KÄYTÄNNÖSSÄ ihmiset kroonistuvat ja palveluita pidetään väkisin yllä eriarvoisella kohtelemisella ja traumoilla. Peleillä ja omien päivien analysoimisella ei saavuteta sitä vaatimustasoa, jota esim. työelämässä vaaditaan. Paskapuhetta koko loppuiän kesätävä kuntoutuminen on.
T:nimim. kokemusta rinta rottingilla!
T:nimim. kokemusta rinta rottingilla!
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuntouttavas työterapias olen ja aina väsyttää, miten ihminen voipi tällasel "työtoiminnalla" parantua, sais edes kunno koprvauksen, eikä mitään pientä ruokarahaa muutama euro päiväs vaik tekis ihan samaa duunii, kuin ns. normaalit ihmiset. Jotenkin tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Eikä sitten muuta hoitoa kun kerran kuussa keskutelua psyk.sairaanhoitajan kans. Ihan toivotonta keskustelua, kun sillä ei mene jakeluun vaik kuin selostas millanen depis/ahdistus ym. olotilat ihmisel on. Lääkkeet on ainoa tai siis paras konsti. saa ainakin nukuttua, kun ne väsyttää niin. Ei voi kehua suomalaista mielenterveys palvelua. Jotkut kyl saa kunnon hoitoa ym. mut minä ja moni muu ollaan ihan hunnigolle jätetty. Sama vaik ois kuollut, tuskin kukaan huomaisi poistumista? En minä itsesäälis ryve, enkä myötätuntoa kerjää, vaan jotain TODELLISTA apua! Onks meidän kahden lisäksi muita, jotka tuntee samoin?
tulee AINA omien korvien välistä. Muut esim. ammatti-ihmiset eivät voi muuta kuin vähän availla tuota kunkin ihmisen omaa korvien väliä eli saada ihmisen ITSE oivaltamaan omat ongelmansa ja löytää myös ratkaisuja niihin ongelmiin.
Vastuunottaminen itsestään: itsensä käpikäyminen ja ongelmien näkeminen ja ratkaiseminen on jokaisen ihmisen omissa käsissä ja työ on aina jonkinmoista terapiaa vaikka väsyttäiskin, sillä silloin keskitytään kongreettiseen tekemiseen, ei vain ongelmien ajattelemiseen ja puimiseen pääkopan sisällä. Työ pitää ihmisen myös jonkimoisessa päivärytmissä, mikä sekin on osaltaan "parantavaa". Työ on aina arvokasta, vaikka siitä ei mitään palkkaa maksettaisi - esimerkkinä mm. vapaaehtoistyö.
päästä eroon ahdistuksesta/masennuksesta tai paniikkihäiriöstä ym. mutta vaikeata se on! esim. paniikki tai ahdistus voi iskeä milloin vain ihan odottamatta, yleensä ihmisten joukossa. mitäs siinä sitten teet? ei voi kun poistua paikalta tai jo ennakkoon napsia jotain tabuja, jotta tietää selviävänsä esim. kauppareissusta. Oletettavasti monella meistä jo lapsuusajoilta erinäisiä itsetunto ongelmia, traumaattisia elämäntapahtumia kuten koulukiusaaminen tai kotiolot olleet niin sietämättömät. Ja kun yksin niitä saanut pienestä asti harteillaan kantaa, niin minkäslaisen aikuisen oletat tuollaisesta ihmisenalusta sitten tulevan. Tuska ja kärsimys monasti niin syvälle painunut. jotta ei siitä omin avuin selviä. Tietysti ammattiauttaja on váin välikappale omassa hoidossa, mutta minulla ainkin vaikeuksia selittää omia olotiloja, myös ruumiin kieli voi antaa vääärän kuvan tiedostomattomasti eli esittää niinkuin vahvempaa tai pystyvämpää kuin mitä oikeastaan on! Monasti huomannut, että jokin tilanne tai asia saa hymyilemään vaikka tosiasiassa tekisi mieli itkeä, huutaa tai raivota. Sehän nyt ei sovi kun lapsesta lähtien "opetettu" olemaan kiltti. Ainoa asia jossa kanssasi samaa mieltä on toiminta. työ tms. ne pitää ihmisen kasassa. Kun on jokapäiväinen rytmi ja rutiini, niin pysyy elämänhallinta jotenkin kontrollissa. Lopputotemus kuitenkin, jotta elinaikanani tuskin koskaan pääsen eroon ongelmistani, jotka rajoittaa elämää monin tavoin Olenko siis tavallista ihmistä tyhmempi kun en ole onnistunut todellista apua saamaan. Terveisin yli 30v. "kärsinyt"?
Joo mulla on kokemusta tästä niin sanotusta "hoidosta" jo kohta kymmenen vuoden ajalta ja voi vaan sanoa että huonoa se on tällä hetkellä suomessa. Musta tuntuu että 70 ja 80-luvuilla kun hoidettiin sairaaloissa vuodeosastoilla niin silloin saatiin parempia tuloksia aikaan ja nopeammin kun taas tää tän päivän avohoito on erittäin tehotonta. Kumpi tuleekaan yhteiskunnalle halvemmaksi 20 vuotta avohoidossa vai puoli vuotta hoitolaitosessa. Ja sit suurin osa näistä hoitsuista ja lekureista haluu vaan päästä mahd. helpolla. Kerran kuukaudessa puoli tuntia "keskustelua" ja hoitaja yrittää jutella usein jostain jalkapallosta?? vaikka olisi sitä tärkeämpääkin juteltavaa. Ainoa apu mitä mä olen saanut on ollut se vertaistuki joissain mielenterveysjärjestöissä.