitenkin terveillä ihmisillä korkea kynnys; masennus on todella syvä kun siihen pysytytään (siis myös terveet ihmiset pystyvät masentumaan syvästi).
Voi miettiä että jos sinäkin olisit saanut heti apua, kun aloit miettimään vain niitä ikäviä asioita, joita vauvalle voi tapahtua, olisit säästynyt paljolta. Jonkun olisi pitänyt laittaa loppu murehtimisellesi heti alkuunsa ja laittaa katsomaan niitä iloja joita lapsi mukanaan tuo ja huomaamaan muutenkin maailman tarjoamat mahdollisuudet, eikä vain vaaroja.
Olen lukenut paljon kommenttejasi ja olen huomannut, että olet jotenkin poikkeuksellisen aborttimyönteinen ja pidät aborttia poikkeuksellisen easyna ratkaisuna. Käsitykseni mukaan olet itse tehnyt abortin. Ainakaan minun kohdalleni ei ole sattunut yhtään viestiä, jossa olisit myöntänyt tuntevasi minkäänlaista katumusta tai surua tekemästäsi ratkaisusta. Silti näen, että olet ollut keskustelemassa tällä palstalla lähes jokaisena päivänä jo pidemmän aikaa. Miksi näin, jos kerran koet, että abortti oli täysin oikein, etkä pidä sitä mitenkään huonona ratkaisuna? Miksi et voi jättää asiaa taaksesi?
Oletko koskaan kuullut, että itselleen selittely on yksi ihmisen psyykkisistä suojakeinoista silloin, kun ihminen ei kykene myöntämään totuutta itselleen? Minusta näyttää nyt siltä, että tuo suojakeino on nyt sinulla vahvasti päällä. Siksi haluaisin sanoa sinulle, että jos tunnet syyllisyyttä, myönnä se itsellesi ja anna myöskin anteeksi itsellesi, koska kaikki me teemme virheitä. Niinhän sitä sanotaan, että ihminen on itsensä ylin tuomari ja itselleen on kaikista vaikein antaa anteeksi.
Tuo selittelysi ja abortin kuvaaminen helpoksi ja täysin syyllisyyttä aiheuttamattomaksi prosessiksi kohdallasi, antaa sinusta jotenkin kovan ja kylmän vaikutelman, mutta toisaalta taas monista teksteistäsi on luettavissa suurta hyvyyttä, empatiakykyä ja inhimillisyyttä muita kohtaan. Siksipä uskonkin vahvasti, että sinulla on itsellesi myönnettävää, jolloin voit antaa myöskin itsellesi anteeksi...
Tämä palsta koukuttaa... Miksi itse olet pidemmän aikaa seurannut tekstejäni, siis käynyt palstalla?
Olen erittäin abortti myönteinen. Eikö se riitä syyksi keskustella abortista? Olen tehnyt abortin. Eikö se riitä syyksi keskustella abortista? Omaan erittäin vahvat mielipiteet abortista. Eikö se ole loistava syy keskustella abortista?
En kadu omaa aborttiani. Miksi pitäisi? Haluaisitko, että olisin yksi onnettomista viidesosasta naisista jotka katuvat aborttiaan? Harmi kannaltasi, että olen sitä valtaosaa... Kadun sitä, että tulin vahingossa raskaaksi ja olen siitä surullinenkin ja vihainenkin itselleni, mutta se ei muuta kantaani aborttiin. Ja abortti todellakin oli minulle helppo ratkaisu, siksi että se oli itsestään selvyys kun vahingossa raskaaksi tulin.
"Miksen voi jättää asiaa taakseni?" Mitä takoitit? Aikomukseni ei ole teettää toista aborttia, jolloin näkisin asian edessäni. Abortti on minulle osa minun henkilökohtaista historiaani. Kun ihminen tuntee juurensa, niin on helpompi rakentaa tulevaisuuttaan, ei kaikkea voi unohtaa vain päättämällä tehdä niin. Olisi täysin tyhmää kysyä sinulta miksi et voi vain jättää taaksesi lapsiasi, unohtaa heidän olemassa oloaan, mutta kysyn silti; Miksi et voi vain yksinkertaisesti unohtaa olevasi äiti? Eikö sinustakin kysymys ole täysin tyhmä... Niin minustakin, mutta ilmeisesti joillakin on tapana esitellä kuitenkin tuollaisia kysymyksiä...
Mutta oletuksesi, että poden huonoa omatuntoa abortista ei pidä paikkaansa, vaan abortti on mielestäni perusoikeus jokaiselle ihmisella, jolloin se on ollut myös minun oikeuteni.
Ja koska tuo perusolettamuksesi teksitin pohjalla oli väärin, koko tekstisi minulle on aiheeton...
Koska olet harva se päivä ollut kommentoimassa juttujani juuri tuolla samalla perusolettamuksella asian tilastani, niin kerrotko sinä nyt omat motiivisi? Vastustatko aborttia, vai oletko ns. oikeutettu olemaan abortti palstalla, koska kadut tekemääsi aborttia?
Vai onko todellakin mielestäsi äiti-ihmiset juuri ne joiden pitää abortista puhua (ymmärrän kyllä, mutta olettehan jo vähän myöhässä tekemään sitä ratkaisua, olisi kannattanut harkita aiemmin, eikä katua näin jälkeenpäin...)? Ja ne joille asia on jotenkin ajankohtainen tai omaavat jonkintasoista kokemusta asiasta ovat täysin epäoikeutettuja keskustelijoita?
Millaisen kokemuspohjan vastustamiseen omaat, siis mitkä ovat omat kokemuksesi abortin suhteen? Olisiko sinun vaikea kuvitella, että muut voisivat keskustella asiasta vain siksi, että omaavat asiasta kokemusta, ilman kauheaa syyllisyyttä tai katumusta, vaikka itse et niin tekisikään?
Olen siis aivan ulalla logiikastasi asian suhteen...
Esimerkiksi minä roikun tällä palstalla myös päivittäin vaikka en ole aborttia tehnyt. Siis ei tänne pääsyyn mitään syyllisyyden tuntemista tarvita.
Lisäksi minusta on hienoa että 1977 kokee oman aborttinsa noin. Miksi sitä pitäisi katua? Jos nainen kokee sen olevat oikea ratkaisu hänelle ja pysyy päätöksessään ei siinä ole mitään kaduttavaa. Pois synkkä keskiaika ja jalkapuut. Enää ei tarvitse katua kaikkea mitä on elämässään tehnyt!
syytä katua!
Eikä se ole syntiä tai mitään vastaavaa,
päinvastoin, se on epäitsekäs ja viisas
teko, jos lapsi jäisi ilman isää,
itsellä ei ole resursseja, lapsella olisi
suuri riski vammautua ym.
Harkitkaa päätöksenne tarkkaan,
älkääkä katuko tekojanne.
Ei olekaan.
Ennen kuin hankkii lapsia, pitää olla ammatti, työpaikka ja oma asunto, jossa lapsen on hyvä kasvaa ja varttua ilman pelkoa köyhyydestä ja puutteesta. Jos nämä resurssit puuttuvat, niin aika turha hankkia lapsia, jotka kuitenkin alkavat viettää aikaansa kadulla ja päätyvät rikollisiksi. Siinä sitten on syytä katua, että sellaisenkin nuorisorikollisen maailmaan synnytti.
millä kokemus/koulutuspohjalla käyt tätä keskustelua masennuksesta sekä sen ilmenemismuodoista??
Ehkä sillä mutu-tuntumalla tai lukion psykan kurssilla ei paljoa kannattaisi leveillä?? Mielestäsi masennus kuin masennus on noin lapsellisen yksiselitteinen kuin annat ymmärtää "tietäväsi"?
Olen abortin aiemmin tehnyt, nyt 1-vuotiaan pojan äiti. Abortti ei minua myöskään kaduta tänäkään päivänä. Synnytyksen jälkeisen masennuksen olen myös kokenut, ja hänen aikaisemman kirjotus kuulosti jokseenkin tutulta....
Masennus/hysteerinen olotila meni kyllä itsestään sitten ohi, ja luulen että hormoneilla oli eniten tekemistä tämän "tilan" kanssa, ei niiden puutteella.
Et ole mielenterveys- alan ammattilainen? et ole kokenut s-j-masennusta? sinulla on kokemus vain omasta abortistasi?
Nähdäkseni et poikkea näistä kiihkeimmistä abortinvastustajista lainkaan, sillä et tunnu kykenevän näkemään asioita muiden saappaiden kautta. Sinun oma totuutesi ei ole koko muun maailman totuus!
Selittely on sama refleksi kuin se, että kieltää tapahtuneen. Niillä keinoin suljetaan alitajunta prosessoimasta tapahtunutta ja suojataan omaa psyykeä.
olevan, mutta juoku ei nyt (vielä) tajua sitä...
ja hartaasti, että huomaahan ihan kuka tahansa sen mistä tuo kumpuaa... tukahdutetusta syyllisyydestä.
just niin sen täytyy olla koska kuka nyt itseään puolustaisi?
olekkin hauskaa keskustella näiden kanssa? Kirjotat mielipiteesi ja oman näkemyksesi ja saat syytösviestin niskaasi. Mutta nyt tuleekin yllätys: siihen ei saa sanoa mitää, ei puolustautua ja auta armias jos yrität asiallisesti perustella tekstiäsi niin siitä se piru vasta irti pääsee ;)
täytyy sanoa jälleen kerran (kuten monet muutkin ovat tehneet), että esität liian varmoja kommentteja ollaksesi lapseton ja abortin kokematon nainen!
eräitä täällä..?
yritän muuttua vähän epävarmemmaksi ihan vain sinua mielyttääkseni.
Olen melko samaa mieltä joidenkin ihmisten kanssa täällä.
Jaa, mielistelen? Se varmaan liittyy tähän uuteen epävarmuuteeni, jota vuoksesi yritän kehittää.
Niin mutta vaaditha sinä itsekin monasti perusteluja toisilta kirjoittajilta. Kirjoitit kerran jollekin jotain siihen tyyliin, että perustele, tai vaikene koko asiasta.
Et sinä itsekään ole aina niin kovin asiallisesti puolustellut näkemystäsi.
Keskustelu on hauskaa ja siinä vaan pitää tottua ja oppia siihen, että kaikki eivät ole samaa mieltä. Onko se sinulle niin kovin vaikeaa ja vierasta, vai onko sinulla tarve päästä sanomaan se viimeinen sana?
Joo-o... haluan perustelut (vaikka huonotkin) ja perustelen itsekin yleensä aina väitteeni.... mikä sun pointti on?
Ja siitä viimeisestä sanasta: eivätköhän kaikki halua sen :D Minä ainakin haluan (ja voin myöntää sen ihan suoraan)!
että haluat viimeisen sanan ja haluat selittää mustankin valkoiseksi, vaikka mitään kokemuksen kautta tullutta tietoa ei sinulla sitten olekaan.
sellaista että se voi aika helposti tulla tuollaisen tapahtuman jälkeen kuin synnytyksen.
"Tuosta edellisestä ei kyllä ota pirukaan selvää... "
Ei sinun tarvitsekkaan ottaa kaikesta selvää.jos opiskelet elämää vaan kirjojen ja toisten puheiden perusteella et osaa elää omaa elämääsi niinkuin itse haluaisit koska pelkäät jonkin menevän vikaan jos et tee niinkuin asiantuntijat ovat neuvoneet.Jos sinulla olisi vastuu pienestä lapsesta joka ei yksinkertaisesti vaan pärjää ilman aikuisten apua ja huomaisit että vaikka rakastat lasta et pysty tarjoamaan hänelle parasta mitä haluat..tuollainenkin tunne voi jo ottaa aika koville.minusta tuntuu että kukaan meistä äideistä ei osaa selvittää sinulle asiaa sillä tavalla että tietäisit miten paljon huolta ja pelkoa voi syntyä pienen lapsen kanssa. Elämä rajoittuu kuitenkin aika paljon lapseen syntymän jälkeen.Tuollaisen asian voi varmaan käsittää sitten vasta kun on itse kokenut.En nimittöäin itse uskonut ennen synnytystä ja vauvan odotusta että tunteet voisivat olla niin sekaisin.
haluat viimeisen sanan. Koetko siis tietäväsi asiasta enemmän kuin kukaan? Salli mun nauraa...
ja se tekee minusta niin paljon huonomman ihmisen kuin sinä (puhdas arvaus:olet äiti) ja kaikin puolin muutenkin kaikista ajatuksistani täysin arvottomat!
No se tuli nyt selvitettyä. Täytyypä poistua tältä palstalta kunnes olen tehnyt abortin tai lapsen. Kannattaisi ehkä laittaa pääsyvaatimukseksi jo heti alkuun lapsi/abortti niin säästyttäisiin kaikki turhalta louskutukselta.
Sillähän ei siis ole mitään väliä, että saatan joutua aborttipäätöksen eteen lähitulevaisuudessa tai että ystäväni on sellaisen tehnyt tai että olen kiinnostunut asiasta... Kun oma kokemus puuttuu ei ilmeisesti saa edes kirjoittaa keskustelupalstalle.
ja kerro samalla kuka ei halua viimeistä sanaa? Voit todistaa itse olevasi sellainen, jos et vastaa tähän viestiin mitään. Vaikkakin täytyy sanoa, että äideilla (jotka eivät ole tehneet aborttia) on yhtä paljon kokemusta aiheesta kuin minulla!
Ja sitten vielä että en vastaa viesteihin jotka kysyvät suoraa kokemusta tai tietoa itse toimenpiteestä, mutta niihin missä kysytään mielipidettä saatan vastatakin.
No niin, viimeinen sana on nyt kai minulla?
on koko elämän ollu oma äiti johon olen myöskin aika paljon samaistunut.
Tämänkin kirjoittaja oli äiti ihminen. Sama kirjoittaja kirjoittaa varmasti lapsi lähtee kouluun, lapsi kasvaa, lapsen kasvatus jne palstoille...
Kun nyt käytetään hänen logiikkaansa; miksi ihmiset kirjoittavat näille palstoille... Hän kärsii kauheasta syyllisyydestä tehtyään lapsen. hänellä on hirveä tarve puolustella omaa kasvatustaan, koska tuntee häpeää teoistaan. Aina kun hän kehuu lastaan hänellä on hirveä tarve selitellä, jotta oikeuttaa itselleen lapsen tekemisensä. Aina kun kertoo jostain kivasta jutusta jonka lapsi on tehnyt, hänellä on hirveä tarve oikeuttaa koko maailmalle lapsensa olemassa oloa. Aina kun kertoo kokemuksiaan lapsen syntymästä, vaippa valinnoistaan, lapsen kasvukivuista..., haetaan oikeutusta sille vääryydelle, että ei ajoissa valinnut aborttia...
Minusta tuo motiivi on vääristynyt. Onneksi täälläkin kuitenkin toivottavasti käy äiti-ihmisiä myös terveemmin motiivein; he vastailevat viesteihin koska heillä on kokemusta kyseisistä asioista tai muuten saatua tietoa ja tätä tietoa on koska asia on kiinnostanut heitä ja heille on kiinnostuksen myötä kasvanut mielipiteitä asioista.
Mistäs sinä podet syyllisyyttä, kun et ilmeisesti ole aborttiakaan tehnyt? Käytkö esimerkiksi lemmikki palstoilla, yrittämässä selitellä ja etsimässä oikeutusta teoillesi? Minulla tuo nuorten osio on toinen heikkous; sinnekin olen aika koukussa; poden siis syyllisyyttä myös aikuistumisestani ja varmastikin myös ammatinvalinnastani...
Keskustelu on hauskaa näidenkin kanssa aina tiettyyn pisteeseen. Vastaustahan näiltä ei saa kysymyksiinsä, mutta kun yleensä minua kiinnostaa se aihe josta on puhetta, niin häiritsee vain nämä aiheesta poikkeamiset. Mutta eihän niitä vastauksia odotakaan, sehän on vain kohteliaisuus kysymys... Toinen kysyy "mitä kuuluu?", vastataan siihen "ihan hyvää kiitos, entä itsellesi?" vaikka oikeasti ei jaksaisi edes kuunnella jos se toinen alkaakin kertomaan mitä sille kuuluu... Mutta kohteliaisuus syistä, on esitettyihin kysymyksiin noteerattava, sillä eihän sitä uskoisi, että jotakin saattaa kiinnostaa minun persoonani enemmän kuin varsinaiset keskustelut... Mitäpä tuohon voi sanoa, muuta kuin, että luulisi elämästä löytyvän mielenkiintoisempiakin kiinnostuksen kohteita....
Miten hormoni toiminnan tasolla voi tulla helposti se masennus synnytyksen jälkeen? Synnytys on hirveä tunne ryöppy, siihen kuuluu paljon hormoneja, varsinkin varmaan niitä endorfiinejä virtaa paljon, kun naisen kipukynnys kuulema nousee paljon synnytyksen aikana... Liittyykö se helposti tulevan masennuksen synty jotenkin siihen? Vai niihin muihin mielihyvä hormoneihin?
Jos et halua puhua hormoneista, niin sitten muuten. Edellyttääkö masennus siis sitä, että äiti tuntee itsensä epäonnistuneeksi? Tarkoitan viitata tuohon, että ei pysty tarjoamaan lapselleen kaikkea mitä haluaa, vaikka haluaisi luonnollisestikin tarjota vain parasta. Ja onko ne pelot, jos masennus syntyy peloista, että jotain voi tapahtua, aiheellisia vai vain mielikuvitusta? Onko ne tälläistä liian syvää analysointia ja kaikkien asioiden huomioon ottamista? Vaikka pelottaa ja huolestuttaa eikö silti voi olla myös onnellinen? Siis tarkoitan, että eihän kaikki huoli ja murhe aina tarkoita masennusta, vaan elämän realiteettien kohtaamista ja silti osataan iloita elämästä. Miksi se joillakin muuttuu masennukseksi, sillä nuo huolet ja pelot ovat normaaleja rakastamiseen kuuluvia tunteita? Jos elämä rajoittuu paljon vain lapseen syntymän jälkeen, niin ovatko enemmässä riskissä masentua ne äidit jotka ovat enemmän sidottuja lapseen, äidit joiden muu elämä (harrastustoiminta, sosiaalinen ympäristö...) on suppeampaa? Ja jos ei voi tarjota kaikkea mitä haluaisi, niin onko resursseiltaan heikommat äidit alttiimpia masennukselle?
ei mun lapseni ole ainakaan mikään huligaani.sitä lasta kun ei opeteta elämään ihmisiksi rahalla.Kyllä se on ihan henk.koht millaisia lapsista tulee.monien (ainakin minun tuttujen)lapset ja sellaiset jotka ovat aina saaneet rahaa vanhemmiltaan ovat suurimmaksi osaksi narkomaaneja.mutta tuo nyt ei taas abortti palstalle kuulu.yritettäis nyt pysyä aiheessa.
jaksa enää kirjotella kovin pitkästi mutta tuossa on sinulle sivu jonka kautta voit tutustua aiheeseen http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=165
myös googlettamalla löytyy paljon hyviä sivuja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Mutten ymmärrä mitä tässä on selitelty? Sitä etten usko äidinrakkauden olevan automaatio? Eli tunnen syylisyyttä siitä, että että en usko äidinrakkauden olevan automaatio? Miksi kukaan ikinä tuntisi syyllisyyttä mielipiteestään? Eikö silloin olisi helpompi vain vaihtaa se mielipiteensä, koska syyllisyys kai meinaa sitä, että oikeasti ei olekaan sitä mieltä mitä on ja se kalvaa?
Abortistani? Oliko tällä keskustelulla tekemistä aborttini kanssa? Luuletko, että syyni tehdä abortti oli, että en kokenut voivani rakastaa lasta (hmmm... pitää paikkansakin, ehkä)? Syyni oli kuitenkin se, etten ollut valmis äidiksi millään tasolla.
Ja ennenkaikkea minua ihmetyttää, mitä ihmeen syyllisyyttä se kuvastaa, että keskustelen ihmisen kanssa masennuksesta? Tunnenko syyllisyyttä masennuksesta? En ole kyllä koskaan edes ollut masentunut, vai pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä siitä, että keskustelukumppanini on kokenut raskauden jälkeisen masennuksen...?
(Selittely ja kieltäminen ovat muuten täysin eri puolustusmekanismeja, eivät lainkaan sama asia. Toisessa yritetään kieltää mitään tapahtuneen ja toisessa selitellään tapahtumaa, eli sen olemassa olo myönnetään. Kieltämällä pyritään sulkemaan asia pois omasta ylitajunnasta, alitajuntaansa ihminen ei voi itse määräillä. Selittelemällä asia pyritään vakuuttelemaan itselleen myönteiseen muotoon...)
Tälle naurettavalle käänteelle tässä keskustelussa voitaisiin saada piste, jos edes vaivautuisit vastaamaan viesteihin, muutenkin kuin toteamalla, että noin se selittelee taas. Selitä itse mitä tarkoitat selittelyllä, niin siihen osaa suhtautua. Voisi ehkä osata sanoa jotain sinullekin mieluista kuultavaa, kun edes tietäisi mistä sinä pohjimmiltasi puhut!
Onko siis tosiaankin ainut syy olla keskustelupalstalla se, että yrittää suojailla omaa psyykeään? Onko mielessäsi käynyt, että kaikilla ei ehkä ole niin heikko psyyke, kuin jostain syystä oletat? Onko mielessäsi käynyt, että kaikki eivät tunne samoin asioista? Esimerkiksi abortti voi olla jollekin asia joka ei ole itkun paikka, kuten ilmeisesti sinulle on, vaan siihen voi suhtautua realistisesti? Voi keskustella asiasta ilman palaa kurkussa ja jopa omakohtaisista kokemuksista asiasta? Jos sinulle taas tekee herkkää se, että joku muu pystyy, niin älä ole masokisti, vaan skippaa viestini ja muidenkin jotka suhtautuvat asiaan mielestäsi epämieluisasti.
Mutta ole kiltti ja vastaa; kerro motiivisi tuolle älyttömälle psykiatrisoinnin tarpeellesi, niin saadaan tämä pelleily loppumaan...
(ja äläkä välitä, että Tiinalle sanoin, että ei kiinnostakaan vastaukset, sillä olet jatkanut jo sen verran, että alkaa kiinnostus heräämään... Ja jos et yhäkään halua vastata, niin älä lue viestejäni tästä eteenpäin. Jotta et tästä lähin vaivaudu niihin toivottavasti enää tämän perustelemattoman asiasi kanssa vastaamaan. Ei siis enää kyselyjä miksi minä selittelen, vaan selittele välillä itse, niin sitten saat taas jatkaa valitsemallasi tiellä...)
Sinulle ehkä epämieluinen uutinen, mutta hormonitoiminta on meillä kaikilla samanlainen; samat vetyorgaaniset yhdisteet meissä kaikissa jyllää, jolloin minun kokemukseni hormoneista ei voi olla vain henkilökohtainen ja jokaista yksilöä ei tarvitse tutkia erikseen nähdäkseen kuinka hormonitoiminta pelaa...
Et tunnu kyllä sinäkään olevan mielenterveysalan ammattilainen, kun "luulet" että hormoneilla on tekemistä masennuksen kanssa, ei niiden puutteella... (Ammattilaisen uskoisi tuon tietävän, eikä luulevan.) Noh, se kuitenkin ihmisen anatomiasta tiedetään ihan yleisestikin, että masentuneella ihmisellä ei erity mielihyvää tuottavia välittäjäaineita tai niiden tuotannossa on häikkää. Siihen ei tarvitse olla edes ammattilainen, riittää kun opiskelee, eikä vain luule. Asian ymmärtämistä saattaa helpottaa esimerkiksi se, että masennukseen käytettävät mielialaa kohottavat lääkkeet, ovat vaikuttavilta aineiltaan samoja kuin nuo välittäjäaineet, tai sellaisia jotka laittavat noiden hormonien tuotannon liikkeelle. Eli masennusta hoidetaan tuottamalla noita hormoneja elimistöön, joten silloin masennus on syntynyt noiden aineiden puutteesta? Muu hormoni toiminta hyrrää siinä ohessa; insuliinia, adrenaliinia ja kaikkia muitakin liinejä hyrrää, niiden toiminnasta minulla ei ole hajuakaan, mitä niille tapahtuu masennuksen aikana kelläkin yksilöllä. On vain tieto siitä, että masentunut ihminen ei koe mielihyvää, jolloin mielialahormoneissa on puutetta kun ihminen masentuu. Se mikä hormoni ilmiö on saanut sen puutteen aikaan raskauden jälkeiseen masennukseen, on toinen juttu, siitä minulla ei ole hajuakaan, ja en lähde edes luulemaan mitään... Siksi sitä kyselin, jos joku tietää.
Kerro kuitenkin oma "tietosi" mistä masennus johtuu. Miten niitä hormoneja, ja ennenkaikkea mitä hormoneja tulee se yliannostus kun ihminen masentuu?
Masennuksella ei ole muuten mitään tekemistä aborttini kanssa, joten siitä kokemuksesta ei nyt hirveästi ole iloa tässä aiheessa. Kokemukseni, kuten sanoin ei ole käytännön työstä, sillä työssäni hormonitasolla ei juuri pyöritä. Tietoni ihmisen hormonitoiminnasta ovat päihdetyön opiskelujen saralta. Päihteillä on nimittäin erittäin paljon tekemistä hormonien kanssa ja jopa noita mielialalääkkeitä käytetään päihtymis tarkoituksessa (päihteillä on myös tarkoitus tuottaa mielihyvää, siksi juuri nuo hormonit tuli opeteltua...).
Meidän lukioissamme ei hormonitoiminta kuulunut psykologian opintoihin, vaan biologiaan. Ja jo peruskoulussa, meillä oli hormonitoiminnan alkeet, mutta siellä vain kovin pinnallisesti. Myöhemmissä ammattia syventävissä opinnoissani olen siis asiaan perehtynyt.
Mikä ihme sai sinut uskomaan, etten näe asioita muiden saappaiden kautta? Ihmettelen tuota, sillä kyselenhän muiden näkemystä asiaan, yrittäen syventää omaa näkemystäni asioista. Elämähän on loppupeleissä koko ajan sen pohjimmaisen totuuden etsimistä. Sen totuuden löytäminen ei ole pääasia vaan se etsiminen, sillä aina löytyy asia jonka huomaa kiinnostavan, mutta ei tiedäkään vastausta, joten sitä alkaa taas alusta. (kuten tämä keskustelu; äidinrakkaudesta hormoneihin ja hormoneista masennukseen...)
Nyt siis kiinnostaa millainen tuo teoria oli; masennus johtuu hormonien ylituotannosta?
Tuota samaa teoriaa masennuksesta olen lukenut muualtakin... Harmi vain, että oli vain huomautus tuosta, että myös hormonitoiminta vaikuttaa masennukseen.
Nyt jostain ihmeen syystä jäi niin päälle tuo hormonijuttu...
kuka saa jatkaa valitsemallaan tiellä? Hah!
jäänyt päälle paljon muutakin. Huomaatko ollenkaan miten kaikkitietävä yrität olla? Vahvuutta on pystyä myöntämään myöskin tietämättömyytensä.
Todellako syvennät tässä omaa tietämystäsi?? Kuulostaa kyllä ikävästi jonkin asteiselta valtataistelulta...
kysyn uudelleen, mitä sinä tiedät mistään mitä naisen elimistössä, hermostossa, tunne-elämässä tapahtuu synnytyksen jälkeen?
Ihminen on hieman minimutkaisemmin kehittynyt eliö kuin mitä näyt luulevan. On aivan sama minulle mitä selität lukeneesi hormoneista, ihmisen mieli ei ole parannettavissa lääkkeillä, lukeneena ihmisenä varmasti tiedostat tämän asian.. =)
Ikävikseni totean, että olet kyllä ainoa joka tässä "teorioita" esittää...
turha selittää mitään. Se on niin jäärä, että ei koskaan myönnä olleensa väärässä... ja tiina-tiikeri tulee perässä ja myötäilee...
hormonit vaikuttaa masentumiseen ja yleensäkin ihmisen mielialoihin.Käy kuule kunnolla koulus.
ottaen menee:
Herkimmin masentuvat naiset, jotka elävät vahvasti työnsä kautta. Heidän on muita äitejä vaikeampi antautua vauvan kanssa symbioosiin, joka edellyttää halua ja kykyä taantua lapsen kanssa. Heidän on vaikea kestää avuttoman nyytin riippuvuutta itsestään.
Kaikki äidit törmäävät myyttiin, jonka mukaan pikkuvauvan äidin kuuluu olla onnellinen. Siksi masentuneet äidit tuntevat itsensä usein riittämättömäksi. He kuvittelevat, että masennus on merkki siitä, etteivät he välitä lapsestaan tarpeeksi, ja pelkäävät olevansa huonoja äitejä. Kuitenkin masennus johtuu harvoin siitä, ettei lapsi ole rakastettu.
noilla masennuksilla on monenlaisia eri muotoja.
Kilpirauhasen liikatoiminta voi aiheuttaa alakuloa ja ahdistuneisuutta.
kilpirauhasen alitoiminta taas aiheuttaa unettomuutta ja mielialan vaihtelua.
Myös muutokset hormonitoiminnassa vaikuttavat mielialaan, vireystasoon ym. esim.kilpirauhashormoni.
Koko raskauden ajan estrogeenit ovat korkealla tasolla. Synnytyksen jälkeen ne romahtavat lähes nollaan. Tämä johtuu siitä, että estrogeenin muodostuksesta huolehtii silloin istukan estradioli, joka on hormonin esiaste. Istukan poistuessa myös hormonitoiminta muuttuu. Estrogeenitason äkillinen lasku aiheuttaa sen, että muutama päivä synnytyksen jälkeen nainen kokee mielialan laskun. Hormonitoiminnan palaaminen ennalleen kestää tavallisesti vuodesta puoleentoista vuoteen. Tässä saattaa olla yksi selitys synnytyksen jälkeiselle masennukselle.
Hormonitasojen muutokset liittyy naisella elämän muutoksiin..synnytykseen, kuukautisiin ja vaihdevuosiin.
Hermovälittäjäaine serotoniini on hyvin tärkeä masennukseen liittyvän biokemian ymmärtämisessä. Matala serotoniinipitoisuus yhdistetään itsemurhaan sekä depressiiviseen ja väkivaltaiseen käytökseen
jos kaikki mielialat on hoidettavissa ja selitettävissä hormoneilla?
Sinulle ehkä epämieluinen uutinen, mutta hormonitoiminta EI ole meillä kaikilla sama, kuten ei äidin kiintyminen lapseensa ole poikkeuksettoman varmaa...
(Ammattilaisen uskoisi tuonkin tietävän))
nyt joku väittänyt että hormonitoiminto olisi kaikilla sama?oletko lukenu koko ketjun missä oli puhe työstä ja siitä että jotkut murhaavat lapsensa?kannattais ensin lukea ennenku sanoo mitään jos ei ole tietoinen mistä keskustellaan
Että tiedän kaiken ja sen tiedän, olen täälläkin kyselemässä muiden teorioita äidin rakkaudesta, siitä sitten muuttunut hormonitoiminnaksi ja siitä sitten masennukseksi...
Olen vain nii tyhmä, että haluan kysellä muilta,vaikka tiedänkin kaiken... Olisitko siis sinä kiltti ja kertoisit kaiken minkä minä tiedän, jos se on kaikki tarvittava, niin sitten minäkin sen tietäisin ja ei tarvitsisi muilta kysellä.
Minä kun oli lukevinani viestistäsi, että masennus liittyy hormonien tuotantoon, eikä niiden puutteeseen.
Mutta voi siis olettaa, että et tiennyt aiheesta minkään vertaa, vaan halusit puuttua vain keskusteluun, ihan vain puuttumisen ilosta.
Hyvä, pysytään mielummin kuitenkin asiassa...
Hitsi kun uutisen kerroit...
Oliko siis jokin miten hormonien ylitoiminta vaikuttaa masennukseen? Minkä hormonien?
Herkimmin masentuvat naiset, jotka elävät vahvasti työnsä kautta. Heidän on muita äitejä vaikeampi antautua vauvan kanssa symbioosiin, joka edellyttää halua ja kykyä taantua lapsen kanssa. Heidän on vaikea kestää avuttoman nyytin riippuvuutta itsestään.
Kaikki äidit törmäävät myyttiin, jonka mukaan pikkuvauvan äidin kuuluu olla onnellinen. Siksi masentuneet äidit tuntevat itsensä usein riittämättömäksi. He kuvittelevat, että masennus on merkki siitä, etteivät he välitä lapsestaan tarpeeksi, ja pelkäävät olevansa huonoja äitejä. Kuitenkin masennus johtuu harvoin siitä, ettei lapsi ole rakastettu.
noilla masennuksilla on monenlaisia eri muotoja.
Kilpirauhasen liikatoiminta voi aiheuttaa alakuloa ja ahdistuneisuutta.
kilpirauhasen alitoiminta taas aiheuttaa unettomuutta ja mielialan vaihtelua.
Myös muutokset hormonitoiminnassa vaikuttavat mielialaan, vireystasoon ym. esim.kilpirauhashormoni.
Koko raskauden ajan estrogeenit ovat korkealla tasolla. Synnytyksen jälkeen ne romahtavat lähes nollaan. Tämä johtuu siitä, että estrogeenin muodostuksesta huolehtii silloin istukan estradioli, joka on hormonin esiaste. Istukan poistuessa myös hormonitoiminta muuttuu. Estrogeenitason äkillinen lasku aiheuttaa sen, että muutama päivä synnytyksen jälkeen nainen kokee mielialan laskun. Hormonitoiminnan palaaminen ennalleen kestää tavallisesti vuodesta puoleentoista vuoteen. Tässä saattaa olla yksi selitys synnytyksen jälkeiselle masennukselle.
Hormonitasojen muutokset liittyy naisella elämän muutoksiin..synnytykseen, kuukautisiin ja vaihdevuosiin.
Hermovälittäjäaine serotoniini on hyvin tärkeä masennukseen liittyvän biokemian ymmärtämisessä. Matala serotoniinipitoisuus yhdistetään itsemurhaan sekä depressiiviseen ja väkivaltaiseen käytökseen
ja lue keskustelu tarkemmin niin tiedät mistä on puhe. :)
En ole kuullutkaan, että hormonitoiminnassa on yksilötasolla poikkeavuuksia. Mihin silloin perustuu lääkkeiden vaikutukset? jos hormonitoiminta eroaa yksilötasolla, kuinka hormoni hoidot onnistuvat samalla lääkeaineella monille ihmisille? Miksi silloin esimerkiksi ehkäisyvalmisteita ei tuoteta jokaiselle yksilöllisesti räätälöitynä, vaan luotetaan niiden samojen hormonien tekevän hommansa, mitkä hormonit tekevät, kaikilla samoin? (Vaikutuksien eron, siis sen että vaikuttaa eritavoin jokaiseen ymmärrän, mutta en sitä, että hormonit/ toimintaperiaatteet olisivat eri...) Millaisia poikkeavuuksia yksilön käytöksessä nuo eroavaisuudet hormonitoiminnassa käytännössä saavat aikaan?
On sairauksia, kuten diabetes, joka aiheutuu insuliinin puutoksesta ja kaikilla meillä ei ole diabetestä, eli sellaisia eroja on... Mutta insuliini on meillä jokaisella silti samankaltaista ja aivan kuten kun mielihyvä puuttuu masennuksessa, puuttuu silloin vain sokeria silppovat hormonit. Eli hormonitoiminnan rakenne ja aineiden koostumus ja niiden toimintaperiaatteet ovat samat jokaisella, toisilla vain jotakin puuttuu ja jotain ei ole... Tämä oli siis minun käsitykseni hormonitoiminnasta, ei vain ihmisillä vaan myös eläimillä (samoja särkylääkkeiden vaikuttavia aineita on myös eläinten lääkkeissä jne...).
Mutta mikä tuossa nyt ei olekaan niin? selitä tarkemmin, niin saan korjattua tuota virheelistä käsitystäni... Millaisia ne erot ovat? Voiko jotain aavistaa onko itse poikkeava hormonitoiminnaltaan, jolloin pystyisi välttämään ennakolta tiettyjä juttuja?
Niin, mihinkä tarvitaan yleensäkään lääkäreitä, sillä tiedetäänhän me mistä sairaudet johtuvat? Eli minun arvaukseni on, että niitä lääkäreitä tarvitaan hoitamaan niitä sairauksia...
Itse asiassa minä oletin aina, että äidin kiintymys lapseen on kai jokin automaatio. Mutta sitten abortin myötä aloin tutustumaan aiheeseen enemmän ja aloin muistelemaan vanhojakin kokemiani juttuja ja keräämään tietoa. Siitä tuli minulle uskomus, että äiti ei automaattisesti kiinny lapseensa. Mutta sitten täällä eräässä toisessa keskustelussa minulle kovasti vakuuteltiin, että äiti automaattisesti kiintyy lapseensa... Siksi tämä keskustelu; onko niin, kiintyykö vai ei...
eli sinuula oli kommentoitavaa abortista??
Tämähän siis on abortti-palsta... kai tiesit?
annetaan suoraa tietoa mistä et enää keksi väitettä vastaan niin et ollenkaan vastaa sellaiseen keskusteluun.olisi nyt kiva tietää onko sinulle yhtään tuttua tuossa hormoni tekstissä jossa oli mm.kilpirauhashormonista?
Mistä löysit moisen?
Itseasiassa olisi kiinnostanut juuri tuo hormoni yliaktiivisuus, johon tekstissä viittasi tuo kilpirauhasen liikatoiminta...
Muutenhan teksti oli samaa jonka jo tiesin; hormonien, juuri mielihyvää tuottavien hormonien määrän laskeminen elimistössä aiheuttaa masennusta.
Mutta kun löysit tekstin niin osaat ilmeisen hyvin etsiä tietoa netistä... Löytyiskö sieltä vielä jotain muuta liittyen tuohon kilpirauhasten liikatoimintaa? Se aiheuttaa struumaa, sen minäkin tiedän, mutta miten se liittyi masennukseen? tuottaako kilpirauhaset jotain sellaista hormonia, jotka vaikuttavat ns. negatiivisesti, eli aiheuttavat kivuntuntemuksia tms. ja siten aiheuttaa ahdistuneisuutta?
Vai onko elimistöllä ihan omia hormoneja aiheuttamaan surua, masennusta, ahdistusta? Siis onko mielihyvä hormoneille vastakohta; epämielihyvähormonit, jolloin kaikki ei riippuisikaan siitä miten vähän kykenee tuntemaan mielihyvää, vaan myös siitä että tuntee mielipahaa? Tiedän esim vihastumiselle ja kivulle olevan tuollaisia negatiivisia, mutta entä surulle, siis mielipahalle?
lukisit tuon tekstin niin huomaisit kohdan missä lukee siitä mitä se aiheuttaa.eikö koulussasi ole noita sitten opetettu?
Joutuu hyppimään paikasta paikkaan, mutta oletkin ilmeisesti sama ihminen?
Tuosta tekstistä jäin ihmettelemään juuri sitä kilpirauhashormonin liikaeritystä ja sen yhteyttä masennukseen.
jos olet lukenut tekstejäni masennuksen synnystä, niin huomaat muuten, että kaikki ne asiat joita siinä kilpisrauhas viestissä oli, ovat olleet minulle erittäin tuttuja, vaikkakin hormonien nimiä ja niiden syntypaikkoja olen joutunut kaivelemaan muististani.
Siis sen tekstin sisältö jonka sinä laitoit äsken on; ihminen masentuu ja ahdistuu kun mielihyvää tuottavien hormonien määrä laskee elimistössä. Sitten siinä oli tuo mielenkiintoinen liikaerityskohta.
Minun kertomani masennuksen selitys on tähän asti ollut, että masennus syntyy kun mielihyvää tuottavien hormonien määrä laskee elimistössä... kuulostaa ehkä tutulta?
Nyt kun/ jos vielä selviää tuo miten se kilpirauhasen liikakasvu masennukseen vaikuttaa, niin saa uusiakin asioita lisättyä tuohon omaani; eli masennus voi syntyä myös jonkun hormonin ylituotannosta...
vaan pari tekstiä tänne.en oo kaikkia sun kirjottamia juttuja läpi lukenut eikä minua kiinnosta mitä jo valmiiksi tiedät vaan laitoin sen mitä itse löysin.
http://www.geocities.com/miukumauku_2000/masennus.htm
en jaksa vääntää täällä tästä aiheesta
meillä ei todellakaan koulussa opetettu...
Masennusta se aiheuttaa, mutta kysyinkin, että minkä hormonin ylitoiminta aiheuttaa masennusta? Tekstissä oli; kilpirauhashormonin? Mutta millainen se kilpirauhashormoni on? Onko se mielialaan vaikuttava hormoni vai aineenvaihduntaan (eikös struuma ole aineenvaihdunnallinen juttu, jotenkin liittyi jodin liika käyttöön?). Jos se, kuten käsittääkseni on noita aineenvaihdunnallisia hormoneja, niin miten se aiheuttaa masennusta?
Vai aiheutuuko masennus jotenkin siitä, että kun kilpirauhanen alkaa yli erittämään, niin se erittää silloin yli muitakin hormoneja, kuin näitä aineenvaihduntaan vaikuttavia? Erittääkö kilpirauhanen mitä hormoneja? Ei ainakaan mielihyvä hormoneja, sillä silloinhan ihminen masentumisen sijasta tuntisi olonsa euforiseksi kun on liika tuotantoa...
Tuo onkin sitten aivan uutta logiikkaa minulle; että tullaan arvostelemaan; häh, häh, etpäs tätä tiennyt ja otitko opiksesi tekstistä kun siinä oli oikeaa asiaa... Siis tarkoittaen tietysti, että minä olisin tähän asti ollut ilmeisen väärässä. Mutta et ollut edes lukenut tekstejäni, jolloin et sattunut huomaamaan, että laittamasi teksti oli aivan samaa asiaa...?
Tarkoituksesi ei siis ollut keskustella aiheesta, vaan jostain ihmeen syystä yrittää todistella, että minun anatomian tuntemukseni on vielä huonompaa kuin kuvittelen? Uskon sen todistamisen olevan helppoa, mutta se ei onnistu teksteillä, jotka kertovat juuri samoista teorioista kuin minä...
Mutta oikeasti kiitos linkistä! Jospa sieltä löytyisi jotain uutta, kunhan tästä kerkeä perehtymään...
Komppaa aina vain!
Jännä juttu että muita kritisoit jostain tietystä taipumuksesta...
En ollenkaan käsitä minkä takia tästä väännetään rautalankaa... Seuraatko mm. tiede-dokumentteja tms?
Pääsääntöisesti enemmistö ihmiskunnan äideistä kiintyy lapseensa pian synnytyksen jälkeen. Siltikin pieni prosentuaalinen osa on kykenemätön tämänkaltaiseen kiintymykseen.
Pääsääntöisesti hormonitoiminta on kaikilla ihmisillä sama. Siltikin löytyy poikkeavia yksilöitä joilla tämä järjestelmä on jostakin syystä häiriintynyt. Esimerkiksi hormonaliset ehkäisyvalmisteet eivät toimi pienellä osalla naisista ollenkaan.
Pääsääntöisesti xx-kromosomiparin omaavista sikiöistä kehittyy nainen, ja xy-kromosomiparin omaavista sikiöistä mies. Siltikin pieni prosentuaalinen määrä lapsia syntyy ns. intersukupuolisina. Jopa xy-kromosomiparin omaavia tyttöjä.
Listaa vastaavista asioista voitaisiin jatkaa loputtomiin... En todella näe syytä tälle väittelylle?
Käsitätkö ollenkaan kuinka tyhmä tämä keskustelu on?? mitä yrität siis todistaa?
Elämässä on tietyt säännöt ja luonnonlait. Siltikin löytyy aina poikkeavia yksilöitä jotka eivät toimi, tai kykene toimimaan näiden lakien mukaan... Ei eläinkunnassakaan kaikki emot huolehdikkaan poikasistaan vaan tappavat nämä..
Kuulostaa niin naivilta ruveta vääntämään kättä tämmöisestä asiasta, aivankuin saavuttaisit tällä riemuvoiton äitejä vastaan...
*huokaus*
Olet oikeassa. Tätä asiaa voisi povata myös teenlehdistä ja saisi yhtä varman ja oikean vastauksen.
Mielestäni ei tuollaisen pohtiminen osoita edes elämänhallintaa, jos kysyjä sitä halusi korostaa, vaan aivan päinvastaista. Jos jokaista vaihetta ja tunnetta pitää noin kovasti miettiä etukäteen, niin se osoittaa mielestäni päinvastoin sitä, että elämänhallintaa ei ole, puuttuu täydellinen uskallus ja valmius elämään.
Elämässä selviytymisen tärkein periaate on se, että osaa muuntua olosuhteiden mukaan, ei se, että rajoittuu siihen, mitä on joskus miettinyt tai ajatellut tehdä.
Anteeksi, että tapani on analysoida kaikki perusteellisesti. Onneksi sinun ei tarvitse lukea keskustelua, sen voi lukea vain ne joita aihe kiinnostaa...
Jos vielä kuitenkin käyt täällä, niin selitä miten jokin voi olla luonnonlaki, jos löytyy yksikin poikkeavasti käyttäytyvä yksilö?
Periaate, että kyllä elämä kantaa ei ole kaikkia varten. Jotkut ihmiset vain tarvitsevat pysyvyyttä ja turvallisuutta elämäänsä.
Voisinhan minäkin tehdä niinkuin vain sillä hetkellä hyvältä tuntuu. ostaa Hooetämmältä paidan, näyttäisin se päällä hyvältä ja olisin muodikas, eläisin hetkessä. Mutta kun tarvitsee ajatella vähän pidemmälle, että voi elää mahdollisimman puhtain omatunnoin ja tyytyväisenä elämänsä. Asioissa voi siis ajatella myös suurempia kuvioita kuin vain se hetki tässä ja nyt. Ja minut on kasvatettu sellaiseksi, tämä malli on siis vanhemmiltani, minä en sille mitään voi ja en todellakaan haluakaan voida.
Onneksi olkoon sinullekin, jos elämäsi on paljon mukavampi kuin minun!
ostamalla puseron Hooetämmältä, mutta et abortin tekemisestä..???
Esität kauheasti ei-pinnallista, hyvää ihmistä, mutta nyt logiikkasi pettää pahasti- siis tosi pahasti. Uskottavuutesi on kyllä nyt nollassa.
vaikka löytyisikin poikkeavasti käyttäytyviä yksilöitä. Poikkeus vahvistaa säännön!
Tuskin tätä H&M-paidan ostoa voi rinnastaa aborttiin, mutta uskoisin kyseisen henkilön tarkoittaneen paita-jutun esimerkiksi siitä, mitä valintoja elämässä pitää tehdä. Tuskin niitä abortteja kovin moni tekee siksi ettei jaksa käyttää ehkäisyä, kun se kuitenkin on aika kivuliasta ja henkisesti raskasta puuhaa.
Anteeksi nyt vaan, mutta välillä tuntuu että todella moni tänne kirjoitteleva abortinvastustaja on uskonkiihkovainen tai melko koulujakäymätön ja yleissivistymätön, kun joka asiasta pitää vetää herne nenään ja mennä henkilökohtaisuuksiin.
selkeästi nenään!
minulla menee herne nenään, ja mielestäni aiheesta.
Joko törmättiin taas uuteen itsestäänselvään asiaan josta alat vääntämään kättä? Maailman johtavat tutkijat kautta aikain ovat näitä asioita tutkineet, ja sinä alat sitten kiukuttelemaan niitä vastaan.
Olet kyllä joko helvetin tyhmä, tai sitten vielä löytämätön nero...
EVOLUUTIO. Haloo! kukaan kotona?
Minä taas olen ymmärtänyt
Kirjoittanut: 1977 31.7.2006 klo 13.01
Minä taas olen ymmärtänyt että raskaus alkaa aina edellisesta ovulaatiosta. Eli kun munasolu irrottautuu munasarjoista.
Eli raskauden alkamis ajankohdaksi lasketaan aina edellisten kuukautisten alkaminen/milloin edellinen munasolu on irronnut.
En todellakaan juuri ymmärrä anatomiasta, mutta näin ainakin minun raskauteni alkaminen laskettiin, eli ei viikoista jolloin seksiä on harrastettu, vaan edellisten kuukautisten alkamisesta.
Korjatkaa jos olen väärässä; mutta eikös nainen ole "raskaana" joka kuukausi, mutta jos munasolu ei hedelmöity ja kiinnity se tulee ulos veren mukana. Ja sen raskauden alkupäivä on se milloin se munasolu irtoaa, ei se milloin se kinnittyy.
Nainen on raskaana siinä vaiheessa kun hedelmöitynyt munasolu on kiinnittynyt kohdunseinämään. Hedelmöitymiseen taas tarvitaan siittiön ja munasolun yhtyminen, joten ihan neitseellisesti eivät sentään tavalliset mattimeikäläiset lisäänny:)
Raskausajan lasku kyllä aloitetaan viimeisimmistä kuukautisista, uskoisin että se on helpoin ja tarkin tapa arvioida lapsen syntymä-aika mutta varma en ole.
eräs luulee muuta...
...on sanonta.
Luonnonlaki tarkoittaa, että jokin asia on niin, se on "sanonta" asioista jotka tapahtuvat koska luonto niin määrää.
Nerojen tarvitsee harvemmin kysellä ihmisiltä miten asiat ovat, sillä tietävät ne itsekin...
(Edellinen muuten oli hauskasti irrotettu asia yhteydestään... Siinä riitelivät siitä raskauden virallisesta alkamisajankohdasta. Eli milloin on päivä 0, kun aletaan laskemaan raskausviikkoja... Jonkun mielestä se oli se hetki kun hedelmöitys tapahtuu, toisen mielestä kun kiinnittyy... Minun raskauteni ei ainakaan alkanut kumpanakaan noina hetkinä lääkärini, eikä gynekologini mukaan. Ja vaikka minäkin tiesin tarkalleen viikon milloin hedelmöitys oli tapahtunut, se ei ollut sama...)
Mutta leikkaa liimaa, yhdistele tyylillä kaikista jutuista löytyy vaikka millaisia totuuksia, niistä saa hauskoja... Se olisikin hauska harrastus jos viitsisi ja aikaa olisi...
siinä oli aivan kokonainen viestisi!
"Edellinen muuten oli hauskasti irrotettu asia yhteydestään... Siinä riitelivät siitä raskauden virallisesta alkamisajankohdasta. Eli milloin on päivä 0, kun aletaan laskemaan raskausviikkoja... Jonkun mielestä se oli se hetki kun hedelmöitys tapahtuu, toisen mielestä kun kiinnittyy... Minun raskauteni ei ainakaan alkanut kumpanakaan noina hetkinä lääkärini, eikä gynekologini mukaan."
Oletpa kumma tyyppi, koska KAIKILLA muilla raskaus alkaa ihan lääketieteellisestikin silloin kuin munasolu kiinnittyy!!!
koska kyseinen viestisi on kaikkien luettavissa, eikä sen sisältö ole muuttunut tässä mitenkään!