Jälleen kerran sovin tapaamisen epäuskoisen miehen kanssa. Olemme ajatelleet kierrellä kaupunkia. Haluaisin, että se juttu tosiaan jäisi vain kiertelyksi tai voisin perua koko jutun. En osanut kieltäytyä, vaikka tiedän vaarat. Olen hänen kanssaan joskus aiemmin harrastanut seksiä. En minä häntä rakasta, enkä ole häneen edes ihastunut. Kaipaan vain toisen sukupuolen huomiota ja elämääni vaihtelua.
Olen jumittunut jossain mielessä entiseen suhteeseeni. En voi sanoa, että rakastaisin uskovaista miestä edelleen, vaikka joitakin pieniä kipinöitä voi silloin tällöin suhteeseen tulla. Me olemme nyt ns. ystäviä. Nykyisin olemme olleet siten, että emme ole nähneet toisiamme pitkään aikaan. Seurustelusuhteessa fyyysinen puoli toimi parhaiten. Sen jälkeen tuli hetkiä jolloin palasimme vanhoihin juttuihin silloin kuin tapasimme.
Parhaiten tulen juttuun varattujen miesten kanssa. Heille pystyn kertomaan luottamuksellisesti asioita. He ovat jo oman kultansa löytäneet, joten suhteeseen ei tule mukaan "parisuhdeen etsintä" kuviot. Minulla on myös joitakin uskonsisaria, joille olen voinut kertoa asioistani. Mutta nykyisin alan tuntemaan jo olevani riesana toisille ihmisille ja asioista kertomisen kynnys on noussut jo korkeuksiin.
En oikeastaan etsi kumppania, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Minulle se naimisiin meneminen ei oikeastaan ole missään elämäni vaiheessa ollut tavoite. Se on vain yksi vaihtoehto muiden joukossa ja arvelen, että se ei koske minua. Ihan hyvin voin kuvitella eläväni "itsellisenä". Mutta tämä eläminen voisi olla helpompaa, jos en ajautuisi kiusauksiin. Haluaisin, että minulla olisi enemmän miespuolisia kavereita. Mutta koen, että heihin on vaikea tutustua ja jutut jäävät iltakylissä yms. usein niin pinnallisiksi.
Mistä saisin voimaa? Miten voittaisin sielunvihollisen antamat houkutukset? Miten pitäisin itseni kurissa?
Voi laittaa mailiakin osoitteeseen [email protected]
Olen jumittunut jossain mielessä entiseen suhteeseeni. En voi sanoa, että rakastaisin uskovaista miestä edelleen, vaikka joitakin pieniä kipinöitä voi silloin tällöin suhteeseen tulla. Me olemme nyt ns. ystäviä. Nykyisin olemme olleet siten, että emme ole nähneet toisiamme pitkään aikaan. Seurustelusuhteessa fyyysinen puoli toimi parhaiten. Sen jälkeen tuli hetkiä jolloin palasimme vanhoihin juttuihin silloin kuin tapasimme.
Parhaiten tulen juttuun varattujen miesten kanssa. Heille pystyn kertomaan luottamuksellisesti asioita. He ovat jo oman kultansa löytäneet, joten suhteeseen ei tule mukaan "parisuhdeen etsintä" kuviot. Minulla on myös joitakin uskonsisaria, joille olen voinut kertoa asioistani. Mutta nykyisin alan tuntemaan jo olevani riesana toisille ihmisille ja asioista kertomisen kynnys on noussut jo korkeuksiin.
En oikeastaan etsi kumppania, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Minulle se naimisiin meneminen ei oikeastaan ole missään elämäni vaiheessa ollut tavoite. Se on vain yksi vaihtoehto muiden joukossa ja arvelen, että se ei koske minua. Ihan hyvin voin kuvitella eläväni "itsellisenä". Mutta tämä eläminen voisi olla helpompaa, jos en ajautuisi kiusauksiin. Haluaisin, että minulla olisi enemmän miespuolisia kavereita. Mutta koen, että heihin on vaikea tutustua ja jutut jäävät iltakylissä yms. usein niin pinnallisiksi.
Mistä saisin voimaa? Miten voittaisin sielunvihollisen antamat houkutukset? Miten pitäisin itseni kurissa?
Voi laittaa mailiakin osoitteeseen [email protected]
Vastaukset 10
Vanhimmat
että uskossa!???
Kyllä mä vielä oon uskossa. Ei huoruus ole sellainen synti,jota ei saa anteeksi. Jeesuskin sanoi syntiselle naiselle: Mene, äläkä enään syntiä tee.
kun voivat harrastaa vain sellaiset. Muilla kielletyt alapääjutut on haureutta, noin raamatun kielellä, jos olet tutustunut raamattuun.
Huoruus ja haureus on sama asia. En ole naimisissa. Jos olisin naimisissa ja harrastaisin kumppanini kanssa seksiä, niin ei se olisi huoruutta/haureutta. Mutta avioliiton ulkopuoliset suhteet sitä olisivat. Myös ennen avioliittoa olevat seksisuhteet ovat huoruutta/haureutta.
Jos inhimilliseltä kantilta tätä katsoo, niin avioliitossahan sitä voi siten pettää kumppaniaan. Mutta kun itsekseen elelee, niin ei siinä petä muuta kuin ehkä itseään. Mun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sitä, että toinen olisi naimisiin mennessään vielä säilyttänyt neitsyytensä/poikuutensa. Se vaatimus lähtee täysin ihmisen itsekkyydestä. Tietysti se on hieno asia, jos niin on käynyt.
Mutta jokaisella on oma ristinsä kannettavaan ja jokaiselta ihmiseltä löytyy myös joku heikompi kohta, josta sielunviehollinen voi livistää. Ei sitä voi sanoa, että mitkä synneistä ovat isompia ja mitkä suurempia. Ei Jumala laita niitä arvojärjestykseen, vaan ihmismieli. Kun on saanut syntinsä anteeksi, niin voi pitää myös itseään hengellisessä mielessä neitsyynä, vaikka ruumiillisesti niin ei olisikaan. Ne synnit tulevat vain uskon elämään kuolettaviksi synneiksi, joihin yhä uudestaan sortuu ja sortuu.
sinun tavallasi?
Monet "maailmanpojatkin" odottavat vakiintuvansa nimenomaan neitsyen kanssa.
ajattelevat samoin kuin minä. Joillekin se on kunnia-asia päästä ensimmäisenä kokeilemaan. Aivan kuin toinen ihminen olisikin saastunut siitä, että joku muukin ihminen on koskenut hänen vaimoonsa. Kokemusta ei ehkä tarpeeksi arvosteta, vaikka sen myötä yhdyntä voisi olla naiselle kivuttomampi. Ehkä myös taustalla on se pelko, että ei osaisikaan yhtä hyvin asioita kuin joku toinen. Jokaisen ihmisen kanssa se kuitenkin on erilaista ja ainutlaatuista.
On kuitenkin myös tosiasia se, että monen uskonveljet on useidenkin naisten kanssa maannut ennen kuin sitten joukus jonkun kanssa avioituvat. Ovat miehetkin siis neitsyytensä menetääneet jo monet kerrat ennen avioliittoa.
Aloituskirjoittaja ei kysynyt sitä, onko seksi ennen aviolittoa syntiä. Hänellä näyttää olevan siitä oikea käsitys ja tuntee synnin synniksi.
Hänellä oli asian ytimessä toisentyyppiset aiheet.
palataanpa takaisin niihin.
On ilahduttavaa lukea avomielistä kuvaustasi.
Fyysinen vetovoima kestää aikansa, ja erossaoloajat voivat pitkittää sitä kestoa. Mutta kuten tunnettua, rakastuminen kestää parhaimmillankin vain puolitoista-kaksi vuotta. Sen jälkeen rakastuneisuus muuttuu joksikin muuksi: kestäväksi rakkaudeksi ja kiintymykseksi, tai ystävyydeksi, tai vastenmielisyydeksi.
Tällä on oma biloginenkin perustansa: parissa vuodessa suhteesta mahdollisesti syntyt lapsi on jo kasvanut sen verran että se todennäköisesti selviytyy äidin huoltamana vaikkei siää enää olisi maisemissa. :-) Näin biologia on järjestänyt asian. Onneksi sinulla ei ole vielä lapsia vastuulla.
Kokemuksesi näyttävät viittaavan siihen, että ongelmasi eivät niinkään ole hengellisiä. Enemmänkin omaan naisidentiteettiin ja miehen ja naisen suhteen tasapainottamiseen liittyviä.
Onko sinun ollut vaikeaa löytää mieskumppania? Olen kuullut, ettei teillä vl-ihmisllä ole enää ehdotonta kieltoa seurustella muulla tavoin uskovien kanssa.
Tutustu rohkeasti ihmisiin ja ole avoimella mielellä, kuuntele ja juttele ihmisten kanssa.
"Fyysinen vetovoima kestää aikansa, ja erossaoloajat voivat pitkittää sitä kestoa. Mutta kuten tunnettua, rakastuminen kestää parhaimmillankin vain puolitoista-kaksi vuotta. Sen jälkeen rakastuneisuus muuttuu joksikin muuksi: kestäväksi rakkaudeksi ja kiintymykseksi, tai ystävyydeksi, tai vastenmielisyydeksi."
Nyt on siis jo se rakkauden maksimiaika täyttynyt. :D Niin, en oikein tiedä, että miksi se on sitten muuttunut. Tavallisista asioista me usein jutellaan ja joskus tavattomista. Joskus voin tulla mustasukkaiseksi. Mutta en mä oikeastaan tiedä enään, että mille asialle oon mustasukkanen. Joskus myös vaikuttaa siltä kuin hän olisi mustasukkainen. Mutta ehkäpä kuvittelen vain. Kyllä hän edelleen on minulle tärkeä ihminen, mutta kykenisin myös elämään ilman häntä, jos vaan pystyisin irrottautumaan. Jotenkin tunnen vielä olevani sidoksissa häneen, vaikka suhteessa en sitä ilmaisisikaan. Minun on vaikea nykyisin kuvitella, että hänen kanssaan joskus eläisin. Tai, no sitten, kun kuvittelen, niin harrastan hänen kanssaan enimmäkseen vain seksiä. Hänen kanssaan eläminen muuten olisi aika koomista. Me olemme aivan erilaisia. Seurustelusuhde oli myrskyisä.
Niin, no toinen tyyppi on sitten sellainen, joka on ollut pitkään ihastunut minuun. Hän kuin tilauksesta ilmaantui silloin paikalle, kun seurustelusuhteeni alkoi repeillä. Hänen kanssaan en ole osanut edes kuvitella eläväni. Mutta ajattelin, että ehkä hän on tutustumisen arvoinen kaveri. Mutta välillä minusta tuntuu, että teen jotenkin väärin, kun en osaa sanoa hänelle ei. Olen yrittänyt otta sitten kevyemmin ja ajatellut, että niin hänkin tekee, koska olen kertonut hänelle, etten ole hänestä kiinnostunut. K
Kieltämättä se tuntuu mukavalta, kun on joku ihailija. Kieltämättä voin myös sanoa olleeni onnellinen silloin kuin seurustelin, vaikka suhde oli mitä oli. Aiemmin olin vannoutunut vanhapiika, joten seurustelun aloitus oli minulle aikamoinen shokki.
"Onneksi sinulla ei ole vielä lapsia vastuulla."
Niin, onneksi ei ole. Mutta olen kyllä ajatellut adoptoida lapsen.
"Kokemuksesi näyttävät viittaavan siihen, että ongelmasi eivät niinkään ole hengellisiä. Enemmänkin omaan naisidentiteettiin ja miehen ja naisen suhteen tasapainottamiseen liittyviä."
Voi olla, että minulla on identiteettiongelmia. Mutta en oikein tiedä sitä, että mitä niiden suhteen olisi sitten tehtävä.
"Onko sinun ollut vaikeaa löytää mieskumppania? Olen kuullut, ettei teillä vl-ihmisllä ole enää ehdotonta kieltoa seurustella muulla tavoin uskovien kanssa."
En mä oikeastaan ole etsinytkään. Ei se ole suotavaa seurustella muulla tavoin uskovien kanssa, koska siinä hommassa voi mennä oma usko. Esim. naimisissa ollessa eteen tulee kysymyksiä: seuroihin meno, lapsien teko, lasten kasvatus, televisio, musiikki, alkoholi yms. Mutta on niitä sellaisia pariskuntia myös, joissa toinen henkilö uskoo ja toinen antaa uskoa.
Tutustu rohkeasti ihmisiin ja ole avoimella mielellä, kuuntele ja juttele ihmisten kanssa.
Kiitos! :)