Mä en ymmärrä minkä takia väitetään, että masennuksesta voi parantua jos itse tahtoo. Mä tajusin just et masennuksesta pääsee eroon vain tappamalla itsensä, enkä mä jaksa odottaa enää kauaa.
Mun psykologi ei suhtaudu muhun vakavasti, eikä se mun lääkärikään. Ne on kesälomilla enkä ole tavannut niitä koko kesänä. Mulle määrättiin 5mg cipralexia, nostin itse kymmeneen. Ei auta. Sitä ennen ollut jo muutamia muita lääkkeitä, jotka ei auttaneet. Ne ei halua antaa mulle mitään mikä auttaisi. Mikään ei sitäpaitsi edes auta, niin että ihan sama. Mä olisin valmis menemään osastolle omasta puolestani, mutta kun tässä maailmassa ei ole mitään mikä voisi mua auttaa, olisi se vain itsemurhani hidastamista ja äitini turhan toivon pitkittämistä.
Äitini haluaa uskoa että paranen. Hän on takavarikoinut puukkoni. Keittiöveitset ei ole kyllin teräviä. Mä haluan vahingoittaa itseäni, koska mä vihaan itseäni. Kaikkein parhaiten mä saisin kostettuani itselleni sen että mä olen täysin epäonnistunut kaikessa mikä on mulle tärkeää, jos surmaisin itseni. Mä teenkin sen sitten kun jaksan suunnitella kaiken.
Nyt mun on vaan niin paha olla eikä ole mikään mikä vois tätä helpottaa. En ole jaksanut edes pukeutua, olen kulkenut koko päivän yöpaidassa ja syönyt, syönyt, syönyt. Painan jo kilon, pari yli viisikymmentä kiloa ja kohta varmaan viiskyt ja puol ja kuuskyt ja sata...
Tätä viestiä tuskin kukaan jaksaa lukea. Kaikki ajattelee vaan että jollain typerällä teinitytönhupakolla on huono päivä ja heti se tulee tänne marisemaan. Mun oli vaan pakko yrittää epätoivoisesti purkaa mun pahaa oloani. Ajatelkaa minkä surkimuksen maailma minussa tuleekaan menettämään.
Mun psykologi ei suhtaudu muhun vakavasti, eikä se mun lääkärikään. Ne on kesälomilla enkä ole tavannut niitä koko kesänä. Mulle määrättiin 5mg cipralexia, nostin itse kymmeneen. Ei auta. Sitä ennen ollut jo muutamia muita lääkkeitä, jotka ei auttaneet. Ne ei halua antaa mulle mitään mikä auttaisi. Mikään ei sitäpaitsi edes auta, niin että ihan sama. Mä olisin valmis menemään osastolle omasta puolestani, mutta kun tässä maailmassa ei ole mitään mikä voisi mua auttaa, olisi se vain itsemurhani hidastamista ja äitini turhan toivon pitkittämistä.
Äitini haluaa uskoa että paranen. Hän on takavarikoinut puukkoni. Keittiöveitset ei ole kyllin teräviä. Mä haluan vahingoittaa itseäni, koska mä vihaan itseäni. Kaikkein parhaiten mä saisin kostettuani itselleni sen että mä olen täysin epäonnistunut kaikessa mikä on mulle tärkeää, jos surmaisin itseni. Mä teenkin sen sitten kun jaksan suunnitella kaiken.
Nyt mun on vaan niin paha olla eikä ole mikään mikä vois tätä helpottaa. En ole jaksanut edes pukeutua, olen kulkenut koko päivän yöpaidassa ja syönyt, syönyt, syönyt. Painan jo kilon, pari yli viisikymmentä kiloa ja kohta varmaan viiskyt ja puol ja kuuskyt ja sata...
Tätä viestiä tuskin kukaan jaksaa lukea. Kaikki ajattelee vaan että jollain typerällä teinitytönhupakolla on huono päivä ja heti se tulee tänne marisemaan. Mun oli vaan pakko yrittää epätoivoisesti purkaa mun pahaa oloani. Ajatelkaa minkä surkimuksen maailma minussa tuleekaan menettämään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ongelmistasi on Hänen velvisuutensa huolehtia, että pääset kunnolliseen hoitoon! Oletko itse miettinyt mikä on syynä masennukseesi? Itselläni se, ettei ole läheistä ystävää. Aina saa vaan olla neljän seinän sisällä, kun ulosmeno yksin ei kiinnosta. Kyllä minusta kesälläkin pitää hoitosuhteet hoitaa. Ainakin mielenterveys toimistot on auki. Olet kyllä niin nuori, että kuulut nuorten psykiatrisen poliklinikan piiriin. Jos oikein pahalta tuntuu, niin tännekkin voi purkaa tuntemuksiaan. Sitten on kriisikeskus tai auttava puhelin, kait niissä ympärivuorokautinen päivystys? Jos joku muu tietää paremmin noista vois kirjoitella tietoja? hae tuolta internetistä lisätietoja. Itse olen jo keski-iäs ja tuntuu ahdistavalta lukea, miten paljon nuorilla mielenterveys ongelmia. Toivottavasti muut osaa antaa Sulle parempia neuvoja, miten toimia tai mistä saat apua. Jaksamista.
Älä ajattelekkaan tuollaista! Onko sulla ketään kavereita tai ystäviä?? Niitten kanssa on helpompi puhua.....mun päivän kohokohta on, kun mä pääsen puhumaan edes yhdelle mun kavereista, olo helpottuu paljon, kun joku kuuntelee sua! Ihan sama mitä niille puhut, kunhan puhut vaan! Yritä löytää päivästä edes yksi positiivinen asia...auringon paiste, söpö eläin tms. Tiiän et tää kuulostaa sellaselta "ei tuo auta"-jutulta, mut mua se on auttanu......ehkä lääkärit ja psykologit voivat tuntua ulkopuolisilta, mutta kavereille on oikeesti helpompi puhua ja ne lohduttaa sua! Älä edes ryhdy suunnittelemaan itsaria! Mene kavereitten tai perheen kanssa jonnekkin matkalle tai elokuviin, pidä hauskaa! Ajattele minkä surun sä jätät äidillesi ja läheisillesi, jos tapat ittes! Etene päivä kerrallaan ja yritä löytää se yksi positiivinen asia päivästä. Yritä sinnitellä! Paljon haleja sinulle!
sinulle on syöttänyt tuollaista soopaa? "Masennuksesta voi parantua jos itse tahtoo" Siis sehän auttaa, jos näkee vähänki toivoa tulevaisuudessa ja jaksaa edes hieman uskoa, mutta ei se täysin tahdonalaista ole. Eihän masennus ole pelkkää alakuloa joka tuosta noin vain menee ohi kun päättää niin, tiedät varmaan. En tiedä auttasko sinua jos yrittäisit suhtautua tilanteeseesi niin että masennus on sinulle sairaus, ei elämäntapa. Minua on auttanut sellainen ajattelu aika paljonkin. Masennus menee ohi kun menee. Se kaikki epätoivoinen olo kuuluu asiaan. Parantuminen on hidasta, mutta niin tapahtuu. Huono psykologi jos ei vakavasti suhtaudu! Olisiko mahdollista vaihtaa toiseen? Tuskin kukaan masentunut täällä pitää sinua minään teinihupakkona, aika hyvin kaikilla tiedossa millaista se olo on. Ja ihan hyvinhän tuon viestin jaksoi lukea :) Jaksamista
Täällä "Masennus" osiossa puhutaan masennuksesta, joten tuskin kukaan semmoinen ihminen, joka tänne on eksynyt pitää sinua teinihupakkona.
Niinkuin edellä mainittiin puhuminen auttaa. Jos sinulla ei ole paljoa oikeassa elämässä ystäviä joille voit puhua, niin varmasti netissä on pilven pimein mahtavia tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella huoliasi. Itsekkin olen masentunut ja olen saanut puhua eräälle uudelle tuttavalle, jonka löysin netistä. On helpottanut paljon. Jaksamista sulle
Mua alkoi ihan säälittämään sun viestisi! :( Älä ole jooko noin säälivä, kyllä se siitä.
Millainen se sun psykologi on? Puhuuko se vaan niitä näitä eikä tunnu oikeen sellaselta asian omaavalta, jos nyt osaisin selittää...Nimittäin mulla oli just sun ikäisenä (olen 17) semmoinen psykologi joka puhui mun kanssa vain mitä on tapahtunut jonakin päivänä tai jotain semmosta, vähän niinkuin joku mun kaveri. Mä käytin myös Cipralexia, ja ei auttanut yhtään. Oli kuin vain paperia olisi syönyt.
Sitten vaihdoin psykoterapeutille, joka on paljon parempi. Se tietää hyvin masennuksesta kaikkea ja muista "mielenhäiriöistä", enkä puhu sille kuin kaverille.
Mutta ihan tosi, itsemurha EI ole vaihtoehto!! Ajattele, mitä tapahtuu sun omaisille (esim. äidille) jos olisit kuollut? Ajattele sitä loputonta tuskaa mitä aiheuttaisit rakkaillesi, se on hirveä tunne, se että ei saa sua enää takaisin ikinä, ei voi puhua sulle, rauhoittaa sua kun masentaa, ei koskettaa. Se on ihan valtava omantunnon tuska joka siitä tulee esimerkiksi juuri äidillesi. Se on kauheinta mitä kukaan voi tehdä läheisilleen.
Ajattele niin, että aina synkän yön jälkeen tulee aamu. Vaikka toi sun masennus olisi kestänyt kauan. Uskon, että sulle VARMASTI tulee vielä ihania päiviä, tosta ei ole kuin vain ylös! Kunpa itsekin muistaisin tämän...Olen sairastanut varmaan kauemmin kuin sinä masennusta, en viitti sanoa kauan. Mutta on mulla ollut hyviäkin aikoja. Mutta osaan kuvitella ton sun tunteen että syöt ja et jaksa tehdä yksinkertasesti mitään. Ymmärrän sen.
Jos vaan nyt tämä helpotti, ja vielä kerran, älä vähättele itseäsi. Se kaikki, joka ei tapa, vahvistaa ja se on totta.
Kiitos kaikille myötätunnosta ja tsempistä...
Mullehan ehdotettiin että mun pitäisi puhua jonkun ystävän kanssa ja kysyttiin, oonko miettinyt miksi olen masentunut. Mä taidan olla masentunut koska mulla ei ole kavereita ja tuntuu että ihmiset hylkii mua. Koulussa mua kiusataan, Luoja ties minkä vuoksi, varmaan koska olen aika hiljainen vieraiden ihmisten seurassa. Mun on todella vaikea kuvitella mitään tapaa saada kavereita.
Ja kun ei ole kavereita, en jaksa tehdä mitään yksinäni, suorastaan pelkään ihmisten ilmoilla olemista (esim. leffaan menemistä) ja ikävystyn ja rupean miettimään, miten kamala varmasti olen ja miten surkea olen elämisessä jne., ettei minulla ole mitään merkitystä eikä minua ole tarkoitettu elämään.
Koulusta olen lintsannut koska en kestä olla yksinäni ja kuunnella toisten ilkeämielisiä letkautuksia.
Mä olen yrittänyt kertoa äidilleni miten paha mun on välillä olla, ja kun mainitsin hänelle osastohoidosta, hän vain sanoi jotenkin näin: "älä viitsi, tää nyt on vaan joku vaihe sun elämässäs."
Hän siis vähättelee koko ongelmaa, vaikka se on ajanut mut monesti itsemurhan partaalle, viiltelemään ja menettämään uskoni elämään, saanut mut väsyneeksi ja levottomaksi, pelkäämään aivan yksinkertaisia asioita (kuten kaupassa käymistä. Musta tuntuu aina että ihmiset katsoo mua halveksien ja pelkään tapaavani jonkun meidänluokkalaisen kiusaajan) ja saanut mun päätöksentekoa tosi hitaaksi (aamuisin kamalan epätoivon alhon voi laukasta sekin, etten osaa päättää, mitä laittaisin päälleni ja kuvittelen näyttäväni ihan hirveältä vaatteessa kuin vaatteessa - tai no, niin mä näytänkin...).
Anteeksi että mä tulen tänne ruikuttamaan ja kiitos että vastailitte siihen mun edelliseen viestiin. Ehkä mun täytyy kerätä rohkeutta ja koittaa puhua äidille uudestaan ja pyytää sitä viemään mut jonnekki tai soittamaan sille psykologille tms.
Myös minä voin jutella ja kuunnella sinua. Voin laittaa tähän oman sähköpostini, jos tahdot.
Mut hyvä juttu, että jaksat yrittää.
vähättele tilaasi. Äitisi ei ehkä ole itse ollut masentunut? Sitä en tiedä, mutta et todellakaan valita turhaa. Tiedän itsekin millaista elämä on kun ahdistaa ja pelottaa liikaa käydä kaupoissa tai ihan missä vain ihmisten keskuudessa. Se rajoittaa aika paljon. Asialle pitää yrittää tehdä jotain. Älä jää paikoillesi odottamaan että paha olo menee ohi, se ei välttämättä mene. Minulla on vain pahentunut kaiken aikaa. Kyllä olen miettinyt 'mitä jos' olisin huomannut aiemmin mihin kaikki on menossa.
Monethan sanovat sitäkin että masennus kuuluu elämään, mutta minusta itsemurhan suunnittelu ei todellakaan kuulu elämään. Ja outoa sekin, että pahaa oloaan pitää salailla ja pyydellä anteeksi. Miksi se on heti 'ruikuttamista' tai 'valittamista' jos on paha olla? Onko tämä jotain suomalaista kulttuuriperinettä vai mitä? Suututtaa ihan helvetisti sellaiset ihmiset, jotka kieltävät "ruikuttamasta". Sinulla on oikeus pahaan oloosi ja saat ilmaista sen myös. Älä missään nimessä pyytele anteeksi jos täällä käyt kirjoittamassa! Tämä palsta on juuri sitä varten että saa kertoa ongelmistaan. Kaikki jotka muuta väittävät, haistakoot pitkät paskat ;)
Kiitos tarjouksesta, se oli oikein kauniisti tehty : ) mutta mä taidan olla liian väsynyt edes puhumaan asiasta enempää kuin mitä nyt täällä masennus -palstalla. Kiitos kuitenkin, tosi kiva että olisit ollut valmis kuuntelemaan : )
Kiitos että olet lukenut nuo mun viestit ja koittanut auttaa! : ) Mä nyt sitten sain kai jotenkin selvitettyä mun äidilleni, miten vaikealta kaikki musta tuntuu, ja hän soitti sinne nuorten psykiatriseen jutskaan missä mä käyn psykologillakin, ja huomenna mä meen lääkärin juttusille arvoitavaksi, ja se sitten tekee lähetteen sairaalaan jos (ja ihmettelen jollei) katsoo sen tarpeelliseksi. Jännittää ja ahdistaa ja vähän pelottaa, kun kuitenkin tuntuu ettei siitä ole mitään apua vaikka pääsisinkin sairaalaan, jos se vaan hidastaa mun kuolemista... Tuntuu ettei mikään kuitenkaan voisi auttaa ja sitte pitäis olla vieraitten ihmisten keskuudessa... Ja sit en mä tiedä miten mä jaksan tän päivän ja huomisen...
No kuitenki kiva et oon saanut täältä palstalta vähän tukea niin on ehkä vähän helpompaa ollut : ) Mä toivotan voimia ja jaksamista kaikille, vaikka ne onkin itseltäni kutakuinkin ehtyneet!
keskusteluketjun nopeasti ja tässä väsyneenä jo läpi. Heräsi tarve osallistua ja edes kysyn, mitä tänään kuuluu Sinulle. Oletko saanut vyynden päätä auki ja hieman toivoa ja turvallisuutta jo? Olen nuorena kokenut ihan samoja tuntoja. Suututtaa ihan, että joudui polskimaan 27-vuotiaaksi, ennenkuin kuulin että vain (toistan vain!) Jeesukselle antautuminen ja elävän rakastavan Taivaan Isäni löytymisen yhteys voi minua auttaa, ei juurikaan mikään muu. Ja sepä meni just noin!! Hänen (iso H) kyydissään tässä sitten on menty n. 30 v. Esimerkiksi itsetuhoisiin ajatuksiin ja täydelliseen arvottomuuden ja näkymättömyyden tunteeseen sain avun tuosta antautumisesta, HETI, ja siinä kohden apu on pysyvä! Tietysti on ollut psyykkisiä vaikeuksia edelleen, mutta se perusta jotenkin tuolloin järjestyi, tuli pohja ja tuli rakkaus, joka ei petä, ei hylkää. Valtavaa. Vaikka, elämässä jaksaminen on tosi haaste, minullekin, edelleen! Heippa.
hyvä kun sait tänne kirjoitettua asiastasi ,sillä kyllä puhuminen auttaa ja neuvojakin on joskus hyvä saada kun on umpikujassa ittensä kanssa.
Minäkin olen käyny masennuksen läpi ja olen lääkityksellä edelleen,mut olen paljon vanhempi sua.
Ei masennus parane kun SUUREN ihmeen kautta itsestään jonkunlaista apua aina mielestäni tarvitaan.
MINÄKIN ODOTAN JOS JAKSAISIT LAITTAA JOTAIN SAITKO MILLASTA APUU ,,,,
Minulla on läheinen nuori joka kävi psykoosin läpi ja oli kuitenkin juur aikuistunut siis18v häntä ei voinu viedä hoitoon ennenkuin itse tajusi oman tilansa .Mut nyt asiat on hyvin onneksi,,,
Sinulle tsemppiä ja kivä kun sulla on ymmärtävä äiti joka osaa sua tukea.
... Sitten kun käyt täällä, niin laittaisitko, miten olet selviytynyt. Siis, JOS haluat ja JOS jaksat ja JOS... niin oletko "täällä" vielä ?
Ymmärrät, ettei ole pakko vastata, mutta Sinusta välitetään, ettäs tiedät! Hei.
Kiitos niille jotka ovat vaivautuneet kirjoittamaan ja kyselleet kuulumisia. Olen nyt kirjoilla nuorten psykiatrisella klinikalla jonne minut otettiin tiistaina sisään lääkärin tehtyä lähetteen. Yritän olla vielä 'täällä', mutta osastolla ei ole tietokonetta potilaiden käyttöön. Olen nyt viikonloppulomalla ja pääsin siten nettiin.
Tuntuu ettei laitoshoidosta ole hyötyä, minä vain istun tai makaan sänkyni päällä tai luen tai piirrän. Melkein kaikki pienet hyvät hetket, joita kotona oli, on tavallaan osastolla minulta riistetty; itselleni elintärkeä kirjoittaminen (tarinani ovat tietokoneellani, jolla on kynä-paperia kätevämpi kirjoittaa), television katselu (lempiohjelmat tulevat niin myöhään, että silloin meidän pitää jo olla osastolla uinumassa), pitkään nukkuminen (osastolla herätys klo. 8) ja siskoni kanssa pelaaminen ja jutustelu.
En väitä kuitenkaan että osastolla olisi kamalaa, en vain pysty näkemään mitään hyötyä, kun psykologikin tulee vasta ensi viikolla sinne. Tuntuu että lääkkeet on turruttanut ajattelukyvyn, niin etten oikein jaksa ajatella näitä kaikkia asioita, enkä uskalla kuitenkaan toivoa, että osastohoidosta olisi apua, vaikka haluaisinkin, pelkään liikaa pettymistä.
Pariin päivään ei ole ollut masentunut olo, mutta pelkään että se palaa. On niin kummaa kun en itke, en naura.
Mutta lämmittäähän se silti mieltä, että olette viitsineet kysellä kuulumisiani ja toivotella parasta, kiitos!
sellainen juttu että saat VARMASTI apua jostain. Kaikille löytyy apua ei välttämättä heti mutta ennemmin tai myöhemmin. Tuo olo että ei löydy apua liittyy masennukseen eli ei pidä uskoa sitä oloa. Apua kyllä löytyy :)
...just mulla ei ole, mutta näppituntumani olisi, että äläpä pohdi ja tutkaile VIELÄ, mistä on kyse ja MITEN se auttaa. Anna hevosen miettiä, hevosella isompi pää eli anna niiden (lekuri/hoitsut ym.) nyt ottaa probleemiasi ja persoonaasi selville, päästä alkujuurille. Nehän välittävät Susta!
Tosi paljon kärsivällisyyttä nyt tarvitset. Saisitko asennoiduttua, että olet nyt täysihoidossa vain ja matkoilla, tai autiolla saarella. Ja varsinkin, sinusta huolehditaan, ei tarvi edes kaupassa käydä! Sen kun OLET vain nyt tämän ajan. Apua ja varsinkin hoitokontaktia saat näin tulevaisuutta varten = turvaa. Kun olet siellä nyt tutkimuksissa, niin se on jonkinlainen investointi tulevaisuuteen, antaa sulle kuitenkin sitten ns. työvälineitä tulevaan elämään; JOSSAKIN sut tiedetään ja tunnetaan ja vaikeuksiisi otetaan kantaa ja yritetään auttaa - jatkossa ja koko elämää ajatellen. Tietenkän mikään ei ole täydellistä ja sairaalassa ON kurja olla, mutta...
Uskon, että tämä on hyödyksi ja suureksi avuksi nyt Sinulle. Ymmärrän, että on outoa olla ilman noita kivasti kertomiasi tekemisiäsi eli että Sulla siellä on koti-ikävää. Jos siinäkin nyt on jotakin tarkoitusta, että nuo omat tekemisesi ja välineet on 'otettu pois', jotta voisit olla 'riisuttuna' ajattelemaan, tai siis ainakin ne hoitavat henkilöt, sitä asioittesi ydintä. Se tulee nyt paljaammin esille, ehkä. Siitä sitten taas hyötyä. He kartoittavat Sinua ja elämääsi nyt, enste kartalta poistettu kaikki esteet (ne sun omat koti-tekemiset!), on tyhjää paperia ja nyt siihen piirretään tätä psyyken kannalta uutta kuviota, häh?
- KÄRSIVÄLLISYYTTÄ nyt vain, olethan ihan etuoikeutettu, että oot päässyt sisälle sinne. Eivät ne sua nyt hirveen kauaa siellä voi pitää, älä huoli. Jonoa on! Ota kaikki hyvä irti nyt tästä. Luota, puhu siellä rehellisesti. Etsi kiva kaveri sieltä ja jutelkaa. Eiks' systerisi voi käydä siellä, katkaisisi päivääsi? Ota tämä haasteena nyt tyyliin 'joku muu määrää', mutta tarkoitus on minun parhaakseni! -Miettii:"Tätönen"
että mitenkähän Sinulla nyt on? Olo ja elo ja käytännön elämä ? Kerro, JOS huvittaa. Heippaa. Ihana SADE tullut Etelä-Suomeen!