koko elämäni olen ollut yksin. koulussa minulla oli muutama kaveri, joita näin vain koulussa, sisaruksia minulla ei ole...olin yksin.
vanhempani on aina ollut minulle hyvin etäisiä, tai no, lapsena joskus n10 vuotiaana olimme isäni kanssa aika läheisiä, pohdittiin maailman menoa, juteltiin, suunniteltiin veneitä jne. mutta sekin jostain syystä loppui, en edes tiedä miksi...kaipaan aikoja jolloin oltiin isän kanssa läheisiä, siitäkin jo 20 vuotta aikaa... nyt tuntuu etten tunne koko miestä, jotenkin syytän siitä äitiäni, jonka kanssa en ole koskaan tullut toimeen, en tiedä miksi...
no syy varmasti siinä, että en ole ikinä kuullut äitini kehuvan minua tai sanonut mitään positiivista asioista joita olen tehnyt, en muista lapsuudesta mitään asiaa josta äitini olisi kehunut tai rohkaissut minua...ainoat asiat jotka muistan on kaiken mitä tein väärin, epäonnistuin jne. ja siitä seuranneen selkäsaunan tai huudon. ja se meno on jatkunut koko koulu ajan ja vielä tähänkin päivään asti.
tuntuu hassulta...kun minulle on tapahtunut jotain mukavaa ja kerron siitä vanhemmilleni, isäni on kiinnostunut ja kyselee, mutta äitini sanoo "aijaa" tai "jaaha"...ja siinä kaikki. en ole koskaan nähnyt että hän iloitsisi minun onnistumisistani tai omasta onnestani. ):
surullista.
ja sitten hän vielä välillä kehtaa alkaa syyttelemään minua siitä että minua ei kiinnosta hänen elämänsä lainkaan...mietin miksi pitäisi!?!? itseasiassa en edes osaa. kerran kun kuuntelin hänen itkuista valitteluaan siitä että minä en pidä hänestä jne. otin sen todella rankasti, syytin itseäni siitä että olen paha ihminen ja huono ihminen...kunnes sitten havahduin miten hän on minua kohdellut jne. tuntui pahalta...todella pahalta. vieläkin sattuu. kaikkein pahimmalta tuntuu se että hän ei yhtään ymmärrä miten hän on minua kohdellut koko elämäni, ja että kehtaa vielä vaatia minun olevan kiinnostunut hänen elämästään! miten edes osaan??????
yksinäisyyteen tämä liittyy siten,että huomaan nyt 30vuotiaana miten paljon menneisyyteni vaikuttaa elämääni näin aikuisena!
tuntuu pahalta. tulen erittäin hyvin toimeen ihmisten kanssa, minulla on paljon hyviä ja ihania ystäviä, pidän työstäni, tulen toimeen työkavereitteni kanssa, pärjään työssäni ihan hyvin. olen puhelias ja ihmiset ovatkin kehuneet iloisuuttani ja positiivisuuttani, ystäväni ovat iloisia siitä että osaan auttaa heitä ongelmissa ja osaan kuunnella, olen empaattinen, herkkä.
ihmiset tuntuvat kaipaavan seuraani, koska välillä kun olen kiireinen alkaa ystävät jo kysellä perääni.
siitä olenkin onnellinen että ystäväni ovat lähimmäisiäni ja pitävät minusta tällaisena kun olen.
vanhempani on aina ollut minulle hyvin etäisiä, tai no, lapsena joskus n10 vuotiaana olimme isäni kanssa aika läheisiä, pohdittiin maailman menoa, juteltiin, suunniteltiin veneitä jne. mutta sekin jostain syystä loppui, en edes tiedä miksi...kaipaan aikoja jolloin oltiin isän kanssa läheisiä, siitäkin jo 20 vuotta aikaa... nyt tuntuu etten tunne koko miestä, jotenkin syytän siitä äitiäni, jonka kanssa en ole koskaan tullut toimeen, en tiedä miksi...
no syy varmasti siinä, että en ole ikinä kuullut äitini kehuvan minua tai sanonut mitään positiivista asioista joita olen tehnyt, en muista lapsuudesta mitään asiaa josta äitini olisi kehunut tai rohkaissut minua...ainoat asiat jotka muistan on kaiken mitä tein väärin, epäonnistuin jne. ja siitä seuranneen selkäsaunan tai huudon. ja se meno on jatkunut koko koulu ajan ja vielä tähänkin päivään asti.
tuntuu hassulta...kun minulle on tapahtunut jotain mukavaa ja kerron siitä vanhemmilleni, isäni on kiinnostunut ja kyselee, mutta äitini sanoo "aijaa" tai "jaaha"...ja siinä kaikki. en ole koskaan nähnyt että hän iloitsisi minun onnistumisistani tai omasta onnestani. ):
surullista.
ja sitten hän vielä välillä kehtaa alkaa syyttelemään minua siitä että minua ei kiinnosta hänen elämänsä lainkaan...mietin miksi pitäisi!?!? itseasiassa en edes osaa. kerran kun kuuntelin hänen itkuista valitteluaan siitä että minä en pidä hänestä jne. otin sen todella rankasti, syytin itseäni siitä että olen paha ihminen ja huono ihminen...kunnes sitten havahduin miten hän on minua kohdellut jne. tuntui pahalta...todella pahalta. vieläkin sattuu. kaikkein pahimmalta tuntuu se että hän ei yhtään ymmärrä miten hän on minua kohdellut koko elämäni, ja että kehtaa vielä vaatia minun olevan kiinnostunut hänen elämästään! miten edes osaan??????
yksinäisyyteen tämä liittyy siten,että huomaan nyt 30vuotiaana miten paljon menneisyyteni vaikuttaa elämääni näin aikuisena!
tuntuu pahalta. tulen erittäin hyvin toimeen ihmisten kanssa, minulla on paljon hyviä ja ihania ystäviä, pidän työstäni, tulen toimeen työkavereitteni kanssa, pärjään työssäni ihan hyvin. olen puhelias ja ihmiset ovatkin kehuneet iloisuuttani ja positiivisuuttani, ystäväni ovat iloisia siitä että osaan auttaa heitä ongelmissa ja osaan kuunnella, olen empaattinen, herkkä.
ihmiset tuntuvat kaipaavan seuraani, koska välillä kun olen kiireinen alkaa ystävät jo kysellä perääni.
siitä olenkin onnellinen että ystäväni ovat lähimmäisiäni ja pitävät minusta tällaisena kun olen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
pitäisi jutella elämäsi varjopuolista ystäviesi kanssa. Varmasti he tukisivat sinua, ja se vähän korvaisi sitä mitä et äidiltäsi saanut.
vanhempasikin tulevat joskus vanhaksi, ja tarvitsevat apuasi... ei varmaan tekisi pahaa selvittää välejänne sitä ennen. Tsemppiä!
Joten samaistun suhun. Mun menneisyyteni on yhtähelvettiä ja en saa mistään enääotettakaan koska kukaan ei pidä minua edes kaverinaan. En ole saanut solmittua siis edes ystävyyssuhteita ja yritän painia asioidenik kanssa yksin.
Olen välillä kuoleman kielissä kun ei ole ketään kelle jutella. Siksi kai olen alkoholioitumassa. Olen 22 ja elämä näin mallillaan, siistiä!
sulle voi tulla tunne, että pystyt tavallaan näkemään itsesi ja vanhempasi "ulkopuolisen" silmin ja arvioimaan teidän perheen tilannetta. Itse havahduin pari viikoa sitten siihen, että arvioin lapsuudenperhettä kylmän rauhallisesti kuin ns. ulkopuolisen silmin katsottuna. Ja mulle ainakin tuli tunne, että pystyn puhumaan vanhemmilleni asiallisella tasolla siitä, mikä heidän kanssaan minua mättää ja mistä olen onnellinen.
Toivottavasti voisit vaikka ihan jutella äitisi kanssa teidän huonoista väleistänne. Siis ihan asialinjalla. Mikä on tilanne, mikä mättää, mitä toivoisit. Jos pystyisit tavallaan vähän kuin ilmoitusluontoisena asiana sanomaan että "Minusta tuntuu/on aina tuntunut että sinä käyttäydyt näin ja näin. Se ei tunnu kivalta. Toivoisin että tekisit mieluummin näin ja näin". Luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän, vaikka aluksi säikähtäisikin. Ja äitisi on vastuussa omista teoistaan ja se on hänen asiansa mitä hän asiallenne tekee (ja sinun asia mitä sinä teet). Ainakin olet ilmaissut tunteesi ja toiveesi. Hän saa päättää mitä aikoo niille tehdä/ tekeekö mitään.
Varmasti äitisi tuntee samoin kuin sinä, että välillänne hiertää jokin. Ja arvaten se syö äitiäsi myös, koska äidit luonnostaan pitävät lapsistaan. Ehkä äitisi on kateellinen sinun ja isäsi hyvistä väleistä...jos hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi tms.
Että äitis takia sä tunnet usein tai ainakin välillä olevasi yksin, vaikka sulla on ihania ystäviä ja vaikka mitä hyvää elämässäsi. Kuulehan, monet oikeasti yksinäiset ottaisivat milloin tahansa sun paikkasi, joten kitinät sikseen ja nauti siitä mitä sulla nyt on!
Älä sano noin mustavalkoisesti ihmisillä on monia syitä yksinäisyyteen