miks
-vl-lapsi uskoo vl-opin olevan totta ja usein hyvinkin pitkään se ainoa oikea,
-muslimilapsi uskoo Koraaniin kirjoitetun totuuden ja pitää usein muiden uskontojen harjoittajia vääräuskoisina,
-miks helluntailaislapsi pitää helluntailiikkeen oppia sen 'cool'-meiningin vuoksi oikeansuuntaisena oppina,
-miks buddhalaislapsi puolestaan tottuu jo pienestä pitäen pitämään Buddhan oppeja tienä totuuden ääreen,
-jne?
Onko eri puolilla maapalloa vain niin perusteellisesti toisiinsa nähden erilaisia lapsia, joille siten luonnollisesti muodostuu erilaiset näkemykset uskonasioista?
Vai olisikohan joillain muilla tekijöillä tekemistä asian kanssa?
-vl-lapsi uskoo vl-opin olevan totta ja usein hyvinkin pitkään se ainoa oikea,
-muslimilapsi uskoo Koraaniin kirjoitetun totuuden ja pitää usein muiden uskontojen harjoittajia vääräuskoisina,
-miks helluntailaislapsi pitää helluntailiikkeen oppia sen 'cool'-meiningin vuoksi oikeansuuntaisena oppina,
-miks buddhalaislapsi puolestaan tottuu jo pienestä pitäen pitämään Buddhan oppeja tienä totuuden ääreen,
-jne?
Onko eri puolilla maapalloa vain niin perusteellisesti toisiinsa nähden erilaisia lapsia, joille siten luonnollisesti muodostuu erilaiset näkemykset uskonasioista?
Vai olisikohan joillain muilla tekijöillä tekemistä asian kanssa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Vai olisikohan joillain muilla tekijöillä tekemistä asian kanssa?"
Ne ovat nuo luonnolliset vanhempien ja kulttuurin tuputtamat asiat, mitkä kasvavan lapsen/nuoren mielikuvia ohjailee. Ja vanhemmilla tässä on suurempi rooli, kuin kulttuurilla.
Eivät vanhemmat tajua sitä, että vetävät lastaan samaan paskaan, jossa oma pää on. Lapsella/nuorella tulee myös olla oikeus valita ja olla tietoinen siitä, että hänet hyväksytään vaikka hän erilailla asiat näkeekin kuin vanhempansa.
Lapselle ateistisuus on parhain vaihtoehto, vetäköön päänsä sitten vanhemmalla iällä jumalilla ja ties millä menninkäisillä sekasin..Huom. Sitten kun hän on valmis asioita ITSE käsittelemään.
>Lapselle ateistisuus on parhain vaihtoehto<
uskonnollinen neutraalius. Lapselle voisi yksinkertaisesti kertoa, että uskoa voi mihin vain ja ohjata häntä ite vastaamaan mieleensä nouseviin kysymyksiin.
Näen "mitään jumalaa ei ole" -opastuksen lapselle periaatteessa samanlaisena kuin uskovaiskasvatuksenkin. Tosin ateistisissa piireissä 'mentaaliset olosuhteet' ovat usein hiukan vaarattomammat. Lapsen identiteetti pääsee kehittymään suuntaan, jossa hän kykenee itsenäisemmin tekemään valintoja ja päättämään elämästään. Uskonnollisissa piireissä läheisriippuvuus on on aivan eri sfääreissä uskonnottomiin piireihin nähden.
Vanhemmilla itsekin näen pääasiallisen vastuun siitä, minkälainen lapsi heidän jäljiltään tulee. Kulttuurisesti ahtaissa olosuhteissakin vanhemmat voivat aina ite ohjata lastaan toisenlaiseksi. Vaan harvoinpa näin tapahtuu, kun vanhemmat itsekin usein ovat oppineet orjallisuuteen ja alamaisuuteen yhteisön oppeja kohtaan. Heidän voi usein hyvin todeta olevan "sidottuja" yhteisössään vallitseviin käsityksiin. Identiteetti on usein tasolla, jossa ihmisellä ei ole rohkeutta tehdä yhteisönsä tavoista suurestikin eroavia valintoja sen mukaan, miten ihminen itse haluaa. Tästähän uskonnollisissa yhteisöissä olennaisesti on kysymys. Lisämausteen antavat vielä mystisiä piirteitä sisältävät uskonnolliset oppirakennelmat.
Olen samaa mieltä, mutta haluaisin täydentää tuota ehdotustasi uskonnollisesta neutraaliudesta. En nimittäin usko että kasvattaja on itse minkään ulkopuolella, hän on mukana tässä kulttuurissa, jossa kaikilla on jokin näkemys suhteesta uskontoon ja jokaisella on joknkinlainen maailmankatsomus.
Siksi kasvattajan tulee olla itse tietoinen omasta katsomuksestaan. Sitten hän voi kertoa, että on monia katsomuksia, ja on hyvä arvioida niitä. Sitten hän voi kertoa omasta kasvustaan, miten hän on nykyiseen näkemykseensä päätynyt: millä perusteilla. Mutta hänen tulee painottaa, että jokaisen on ihan itse tämä työ tehtävä, valmiina ei voi katsomusta noin vain omaksua. Voi kaikessa rauhassa kuunnella, tarkkailla ja vaikkapa lukea mitä itseä viisaammat ovat löytäneet.
On tietenkin tärkeää painottaa myös erilaisten katsomusten vuoropuhelua. Jos suvussa on muitakin kuin vanhoillislsetadiolaisia, ja ehkä on jopa eri uskontokuntien edustajia, lestadiolainen vanhempi voi kehottaa lapsiaan juttelemaan myäös heidän kanssaan. Toivottavaahan on että entistä enemmän opitaan suvaitsemaan monikulttuurisuutta ja erilaisuutta. On avartavaa nähdä, että maailman kaikilla uskonnoilla on pohjimmiltaan aivan samat tavoitteet ja ydinarvot.
Itse käytän sanontaa: "en tiedä"..ja se riittää. Elikkä lähinnä agnostinen suhtautuminen tulee mieleeni. Ateistinen on kyllä liian jyrkkä.
Tää on aika hankala aihe. Toteuttaminen, että lapsen näkökulma pysyisi mahdollisimman "steriilinä" siihen asti kunnes on itse valmis asioita käsittelemään ja itselleen perustelemaan on enimmissä määrin kumminki tulkinnallista ja suhteellista.
Mutta lähinä pointtina voisin ajatella, että ei "raiskata" samantien lapsen mieltä omilla näkemyksillään uskonasioista. Tulee pystyä suhtautumaan neutraalimmin lapsen ollessa kysymyksessä.
Lapsen oikeuksista jos jostain tulee pitää kiinni. Lapselle vanhemmat ovat JUMALIA. Toivon että vanhemmat tämän ymmärtäisivät.
Juuri samaa ajattelen: kasvattajan on tärkeää olla rehellinen, ja oman tietämättömyyden ja rajallisuuden myöntäminen on helpottavaa myös lapselle. On aikaa ottaa selvää ja kasvaa ja kehittyä tässäkin asiassa. Eikä aikuisetkaan aina kaikkea "tiedä".
Lapsi arvostaa aikuisen rehellisyyttä.
"Myönnettävä oma rajallisuus"
Missä tuo uskovaisten raja menee. Hehän tietävät kaiken :)
Mutta, jos itse olisin esim. v-l:lä, niin antaisin lapseni katsoa televisiota, koska luottasin että Jumala kyllä lapseni löytäisi, jos on löytääkseen.
Ei lapsen tarvitse Jumalaa etsiä, Jumala etsii häntä. Jos uskovaisen kannalta haluaa ajatella.
"Lapsi arvostaa aikuisen rehellisyyttä."
Juuri näin. Mitäs jos lapsi aikuisena perusteleekin vanhempiensa näkemyksen roskakoriin, mikäli vanhemmat ovat näkemystään pienestä lähtien hänelle tuputtanut.
Millainenkohan kunnioitus tällaisella nuorella on enään vanhempiinsa?
ihmettelen usein ihmisten tarvetta muodostaa ja tietää "totuuksia" asioista. En minä ainakaan tiedä, onko Jumalaa tai jumalia olemassa, en minä tiedä jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja missä, jne. Sen tiedän, että spekuloida ihminen näillä asioilla aina voi.
Painotat tuossa ohessa toisen kirjoittajan kanssa rehellisyyden tärkeyttä. Sen allekirjoitan, kun ajattelen asiaa lapsen kannalta. Reilusti tietämättömyytensä tunnustaminen lapselle silloin, kun se paikallaan on, on sekin rehellisyyttä. Uskonnollisissa piireissä kasvaneena voin todeta, että siellä ei rehellisyys ole kaikista suosituinta, näin lievästi todetakseni ;)
"Uskonnollisissa piireissä kasvaneena voin todeta, että siellä ei rehellisyys ole kaikista suosituinta, näin lievästi todetakseni ;)"
Rehellisyys menettää merkityksensä, jos toinen luulee tietävänsä kaiken. Hän "tietää" olevansa näkemyksensä kanssa oikeassa, vaikka jo pelkkä sana NÄKEMYS antaa viitteitä monesta eri vaihtoehdosta.
Kysymys on lähinnä juuri siitä, että kuinka omaan näkemykseensä suhtautuu. Siitä muodostuu rehellisyys itseään ja muita kohtaan.
>Kysymys on lähinnä juuri siitä, että kuinka omaan näkemykseensä suhtautuu. Siitä muodostuu rehellisyys itseään ja muita kohtaan.<
Näen suhtautumistavan niin muihin ihmisiin kuin itseensäkin erittäin olennaisena asiana mm. lapsille opettaa. Syvästi uskonnollisille ihmisille olen joskus koittanut esittää ajatusta, että luulenpa mahdollisen Jumalan kiinnittävän huomiota juuri yllä olevaan seikkaan mm. sen sijasta, että uskooko ihminen Jumalan olemassaoloon vaiko ei.
Vedetään loppuveivi: "kuinka suhtaudut omaan ymmärtämättömyyteesi" ;)
Hyvää jatkoa sulle...
elämän kammesta veivailemista ;) Jatkoja siis vain sinneki.
Sen verran pitää kysästä, että viittaako nimimerkkis opiskeluihin? Jos kyllä niin mitäs opiskelet elämän lisäks? Jotenkin kiinnostaa aina samoihin 'hajatelmiin' (tulee sanasta 'haja-ajatelma') päätyneiden ihmisten taustatiedot.
Nimerkki ei sinäällään viittaa muuhun kun siihen että pyrin ihmistä määrittelemään kykyjeni mukaan.
Opiskelut loppu peruskouluun, elämä hoitaa loput ;)
Mutta jatketaan toiste..elämän määrittelemistä.
Eihän nimimerkin tarvittekaan viitata opiskeluihin.
Elämä opettaa parhaiten, kun vain itse viittii havainnoida ja pohtia havainnoimaansa. Elämä on aika yksinkertaista. Riittää ku saat riittävästi ravintoa, pysyt lämpimänä vaatteiden, kodin tms. muodossa, nukut tarpeeks ja sulla on ihmissuhteita.
Tuttuni kirjoitti elämän tarkoituksesta seuraavaa:
"ikävän karkoitus?
elämän syvin merkitys kenties on että suurempaa merkitystä ei kenties olekkaan.
ken voi varmuudella sanoa olevansa?
elämä, voiko kukaan ylipäätään selittää mikä on elämä?
elämä on vain olotila jota kutsutaan elämäksi.
elämä on DNA-ketjuja ja orgaanista biomassaa.
jos sanan elämä lanseerannut henkilö olisi pohtinut asioita toisin, kenties elämää ei kutsuttaisi elämäksi vaan joksikin ihan muuksi jolloin me pohtisimme sen muuksi nimitettävän olotilan järkevyyttä.
yksinkertaisimmillaan elämä on viisi kirjainta tietyssä järjestyksessä.
pahimmillaan se on helvetti.
parhaimmillaan se kestää sadasosasekunnin (aina kun laukean)."
Ihan hyviä heittoja. Noihin voisin jokaiseen hieman kommenttia heittää, mutta jätetään se toiseen kertaan. Mua kiinnostaa lähinnä koko paketin summa..Eli niinkin helppo laji, kun mielen filosofia. Siinä sitä on pureskeltavaa ;)
ole tullut ajatelleeksi tuollaista!
Tämä nimimerkin MunNimi aloitus on sen verran kiinnostava, että jatkan keskustelua liittämällä tähän erään osuvan analyysin siitä, mitä merkitsee kukn lapsuuden tausta on lestadiolainen.
Näin kirjoitti eräs näitä asioita punninnut toisessa ketjussa:
"... siitä olen kyllä samaa mieltä, että ihminen on kokemustensa ja kasvatuksen ym. summa. Mutta pidän lestadiolaiskasvatusta ja -kasvuympäristöä enemmänkin sellaisena vaikeana tai erilaisena lapsuutena.
Eläminen ja kasvaminen sellaisessa ympäristössä voi olla todella rankkaa aivan kuten kasvaminen vaikkapa alkoholistiperheessä tai jossain muussa "ongelmaperheessä".
Toki se vaikuttaa ihmiseen ja nousee esiin aika ajoin, mutta en menisi puhumaan siitä, että syntyessään ja kasvaessaan sellaisessa perheessä ihminen olisi aina lestadiolainen. Lestadiolaisten vanhempien lapsi ei aina ole lestadiolainen." (Sitaatti päättyy.)
Irrottautukin voi, mutta se on kuin "syntyisi uudelleen". Se vaatii katsomukisensa, arvotuksena, yleensä myös lähimmän sosiaalisen verkoston uudelleen rakentamista. Jotain hyvääkin arvomaailmassa on ollut, ja ne hyvä ton siitä syytä pitää. Se on monivuotinen kasvuprosessi.
Esiin nostamasi asia on tärkeä ja puhutteleva.
Sitaatin lähden täällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000098&posting=22000000018221054
Kyllä syntyminen johonkin aikaan ja ympäristöön on merkityksellistä, ehdottoman merkityksellistä.
Vaikka epäonnistuisikin tarkoituksellisessa tavoitteessa niin silti ehdottomasti kannattaa miettiä "syntymänsä syitä ja tehtävää".
Kyllä lapsissa ja aikuisissa on eroja, erittäin suuria eroja.