ARNIE GREED

Hmm... Arnien äiti on siis julkisuuden henkilö? Ok!

Jatkoa:
Arnie laski luurin hiukan turhautuneesti alas, mietti hetken ja alkoi painella sitten takaisin nojatuolille päin. Yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi takaisin puhelimeen päin ja soitti Ellielle. Kuppi oli jo laskeutunut takaisin pöydälle.
-"Haloo"? Kuului puhelimesta.
-"Moi," Arnie sanoi pitäen pienen tauon ja jatkaen sitten, "Arvaas mitä muru?"
-"Hmh?"
-"Ollaan uusrikkaita!"
-"Kuinka?"
-"Ollaan uusrikkaita, voitin lotossa!"
Hetkeen ei kuulunut mitään, sitten:
-"Sehän on... hienoa!"
-"Upeaa eikö? 5 Miljoona, se on paljon mansikkaa se!"
-"Mansikkaa?"
Arnie punastui hieman. Hänen isoäidillään oli aina tapana sanoa rahaa mansikoiksi ja se oli ainakin Arniesta hyvin tarttuvaa.
-"Rahaa, isoja tukkuja." Hän korjasi.
Ellie kuului naurahtavan luurin toisessa päässä.
-"Oletko ilmoittanut siitä isälle ja äidillesi?"
-"Yritin, mutta puhelin oli varattu, soitan pian heille uudestaan."
-"Hienoa! Voitko tulla tämän jälkeen meille käymään?"
-"Sopiihan se, varaudu sinä muuten puolestasi lomaan kultsi, kohta lähdetään pitkälle reissulle!"
-"Sopii kyllä, nähdään!"
-"Rakastan sinua." Arnie sanoi hiukan kliseisen oloisesti, mutta silti niin jalosti.
Puhelin sulkeutui ja Arnie pani luurin takaisin paikoilleen ja oli lähteä kun se alkoi soimaan.
-"Haloo?"
-"Olitko sinä yrittänyt soittaa meille, Arnie?" Kuului hänen äitinsä ääni.
-"Juu kyllä, sillä arvaas mitä... minä voitin lotossa 5 miljoona dollaria.
Taas hetken hiljaisuus.
-"Sehän on hienoa Arnie!" Hänen äitinsä riemastui.
-"Jep, ajattelin suunnitella Ellien kanssa pitkää lomaa etelään, siis sitten kun tulee talvi. Rahaa jäisi vielä ylikin."
-"Tottakai, ja ottakaakin sitten kunnon lomakohde!"
-"Älä sinä siitä huolehdi, äiti." Arnie vastasi iloisesti ja jatkoi:
-"Onko isä siellä?"
-"Ei, hän juttelee agenttini kanssa mutta riemuitsee varmasti voitostasi!"
-"Hauska kuulla. Menen tästä kohta juhlistamaan Ellielle voitostamme joten olen jonkun aikaa poissa talosta."
-"Selvä, sopii hyvin!" Äiti vastasi ja hyvästeli samoin kuin hänen poikansa.
Luuri loksahti paikoilleen ja Arnie kääntyi olohuonetta kohti. TV oli auki ja sieltä tuli Jay Lenon. Arnie käveli makuuhuoneen poikki, sammutti TV:n, joi kahvin loppuun ja laittoi mukin tiskialtaaseen. Hänen kissansa Linx hyppäsi jostain keittiönpöydön suunnalta ja alkoi pureskella maton reunaa.
-"Hus, poika!" Arnie hätisti heilutellen käsiään ja mustavalkoinen kotieläin lähti nopeasti tassutellen keittiön oven oikeanpuolimmaiseen eteiskäytävään. Kulkunen kilisi joka askeleella sen kaulassa.

C..... kirjoitti:

Hmm... Arnien äiti on siis julkisuuden henkilö? Ok!

Jatkoa:
Arnie laski luurin hiukan turhautuneesti alas, mietti hetken ja alkoi painella sitten takaisin nojatuolille päin. Yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi takaisin puhelimeen päin ja soitti Ellielle. Kuppi oli jo laskeutunut takaisin pöydälle.
-"Haloo"? Kuului puhelimesta.
-"Moi," Arnie sanoi pitäen pienen tauon ja jatkaen sitten, "Arvaas mitä muru?"
-"Hmh?"
-"Ollaan uusrikkaita!"
-"Kuinka?"
-"Ollaan uusrikkaita, voitin lotossa!"
Hetkeen ei kuulunut mitään, sitten:
-"Sehän on... hienoa!"
-"Upeaa eikö? 5 Miljoona, se on paljon mansikkaa se!"
-"Mansikkaa?"
Arnie punastui hieman. Hänen isoäidillään oli aina tapana sanoa rahaa mansikoiksi ja se oli ainakin Arniesta hyvin tarttuvaa.
-"Rahaa, isoja tukkuja." Hän korjasi.
Ellie kuului naurahtavan luurin toisessa päässä.
-"Oletko ilmoittanut siitä isälle ja äidillesi?"
-"Yritin, mutta puhelin oli varattu, soitan pian heille uudestaan."
-"Hienoa! Voitko tulla tämän jälkeen meille käymään?"
-"Sopiihan se, varaudu sinä muuten puolestasi lomaan kultsi, kohta lähdetään pitkälle reissulle!"
-"Sopii kyllä, nähdään!"
-"Rakastan sinua." Arnie sanoi hiukan kliseisen oloisesti, mutta silti niin jalosti.
Puhelin sulkeutui ja Arnie pani luurin takaisin paikoilleen ja oli lähteä kun se alkoi soimaan.
-"Haloo?"
-"Olitko sinä yrittänyt soittaa meille, Arnie?" Kuului hänen äitinsä ääni.
-"Juu kyllä, sillä arvaas mitä... minä voitin lotossa 5 miljoona dollaria.
Taas hetken hiljaisuus.
-"Sehän on hienoa Arnie!" Hänen äitinsä riemastui.
-"Jep, ajattelin suunnitella Ellien kanssa pitkää lomaa etelään, siis sitten kun tulee talvi. Rahaa jäisi vielä ylikin."
-"Tottakai, ja ottakaakin sitten kunnon lomakohde!"
-"Älä sinä siitä huolehdi, äiti." Arnie vastasi iloisesti ja jatkoi:
-"Onko isä siellä?"
-"Ei, hän juttelee agenttini kanssa mutta riemuitsee varmasti voitostasi!"
-"Hauska kuulla. Menen tästä kohta juhlistamaan Ellielle voitostamme joten olen jonkun aikaa poissa talosta."
-"Selvä, sopii hyvin!" Äiti vastasi ja hyvästeli samoin kuin hänen poikansa.
Luuri loksahti paikoilleen ja Arnie kääntyi olohuonetta kohti. TV oli auki ja sieltä tuli Jay Lenon. Arnie käveli makuuhuoneen poikki, sammutti TV:n, joi kahvin loppuun ja laittoi mukin tiskialtaaseen. Hänen kissansa Linx hyppäsi jostain keittiönpöydön suunnalta ja alkoi pureskella maton reunaa.
-"Hus, poika!" Arnie hätisti heilutellen käsiään ja mustavalkoinen kotieläin lähti nopeasti tassutellen keittiön oven oikeanpuolimmaiseen eteiskäytävään. Kulkunen kilisi joka askeleella sen kaulassa.

Lue lisää

Arnie käveli karheasti laatoitettua pihatietänsä pitkin kohti puisen autotallin edessä olevaa punaista 1940 Ford Sedaniansa. Hän aukaisi ajajanpuolen oven, hyppäsi kyytiin, starttasi, jolloin pakoputki alkoi paukkumaan kuin vanha haulikko ennen tasaantumista, ja peruutti. Hän käänsi autonsa vasempaan kohti omakotitalokorttelialueen päätä. Sedanin vanha ja kulunut moottori yski muutamia kertoja vastaan, mutta kokonaisuudessaan auto liikkui hyvin.
Päästyään gollegesta Arnie oli heti halunnut itselleen autoa ja tämän punaisen hän oli saanut vanhalta Judith Angelolta, joka kauppasi ikääntyvää metallitavaraa kaupungin luoteisosan peränurkilla. Auto oli ollut myynnissä kahdellasadallakahdeksallakymmenellä dollarilla, mutta Arnien tingittyä Angelon kanssa hinta oli pudonnut vaivaiseen kahteensataan. Ei sinällänsä paha hinta ottaen huomioon, että myytäessä Ford oli ollut kohtuuhuonoa paremmassa kunnossa. Hiukan trimmausta ulkokuoreen ja istuimiin ja auto oli ollut (melkein) kuin uusi ottamatta huomioon muutamaa pientä hankautumisjälkeä.
Tämän jälkeen ajellaan sitten citymaasturilla hitto vie! Arnie hymyili ajaessaan ja ajatellessaan voittopottia.

Weistlandia voisi sanoa melkeinpä pyöreäksi muodoltaan. Keskusta, jossa sijaitsi kaupat, liikkeet ym. yritykset, sijaitsi nimensä mukaan kaupungin keskellä. Omakotitaloalueet ja lähiöt taasen sen ympärillä, joka tarkoitti noin kilometrin, ehkä kahden asuinaluerivistöä kohti keskustaa. Asuinaluetta taas ympäröi kaikkein vanhimmat kaupungin-osat ja yksityisyritykset, samanlaiset kuin Angelolla. Tämä saattaa teistä kuulostaa hiukan sekavalta, mutta sama kuin piirtäisitte ympyrän, jonka sisälle piirtäisitte kolme pyöreää viivaa. Uloin viiva (vanhat kaupunginosat) ympäröisi kahta pienempää viivaa, joista toisiksi viimeinen olisi asuinalueet ja viimeisin eli keskimmäisin keskusta.
Weistland oli pieni kaupunki, noin 1-2 neliökilometriä ja lähes jokainen asukas tunsi toisensa tavalla tai toisella. Joskus Arnie mietti muuttamista Nykiin, mutta se taas vaatisi paljon totuttelua ihmiselle, joka on elänyt pikkukaupungissa lapsesta saakka. Kun hän ensimmäistä kertaa oli lähtenyt Manhattanille vanhempiensa kanssa, oli se jotain aivan uutta ja ennen kokematonta. Vaikka hän oli ollut nähnyt suurkaupunkeja TV:ssä ja elokuvissa jo vuosia, ei hän osannut odottaa mitään sen kaltaista kuin mitä hänen silmiinsä yhtäkkiä heitettiin. Korkeita rakennuksia, ihmistungoksia, hälinää, pilvin pimein ruuhkaista autoliikennettä ym. Kuten jo sanoin, hän kävi New Yorkissa vain kaksi kertaa eikä sen jälkeen enään viitsinyt lähteä sellaiseen asfaltti- lasi- ja hälinäviidakkoon. Ei ainakaan ennen kuin vasta nyt. Silti hän piti I

C..... kirjoitti:

Arnie käveli karheasti laatoitettua pihatietänsä pitkin kohti puisen autotallin edessä olevaa punaista 1940 Ford Sedaniansa. Hän aukaisi ajajanpuolen oven, hyppäsi kyytiin, starttasi, jolloin pakoputki alkoi paukkumaan kuin vanha haulikko ennen tasaantumista, ja peruutti. Hän käänsi autonsa vasempaan kohti omakotitalokorttelialueen päätä. Sedanin vanha ja kulunut moottori yski muutamia kertoja vastaan, mutta kokonaisuudessaan auto liikkui hyvin.
Päästyään gollegesta Arnie oli heti halunnut itselleen autoa ja tämän punaisen hän oli saanut vanhalta Judith Angelolta, joka kauppasi ikääntyvää metallitavaraa kaupungin luoteisosan peränurkilla. Auto oli ollut myynnissä kahdellasadallakahdeksallakymmenellä dollarilla, mutta Arnien tingittyä Angelon kanssa hinta oli pudonnut vaivaiseen kahteensataan. Ei sinällänsä paha hinta ottaen huomioon, että myytäessä Ford oli ollut kohtuuhuonoa paremmassa kunnossa. Hiukan trimmausta ulkokuoreen ja istuimiin ja auto oli ollut (melkein) kuin uusi ottamatta huomioon muutamaa pientä hankautumisjälkeä.
Tämän jälkeen ajellaan sitten citymaasturilla hitto vie! Arnie hymyili ajaessaan ja ajatellessaan voittopottia.

Weistlandia voisi sanoa melkeinpä pyöreäksi muodoltaan. Keskusta, jossa sijaitsi kaupat, liikkeet ym. yritykset, sijaitsi nimensä mukaan kaupungin keskellä. Omakotitaloalueet ja lähiöt taasen sen ympärillä, joka tarkoitti noin kilometrin, ehkä kahden asuinaluerivistöä kohti keskustaa. Asuinaluetta taas ympäröi kaikkein vanhimmat kaupungin-osat ja yksityisyritykset, samanlaiset kuin Angelolla. Tämä saattaa teistä kuulostaa hiukan sekavalta, mutta sama kuin piirtäisitte ympyrän, jonka sisälle piirtäisitte kolme pyöreää viivaa. Uloin viiva (vanhat kaupunginosat) ympäröisi kahta pienempää viivaa, joista toisiksi viimeinen olisi asuinalueet ja viimeisin eli keskimmäisin keskusta.
Weistland oli pieni kaupunki, noin 1-2 neliökilometriä ja lähes jokainen asukas tunsi toisensa tavalla tai toisella. Joskus Arnie mietti muuttamista Nykiin, mutta se taas vaatisi paljon totuttelua ihmiselle, joka on elänyt pikkukaupungissa lapsesta saakka. Kun hän ensimmäistä kertaa oli lähtenyt Manhattanille vanhempiensa kanssa, oli se jotain aivan uutta ja ennen kokematonta. Vaikka hän oli ollut nähnyt suurkaupunkeja TV:ssä ja elokuvissa jo vuosia, ei hän osannut odottaa mitään sen kaltaista kuin mitä hänen silmiinsä yhtäkkiä heitettiin. Korkeita rakennuksia, ihmistungoksia, hälinää, pilvin pimein ruuhkaista autoliikennettä ym. Kuten jo sanoin, hän kävi New Yorkissa vain kaksi kertaa eikä sen jälkeen enään viitsinyt lähteä sellaiseen asfaltti- lasi- ja hälinäviidakkoon. Ei ainakaan ennen kuin vasta nyt. Silti hän piti I

Lue lisää

Weistland. Joutomaa.

Arnie ajoi autoa huomaamatta taustapeileistä että takana Vaaleanruskea 70-luvun farmari ajoi Rosestreetin ja Cambellstreetin risteyksestä sekarotuisen kulkukoiran päältä. Auto hujahti elukasta läpi ja koira jatkoi verkkaista matkaansa.
Jatkoa…
-------


- Karavaani kulkee, koirat haukkuvat.

Arnie sanoi kuin huomaamattaan, hätkähti sitten oman äänensä herättämänä, ja näki edessään tuulilasista heijastuvan mummonsa hymyilevät kasvot. Mummo jaksoi aina hymyillä. Olihan hän ihka aito sioux.

Arnie oli syntymästään saanut kuulla, että hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Mummolla ja nenänsäkin viittasi alkuperäiskansojen ikiaikaiseen profiiliin. Ja siitä hän oli itsekin ylpeä, vaikka pikkukaupungin jotkut naapurit haukkuivatkin häntä pikkupoikana likaiseksi pikku paskiaiseksi. Oli siinä kestämistä pienelle pojankoltiaiselle. Ei ihme, että hänelle oli siunaantunut niin sileä mutta vahva, kauniin kuparinruskea nahka.

Äitikin muisti aina sukujuhlissa kertoa juttuja hänen lapsuudestaan. Otetaan vaikka se päivä, kun hän meni äidin kanssa kukkakauppaan ostamaan kukkasipuleita, joita he aina syksyn tullen tuikkasivat takapihan pikku puutarhaansa. Äitihän oli kotoisin Lontoosta, ja oli tottunut niihin takapihojen postimerkin kokoisiin pikku puutarhoihin, joita ilman ei kukaan tosi lontoolainen voinut elää ja olla. Ne postimerkin kokoiset alueet olivat kaikki pieniä Sissinghursteja. Niin se vain on.

Niin. Siellä kukkakaupassa äiti antoi sitten kukkasipuleiden lisäksi Arnien valita vielä jonkun ruukkukukan. Arnie oli katsellut kaikkia niitä purkkeja aikansa, ja löytänyt sitten oven vieressä olevasta roskikseen menossa olevasta pahvilaatikosta ruukun, jossa oli täysin nyypähtänyt kurttulehtinen orkidea. Kuin kuollut kertakaikkiaan. Arnie nappasi ruukun pikku kätösiinsä ja näytti sitä silmät loistaen kukkakaupan tädille ja äidilleen.

- Tämä se kukka on!
-
Äiti oli sanomaisillaan juuri jotakin, mutta kauppias ehti ensin:

- Totta puhut Arnie. Täytyyhän joka pojalla orkidea olla ikkunalaudallaan.

Äiti nyökytteli päätään tietäväisenä, ja maksoi mukisematta laskun.

Se oli se sama aamu, kun Arnie oli herättyään käynyt vessassa ja pissannut pöntön sijasta vessapaperirullaan. Hän oli halunnut testata, kestääkö lähes käyttämätön paperirulla aamutoimen tiputtamatta pisaraakaan lattialle. Rulla oli siinä telineessään sitten seuraavaksi isän ihmeteltävänä. Ei pisaraakaan lattiakaakeleilla! Ja kun isä tuli aamiaispöytään, hän sanoi äidille:

- Meidän aarni-ainstain on näköjään nyt vaihteeksi testannut ostetaanko me vessapaperitkin hänen käyttöään kestäviksi. Ja ostetaanhan me aina enimmäkseen laatua. Eipä se isoisä mulle turhaan sitä aikoinaan tolkuttanut, että : "Köyhän ei halpaa kannata ostaa."

Arnien onneksi isä oli sentään puoleksi sioux. Jos ei olisi, niin luultavasti koivuniemen herraa olisi tullut senkin tempauksen jälkeen, niin kuin oli tapana naapurissa. Naapurin Jake oli siitä hyvä esimerkki: jalat aina naarmuilla ja mustelmilla.

Pieni ihme, että Arnie varttui tässä pikkukaupungissa kuitenkin ihan suht ehjäpäiseksi. Hänelle oli kotona totisesti annettu aina mahdollisuus. Aivan samalla tavalla, kuin hänkin antoi sille nyypähtäneelle orkidealle mahdollisuuden. Puoli vuotta siinä meni, kun se hänen ikkunalaudallaan ei näyttänyt elonmerkkiäkään. Arnie suihkutti sitä kuitenkin aina silloin tällöin, ja antoi sen nököttää viileällä ikkunalaudan nurkalla. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko valosihtinä sinkautti säteitään hän hämmästyksekseen huomasi, että orkideaan oli ilmestynyt pienenpieni vihertävä lehdennypykkä, ja siitä se sitten kehkeytyi upeaksi orkideaksi, joka jaksoi kukkia vuodesta toiseen aina uudelleen ja uudelleen.

Oli hän sellainen viherpeukalo. Nykyisin hänen kasviharrastuksensa on saanut julkisuutta siihen mittaan, että se tv-sarjakin, jossa hän aloitti juontajana, on pyörinyt jo pari vuotta eri tv-asemien ohjelmistoissa. Oli sekin kummallisen outo juttu. Niitä erikoisia luonnonilmiöitä, ja tosierikoisia, koska siihen tv-juttuun oli alkusysäyksenä, ei vähä mitään, pastori Miller Brown!

Se oli sitä aikaa, kun Arnie ei olisi voinut huikeimmissa unelmissaankaan kuvitella päätyvänsä itse johonkin reality -juttuun. Realityssa otetaan hirveästi kamaa nauhalle ja sitten editoidaan. Kuvataan aina vain draamallisempia realityja. Ja tehdään sitä draamaa. Vaikka oikeasti realityssakin on parasta juoda itsensä vain hiprakkaan, ei koskaan yli yhden promillen humalaan.

Tehdään pikkumukavia ihmisläheisiä juttuja.

Huipputapahtuma hänelle oli sekin, kun Ellie tuli erään kuvausryhmän mukana heidän silloiselle pikku studiolleen. Sen tapaamisen jälkeen välillä Arnie ajatteli täydenkuun aikaan, että olisi liian dramaattista myöntää olevansa susi lampaiden vaatteissa.

Ihan tv-kuvauksien alkuvaiheessa, kun Arnie katsoi hämmentyneenä eteensä lähes unohtaessaan juontonsa, hän katsoi aina niissä tilanteissa sivusilmällä kameran ohi. Vain silmänräpäys, ja hän oli näkevinään kulisseissa liikehtivän tutun henkilön. Joskus tänäkin päivänä se salamannope silmänräpäyksellinen, vain aavistuksen hätääntynyt katse yläviistoon, ja Arnie pääsee takaisin tähän hetkeen, vaikka olisikin äsken jo vähän hädissään kuullut mielessään lauseen, jota isoäidillä on tapana toistella: "On vaikea sanoa onko maailmamme todellisuutta vai unta."

Niinpä hän antoi elämän soljua, ja otti aina pelkäämättä haasteet vastaan. Reality-tv oli oikeastaan juuri sitä, mitä hän halusikin tehdä. Ei häntä turhaan kotona oltu sanottu aarni-ainstainiksi. Nämä tositelevisiot kuvaavat yhä enemmän kokeiluja ja esim. vaikkapa jonkun pyrkimistä presidentiksi. Siinä sivussa sitten yritetään ottaa selville kuka on kenenkin kanssa ja millaisia luonnevikoja heillä mahdollisesti on. Ja vaikka Weistland joskus oli ollut pelkkää joutomaata joidenkin mielestä, ja nykyisinkin jotkut muistivat muistuttaa, että se oli kuin pisara valtameressä. Onhan se totta, että aina ei heti huomaa ketkä ovat oikeita ystäviä, mutta siitä huolimatta kaikki päättyy lopulta kuitenkin kapteenin unohtumattomiin jäähyväisillallisiin.


Kaikki ne uudet uljaat menetelmät, joita oli opeteltu sinkkujen klubi-illoissa. Eipä voi estää uusien ihmisten virtaa elämääsi…

Arnie avaa tutun oven ja jättä takkinsa narikkaan. Mielessä sirahtelee merlotviini, se tietty ohut sinertävänpunainen viini, jossa on marjaisa ja imelä tuoksu, jonka maku suussa on kevyt ja kirsikkainen ja jälkimaku lyhyt. Sirahtelu kaikkoaa taivaan tuuliin, kun Arnie huomaa heti eteisessä pieneksi järkytyksekseen, että eräs niljakas pikkunilkki on maisemissa. Yhdellä silmäyksellä hän tajuaa heti, että nyt lounaan tunnelma tulisi olemaan vaisu, ei innostunutta keskustelua, vaan yhden ihmisen joustamatonta, töksähtelevää mutinaa.

Arnie huomaa aggression nousevan. Hänen totta totisesti pitäisikin olla nyt vihainen, mutta tuttuun tapaansa hän laskee tyynesti kymmeneen, ja ajattelee sitten, että täytyyhän jokaisella ollakin olemassa ainakin yksi mies tai nainen, jonka voisi tappaa.

Hän kuuli äänen sanovan:

- Pikkukaupungin poika suuren menestyksen kynnyksellä…

Tässä kuplivassa ihmissuhdesopassa hän oli kuitenkin usein kuin kotonaan. Hän tiesi, että media ei ole koskaan yhdentekevä asia, ja osasi sen lisäksi erittäin taitavasti pelata mielen liikkeillä. Tuntui aina välillä jopa siltä, että taitavammin toisten mielen liikkeillä kuin omillaan. Hän hieraisi vihreän T-paitansa sydäntä. Nykyisin hän tiesi, että aidosti riippumaton ihminen ei kiinnitä vaatteen valmistajaan mitään huomiota.

Taas kerran vastassa tämä armoton mielikuvien maailma. Arnie katsoi vaivihkaa oikeassa kädessään etusormessa olevaa sormusta, hänen onnenkaluaan. Onnensormuksestahan ei luovuta ellei onni lopu.

Ja ääni jatkoi:

- Voittoputki on hieno, mutta se päättyy aina.

scarabaeus kirjoitti:

Weistland. Joutomaa.

Arnie ajoi autoa huomaamatta taustapeileistä että takana Vaaleanruskea 70-luvun farmari ajoi Rosestreetin ja Cambellstreetin risteyksestä sekarotuisen kulkukoiran päältä. Auto hujahti elukasta läpi ja koira jatkoi verkkaista matkaansa.
Jatkoa…
-------


- Karavaani kulkee, koirat haukkuvat.

Arnie sanoi kuin huomaamattaan, hätkähti sitten oman äänensä herättämänä, ja näki edessään tuulilasista heijastuvan mummonsa hymyilevät kasvot. Mummo jaksoi aina hymyillä. Olihan hän ihka aito sioux.

Arnie oli syntymästään saanut kuulla, että hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Mummolla ja nenänsäkin viittasi alkuperäiskansojen ikiaikaiseen profiiliin. Ja siitä hän oli itsekin ylpeä, vaikka pikkukaupungin jotkut naapurit haukkuivatkin häntä pikkupoikana likaiseksi pikku paskiaiseksi. Oli siinä kestämistä pienelle pojankoltiaiselle. Ei ihme, että hänelle oli siunaantunut niin sileä mutta vahva, kauniin kuparinruskea nahka.

Äitikin muisti aina sukujuhlissa kertoa juttuja hänen lapsuudestaan. Otetaan vaikka se päivä, kun hän meni äidin kanssa kukkakauppaan ostamaan kukkasipuleita, joita he aina syksyn tullen tuikkasivat takapihan pikku puutarhaansa. Äitihän oli kotoisin Lontoosta, ja oli tottunut niihin takapihojen postimerkin kokoisiin pikku puutarhoihin, joita ilman ei kukaan tosi lontoolainen voinut elää ja olla. Ne postimerkin kokoiset alueet olivat kaikki pieniä Sissinghursteja. Niin se vain on.

Niin. Siellä kukkakaupassa äiti antoi sitten kukkasipuleiden lisäksi Arnien valita vielä jonkun ruukkukukan. Arnie oli katsellut kaikkia niitä purkkeja aikansa, ja löytänyt sitten oven vieressä olevasta roskikseen menossa olevasta pahvilaatikosta ruukun, jossa oli täysin nyypähtänyt kurttulehtinen orkidea. Kuin kuollut kertakaikkiaan. Arnie nappasi ruukun pikku kätösiinsä ja näytti sitä silmät loistaen kukkakaupan tädille ja äidilleen.

- Tämä se kukka on!
-
Äiti oli sanomaisillaan juuri jotakin, mutta kauppias ehti ensin:

- Totta puhut Arnie. Täytyyhän joka pojalla orkidea olla ikkunalaudallaan.

Äiti nyökytteli päätään tietäväisenä, ja maksoi mukisematta laskun.

Se oli se sama aamu, kun Arnie oli herättyään käynyt vessassa ja pissannut pöntön sijasta vessapaperirullaan. Hän oli halunnut testata, kestääkö lähes käyttämätön paperirulla aamutoimen tiputtamatta pisaraakaan lattialle. Rulla oli siinä telineessään sitten seuraavaksi isän ihmeteltävänä. Ei pisaraakaan lattiakaakeleilla! Ja kun isä tuli aamiaispöytään, hän sanoi äidille:

- Meidän aarni-ainstain on näköjään nyt vaihteeksi testannut ostetaanko me vessapaperitkin hänen käyttöään kestäviksi. Ja ostetaanhan me aina enimmäkseen laatua. Eipä se isoisä mulle turhaan sitä aikoinaan tolkuttanut, että : "Köyhän ei halpaa kannata ostaa."

Arnien onneksi isä oli sentään puoleksi sioux. Jos ei olisi, niin luultavasti koivuniemen herraa olisi tullut senkin tempauksen jälkeen, niin kuin oli tapana naapurissa. Naapurin Jake oli siitä hyvä esimerkki: jalat aina naarmuilla ja mustelmilla.

Pieni ihme, että Arnie varttui tässä pikkukaupungissa kuitenkin ihan suht ehjäpäiseksi. Hänelle oli kotona totisesti annettu aina mahdollisuus. Aivan samalla tavalla, kuin hänkin antoi sille nyypähtäneelle orkidealle mahdollisuuden. Puoli vuotta siinä meni, kun se hänen ikkunalaudallaan ei näyttänyt elonmerkkiäkään. Arnie suihkutti sitä kuitenkin aina silloin tällöin, ja antoi sen nököttää viileällä ikkunalaudan nurkalla. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko valosihtinä sinkautti säteitään hän hämmästyksekseen huomasi, että orkideaan oli ilmestynyt pienenpieni vihertävä lehdennypykkä, ja siitä se sitten kehkeytyi upeaksi orkideaksi, joka jaksoi kukkia vuodesta toiseen aina uudelleen ja uudelleen.

Oli hän sellainen viherpeukalo. Nykyisin hänen kasviharrastuksensa on saanut julkisuutta siihen mittaan, että se tv-sarjakin, jossa hän aloitti juontajana, on pyörinyt jo pari vuotta eri tv-asemien ohjelmistoissa. Oli sekin kummallisen outo juttu. Niitä erikoisia luonnonilmiöitä, ja tosierikoisia, koska siihen tv-juttuun oli alkusysäyksenä, ei vähä mitään, pastori Miller Brown!

Se oli sitä aikaa, kun Arnie ei olisi voinut huikeimmissa unelmissaankaan kuvitella päätyvänsä itse johonkin reality -juttuun. Realityssa otetaan hirveästi kamaa nauhalle ja sitten editoidaan. Kuvataan aina vain draamallisempia realityja. Ja tehdään sitä draamaa. Vaikka oikeasti realityssakin on parasta juoda itsensä vain hiprakkaan, ei koskaan yli yhden promillen humalaan.

Tehdään pikkumukavia ihmisläheisiä juttuja.

Huipputapahtuma hänelle oli sekin, kun Ellie tuli erään kuvausryhmän mukana heidän silloiselle pikku studiolleen. Sen tapaamisen jälkeen välillä Arnie ajatteli täydenkuun aikaan, että olisi liian dramaattista myöntää olevansa susi lampaiden vaatteissa.

Ihan tv-kuvauksien alkuvaiheessa, kun Arnie katsoi hämmentyneenä eteensä lähes unohtaessaan juontonsa, hän katsoi aina niissä tilanteissa sivusilmällä kameran ohi. Vain silmänräpäys, ja hän oli näkevinään kulisseissa liikehtivän tutun henkilön. Joskus tänäkin päivänä se salamannope silmänräpäyksellinen, vain aavistuksen hätääntynyt katse yläviistoon, ja Arnie pääsee takaisin tähän hetkeen, vaikka olisikin äsken jo vähän hädissään kuullut mielessään lauseen, jota isoäidillä on tapana toistella: "On vaikea sanoa onko maailmamme todellisuutta vai unta."

Niinpä hän antoi elämän soljua, ja otti aina pelkäämättä haasteet vastaan. Reality-tv oli oikeastaan juuri sitä, mitä hän halusikin tehdä. Ei häntä turhaan kotona oltu sanottu aarni-ainstainiksi. Nämä tositelevisiot kuvaavat yhä enemmän kokeiluja ja esim. vaikkapa jonkun pyrkimistä presidentiksi. Siinä sivussa sitten yritetään ottaa selville kuka on kenenkin kanssa ja millaisia luonnevikoja heillä mahdollisesti on. Ja vaikka Weistland joskus oli ollut pelkkää joutomaata joidenkin mielestä, ja nykyisinkin jotkut muistivat muistuttaa, että se oli kuin pisara valtameressä. Onhan se totta, että aina ei heti huomaa ketkä ovat oikeita ystäviä, mutta siitä huolimatta kaikki päättyy lopulta kuitenkin kapteenin unohtumattomiin jäähyväisillallisiin.


Kaikki ne uudet uljaat menetelmät, joita oli opeteltu sinkkujen klubi-illoissa. Eipä voi estää uusien ihmisten virtaa elämääsi…

Arnie avaa tutun oven ja jättä takkinsa narikkaan. Mielessä sirahtelee merlotviini, se tietty ohut sinertävänpunainen viini, jossa on marjaisa ja imelä tuoksu, jonka maku suussa on kevyt ja kirsikkainen ja jälkimaku lyhyt. Sirahtelu kaikkoaa taivaan tuuliin, kun Arnie huomaa heti eteisessä pieneksi järkytyksekseen, että eräs niljakas pikkunilkki on maisemissa. Yhdellä silmäyksellä hän tajuaa heti, että nyt lounaan tunnelma tulisi olemaan vaisu, ei innostunutta keskustelua, vaan yhden ihmisen joustamatonta, töksähtelevää mutinaa.

Arnie huomaa aggression nousevan. Hänen totta totisesti pitäisikin olla nyt vihainen, mutta tuttuun tapaansa hän laskee tyynesti kymmeneen, ja ajattelee sitten, että täytyyhän jokaisella ollakin olemassa ainakin yksi mies tai nainen, jonka voisi tappaa.

Hän kuuli äänen sanovan:

- Pikkukaupungin poika suuren menestyksen kynnyksellä…

Tässä kuplivassa ihmissuhdesopassa hän oli kuitenkin usein kuin kotonaan. Hän tiesi, että media ei ole koskaan yhdentekevä asia, ja osasi sen lisäksi erittäin taitavasti pelata mielen liikkeillä. Tuntui aina välillä jopa siltä, että taitavammin toisten mielen liikkeillä kuin omillaan. Hän hieraisi vihreän T-paitansa sydäntä. Nykyisin hän tiesi, että aidosti riippumaton ihminen ei kiinnitä vaatteen valmistajaan mitään huomiota.

Taas kerran vastassa tämä armoton mielikuvien maailma. Arnie katsoi vaivihkaa oikeassa kädessään etusormessa olevaa sormusta, hänen onnenkaluaan. Onnensormuksestahan ei luovuta ellei onni lopu.

Ja ääni jatkoi:

- Voittoputki on hieno, mutta se päättyy aina.

Lue lisää

Bernie Talbot käveli hitaasti huojahdellen aulasta olohuoneeseen johtavan käytävän varjoista toinen käsi taskussa ja toinen ruskeita, siistejä otsanmyötäisiä hiuksi hivellen. Pientä pilkettä kävi miehen silmäkulmissa ja vasemmanpuoleinen suunpieli oli kääntynyt ylöspäin ivalliseen hymyyn.
-"Hei Ellie, ihan tosi..." Arnie aloitti. "Mitä hittoa Pertsu täällä tekee!?"
Käytävän oikealla puolella olevista rappusista alkoi kuulua jalkojen töminää Ellien tullessa aulaan.
-"Kuinka niin, tai no hän... no, hänen asuntonsa vuokra-aika meni umpeen ja kai hänen nyt täytyy jossain elää, kunnes saa laskujansa vähän selviteltyä." Hän sanoi oikaisten ylläänsä olevaa karpalonpunaista puseroaan.
Arnien puolesta Bernie olisi kylläkin saanut elää vaikka Sideshowcenterin katuojassa. Bernie oli luonteeltaan hyvin turhamainen ja itserakas. Hän piti aina yllään vain putipuhtaita ja uusilta näyttäviä vaatteita ja kampasi sileän tukkansa aina suoraksi ja virheettömäksi, ikään kuin olisi joku merkkihenkilö lähtemässä tärkeään tapaamiseen. Hän jätti verotukset sun muut toisarvoisiksi ja hänen ammattinsa vaihtuivatkin melko sutjakkaasti joko laiskuuden tai jatkuvien myöhästymisien johdosta. Hän oli sitä tyyppiä jotka luulivat prameillessaan ja ylpeillessään pääsevänsä pitkälle, mutta päätyivät loppupeleissä aina pelkkiin rutiiniduuneihin. Arnie ei myöskään tuntenut häntä kovin hyvin, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin jotta tiesi, ettei halunnut olla oikein missään tekemisissä Bernien kanssa. Luojan onni oli myös ettei hän asunut tässä tuppukylässä keskellä ei mitään, vaan Detroitissa lähellä Atlantia.
-"Päivällinen on valmis, tulkaa tekin Greed!" Bernie viittasi olohuoneessa olevaan ruokasaliin.
-"Kiitos." Arnie vastasi jäykästi aavistaen mitä tuleman pitää.
Bernie ja Ellie seurasivat häntä käytävästä saliin. Keittiö sijaitsi olohuoneen oikeanpuoleisella seinustalla ja he kävivät pöytään. Antimet olivat melko yksinkertaiset, hiukan makaroonia, jauhelihaseosta, leipää ja viiniä, mutta Ellien seurassa nekin maistuivat viiden tähden ravintola-annokselta. Tai no, ehkei nyt ihan viittä. Korkeintaan neljän, mutta hetki olisi ollut muuten silti aivan loistava, jollei Bernie alkaisi taas koko loppupäivän vietoksi höpöttämään uudesta työpaikastaan, säästä ja siitä, miten kurjia ja hölmöjä työnantajat olivat häntä kohtaan. Ja niinhän hän alkoikin:
-"Arvatkaa mitä minä olin vain minuutin, minuutin (!) myöhässä siitä saakelin Don Letermanin itsepalvelupesulasta ja ne potkas mut pellolle, pellolle! No mä keräsin kaikki kimpsut ja kampsut ja haistatin sille pitkät ja lähin menee ja etin siinä sitten piiitkään uutta työpaikkaa mistä saa hyvää palkkaa tietenkin no mä olin kuullut et siinä..."
Arnie keskittyi vain syömiseensä. Ellie taasen näytti olevan jo tottunut veljensä pitkiin puheisiin ja julistuksiin ja näytti vain nyökyttelevän päätänsä silloin tällöin näyttääkseen siltä että kuunteli.
Ulkona kesäinen sade oli muuttunut tihutukseksi.

C..... kirjoitti:

Bernie Talbot käveli hitaasti huojahdellen aulasta olohuoneeseen johtavan käytävän varjoista toinen käsi taskussa ja toinen ruskeita, siistejä otsanmyötäisiä hiuksi hivellen. Pientä pilkettä kävi miehen silmäkulmissa ja vasemmanpuoleinen suunpieli oli kääntynyt ylöspäin ivalliseen hymyyn.
-"Hei Ellie, ihan tosi..." Arnie aloitti. "Mitä hittoa Pertsu täällä tekee!?"
Käytävän oikealla puolella olevista rappusista alkoi kuulua jalkojen töminää Ellien tullessa aulaan.
-"Kuinka niin, tai no hän... no, hänen asuntonsa vuokra-aika meni umpeen ja kai hänen nyt täytyy jossain elää, kunnes saa laskujansa vähän selviteltyä." Hän sanoi oikaisten ylläänsä olevaa karpalonpunaista puseroaan.
Arnien puolesta Bernie olisi kylläkin saanut elää vaikka Sideshowcenterin katuojassa. Bernie oli luonteeltaan hyvin turhamainen ja itserakas. Hän piti aina yllään vain putipuhtaita ja uusilta näyttäviä vaatteita ja kampasi sileän tukkansa aina suoraksi ja virheettömäksi, ikään kuin olisi joku merkkihenkilö lähtemässä tärkeään tapaamiseen. Hän jätti verotukset sun muut toisarvoisiksi ja hänen ammattinsa vaihtuivatkin melko sutjakkaasti joko laiskuuden tai jatkuvien myöhästymisien johdosta. Hän oli sitä tyyppiä jotka luulivat prameillessaan ja ylpeillessään pääsevänsä pitkälle, mutta päätyivät loppupeleissä aina pelkkiin rutiiniduuneihin. Arnie ei myöskään tuntenut häntä kovin hyvin, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin jotta tiesi, ettei halunnut olla oikein missään tekemisissä Bernien kanssa. Luojan onni oli myös ettei hän asunut tässä tuppukylässä keskellä ei mitään, vaan Detroitissa lähellä Atlantia.
-"Päivällinen on valmis, tulkaa tekin Greed!" Bernie viittasi olohuoneessa olevaan ruokasaliin.
-"Kiitos." Arnie vastasi jäykästi aavistaen mitä tuleman pitää.
Bernie ja Ellie seurasivat häntä käytävästä saliin. Keittiö sijaitsi olohuoneen oikeanpuoleisella seinustalla ja he kävivät pöytään. Antimet olivat melko yksinkertaiset, hiukan makaroonia, jauhelihaseosta, leipää ja viiniä, mutta Ellien seurassa nekin maistuivat viiden tähden ravintola-annokselta. Tai no, ehkei nyt ihan viittä. Korkeintaan neljän, mutta hetki olisi ollut muuten silti aivan loistava, jollei Bernie alkaisi taas koko loppupäivän vietoksi höpöttämään uudesta työpaikastaan, säästä ja siitä, miten kurjia ja hölmöjä työnantajat olivat häntä kohtaan. Ja niinhän hän alkoikin:
-"Arvatkaa mitä minä olin vain minuutin, minuutin (!) myöhässä siitä saakelin Don Letermanin itsepalvelupesulasta ja ne potkas mut pellolle, pellolle! No mä keräsin kaikki kimpsut ja kampsut ja haistatin sille pitkät ja lähin menee ja etin siinä sitten piiitkään uutta työpaikkaa mistä saa hyvää palkkaa tietenkin no mä olin kuullut et siinä..."
Arnie keskittyi vain syömiseensä. Ellie taasen näytti olevan jo tottunut veljensä pitkiin puheisiin ja julistuksiin ja näytti vain nyökyttelevän päätänsä silloin tällöin näyttääkseen siltä että kuunteli.
Ulkona kesäinen sade oli muuttunut tihutukseksi.

Lue lisää

Bernie Talbot se jaksoi puhua joutavuuksia.

- Mielestäni mikään ei ole surullisempaa kuin se, että jengi ei kiinnitä huomiota pukeutumiseen, tai kulkee tahallaan jossain rääsyissä. Rääsyissä! Voitko kuvitella!
Okei. Sun retro t-paitulis on okei. Mutta…mutta…eikö nää tuppukyläläiset tajua vieläkään, että ulkonäkö just on niin h-tin tärkeetä. Jokaisellahan on nykyisin oma hoviräätäli Bankogissa, tai jos ei nyt ihan jokaisella, niin ainakin joka toisella.

Blaa-blaa-blaa… Pertsu jos kuka jaksoi puhua ja valistaa maailman tärkeimmistä asioista. Jopa Ellie, hänen sisarensa, oli kerran verrannut häntä sellaisiin ikääntyviin haiseviin machomiehiin, jotka tulevat pilaamaan maisemaa. He, jotka istuvat terassilla varjossa äänekkäinä, ja jokaisella on tupakka tai sikari huulessa kuin vartalon jatkeena, ja koko maisema alkaa muistuttaa kellanharmaata auringon kuivattamaa väriskaalaa.

Nyt Arniellakin alkaa samentaa katsetta, ja tulee äkkipikainen halu vaihtaa maisemaa. Ja nopeasti!

Viime päivinä hän oli alkanut miettiä kaikenlaista, entistä ja Ellietä… kaikkia jotenkin monimutkaisia juttuja…
"Kuuntele." sanoi ääni hänen päänsä sisällä: "Älä sälytä omaa elämääsi hänen niskoilleen, vaan tee omat ratkaisusi ja muutoksesi häneltä kysymättä, jolloin joudut tietysti myös kantamaan vastuun tuloksesta."

Lottovoitto pankkitilillä. Ja entäs nyt?

Pertsu oli huitonut kättään jo useampaan kertaan ja tarjoilija tulee viimein. Ilahtuneena keskeytyksestä Arnie yrittää selviytyä eteensä tuodusta pihvistä, johon haarukka ei pysty. Luovuttaen, edes yrittämättä sahata lihakimpaletta, Arnie istuu pöydässä haukotustaan salaillen. Hän oli niin kyllästynyt. Kyllästynyt. Ikkunaan valui sadepisaroita nyt jatkuvana norona. Hän vilkaisi vaivihkaa viereiseen pöytään, jossa istui kolmikko. Varsinainen troikka. Yksi heistä oli pastori Brown. Arnie tunsi pienen puistatuksen kylkiluissaan. Yleinen häly ja astioiden kilistely humisi hänen korvissaan. Oli oikein pinnistettävä, että olisi kuullut seurueen keskustelusta kokonaisia lauseita. Jotenkin hän nappasi heidän puheistaan sanan Aasia, ja ymmärsi oitis, että nyt oli oltava korvat höröllä. Oli kuunneltava keskustelunpätkiä sieltä täältä, mutta ei intiaanin korvilla. Heh-heh. Arnieta nauratti, mutta hänen suunvirneensä ei näkynyt. Hänen lävitseen kävi vain hermostuttavan kutkuttava värinä. Ei mitenkään hyvänolon tunne, vaan pikemminkin tyhjä olo. Niin tyhjä olo.

Aasia. Niinpä niin Jake ja Evita. Aasia.

- Teillä ei taida olla käsitystä, ei harmainta aavistusta, miten yritysimperiumi toimii! Yritysimperiumi rakennetaan.

sanoi herra, jolla oli tumma liituraitainen puku yllään. Arnie oli bongannut saman miehen pari kuukautta sitten äitinsä viimeisen kirjan julkistamistilaisuudessa. Mies kuin menneestä maailmasta. Nytkin hän oli laittanut ruokaliinankin eteensä, ripustanut sen paidankaulukseensa. Eihän kukaan täällä enää kietaissut liinaa tuolla tavalla. Pastori Brown istui enimmältä osalta suoraryhtisenä kuin seipäänniellyt, mutta aina välillä kumartui hänen vieressään istuvan rouvan puoleen niin liukkaasti, että Arnie oli taas vakuuttunut siitä, että pastori entisessä elämässään oli ollut niitä parkettien sliipattuja partaveitsiä.

Arniekin kuulee, kun rouva innokkaana kertoo ratsastaneensa norsulla viidakossa.

- Yksi asia painaa mieltäni…

sanoi sitten erehdyttävästi tämä Agatha Christien dekkareiden tv-sarjojen Miss Marplea muistuttava, harmaaseen jakkupukuun sonnustautunut rouvashenkilö… ja sitten hänen äänensä olikin äkkiä niin hiljainen, ettei Arnie saanutkaan sanoista mitään selvää! Sensijaan hän kuuli yllättävän hyvin pätkän eräästä toisesta keskustelusta, joka käytiin kauempana vastapäisessä pöydässä. Se keskustelu ei tietenkään sillä hetkellä kiinnostanut häntä vähääkään, mutta Arnie piti silti korviaan auki.

- Nämä kaupunkien julkisivuvalaistukset, esimerkkinä vaikkapa Pariisi, Hannover…, joita arkkitehdit suunnittelevat. Ne ilahduttavat minua suuresti. Olen ollut muutamissa avajaisissa mukana, ja se on kuin ensi-ilta (ja keskustelija sanoo matalalla sointuvalla äänellään hitaasti sanan: premier) kun valaistus julkaistaan. Valojen loisteessa tulee mieleeni jostakin syystä chanson-laulut: Piaf, Kaas…. smoky voice, melankolinen, sensitiivinen, romanttinen. Katujen laulut.

Laulut!

Arnien sydäntä vihlaisee. Yhtäkkiä. Viiltävästi. Vimmatun viiltävästi. Ja sitten jotenkin vain kuullen kuin sanottavan Evita uudelleen ja uudelleen korvissaan. Uudelleen ja uudelleen. Evita. Oliko se kaiku? Ei voi olla totta! Arnie ei osaa nyt enää keskittyä oikein mihinkään. Evitahan on hänelle mennyt maailma. Sotakirveet on haudattu. Laulut on laulettu! Laulut on laulettu…

Evita laululintunen.

Nyt Arnie istuu vähän lysyssä kuin kivun lävistämänä, mutta puolittain hymyili Ellielle. Yrittäen edelleen kuunnella merkityksellisiä sanoja sieltä täältä Arnie antaa periksi. Salissa alkaa olla sellainen kakofonia, ettei paremmasta väliä. Tarjoilija kysäisee heiltä ohimennen lisätilausta. Pertsu ottaa viiniä lisää, mutta Ellie ja hän pyytävät vain lisäksi vesilasilliset. Tarjoilija kerää tyytymättömän näköisenä kummankin edestä lähes koskemattomat ruokalautaset.

"Evita, Evita minkä teit!"

Pertsu ojentaa äkisti kännykkänsä Arnielle ja sanoo:

- Tässä sulle terveisiä!

Arnie katsoo yllättyneenä kännykkäkuvaa. Siinä on Jake ja Evita nojaamassa laivankannen kaiteeseen. Kaksi hymynaamaa takanaan turkoosinsininen meri.

- Tapasin veijarit lomareissullani. Vartavasten pyysivät ottamaan tämän kuvan sinua varten. Arvaapa kaksi kertaa oliko meillä hauskaa!

Nähdessään kuvan Arnien on pakko myöntää itselleen, että hänellä on Evitaa pikkuriikkisen ikävä. Pikkuriikkisen. Ja hän olisi ihan valmis kuulemaan taas kerran Evitalle niin ominaista kikatusta ja höpinää.

"Sinun paha poliisi -roolisi kaipaa vieläkin hiomista, enemmän taistelukohtauksia, enemmän toimintaa."

Kuinka kauan olikaan kulunut siitä, kun Evita totisella naamalla sanoi: "Siellä missä black-jack huiput pelaavat, muista: Älä koskaan näytä korttitemppuja niille, joiden kanssa pelaat pokeria."

Voi Evita! Tule jo takaisin sieltä viidakosta!

scarabaeus kirjoitti:

Bernie Talbot se jaksoi puhua joutavuuksia.

- Mielestäni mikään ei ole surullisempaa kuin se, että jengi ei kiinnitä huomiota pukeutumiseen, tai kulkee tahallaan jossain rääsyissä. Rääsyissä! Voitko kuvitella!
Okei. Sun retro t-paitulis on okei. Mutta…mutta…eikö nää tuppukyläläiset tajua vieläkään, että ulkonäkö just on niin h-tin tärkeetä. Jokaisellahan on nykyisin oma hoviräätäli Bankogissa, tai jos ei nyt ihan jokaisella, niin ainakin joka toisella.

Blaa-blaa-blaa… Pertsu jos kuka jaksoi puhua ja valistaa maailman tärkeimmistä asioista. Jopa Ellie, hänen sisarensa, oli kerran verrannut häntä sellaisiin ikääntyviin haiseviin machomiehiin, jotka tulevat pilaamaan maisemaa. He, jotka istuvat terassilla varjossa äänekkäinä, ja jokaisella on tupakka tai sikari huulessa kuin vartalon jatkeena, ja koko maisema alkaa muistuttaa kellanharmaata auringon kuivattamaa väriskaalaa.

Nyt Arniellakin alkaa samentaa katsetta, ja tulee äkkipikainen halu vaihtaa maisemaa. Ja nopeasti!

Viime päivinä hän oli alkanut miettiä kaikenlaista, entistä ja Ellietä… kaikkia jotenkin monimutkaisia juttuja…
"Kuuntele." sanoi ääni hänen päänsä sisällä: "Älä sälytä omaa elämääsi hänen niskoilleen, vaan tee omat ratkaisusi ja muutoksesi häneltä kysymättä, jolloin joudut tietysti myös kantamaan vastuun tuloksesta."

Lottovoitto pankkitilillä. Ja entäs nyt?

Pertsu oli huitonut kättään jo useampaan kertaan ja tarjoilija tulee viimein. Ilahtuneena keskeytyksestä Arnie yrittää selviytyä eteensä tuodusta pihvistä, johon haarukka ei pysty. Luovuttaen, edes yrittämättä sahata lihakimpaletta, Arnie istuu pöydässä haukotustaan salaillen. Hän oli niin kyllästynyt. Kyllästynyt. Ikkunaan valui sadepisaroita nyt jatkuvana norona. Hän vilkaisi vaivihkaa viereiseen pöytään, jossa istui kolmikko. Varsinainen troikka. Yksi heistä oli pastori Brown. Arnie tunsi pienen puistatuksen kylkiluissaan. Yleinen häly ja astioiden kilistely humisi hänen korvissaan. Oli oikein pinnistettävä, että olisi kuullut seurueen keskustelusta kokonaisia lauseita. Jotenkin hän nappasi heidän puheistaan sanan Aasia, ja ymmärsi oitis, että nyt oli oltava korvat höröllä. Oli kuunneltava keskustelunpätkiä sieltä täältä, mutta ei intiaanin korvilla. Heh-heh. Arnieta nauratti, mutta hänen suunvirneensä ei näkynyt. Hänen lävitseen kävi vain hermostuttavan kutkuttava värinä. Ei mitenkään hyvänolon tunne, vaan pikemminkin tyhjä olo. Niin tyhjä olo.

Aasia. Niinpä niin Jake ja Evita. Aasia.

- Teillä ei taida olla käsitystä, ei harmainta aavistusta, miten yritysimperiumi toimii! Yritysimperiumi rakennetaan.

sanoi herra, jolla oli tumma liituraitainen puku yllään. Arnie oli bongannut saman miehen pari kuukautta sitten äitinsä viimeisen kirjan julkistamistilaisuudessa. Mies kuin menneestä maailmasta. Nytkin hän oli laittanut ruokaliinankin eteensä, ripustanut sen paidankaulukseensa. Eihän kukaan täällä enää kietaissut liinaa tuolla tavalla. Pastori Brown istui enimmältä osalta suoraryhtisenä kuin seipäänniellyt, mutta aina välillä kumartui hänen vieressään istuvan rouvan puoleen niin liukkaasti, että Arnie oli taas vakuuttunut siitä, että pastori entisessä elämässään oli ollut niitä parkettien sliipattuja partaveitsiä.

Arniekin kuulee, kun rouva innokkaana kertoo ratsastaneensa norsulla viidakossa.

- Yksi asia painaa mieltäni…

sanoi sitten erehdyttävästi tämä Agatha Christien dekkareiden tv-sarjojen Miss Marplea muistuttava, harmaaseen jakkupukuun sonnustautunut rouvashenkilö… ja sitten hänen äänensä olikin äkkiä niin hiljainen, ettei Arnie saanutkaan sanoista mitään selvää! Sensijaan hän kuuli yllättävän hyvin pätkän eräästä toisesta keskustelusta, joka käytiin kauempana vastapäisessä pöydässä. Se keskustelu ei tietenkään sillä hetkellä kiinnostanut häntä vähääkään, mutta Arnie piti silti korviaan auki.

- Nämä kaupunkien julkisivuvalaistukset, esimerkkinä vaikkapa Pariisi, Hannover…, joita arkkitehdit suunnittelevat. Ne ilahduttavat minua suuresti. Olen ollut muutamissa avajaisissa mukana, ja se on kuin ensi-ilta (ja keskustelija sanoo matalalla sointuvalla äänellään hitaasti sanan: premier) kun valaistus julkaistaan. Valojen loisteessa tulee mieleeni jostakin syystä chanson-laulut: Piaf, Kaas…. smoky voice, melankolinen, sensitiivinen, romanttinen. Katujen laulut.

Laulut!

Arnien sydäntä vihlaisee. Yhtäkkiä. Viiltävästi. Vimmatun viiltävästi. Ja sitten jotenkin vain kuullen kuin sanottavan Evita uudelleen ja uudelleen korvissaan. Uudelleen ja uudelleen. Evita. Oliko se kaiku? Ei voi olla totta! Arnie ei osaa nyt enää keskittyä oikein mihinkään. Evitahan on hänelle mennyt maailma. Sotakirveet on haudattu. Laulut on laulettu! Laulut on laulettu…

Evita laululintunen.

Nyt Arnie istuu vähän lysyssä kuin kivun lävistämänä, mutta puolittain hymyili Ellielle. Yrittäen edelleen kuunnella merkityksellisiä sanoja sieltä täältä Arnie antaa periksi. Salissa alkaa olla sellainen kakofonia, ettei paremmasta väliä. Tarjoilija kysäisee heiltä ohimennen lisätilausta. Pertsu ottaa viiniä lisää, mutta Ellie ja hän pyytävät vain lisäksi vesilasilliset. Tarjoilija kerää tyytymättömän näköisenä kummankin edestä lähes koskemattomat ruokalautaset.

"Evita, Evita minkä teit!"

Pertsu ojentaa äkisti kännykkänsä Arnielle ja sanoo:

- Tässä sulle terveisiä!

Arnie katsoo yllättyneenä kännykkäkuvaa. Siinä on Jake ja Evita nojaamassa laivankannen kaiteeseen. Kaksi hymynaamaa takanaan turkoosinsininen meri.

- Tapasin veijarit lomareissullani. Vartavasten pyysivät ottamaan tämän kuvan sinua varten. Arvaapa kaksi kertaa oliko meillä hauskaa!

Nähdessään kuvan Arnien on pakko myöntää itselleen, että hänellä on Evitaa pikkuriikkisen ikävä. Pikkuriikkisen. Ja hän olisi ihan valmis kuulemaan taas kerran Evitalle niin ominaista kikatusta ja höpinää.

"Sinun paha poliisi -roolisi kaipaa vieläkin hiomista, enemmän taistelukohtauksia, enemmän toimintaa."

Kuinka kauan olikaan kulunut siitä, kun Evita totisella naamalla sanoi: "Siellä missä black-jack huiput pelaavat, muista: Älä koskaan näytä korttitemppuja niille, joiden kanssa pelaat pokeria."

Voi Evita! Tule jo takaisin sieltä viidakosta!

Lue lisää

Tekstisi on muuten sujuvaa ja hienoa, mutta tähän väliin yksi kysymys. Meinasitko nyt tuolla taustalla sitä, että hahmot olisivat jossakin ravintolassa? Katsos kun itse kirjoittelin sellaista, että he olisivat Talbottien talossa (laitoin ruokapöytään meno-kohtauksessa lauseen "Keittiö oli olohuoneen oikeanpuolimmaisella seinustalla"). Mutta ei mitään, olisi silti kiva jos antaisit hiukan selvennystä tuohon, sillä olen kuitenkin kiitollinen että olet viitsinyt jatkaa tarinaani! :)

C..... kirjoitti:

Tekstisi on muuten sujuvaa ja hienoa, mutta tähän väliin yksi kysymys. Meinasitko nyt tuolla taustalla sitä, että hahmot olisivat jossakin ravintolassa? Katsos kun itse kirjoittelin sellaista, että he olisivat Talbottien talossa (laitoin ruokapöytään meno-kohtauksessa lauseen "Keittiö oli olohuoneen oikeanpuolimmaisella seinustalla"). Mutta ei mitään, olisi silti kiva jos antaisit hiukan selvennystä tuohon, sillä olen kuitenkin kiitollinen että olet viitsinyt jatkaa tarinaani! :)

Lue lisää

Nyt Arniellakin alkaa samentaa katsetta, ja tulee äkkipikainen halu vaihtaa maisemaa. Ja nopeasti!

(tämä kohta löytyy siitä tekstistäni)
-
kiitos sanoista sujuvaa ja hienoa, mutta tarpeettomia kuitenkin tässä yhteydessä, sillä välillä kyllä takkuilen ja tuskastelen.
enkä edes tiedä onko/oletko yksi henkilö vai useampi, joka/jotka muita tekstejä sujauttelevat sulavasti...
-
odottelen seuraavaa/seuraavia heittoja
... peli etenee,
mutta voin heittäytyä syrjään jos tarve on.
-
?

scarabaeus kirjoitti:

Nyt Arniellakin alkaa samentaa katsetta, ja tulee äkkipikainen halu vaihtaa maisemaa. Ja nopeasti!

(tämä kohta löytyy siitä tekstistäni)
-
kiitos sanoista sujuvaa ja hienoa, mutta tarpeettomia kuitenkin tässä yhteydessä, sillä välillä kyllä takkuilen ja tuskastelen.
enkä edes tiedä onko/oletko yksi henkilö vai useampi, joka/jotka muita tekstejä sujauttelevat sulavasti...
-
odottelen seuraavaa/seuraavia heittoja
... peli etenee,
mutta voin heittäytyä syrjään jos tarve on.
-
?

Lue lisää

Aah, toi kullä selvensi juttua huomattavasti! Ei mitään, voit kyllä ihan hyvin pysyä kirjoittelussa mukana, sillä ne toisten kirjoittajien antamat yllätyksethän ovatkin se yksi idea, miksi näitä jatkonovelleja tehdään.

scarabaeus kirjoitti:

Bernie Talbot se jaksoi puhua joutavuuksia.

- Mielestäni mikään ei ole surullisempaa kuin se, että jengi ei kiinnitä huomiota pukeutumiseen, tai kulkee tahallaan jossain rääsyissä. Rääsyissä! Voitko kuvitella!
Okei. Sun retro t-paitulis on okei. Mutta…mutta…eikö nää tuppukyläläiset tajua vieläkään, että ulkonäkö just on niin h-tin tärkeetä. Jokaisellahan on nykyisin oma hoviräätäli Bankogissa, tai jos ei nyt ihan jokaisella, niin ainakin joka toisella.

Blaa-blaa-blaa… Pertsu jos kuka jaksoi puhua ja valistaa maailman tärkeimmistä asioista. Jopa Ellie, hänen sisarensa, oli kerran verrannut häntä sellaisiin ikääntyviin haiseviin machomiehiin, jotka tulevat pilaamaan maisemaa. He, jotka istuvat terassilla varjossa äänekkäinä, ja jokaisella on tupakka tai sikari huulessa kuin vartalon jatkeena, ja koko maisema alkaa muistuttaa kellanharmaata auringon kuivattamaa väriskaalaa.

Nyt Arniellakin alkaa samentaa katsetta, ja tulee äkkipikainen halu vaihtaa maisemaa. Ja nopeasti!

Viime päivinä hän oli alkanut miettiä kaikenlaista, entistä ja Ellietä… kaikkia jotenkin monimutkaisia juttuja…
"Kuuntele." sanoi ääni hänen päänsä sisällä: "Älä sälytä omaa elämääsi hänen niskoilleen, vaan tee omat ratkaisusi ja muutoksesi häneltä kysymättä, jolloin joudut tietysti myös kantamaan vastuun tuloksesta."

Lottovoitto pankkitilillä. Ja entäs nyt?

Pertsu oli huitonut kättään jo useampaan kertaan ja tarjoilija tulee viimein. Ilahtuneena keskeytyksestä Arnie yrittää selviytyä eteensä tuodusta pihvistä, johon haarukka ei pysty. Luovuttaen, edes yrittämättä sahata lihakimpaletta, Arnie istuu pöydässä haukotustaan salaillen. Hän oli niin kyllästynyt. Kyllästynyt. Ikkunaan valui sadepisaroita nyt jatkuvana norona. Hän vilkaisi vaivihkaa viereiseen pöytään, jossa istui kolmikko. Varsinainen troikka. Yksi heistä oli pastori Brown. Arnie tunsi pienen puistatuksen kylkiluissaan. Yleinen häly ja astioiden kilistely humisi hänen korvissaan. Oli oikein pinnistettävä, että olisi kuullut seurueen keskustelusta kokonaisia lauseita. Jotenkin hän nappasi heidän puheistaan sanan Aasia, ja ymmärsi oitis, että nyt oli oltava korvat höröllä. Oli kuunneltava keskustelunpätkiä sieltä täältä, mutta ei intiaanin korvilla. Heh-heh. Arnieta nauratti, mutta hänen suunvirneensä ei näkynyt. Hänen lävitseen kävi vain hermostuttavan kutkuttava värinä. Ei mitenkään hyvänolon tunne, vaan pikemminkin tyhjä olo. Niin tyhjä olo.

Aasia. Niinpä niin Jake ja Evita. Aasia.

- Teillä ei taida olla käsitystä, ei harmainta aavistusta, miten yritysimperiumi toimii! Yritysimperiumi rakennetaan.

sanoi herra, jolla oli tumma liituraitainen puku yllään. Arnie oli bongannut saman miehen pari kuukautta sitten äitinsä viimeisen kirjan julkistamistilaisuudessa. Mies kuin menneestä maailmasta. Nytkin hän oli laittanut ruokaliinankin eteensä, ripustanut sen paidankaulukseensa. Eihän kukaan täällä enää kietaissut liinaa tuolla tavalla. Pastori Brown istui enimmältä osalta suoraryhtisenä kuin seipäänniellyt, mutta aina välillä kumartui hänen vieressään istuvan rouvan puoleen niin liukkaasti, että Arnie oli taas vakuuttunut siitä, että pastori entisessä elämässään oli ollut niitä parkettien sliipattuja partaveitsiä.

Arniekin kuulee, kun rouva innokkaana kertoo ratsastaneensa norsulla viidakossa.

- Yksi asia painaa mieltäni…

sanoi sitten erehdyttävästi tämä Agatha Christien dekkareiden tv-sarjojen Miss Marplea muistuttava, harmaaseen jakkupukuun sonnustautunut rouvashenkilö… ja sitten hänen äänensä olikin äkkiä niin hiljainen, ettei Arnie saanutkaan sanoista mitään selvää! Sensijaan hän kuuli yllättävän hyvin pätkän eräästä toisesta keskustelusta, joka käytiin kauempana vastapäisessä pöydässä. Se keskustelu ei tietenkään sillä hetkellä kiinnostanut häntä vähääkään, mutta Arnie piti silti korviaan auki.

- Nämä kaupunkien julkisivuvalaistukset, esimerkkinä vaikkapa Pariisi, Hannover…, joita arkkitehdit suunnittelevat. Ne ilahduttavat minua suuresti. Olen ollut muutamissa avajaisissa mukana, ja se on kuin ensi-ilta (ja keskustelija sanoo matalalla sointuvalla äänellään hitaasti sanan: premier) kun valaistus julkaistaan. Valojen loisteessa tulee mieleeni jostakin syystä chanson-laulut: Piaf, Kaas…. smoky voice, melankolinen, sensitiivinen, romanttinen. Katujen laulut.

Laulut!

Arnien sydäntä vihlaisee. Yhtäkkiä. Viiltävästi. Vimmatun viiltävästi. Ja sitten jotenkin vain kuullen kuin sanottavan Evita uudelleen ja uudelleen korvissaan. Uudelleen ja uudelleen. Evita. Oliko se kaiku? Ei voi olla totta! Arnie ei osaa nyt enää keskittyä oikein mihinkään. Evitahan on hänelle mennyt maailma. Sotakirveet on haudattu. Laulut on laulettu! Laulut on laulettu…

Evita laululintunen.

Nyt Arnie istuu vähän lysyssä kuin kivun lävistämänä, mutta puolittain hymyili Ellielle. Yrittäen edelleen kuunnella merkityksellisiä sanoja sieltä täältä Arnie antaa periksi. Salissa alkaa olla sellainen kakofonia, ettei paremmasta väliä. Tarjoilija kysäisee heiltä ohimennen lisätilausta. Pertsu ottaa viiniä lisää, mutta Ellie ja hän pyytävät vain lisäksi vesilasilliset. Tarjoilija kerää tyytymättömän näköisenä kummankin edestä lähes koskemattomat ruokalautaset.

"Evita, Evita minkä teit!"

Pertsu ojentaa äkisti kännykkänsä Arnielle ja sanoo:

- Tässä sulle terveisiä!

Arnie katsoo yllättyneenä kännykkäkuvaa. Siinä on Jake ja Evita nojaamassa laivankannen kaiteeseen. Kaksi hymynaamaa takanaan turkoosinsininen meri.

- Tapasin veijarit lomareissullani. Vartavasten pyysivät ottamaan tämän kuvan sinua varten. Arvaapa kaksi kertaa oliko meillä hauskaa!

Nähdessään kuvan Arnien on pakko myöntää itselleen, että hänellä on Evitaa pikkuriikkisen ikävä. Pikkuriikkisen. Ja hän olisi ihan valmis kuulemaan taas kerran Evitalle niin ominaista kikatusta ja höpinää.

"Sinun paha poliisi -roolisi kaipaa vieläkin hiomista, enemmän taistelukohtauksia, enemmän toimintaa."

Kuinka kauan olikaan kulunut siitä, kun Evita totisella naamalla sanoi: "Siellä missä black-jack huiput pelaavat, muista: Älä koskaan näytä korttitemppuja niille, joiden kanssa pelaat pokeria."

Voi Evita! Tule jo takaisin sieltä viidakosta!

Lue lisää

Yhtäkkiä Arnie havahtui. Ravintolapöydät, hienoihin juhla-asuihin ja kostyymeihin sonnustautuneet ihmiset näyttivät ikään kuin haihtuivat hänen silmistänsä, niinkuin vesihöyry. Astioiden kilinät, ihmisten supatukset ja tarjoilijoiden äänet lakkasivat kuin seinään. Arnien ajatukset olivat sekaisin ja hänestä tuntui kuin niitä olisi pyöritelty jossain aineettomassa kuivausrummussa. Hän alkoi kokoamaan itseään ja kuuli taas kuinka sade ropisi ikkunaa vasten. Niin ja tietysti Bernien loppumattoman pälpätyksen.
-"...siis Itä-Detroitissa asuvat pomot ovat aivan idiootteja eivätkä tajua mistään mitään, siis he pukeutuvat vielä joka päivä vanhoihin solmiopaitoihin ja mustiin housuihin jotka ovat aina enemmmän tai vähemmän kurtussa voitteko...
Arnien lautanen oli vielä puoliksi täynnä, mutta Pertsu ja Ellie olivat jo syöneet ja maistelivat jo viimeisiä viinitilkkoja.
Ellie venytteli. Hän ja Arnie olivat ensimmäistä kertaa tavanneet lukion viimeisellä luokalla. Ellie oli ollut silloin kuvataiteilija ja saikin usein kiitettäviä teoksistaan. Arnie oli taasen kiinnostunut biologiasta ja erityisesti kasvitieteestä. Kevätkauden viimeisillä viikoilla he (yllätys, yllätys!) olivat törmänneet toisiinsa käytävällä ja tyttö oli pudottanut kuvataidekansionsa. Arnie oli tietysti tästä hyvin pahoillaan ja auttoikin keräämään kansiot. Ja sitten, ilman mitään sen kummemmitta syittä tai selityksittä, he vain olivat tutustuneet toisiinsa. Ellie oli näes myöskin kiinnostunut kasveista ja oli käyttänyt niitä usein inspiraationa töilleen. Ja tämän kahden ihmisen välinen suhde oli kestänyt aina tähän päivään saakka. Lisäksi Ellie oli paitsi sisältä, myös ulkoa kaunis. Hän oli hyvin solakka ja hänen iho oli moitteettoman sileä. Vaaleat hiukset ulottuivat hartioihin asti. Vartalo oli muodokas ja silmät pähkinän ruskeat. Hänen puseronsa ja tiukat siniset farkut myötäilivät vartaloa hyvin.
-"... ja ne kaikki ovat täysiä idiootteja, helkutin lahopäitä..."
-"Anteeksi." Ellie sanoi keskeyttäen Bernien puheen. "Mutta jos sallitte alkaisin laittelemaan näitä astioita tästä..."
-"Toki toki!" Bernie vastasi nyökytellen päätään.
-Minä voin auttaa." Arnie tarjoutui eikä Ellie pannut vastaan, sillä hän tiesi ettei Arnieta kuitenkaan huvittaisi kuunnella Pertsun julistuksia.
-"Ei kahta ilman kolmatta!" Bernie totesi ja tunkeutui väliin huuhtelemaan astioita.
Jee.

Arnie oli jo lähdössä kun hän suuteli Ellietä huulille eteisaulassa.
-"Oletko jo miettinyt minne lähdemme talvella?" Arnie kysyi häneltä.
-"En. Mutta onhan meillä tässä aikaa miettiä vielä." Hän vastasi.
-"Totta, aikaa on." Arnie vahvisti ja suuteli Ellietä uudestaan, tällä kertaa vyötäisistä pitäen.
-"Älä sie Arska liikoja ala uneksimaan, ette työ inkkarit 5 miljoonalla mitää tee kuin korkeintaan ruokitte sikoja kaukalossa!" Bernie rääkäisi ylös portaita mennessään ja naukkaili Budwiseriä.
Hän ei ollut humalassa, mutta hyvin kaunainen. Sen näki jo hänen kasvoiltansa.
-"Ööö... pärjäätkö varmasti hänen kanssaan?" Arnie kysäisi.
Ellie naurahti.
-"Arnie, hän on ollut veljeni jo kaksikymmentäyksi vuotta, tottakai pärjään!" Hän vastasi.
He kumpikin hymyilivät, tosin Arnie tällä kertaa jäykemmän oloisesti. Sitten he hyvästelivät toisensa ja Arnie lähti kävelemään autollensa päin.

Sedan kulki sulavasti Ameliestreetin tudor-tyylisten talojen ohi ja kääntyi vasempaan keskustaan päin. Sade oli jo lakannut mutta se keräsi vain voimiaan, sen näki tuulesta. Arnie huomasi rykelmän ukkospilviä keskustan yläpuolella ja jostain kaukaa kuului jyrinää.
Yhtäkkiä Linx hyppäsi auton eteen.

C..... kirjoitti:

Yhtäkkiä Arnie havahtui. Ravintolapöydät, hienoihin juhla-asuihin ja kostyymeihin sonnustautuneet ihmiset näyttivät ikään kuin haihtuivat hänen silmistänsä, niinkuin vesihöyry. Astioiden kilinät, ihmisten supatukset ja tarjoilijoiden äänet lakkasivat kuin seinään. Arnien ajatukset olivat sekaisin ja hänestä tuntui kuin niitä olisi pyöritelty jossain aineettomassa kuivausrummussa. Hän alkoi kokoamaan itseään ja kuuli taas kuinka sade ropisi ikkunaa vasten. Niin ja tietysti Bernien loppumattoman pälpätyksen.
-"...siis Itä-Detroitissa asuvat pomot ovat aivan idiootteja eivätkä tajua mistään mitään, siis he pukeutuvat vielä joka päivä vanhoihin solmiopaitoihin ja mustiin housuihin jotka ovat aina enemmmän tai vähemmän kurtussa voitteko...
Arnien lautanen oli vielä puoliksi täynnä, mutta Pertsu ja Ellie olivat jo syöneet ja maistelivat jo viimeisiä viinitilkkoja.
Ellie venytteli. Hän ja Arnie olivat ensimmäistä kertaa tavanneet lukion viimeisellä luokalla. Ellie oli ollut silloin kuvataiteilija ja saikin usein kiitettäviä teoksistaan. Arnie oli taasen kiinnostunut biologiasta ja erityisesti kasvitieteestä. Kevätkauden viimeisillä viikoilla he (yllätys, yllätys!) olivat törmänneet toisiinsa käytävällä ja tyttö oli pudottanut kuvataidekansionsa. Arnie oli tietysti tästä hyvin pahoillaan ja auttoikin keräämään kansiot. Ja sitten, ilman mitään sen kummemmitta syittä tai selityksittä, he vain olivat tutustuneet toisiinsa. Ellie oli näes myöskin kiinnostunut kasveista ja oli käyttänyt niitä usein inspiraationa töilleen. Ja tämän kahden ihmisen välinen suhde oli kestänyt aina tähän päivään saakka. Lisäksi Ellie oli paitsi sisältä, myös ulkoa kaunis. Hän oli hyvin solakka ja hänen iho oli moitteettoman sileä. Vaaleat hiukset ulottuivat hartioihin asti. Vartalo oli muodokas ja silmät pähkinän ruskeat. Hänen puseronsa ja tiukat siniset farkut myötäilivät vartaloa hyvin.
-"... ja ne kaikki ovat täysiä idiootteja, helkutin lahopäitä..."
-"Anteeksi." Ellie sanoi keskeyttäen Bernien puheen. "Mutta jos sallitte alkaisin laittelemaan näitä astioita tästä..."
-"Toki toki!" Bernie vastasi nyökytellen päätään.
-Minä voin auttaa." Arnie tarjoutui eikä Ellie pannut vastaan, sillä hän tiesi ettei Arnieta kuitenkaan huvittaisi kuunnella Pertsun julistuksia.
-"Ei kahta ilman kolmatta!" Bernie totesi ja tunkeutui väliin huuhtelemaan astioita.
Jee.

Arnie oli jo lähdössä kun hän suuteli Ellietä huulille eteisaulassa.
-"Oletko jo miettinyt minne lähdemme talvella?" Arnie kysyi häneltä.
-"En. Mutta onhan meillä tässä aikaa miettiä vielä." Hän vastasi.
-"Totta, aikaa on." Arnie vahvisti ja suuteli Ellietä uudestaan, tällä kertaa vyötäisistä pitäen.
-"Älä sie Arska liikoja ala uneksimaan, ette työ inkkarit 5 miljoonalla mitää tee kuin korkeintaan ruokitte sikoja kaukalossa!" Bernie rääkäisi ylös portaita mennessään ja naukkaili Budwiseriä.
Hän ei ollut humalassa, mutta hyvin kaunainen. Sen näki jo hänen kasvoiltansa.
-"Ööö... pärjäätkö varmasti hänen kanssaan?" Arnie kysäisi.
Ellie naurahti.
-"Arnie, hän on ollut veljeni jo kaksikymmentäyksi vuotta, tottakai pärjään!" Hän vastasi.
He kumpikin hymyilivät, tosin Arnie tällä kertaa jäykemmän oloisesti. Sitten he hyvästelivät toisensa ja Arnie lähti kävelemään autollensa päin.

Sedan kulki sulavasti Ameliestreetin tudor-tyylisten talojen ohi ja kääntyi vasempaan keskustaan päin. Sade oli jo lakannut mutta se keräsi vain voimiaan, sen näki tuulesta. Arnie huomasi rykelmän ukkospilviä keskustan yläpuolella ja jostain kaukaa kuului jyrinää.
Yhtäkkiä Linx hyppäsi auton eteen.

Lue lisää

Arnie säikähtää perinpohjin mustavalkoisen Linxin hypättyä eteen, mutta salamaa nopeampana hän saa jarrutettua, kun ukkonen jyrähtää samanaikaisesti sellaisella voimalla ja räiskeellä, että Linx makasi nyt metrin verran etupuskurin edessä maassa velttona, kuin pökertyneenä. Arnie avaa punaisen Ford Sedaninsa oven ja loikkaa polvilleen maahan Linxin eteen.

- Sinä Hullu Hevonen. Kaikki hyvin, kaikki hyvin.

Arnie silittelee siinä koiraansa, ja Linx hypähtääkin nopeasti, yhtä pirteänä kuin aina ennenkin, tassut ojossa hänen rintaansa vasten. Molemmat tuntevat ukkosen sähköisen ilmapiirin. Talon vierellä oleva kukkapenkki näyttää salamavalossa hieman aavemaiselta, siinä olevien ruusujen varjojen heijastuessa mustanpuhuvina talon seinään. Eipä ohikulkijalle olisi tullut heti mieleen, että suurin osa kukkapenkissä olevista ruusuista oli nimeltään Peace. - "Rauhanruusu tai Gloria Dei. Talvenkestävyys hyvä, kukat kevyesti tuoksuvat punertavankeltaiset, kukkii heinäkuun lopusta lokakuuhun saakka, korkeus 80-100 cm."

Nimenomaan Peace oli muodostunut Arnielle niin merkitykselliseksi näitä elämänpolkuja tallatessaan.

Nyt Arnie huomasi, että terhakka ja urhea Linx vapisi hieman, sillä useimmat koirat pelkäävät ukkosta ja salamaa. Linx tuntui olevan aivan erityisen säikky lemmikki salamoiden suhteen. Se inhosi jopa valokuvausta, kameran nähdessään muuttui ärtyisäksi pikku rakiksi, haukahteli ja yritti näykkiä kuvaajaa. Juuri sen takia Arnie välillä nimitti koiraansa Hulluksi Hevoseksi. Ellie ei aina tajunnut näitä juttuja, ja Elliellekin oli joskus tullut jopa lieviä mustasukkaisuuskohtauksia, ylimääräistä tuiskahtelua ja huomionkipeyttä siitä, kun Arnie jaksoi pelehtiä hänen mielestään joskus tarpeettoman pitkään Linxin kanssa. Pelasivat välillä jopa jalkapalloa keskenään takapihalla. Ellien mielestä jokseenkin surkuhupaisaa.

Jalkapallo.

Jalkapallo oli kuulunut aina Arnien intohimoihin, ja sekin sattuma silloin 13-kesäisenä tuli nyt taas hänen mieleensä.

Olivat poikajoukolla koulusta tulossa, kun jäivät potkimaan jalkapalloa kappelin nurmikentälle. Siinähän se pallo lipesi sitten Arnien potkaisemana lyijylasi-ikkunaan terävänä. Osa ikkunalaseista sinkosi helisten alas kukkapenkkiin. Sisällä oleva pastori Miller Brown oli juuri viimeistelemässä seuraavana sunnuntaina pidettävää saarnaa, ja oli helähdyksen kuultuaan kirjoittamassa … anteeksi an….
Pastori hypähti säikähtäneenä lähes puoli metriä ilmaan, otti jalat alleen ja viuhahti, niin liukkaasti kuin suinkin kykeni, sivuovesta ulos pihalle. Hänen beigenvärinen, kookas cowboyhattunsa jäi kirjoituspöydän kulmalle yksinäisenä, hylättynä. Oli todella harvinaisen tavatonta, että hänet nähtiin ulkona ilman tätä rakasta päähinettään, sillä pastori ja hattu olivat erottamattomat. Nyt Brown näki siinä edessään ruusupenkin juurella puolikkaan lasi-ikkunan valkeasta linnusta, joka sojotti siinä nokallaan. Rauhankyyhky. Pastori vilkaisi ikkunaan, ja siellähän linnun takapuoli oli kuin olikin vielä tiukasti kiinni. Onneksi vain osa ikkunasta hajosi. Pastori teki kiireesti ristinmerkin, ja katsasti tilannetta. Jalkapallo oli yksinäisenä rauhankyyhkyn ja muutaman muun lasinsirpaleen vierellä, sillä pahantekijöitä ei näkynyt mailla halmeilla. Vikkelät ovat varsamaiset koulupoikien kintut.

Onneksi Arnien kaverit pääsivät luikkimaan pakoon, kun Arnie itse oli sujahtanut kärppänä mulperipensaan suojiin tapansa mukaan, ja oli nyt hipihiljaa, kuin hiipivänä kettuna. Sieltä hän katseli uteliaana Brownin hämmennystä, ja tunsi sitten välittömästi katumusta teostaan kuin itse Zinedine Zidane tämän vuoden MM-kisojen pukkauksestaan. Siinä paikassa hän päätti jonakin pimeänä keskiyön hetkenä tulla paikalle istuttamaan oman kotinsa takapihan puutarhasta vaurioituneiden ruusujen tilalle uudet. Ja mikäpä sen parempi ruusu siihen olisikaan ollut kuin Peace. Eipä Arnie arvannut, että sekin tempaus johti hänet puskaradion järjestämän etsintäkuulutuksen tuloksena paikallistelevisioon. Se oli sitä aikaa, kun ihmisten omatuntoja jälleen kerran kolkuteltiin alkuperäiskansojen reservaattien elämästä, sen onelmista, köyhyydestä ja toivottomuudesta. Niinpä Arnie sai olla pastorin toimeksiannosta tuppukylälleen yhtenä esimerkkinä, että kuparinväriselläkin saattaa olla jopa kaksi puolta: valkoinen ja musta. Saihan pastori siten todistettua itselleenkin, että nimenomaan musta ja valkoinen, ei ehkä sittenkään pelkkä paskiainen.

-   Kaikki hyvin Linx, mennään sisälle.

Linx hypähti kepeästi auton etupenkille, ja Arnie ajoi autotalliin pakoputki paukkuen, väänsi virtalukon avainta, ja Ford yskähti vielä muheat jälkikäynnit tapansa mukaan. Kuin vanha sotaratsu ikään.

- Kotona ollaan. Olipa päivällinen!

Arnie totesi Linxille kuin parhaalle kaverille ikään, mutta ei jatkanut puhettaan. Linx katsoi häntä nappisilmillään napittaen, kuin olisi tietoinen jostakin enemmästäkin, ja vaatisi varmistukseksi vielä lisäselvitystä.

- Jotain salaisuuksia kavereiden keskenkin on hyvä olla Linx!

Arnie myhäili nyt jo itsekin verkkaisesti, vaikka ulkona ukkonen jyrähteli vielä samalla volyymilla, ellei jopa suuremmalla. Ukkosta hän ei kavahtanut, monia muita asioita kyllä. Mummokin aina sanoo, että: "Ukkonen on luonnonvoima. Me olemme luontoa, ja luonto olemme me."

Eipä Arnie ollut valkoinen mies, joka on valmis raivaamaan ja tappamaan tieltään kaiken, mikä estäisi hänen himonsa omistaa. Intiaaneillekin selvisi aikanaan, että valkoinen mies ei olekaan tullut taivaasta. Kataluuksia ja kiusantekoa on riittänyt. Olipa hänelläkin lasivitriinissään muinaismuistoja, yksi niistä Colt Single Action Army -revolveri vuodelta 1873. Kunnon Peacemaker, "rauhantekijä", joka tuo lopullisen ja tehokkaan rauhan sinne, missä puheet ja muut keinot eivät enää auta.

Aavetanssi jatkuu…

scarabaeus kirjoitti:

Arnie säikähtää perinpohjin mustavalkoisen Linxin hypättyä eteen, mutta salamaa nopeampana hän saa jarrutettua, kun ukkonen jyrähtää samanaikaisesti sellaisella voimalla ja räiskeellä, että Linx makasi nyt metrin verran etupuskurin edessä maassa velttona, kuin pökertyneenä. Arnie avaa punaisen Ford Sedaninsa oven ja loikkaa polvilleen maahan Linxin eteen.

- Sinä Hullu Hevonen. Kaikki hyvin, kaikki hyvin.

Arnie silittelee siinä koiraansa, ja Linx hypähtääkin nopeasti, yhtä pirteänä kuin aina ennenkin, tassut ojossa hänen rintaansa vasten. Molemmat tuntevat ukkosen sähköisen ilmapiirin. Talon vierellä oleva kukkapenkki näyttää salamavalossa hieman aavemaiselta, siinä olevien ruusujen varjojen heijastuessa mustanpuhuvina talon seinään. Eipä ohikulkijalle olisi tullut heti mieleen, että suurin osa kukkapenkissä olevista ruusuista oli nimeltään Peace. - "Rauhanruusu tai Gloria Dei. Talvenkestävyys hyvä, kukat kevyesti tuoksuvat punertavankeltaiset, kukkii heinäkuun lopusta lokakuuhun saakka, korkeus 80-100 cm."

Nimenomaan Peace oli muodostunut Arnielle niin merkitykselliseksi näitä elämänpolkuja tallatessaan.

Nyt Arnie huomasi, että terhakka ja urhea Linx vapisi hieman, sillä useimmat koirat pelkäävät ukkosta ja salamaa. Linx tuntui olevan aivan erityisen säikky lemmikki salamoiden suhteen. Se inhosi jopa valokuvausta, kameran nähdessään muuttui ärtyisäksi pikku rakiksi, haukahteli ja yritti näykkiä kuvaajaa. Juuri sen takia Arnie välillä nimitti koiraansa Hulluksi Hevoseksi. Ellie ei aina tajunnut näitä juttuja, ja Elliellekin oli joskus tullut jopa lieviä mustasukkaisuuskohtauksia, ylimääräistä tuiskahtelua ja huomionkipeyttä siitä, kun Arnie jaksoi pelehtiä hänen mielestään joskus tarpeettoman pitkään Linxin kanssa. Pelasivat välillä jopa jalkapalloa keskenään takapihalla. Ellien mielestä jokseenkin surkuhupaisaa.

Jalkapallo.

Jalkapallo oli kuulunut aina Arnien intohimoihin, ja sekin sattuma silloin 13-kesäisenä tuli nyt taas hänen mieleensä.

Olivat poikajoukolla koulusta tulossa, kun jäivät potkimaan jalkapalloa kappelin nurmikentälle. Siinähän se pallo lipesi sitten Arnien potkaisemana lyijylasi-ikkunaan terävänä. Osa ikkunalaseista sinkosi helisten alas kukkapenkkiin. Sisällä oleva pastori Miller Brown oli juuri viimeistelemässä seuraavana sunnuntaina pidettävää saarnaa, ja oli helähdyksen kuultuaan kirjoittamassa … anteeksi an….
Pastori hypähti säikähtäneenä lähes puoli metriä ilmaan, otti jalat alleen ja viuhahti, niin liukkaasti kuin suinkin kykeni, sivuovesta ulos pihalle. Hänen beigenvärinen, kookas cowboyhattunsa jäi kirjoituspöydän kulmalle yksinäisenä, hylättynä. Oli todella harvinaisen tavatonta, että hänet nähtiin ulkona ilman tätä rakasta päähinettään, sillä pastori ja hattu olivat erottamattomat. Nyt Brown näki siinä edessään ruusupenkin juurella puolikkaan lasi-ikkunan valkeasta linnusta, joka sojotti siinä nokallaan. Rauhankyyhky. Pastori vilkaisi ikkunaan, ja siellähän linnun takapuoli oli kuin olikin vielä tiukasti kiinni. Onneksi vain osa ikkunasta hajosi. Pastori teki kiireesti ristinmerkin, ja katsasti tilannetta. Jalkapallo oli yksinäisenä rauhankyyhkyn ja muutaman muun lasinsirpaleen vierellä, sillä pahantekijöitä ei näkynyt mailla halmeilla. Vikkelät ovat varsamaiset koulupoikien kintut.

Onneksi Arnien kaverit pääsivät luikkimaan pakoon, kun Arnie itse oli sujahtanut kärppänä mulperipensaan suojiin tapansa mukaan, ja oli nyt hipihiljaa, kuin hiipivänä kettuna. Sieltä hän katseli uteliaana Brownin hämmennystä, ja tunsi sitten välittömästi katumusta teostaan kuin itse Zinedine Zidane tämän vuoden MM-kisojen pukkauksestaan. Siinä paikassa hän päätti jonakin pimeänä keskiyön hetkenä tulla paikalle istuttamaan oman kotinsa takapihan puutarhasta vaurioituneiden ruusujen tilalle uudet. Ja mikäpä sen parempi ruusu siihen olisikaan ollut kuin Peace. Eipä Arnie arvannut, että sekin tempaus johti hänet puskaradion järjestämän etsintäkuulutuksen tuloksena paikallistelevisioon. Se oli sitä aikaa, kun ihmisten omatuntoja jälleen kerran kolkuteltiin alkuperäiskansojen reservaattien elämästä, sen onelmista, köyhyydestä ja toivottomuudesta. Niinpä Arnie sai olla pastorin toimeksiannosta tuppukylälleen yhtenä esimerkkinä, että kuparinväriselläkin saattaa olla jopa kaksi puolta: valkoinen ja musta. Saihan pastori siten todistettua itselleenkin, että nimenomaan musta ja valkoinen, ei ehkä sittenkään pelkkä paskiainen.

-   Kaikki hyvin Linx, mennään sisälle.

Linx hypähti kepeästi auton etupenkille, ja Arnie ajoi autotalliin pakoputki paukkuen, väänsi virtalukon avainta, ja Ford yskähti vielä muheat jälkikäynnit tapansa mukaan. Kuin vanha sotaratsu ikään.

- Kotona ollaan. Olipa päivällinen!

Arnie totesi Linxille kuin parhaalle kaverille ikään, mutta ei jatkanut puhettaan. Linx katsoi häntä nappisilmillään napittaen, kuin olisi tietoinen jostakin enemmästäkin, ja vaatisi varmistukseksi vielä lisäselvitystä.

- Jotain salaisuuksia kavereiden keskenkin on hyvä olla Linx!

Arnie myhäili nyt jo itsekin verkkaisesti, vaikka ulkona ukkonen jyrähteli vielä samalla volyymilla, ellei jopa suuremmalla. Ukkosta hän ei kavahtanut, monia muita asioita kyllä. Mummokin aina sanoo, että: "Ukkonen on luonnonvoima. Me olemme luontoa, ja luonto olemme me."

Eipä Arnie ollut valkoinen mies, joka on valmis raivaamaan ja tappamaan tieltään kaiken, mikä estäisi hänen himonsa omistaa. Intiaaneillekin selvisi aikanaan, että valkoinen mies ei olekaan tullut taivaasta. Kataluuksia ja kiusantekoa on riittänyt. Olipa hänelläkin lasivitriinissään muinaismuistoja, yksi niistä Colt Single Action Army -revolveri vuodelta 1873. Kunnon Peacemaker, "rauhantekijä", joka tuo lopullisen ja tehokkaan rauhan sinne, missä puheet ja muut keinot eivät enää auta.

Aavetanssi jatkuu…

Lue lisää

(Linx:n suunnittelin muuten alunperin kissaksi (selviää Arnien puhelinjutustelu-stoorin lopussa!) mutta laitoin tähän ratkaisun)

Arnie avasi ajajanpuolen oven, tuli ulos ja aukaisi myös vieressäistujan oven, jotta hänen koiransa pääsisi pois ja pamautti sen sitten kiinni. Hän katsoi vielä kerran keskustaan päin. Tuuli alkoi jo hieman taivuttaa pihakäytävän vasemmallapuolella olevan vaahteran oksia. Hän aukaisi ovensa ja astui eteiseen. Linx seurasi hänen perässään ja toinen Linx tuli häntä vastaan. Kissa ja koira.
Arnie ei suinkaan ollut antanut kissalensa alunperin nimeksi Linx (Arnie kutsui sitä nykyään Linx 2:si), vaan hän oli saanut sen huostaansa tädiltänsä muutama vuosi sitten. No, sen nimi sitten sattumalta oli vain sama kuin hänen koiransa, eli Linx. Linx ja Linx 2:si eivät edes koiran villistä luonteesta tapelleet vaan ne elivät sulassa sopusoinnussa. No, olihan ensimmäisillä kerroilla tietysti pientä näykkimistä ja raapimista, mutta pitkään jatkunut yhdessäolo oli totuttanut ne toisiinsa, eivätkä eläimet edes näyttäneet välittävän tapella. Mikä oli tietysti hyvä se, etenkin kuin Linx "Ensimmäinen" oli päässyt jo hujahtamaan aika isokokoiseksi kissaan nähden...
Kun turkkipäällysteinen kaksikko alkoi nuuhkimaan ja tutkimaan toisiaan, käveli Arnie olohuoneeseen. Hän vilkaisi kelloaan: 19.30. Hän istahti nojatuoliin, kurkottui ottamaan lasipöydällä olevan TV:n kaukosäätimen ja painoi kanavanappulaa nähdäkseen uusinnan viimekertaisesta reality-show:aan, sillä hän ei ehtinyt nähdä sitä uutuutena kun se ensimmäistä kertaa tuli TV:stä, koska hän oli auttamassa mummoaan reservaatissa laskujen selvityksessä. Kun TV räpsähti sähköisesti auki ja alkuhämäryyden jälkeen paljastui ruudun kuva täydessä kirkkaudessaan, tulikin sieltä Show:n sijasta ylimääräiset paikallisuutiset. Tummassa työpuvussa ja keltaisessa solmiossa oleva Will Cook luki pöydällään olevaa valkoista tiedotetta yrittäen samalla pitää katseensa kamerassa. TV:n vasemmassa yläkulmassa oli pieni ruutu, jossa oli valokuva Bob Traynorin pienestä sekatavarakaupasta keskustassa. Aiheen otsikkona oli: MAGNEETTISTA ILMAPIIRIÄ TAVARAKAUPASSA.
-"...joidenka tietojen mukaan jakoavaimia ym. metalliesineita alkoi viskoutua liikkeen sisätiloissa. Tapauksessa on loukkaantunut kaksi ihmistä, kummankin fyysiset vauriot ovat lieviä ja sijoittuvat enimmäkseen pään alueelle. Ilmiö jatkuu yhä ja liikkeeseen meno on toistaiseksi kielletty ihmisten oman turvallisuuden vuoksi. Tapausta yritetään parhaillaan tutkia." Cook tiedotti.
Sitten yhtäkkiä TV ruutuun ilmestyi uutiskameran kuva tavarakaupan ulkopuolelta. Ihmisiä oli kokoontunut suurin joukoin ihmettelemään näkyä ja sieltä täältä kuului hälinää, ihmettelyä ja säikähdyksien huutoja. Joukon etunenässä seisoi itse Bob, kädet lihavan vyötärön kummallakin puolella roikkuen, kasvot hämmästyksestä ja kauhistuksesta vääristyneinä. Jopa TV ruudusta näkyi kuinka pieniä tavaroita lenteli ikkunan takaa sinne tänne päämäärättömästi. Kaupungin poliisipäällikkö, Charlie Dickensen näkyi myös ruudusta rauhoittelemassa ihmisiä ja kehottaen heitä menemään kauemmas kaupasta, sillä pienen pääoven molemilla puolilla olevat isot näyteikkunat voisivat särkyä esineiden lennellessä sisälläpuolella. Hänen apupoikansa, nuori Kedric Manson jutteli kiihkeästi kahdelle korjausmiehelle rakennuksen kulmassa. Kuka helkutti heidät sinnekkin oli hälyttänyt?!
Arnie nielaisi katsoessaan tätä uskomatonta näkyä. Vai oliko se, tässä kaupungissa? Tässä kaupungissa?! No, ainakin se oli omituisinta mitä hän koko elämänsä aikana oli täällä nähnyt.
Ukkonen jyrähti taas jossain keskustan lähellä.
Pitäisi ottaa töpseli pois seinästä... saattaa tulla sähkökatkos... Arnie ajatteli, mutta jäi vain tuijottamaan TV ruutua. Pian kuvaan palasi taas Will Cook joka tiedotti, että paikalle oli tulossa lisää tutkintaryhmiä, todennäköisesti magnetismiin tms. perehtyneitä tutkijoita, ehkä jopa säämiehiä.
Salama välähti ja ukkonen jyrisi taas, tällä kertaa hyvin voimakkaana.

C..... kirjoitti:

(Linx:n suunnittelin muuten alunperin kissaksi (selviää Arnien puhelinjutustelu-stoorin lopussa!) mutta laitoin tähän ratkaisun)

Arnie avasi ajajanpuolen oven, tuli ulos ja aukaisi myös vieressäistujan oven, jotta hänen koiransa pääsisi pois ja pamautti sen sitten kiinni. Hän katsoi vielä kerran keskustaan päin. Tuuli alkoi jo hieman taivuttaa pihakäytävän vasemmallapuolella olevan vaahteran oksia. Hän aukaisi ovensa ja astui eteiseen. Linx seurasi hänen perässään ja toinen Linx tuli häntä vastaan. Kissa ja koira.
Arnie ei suinkaan ollut antanut kissalensa alunperin nimeksi Linx (Arnie kutsui sitä nykyään Linx 2:si), vaan hän oli saanut sen huostaansa tädiltänsä muutama vuosi sitten. No, sen nimi sitten sattumalta oli vain sama kuin hänen koiransa, eli Linx. Linx ja Linx 2:si eivät edes koiran villistä luonteesta tapelleet vaan ne elivät sulassa sopusoinnussa. No, olihan ensimmäisillä kerroilla tietysti pientä näykkimistä ja raapimista, mutta pitkään jatkunut yhdessäolo oli totuttanut ne toisiinsa, eivätkä eläimet edes näyttäneet välittävän tapella. Mikä oli tietysti hyvä se, etenkin kuin Linx "Ensimmäinen" oli päässyt jo hujahtamaan aika isokokoiseksi kissaan nähden...
Kun turkkipäällysteinen kaksikko alkoi nuuhkimaan ja tutkimaan toisiaan, käveli Arnie olohuoneeseen. Hän vilkaisi kelloaan: 19.30. Hän istahti nojatuoliin, kurkottui ottamaan lasipöydällä olevan TV:n kaukosäätimen ja painoi kanavanappulaa nähdäkseen uusinnan viimekertaisesta reality-show:aan, sillä hän ei ehtinyt nähdä sitä uutuutena kun se ensimmäistä kertaa tuli TV:stä, koska hän oli auttamassa mummoaan reservaatissa laskujen selvityksessä. Kun TV räpsähti sähköisesti auki ja alkuhämäryyden jälkeen paljastui ruudun kuva täydessä kirkkaudessaan, tulikin sieltä Show:n sijasta ylimääräiset paikallisuutiset. Tummassa työpuvussa ja keltaisessa solmiossa oleva Will Cook luki pöydällään olevaa valkoista tiedotetta yrittäen samalla pitää katseensa kamerassa. TV:n vasemmassa yläkulmassa oli pieni ruutu, jossa oli valokuva Bob Traynorin pienestä sekatavarakaupasta keskustassa. Aiheen otsikkona oli: MAGNEETTISTA ILMAPIIRIÄ TAVARAKAUPASSA.
-"...joidenka tietojen mukaan jakoavaimia ym. metalliesineita alkoi viskoutua liikkeen sisätiloissa. Tapauksessa on loukkaantunut kaksi ihmistä, kummankin fyysiset vauriot ovat lieviä ja sijoittuvat enimmäkseen pään alueelle. Ilmiö jatkuu yhä ja liikkeeseen meno on toistaiseksi kielletty ihmisten oman turvallisuuden vuoksi. Tapausta yritetään parhaillaan tutkia." Cook tiedotti.
Sitten yhtäkkiä TV ruutuun ilmestyi uutiskameran kuva tavarakaupan ulkopuolelta. Ihmisiä oli kokoontunut suurin joukoin ihmettelemään näkyä ja sieltä täältä kuului hälinää, ihmettelyä ja säikähdyksien huutoja. Joukon etunenässä seisoi itse Bob, kädet lihavan vyötärön kummallakin puolella roikkuen, kasvot hämmästyksestä ja kauhistuksesta vääristyneinä. Jopa TV ruudusta näkyi kuinka pieniä tavaroita lenteli ikkunan takaa sinne tänne päämäärättömästi. Kaupungin poliisipäällikkö, Charlie Dickensen näkyi myös ruudusta rauhoittelemassa ihmisiä ja kehottaen heitä menemään kauemmas kaupasta, sillä pienen pääoven molemilla puolilla olevat isot näyteikkunat voisivat särkyä esineiden lennellessä sisälläpuolella. Hänen apupoikansa, nuori Kedric Manson jutteli kiihkeästi kahdelle korjausmiehelle rakennuksen kulmassa. Kuka helkutti heidät sinnekkin oli hälyttänyt?!
Arnie nielaisi katsoessaan tätä uskomatonta näkyä. Vai oliko se, tässä kaupungissa? Tässä kaupungissa?! No, ainakin se oli omituisinta mitä hän koko elämänsä aikana oli täällä nähnyt.
Ukkonen jyrähti taas jossain keskustan lähellä.
Pitäisi ottaa töpseli pois seinästä... saattaa tulla sähkökatkos... Arnie ajatteli, mutta jäi vain tuijottamaan TV ruutua. Pian kuvaan palasi taas Will Cook joka tiedotti, että paikalle oli tulossa lisää tutkintaryhmiä, todennäköisesti magnetismiin tms. perehtyneitä tutkijoita, ehkä jopa säämiehiä.
Salama välähti ja ukkonen jyrisi taas, tällä kertaa hyvin voimakkaana.

Lue lisää

Arnien kännykkä piippasi olohuoneen pöydällä, ja kissa ampaisi tästä liiasta metelistä tarpeeksi saaneena keittiöön ruokakupilleen. Senkin turkki näytti olevan vähän pörhöllään. Arnie näki sen menon kuin valojuovana, kaikki sateenkaaren värit iloisenkirjavana vanana, jälkijättöisenä nauhana luikertelemassa olohuoneen kokolattiamattoa vasten. Arnie katsoi sitä valoilmiötä vähän huvittuneena, sillä Linx II:n lempinimi on Istuva Härkä.

Kännyn numeronäytössä luki Äityli, ja sieltä kuuluikin tuttu ääni:

- Onks sulla töllö auki Arnie. Jos ei ole niin avaa kiireesti… - ...ai näet saman. Voi että! Nyt on kyllä sellainen myrsky kuin sinä yönä, kun tulit maailmaan! Onhan sulla vielä se Papan Winchester tallessa?

- Siis sä tarkotat… sä tarkotat…

- Sitä juuri aarni-ainstain. Sitä mä juuri tarkoitan. Kiireesti nyt sinne tavarakauppaan. Pidä kiirettä! Pidä kiirettä! … ja malttia…

Siinä samassa Arnie tunsi kädessään kuin sähköiskun, ja puhelin meni mykäksi.

Arnie sai nyt jalat alleen. Paineli rappuja alas, tunaroi vain muutaman sekunnin verran, sillä työnsi ensin väärän avaimen lukkoon, kunnes löysi avainnipusta oikean, ja kaapin oven auki. Hän otti asekaapista Papan Keltapoika "Yellow Boy" M1866:n ja syöksyi autotalliin. Onneksi hänen rakas peltikotteronsa lähti käyntiin. Miten olisikaan voinut käydä jonkun uuden, huippumodernin kaupunkimaasturin kanssa tällaisessa myrskynsilmässä. Ettei vaan olisi hyytynyt matkanteko siihen, etteivät sellaiset sähkömagneettilukkoiset ovet olisi auenneet…

Jaapa-jaa.

Arnien tullessa tavarakaupalle hän onnekseen törmäsi oitis poliisipäällikkö Charlie Dickenseniin. Hänen kokoamansa porukka oli juuri järjestäytymässä. Tarkoituksena oli hallitusti mennä sisälle, sillä kaupassa alkoi olla niin villi meno päällä, että oli päätelty sisällä olevan useampikin roikale.

Ihmiset oli saatu karkoitettua lähietäisyydeltä turvaan, mutta ei ehkä tarpeeksi kauas. Niinpä paikalle oli tullut lisää vapaaehtoisia, ja nyt pystytettiin jos jonkinlaista aitaa ja häkkyrää. Eikä varmastikaan turhaan.

Eipä usein turhaa työtä olekaan.

Arnielle oli varmaan sata kertaa kerrottu, kun hän tulla tupsahti tähän maailmaan. Mummo ja Äiti ja Isäkin. Kertoivat, että Arnie oli syntynyt biisonilauman keskellä. Ei siis mikään ihme sittenkään, että toisinaan yön pimeydessä hän tunsi tuijotusta. Nytkin hän oli aistivinaan sen silmästä silmään tuijotuksen. Tummien hahmojen tuijotuksen.

Äiti ja isä olivat lähteneet perinteisille Pow wow -tilaisuuteen, sillä Arniella oli vielä pari viikkoa laskettuun aikaan.

Pow wow on täynnä lauluja ja tansseja. Siellä kisaillaan kuka parhaiten tanssii, kuka parhaiten rummuttaa, kenellä on parhaat asut. Kilpailuhenki on mahtava ja rahapalkinnot suuret. Vielä siihen aikaan, kun Arnien isoisoisovanhemmat olivat nuoria, näillä tanssipaikoilla oli satamäärin hevosiakin, mutta nykyisin niiden tilalla isoja amerikkalaisia autoja. Eikä enää syödä kuumaa koiraa, vaan Hot dogeja… ja harvoin on aurinkotanssia, sitä missä tanssija kiinnitetään rintalihakseen kiinnitetyn nahkaköyden avulla tanssiympyrän keskellä olevaan "pyhään puuhun". Tosin sitäkin Arnie on jossain elämänsä vaiheessa tanssinut. Ja muutama vahva perinne tosin on vieläkin niistä entisistä ajoista jäänyt…

…kuten esimerkiksi se, että ihmiset, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, laitetaan seurailemaan biisonilaumaa…

scarabaeus kirjoitti:

Arnien kännykkä piippasi olohuoneen pöydällä, ja kissa ampaisi tästä liiasta metelistä tarpeeksi saaneena keittiöön ruokakupilleen. Senkin turkki näytti olevan vähän pörhöllään. Arnie näki sen menon kuin valojuovana, kaikki sateenkaaren värit iloisenkirjavana vanana, jälkijättöisenä nauhana luikertelemassa olohuoneen kokolattiamattoa vasten. Arnie katsoi sitä valoilmiötä vähän huvittuneena, sillä Linx II:n lempinimi on Istuva Härkä.

Kännyn numeronäytössä luki Äityli, ja sieltä kuuluikin tuttu ääni:

- Onks sulla töllö auki Arnie. Jos ei ole niin avaa kiireesti… - ...ai näet saman. Voi että! Nyt on kyllä sellainen myrsky kuin sinä yönä, kun tulit maailmaan! Onhan sulla vielä se Papan Winchester tallessa?

- Siis sä tarkotat… sä tarkotat…

- Sitä juuri aarni-ainstain. Sitä mä juuri tarkoitan. Kiireesti nyt sinne tavarakauppaan. Pidä kiirettä! Pidä kiirettä! … ja malttia…

Siinä samassa Arnie tunsi kädessään kuin sähköiskun, ja puhelin meni mykäksi.

Arnie sai nyt jalat alleen. Paineli rappuja alas, tunaroi vain muutaman sekunnin verran, sillä työnsi ensin väärän avaimen lukkoon, kunnes löysi avainnipusta oikean, ja kaapin oven auki. Hän otti asekaapista Papan Keltapoika "Yellow Boy" M1866:n ja syöksyi autotalliin. Onneksi hänen rakas peltikotteronsa lähti käyntiin. Miten olisikaan voinut käydä jonkun uuden, huippumodernin kaupunkimaasturin kanssa tällaisessa myrskynsilmässä. Ettei vaan olisi hyytynyt matkanteko siihen, etteivät sellaiset sähkömagneettilukkoiset ovet olisi auenneet…

Jaapa-jaa.

Arnien tullessa tavarakaupalle hän onnekseen törmäsi oitis poliisipäällikkö Charlie Dickenseniin. Hänen kokoamansa porukka oli juuri järjestäytymässä. Tarkoituksena oli hallitusti mennä sisälle, sillä kaupassa alkoi olla niin villi meno päällä, että oli päätelty sisällä olevan useampikin roikale.

Ihmiset oli saatu karkoitettua lähietäisyydeltä turvaan, mutta ei ehkä tarpeeksi kauas. Niinpä paikalle oli tullut lisää vapaaehtoisia, ja nyt pystytettiin jos jonkinlaista aitaa ja häkkyrää. Eikä varmastikaan turhaan.

Eipä usein turhaa työtä olekaan.

Arnielle oli varmaan sata kertaa kerrottu, kun hän tulla tupsahti tähän maailmaan. Mummo ja Äiti ja Isäkin. Kertoivat, että Arnie oli syntynyt biisonilauman keskellä. Ei siis mikään ihme sittenkään, että toisinaan yön pimeydessä hän tunsi tuijotusta. Nytkin hän oli aistivinaan sen silmästä silmään tuijotuksen. Tummien hahmojen tuijotuksen.

Äiti ja isä olivat lähteneet perinteisille Pow wow -tilaisuuteen, sillä Arniella oli vielä pari viikkoa laskettuun aikaan.

Pow wow on täynnä lauluja ja tansseja. Siellä kisaillaan kuka parhaiten tanssii, kuka parhaiten rummuttaa, kenellä on parhaat asut. Kilpailuhenki on mahtava ja rahapalkinnot suuret. Vielä siihen aikaan, kun Arnien isoisoisovanhemmat olivat nuoria, näillä tanssipaikoilla oli satamäärin hevosiakin, mutta nykyisin niiden tilalla isoja amerikkalaisia autoja. Eikä enää syödä kuumaa koiraa, vaan Hot dogeja… ja harvoin on aurinkotanssia, sitä missä tanssija kiinnitetään rintalihakseen kiinnitetyn nahkaköyden avulla tanssiympyrän keskellä olevaan "pyhään puuhun". Tosin sitäkin Arnie on jossain elämänsä vaiheessa tanssinut. Ja muutama vahva perinne tosin on vieläkin niistä entisistä ajoista jäänyt…

…kuten esimerkiksi se, että ihmiset, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, laitetaan seurailemaan biisonilaumaa…

Lue lisää

Koko kaupunki oli pimennyt sähkökatkoksessa, ollen nyt kuin pimeyden ytimessä.

Arniesta oli sanottu pienestä pitäen, että hän oli kuin olikin saanut melkoiset geenit äidiltään, vaikka ulkonäkönsä puolesta viittasikin niin vahvasti isänsä sukujuuriin. Sillä sanottiin mitä sanottiin, niin luonteeltaan aarni-ainstain oli melko ailahteleva ja alitajuiseen mahtailuun taipuvainen. Hänelle sattui ja tapahtui. Ja sehän selitti hyvin ne odottamattomat vastoinkäymiset sekä henkilökohtaisessa elämässä, että yritysmaailmassa. Arnien sitkeys ja lujatahtoisuus. Hän ei aina ollut valmiina taipumaan toisten sanelemiin ehtoihin. Hän oli kyllä joutunut viime aikoina miettimään koko elämänsä rakennetta uudelleen. Miettinyt ankarasti olisiko siis edessä elämäntyylin, ammatin tai jopa kodin vaihto edessä. Toivoa vain sopi, että nämä muutokset onnistuisivat. Mutta hän oli valmistautunut pitämään lujasti kiinni omasta itsenäisyydestään.

Avoimilla korteilla pelaaminen tuntui olevan ainoa keino, ja siinä sitä onkin tekemistä!

Yhtäkkiä ukkosenjyrähdysten saattamana taivaalta laskeutuu helikopteri. Siis paikalle ryntää saattojoukkoineen myös julkkis, Arnien äiti Viola, joka on huomattavasti moniulotteisempi ihminen kuin julkisuuskuva antaa ymmärtää. Hän asui Pariisissa joskus kuusi vuotta sitten, mutta nykyisin viihtyy parhaiten aviomiehensä, Arnien isän kanssa, heidän New Yorkin kattohuoneisto (penthouse) -asunnossaan. Toki asunto Pariisissa Eiffel-tornin juurella on myös tallella, sillä hän pyörii virkeänä ja mielellään suuren maailman piireissä kauniskasvoisten näyttelijöiden, ja uusien muotitaivaan tähtien kanssa. Onhan hän bestsellerkirjailija. Miljoonien taalojen tyttö. Hän, joka on kirjoissaan kirja toisensa jälkeen kirjoittanut, että meillä jokaisella on sisäinen näyttämö, jonka tapahtumia voimme oppia ohjailemaan… jaksamme olla valppaana ja havainnoida ympäristömme tapahtumia, ja niiden vaikutusta sisäiseen maailmaamme. Olla syvemmin läsnä omassa elämässä.

Kullanarvoinen kirja ehkä, mutta ne eivät sittenkään ilmestyessään aina saaneet Arnien varauksetonta hyväksyntää. Sillä äitylin kirjat… vähän samaa kuin New York… siellä jokainen on kuin keskellä suurta näytelmää. Kaupunki, jossa on juuri niitä nurkkia, joita näemme jatkuvasti elokuvissa ja sarjoissa. Tutut paikat, mutta kuitenkin, kulkijat täysin eksyksissä.

Täysin eksyksissä.

Kaikkialla, jopa täällä tuppukylässä materialisoituminen ja vanhan hävittäminen surettavat häntä. Aina kun kaupungin vanhoja kortteleita jyrätään maan tasalle ja tilalle rakennetaan vaikkapa kaunis mutta täysin keinotekoinen puisto, muka turismin edistämiseksi, hän ei oikein jaksa käsittää suunnittelijoiden kyvyttömyyttä nähdä nenäänsä pidemmälle. Kun yhteys vanhaan kulttuuriin katkeaa, luodaan tilalle keinotekoisuus. Ei löydy enää sitä särmikästä kokonaisuutta. Jäljellä on vain hiirisormen notkumista, joka vastaa päivittäistä liikuntaa. Ei löydykään aitoja kirjoitusmerkkejä, jotka olisivat tie menneisyyteen. Ei löydy enää niitä jämäköitä pensseleitä, joiden sisemmät karvat ovat kettua, ulommat lammasta. Voi hiirenviikset! Minkä tekevät! Huolehditaan vain omasta elämästä. Ollaan kuin mallashöyryiset nuoret, jotka tekevät mitä mieleen juolahtaa.

Arnie kiiruhtaa äitiään ja isäänsä vastaanottamaan. Arnie halaa äitiään ja heilauttaa isänsä kanssa tutun tervehdyksen: high-five!

- Eikö sinustakin ole aika huikea juttu Arnie, että näitä fantasia-aihelmia tippuu eteemme.

- Huikeaa tosiaan. Tippuu eteemme, kuin kirjoittamissasi tarinoissa. Sopivasti juuri silloin, kun ne tehokkaimmin rikkovat romaanin ja melkein eheytyneen realistisen pinnan.

- Sanoo syvällä rintaäänellään urbaanien legendojen erikoismies aarni-ainstain. Reality-tv:n juontajatähti. Äidin oma agentti. Voi kultaseni!

Naurahti Arnien äiti vähän samalla tavalla kuin Evitalla oli tapana nauraa hyristä. … "Evitan hymy, Evitan nauru, Evitan…" huomasi Arnie ajattelevansa. "Olikohan se Pertsun kännykässä oleva kuva sittenkään aito…niistä digikuvista sai niin helposti muokattua ihan vaikka mitä. Tää nykymaailman media on niin arvaamatonta. Viola-äitylikin tosiaan osasi johdatella kirjoissaan lukijaa, koukuttaa oikein todella. Aivan kuin hänelläkin olisi ollut taito sujahtaa kaikista niistä eteen tulevista madonrei´istä joillakin ylimaallisilla näkijänlahjoilla, nokkelasti siirtyä oikeasta väärään aikaan ja paikkaan. Ja päinvastoin. Hänen kirjojensa sotkuinen epäloogisuus, (joista monen mielestä suoraan sanottuna ei ota pirukaan selvää, mutta kukaan ei suoraan kertonut, ei ääneen sanonut). Olihan hänen imperiumillaan brand.

Joten mikäpä siinä. Kannattaahan kaikesta muustakin nautiskella aina ainakin yhden kiertoajelun ajan.

Olivathan nämä nykyiset ajat aika leppoisia verrattuna entisiin. Kyllähän Arnien muisti, kuinka elämäntuskaisia kyhäelmiä ne Violan julkisuuteen putkahtaneet romanttiset tiiliskiviromaanit olivat olleet. Kun niiden ytimeen yritti miehen logiikalla yltää. Huh-huh! Niiden kirjojen ajatusrakennelmia harvoin (ainakaan joku kunnon perheenisä tms.) pystynyt kääntämään omalle kielelleen ja kulttuurilleen. Tosi kuin vesi. Sillä, kun Viola kyseli tekstistään mielipiteitä, pyyteli kritiikkiä yhdeltä jos toiseltakin, niin kaikkien vastaus oli silloin järjestään:

-   No comment.

No. Viola oli onnekseen sukkelaliikkeinen visionääri, ja tajusi kertaheitolla pistää piuhat kiinni mustaan aukkoon ja antenninsa sojottamaan oikeaan suuntaan, ja alkoi suoltamaan kirjoja, jotka mahdollistavat ja siirtävät tuloksen sukupolvelta toiselle. Nuo kullanarvoiset bestseller -kirjat, jotka mahdollistivat korkean elintason. Nuo kullanarvoiset bestsellerit, jotka eivät estäneet rahantuloa ovista ja ikkunoista!

Vaan harvapa sellaiseen suoritukseen yltää. Harvapa harva, vaikka olisi lotossa harava.

Tätä se on tämä tosielämä. Tämä arkipäivä, joka saa ihmiset jo nikottelemaan, vaikka vastoinkäymiset ovat vielä kaukana edessäpäin.

Mutta nyt oli aika tehdä äkkirynnäkkö sisälle.

Kaupassa kuului seiniä kumisuttavaa jyrinää, kuin kuorsausta. Taskulamppujen valokiilat paljastivat, että tavarakauppa oli kuin hävityksen kauhistus. Kaatuneiden tavarahyllyjen ja tavararöykkiöiden seassa heidän oli vaikea edetä. Äkkiä Arnie ja etujoukot näkivät yllätyksekseen keskenkasvuisen biisonhärän makaavan siinä edessään. Se nukkui rauhallisesti paikoillaan. Nukkui ja kuorsasi.

Tämä oli pieni biison, mutta täysikasvuiset ovat isoja otuksia. Kaikkihan täällä sen tiesivät, että ne saattavat sille päälle sattuessaan polkea kaiken eteen tulevan jalkoihinsa. Ja kaikkihan senkin tiesivät, että jos on pieni niin on myös iso. Ja kun tarkemmin alkoi aistimaan, niin tottahan pimeydessä kiiluikin runsaasti tummia tuijottavia silmiä. Siis biisonilauma kaupassa.

Nyt läsnä olevien ihmisten olo alkoi olla kuin norsuilla lasikaupassa, ja norsuthan pelkäävät jopa pieniä hiiriä… mutta kuka nyt biisonia pelkäisi… ei ainakaan paljaljalkainen…Harkitusti ja maltillisesti jatkettiin siis silmästä silmään tuijotusta, kunnes paikalle kiirehtinyt eläinlääkärikin sai tehtävänsä suoritettua, nukutettua kaksi täysikasvuista biisonia.

Talkootyöt eivät tältä illalta ihan heti loppuisikaan. Oli saatettava juttu päätökseen, vietävä biisoninroikaleet takaisin omille mailleen. Nämä upeat eläimet oli jo sata vuotta sitten lähes tapettu sukupuuttoon, mutta nyt, onnistuneen suojelutyön tuloksena niitä taas vaeltaa tuhatpäin tasangoilla, osa tarhoissa, ja osa villeinä. Nämä oli siis palautettava reservaatin valtavalle, niille tarkoitetulle maa-alalle, joka biisoneille on ostettu reservaatin alueelta. Valtava maa-ala, jossa lauma saa nykyisin vaeltaa lähes vailla valvontaa.


Biisoneilla on kautta aikojen ollut suuri merkitys intiaaneille. Intiaaneille opetettiin lapsesta lähtien seurailemaan biisonilaumaa viikkojenkin ajaksi. Laumaa seuratessa huomaa, kuinka hellästi ja kärsivällisesti biisonit kohtelevat ja huolehtivat jälkikasvustaan, ja kun koko lauma paimentaa pelokkaita pienokaisiaan ylittäessään jokea.

Ja tämä villiintynyt biisonperhe palautettiin sinne Istuvan Härän, Punaisen Pilven ja Hullun Hevosen jäljille.

Black Hills

Siellä Arnie oli syntynyt päivänä, joka myrskysi ja salamoi, ja sinne Arnie tämän tapahtumarikkaan päivän johdattelemana palasi kuin auringonlaskun ratsastaja isiensä maille. Silloinkin, kun Arnie oli syntynyt, oli auringon magneettinen kenttä suuressa epäjärjestyksessä, tähtien välinen tomu tuli aurinkokunnan läpi suoremmin. Tuo tomu, joka vaikuttaa asteroideihin ja komeettoihin, tuottaen enemmän kappaleita, ja lisäten mahdollisesti materian määrää, mikä sataa alas maan päälle.

Niin nyt kuin silloinkin: tomut ja ukkosmyrskyt.

Seuraavan päivän aamunkoitossa Arnie, aarni-ainstain, palasi kotiinsa kuin auringonlaskun ratsastaja yksinään vaeltaen, kotiportilla seuranaan vain linnun laulu.

Nämä tähtisumujen virrat...

scarabaeus kirjoitti:

Arnien kännykkä piippasi olohuoneen pöydällä, ja kissa ampaisi tästä liiasta metelistä tarpeeksi saaneena keittiöön ruokakupilleen. Senkin turkki näytti olevan vähän pörhöllään. Arnie näki sen menon kuin valojuovana, kaikki sateenkaaren värit iloisenkirjavana vanana, jälkijättöisenä nauhana luikertelemassa olohuoneen kokolattiamattoa vasten. Arnie katsoi sitä valoilmiötä vähän huvittuneena, sillä Linx II:n lempinimi on Istuva Härkä.

Kännyn numeronäytössä luki Äityli, ja sieltä kuuluikin tuttu ääni:

- Onks sulla töllö auki Arnie. Jos ei ole niin avaa kiireesti… - ...ai näet saman. Voi että! Nyt on kyllä sellainen myrsky kuin sinä yönä, kun tulit maailmaan! Onhan sulla vielä se Papan Winchester tallessa?

- Siis sä tarkotat… sä tarkotat…

- Sitä juuri aarni-ainstain. Sitä mä juuri tarkoitan. Kiireesti nyt sinne tavarakauppaan. Pidä kiirettä! Pidä kiirettä! … ja malttia…

Siinä samassa Arnie tunsi kädessään kuin sähköiskun, ja puhelin meni mykäksi.

Arnie sai nyt jalat alleen. Paineli rappuja alas, tunaroi vain muutaman sekunnin verran, sillä työnsi ensin väärän avaimen lukkoon, kunnes löysi avainnipusta oikean, ja kaapin oven auki. Hän otti asekaapista Papan Keltapoika "Yellow Boy" M1866:n ja syöksyi autotalliin. Onneksi hänen rakas peltikotteronsa lähti käyntiin. Miten olisikaan voinut käydä jonkun uuden, huippumodernin kaupunkimaasturin kanssa tällaisessa myrskynsilmässä. Ettei vaan olisi hyytynyt matkanteko siihen, etteivät sellaiset sähkömagneettilukkoiset ovet olisi auenneet…

Jaapa-jaa.

Arnien tullessa tavarakaupalle hän onnekseen törmäsi oitis poliisipäällikkö Charlie Dickenseniin. Hänen kokoamansa porukka oli juuri järjestäytymässä. Tarkoituksena oli hallitusti mennä sisälle, sillä kaupassa alkoi olla niin villi meno päällä, että oli päätelty sisällä olevan useampikin roikale.

Ihmiset oli saatu karkoitettua lähietäisyydeltä turvaan, mutta ei ehkä tarpeeksi kauas. Niinpä paikalle oli tullut lisää vapaaehtoisia, ja nyt pystytettiin jos jonkinlaista aitaa ja häkkyrää. Eikä varmastikaan turhaan.

Eipä usein turhaa työtä olekaan.

Arnielle oli varmaan sata kertaa kerrottu, kun hän tulla tupsahti tähän maailmaan. Mummo ja Äiti ja Isäkin. Kertoivat, että Arnie oli syntynyt biisonilauman keskellä. Ei siis mikään ihme sittenkään, että toisinaan yön pimeydessä hän tunsi tuijotusta. Nytkin hän oli aistivinaan sen silmästä silmään tuijotuksen. Tummien hahmojen tuijotuksen.

Äiti ja isä olivat lähteneet perinteisille Pow wow -tilaisuuteen, sillä Arniella oli vielä pari viikkoa laskettuun aikaan.

Pow wow on täynnä lauluja ja tansseja. Siellä kisaillaan kuka parhaiten tanssii, kuka parhaiten rummuttaa, kenellä on parhaat asut. Kilpailuhenki on mahtava ja rahapalkinnot suuret. Vielä siihen aikaan, kun Arnien isoisoisovanhemmat olivat nuoria, näillä tanssipaikoilla oli satamäärin hevosiakin, mutta nykyisin niiden tilalla isoja amerikkalaisia autoja. Eikä enää syödä kuumaa koiraa, vaan Hot dogeja… ja harvoin on aurinkotanssia, sitä missä tanssija kiinnitetään rintalihakseen kiinnitetyn nahkaköyden avulla tanssiympyrän keskellä olevaan "pyhään puuhun". Tosin sitäkin Arnie on jossain elämänsä vaiheessa tanssinut. Ja muutama vahva perinne tosin on vieläkin niistä entisistä ajoista jäänyt…

…kuten esimerkiksi se, että ihmiset, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, laitetaan seurailemaan biisonilaumaa…

Lue lisää

Scarabaeus, on ollut ilo lukea viestejäsi ja hienoa tarinankerrontaasi. Teen tähän nyt kuitenkin omia visioitani noudattavan vaihtoehtoisen lopun, mitä olenkin jo tässä pitkään suunnitellut. Mutta älä käsitä väärin, tuo viimeisin tarina, jonka kirjoitit oli mielestäni mahtava ja ajatuksiakin herättävä kirjoitus! En tiedä oliko se loppu, mutta hyviä tekstejä olet kirjoitellut ja jatka ihmeessä kirjoittamista tulevaisuudessakin!

Arnie tunki valtavan ihmismassan läpi kohti poliisipäällikköä. Hedelmäkauppaa pitävä Annie Bodeen kirkaisi jossain. Hälinää ja liikettä oli jokapuolella. Charlie seisoi virkavallan, joka koostui hänestä ja apupojastaan, pystyttämän keltaisen poliisin eristysnauhan toisella puolella Bob Traynorin kanssa puhuen valkoiseen poliisiradioon jotain. Arnie oli juuri ylittämässä nauhaa kun Kedric Manson tarttui hänen olkapäästään.
-"Ette voi mennä sinne, Creed!" Hän tiedotti.
-"Ei hätää Kedric, haluaisin vain jutella hieman Charlien kanssa, kun tunnen hänet."
-"Niinhän me kaikki tunnemme toisemme." Apupoika vastasi.
He tuijottivat toisiaan vähän aikaa tuulessa ja ukkosen jymyssä. Sitten alkoi sataa.
-"Kedric, ole kiltti!" Arnie anoi matalalla äänellä katsoen häntä silmiin.
-"No, olkoon sitten!" Kedric vastasi ja antoi hänen mennä.
Salaman välähdys valaisi kadun. Arnie käveli ryhdikkäästi päällikön luo.
-"Charlie..." Arnie aloitti.
-"Arnie?" Dickensen vastasi yllättyneenä.
Hassua, kaiken tämän pikkukaupungin outojen asioiden keskellä yksi oudoimmista jutuista oli se, että päällikön sekä etu-että sukunimi olivat samat kuin eräällä Englantilaisella kuuluisalla kirjailijalla. Tämä yksityiskohta huvitti usein kyläläisiä kovasti ja jotkut arvelevatkin, että näillä kahdella olisi jopa joitain sukulaissuhteita, mutta päällikkö ei koskaan antanut tarkennusta näihin kysymyksiin.
Muutoin Charlie ei erottunut paljonkaan joukosta, nelikymppinen, hieman pulskahka mies, pienet, tummat silmät ja valkoiset viikset. Käytti joskus lukulaseja. Vaimo oli, Margaret nimeltään, sekä myös kaksi lasta. Kumpikin kävivät Weistlandin ala-astetta. Ihan mukava perhe, ei siinä mitään...
-"Kutsuitteko yhtään joukkoja Winnipegistä? Entä Minesotan Duluthista?" Arnie kysyi.
-"Kyllä ja sitten lisäksi yksi magnetismiin erikoistunut tiedeporukka St. Paulista ja Rabid Citystäkin lähettivät jonkun viiden hengen joukon... hitto Arnie, tämä... tämä on niin pirun outoa! Tai siis tarkoitan, että onhan tällaisia outoja... ilmiöitä tapahtunut tällä paikkakunnalla ennenkin mutta niistä ei ole koskaan ollut mitään harmia kenellekkään. Mutta tämä..."
-"Tiedän." Arnie sanoi. "Outoahan se on. Pohjoisesta tulevalla joukolla saattaa kestää jonkun aikaa..."
-"Ei sieltä tule muuta kuin Winnipegin porukka." Charlie ilmoitti oikaisten poliisilakkiansa.
"Herran pieksut!" Joku ihmisistä huusi kun kirkas, taivaalta maahan suoraan tuleva sinisen kirkas salama iski Shideshowcenter-ruokakaupan Sinisenpunaisiin neonvaloihin aiheuttaen kipinöintiä ja rakennuksen valojen sammumisen. Ukkosen jyminä kuului taas matalana mutta korviahalkovana kuminana. Satoi kaatamalla.

(Jatkuu vielä!)

C..... kirjoitti:

Scarabaeus, on ollut ilo lukea viestejäsi ja hienoa tarinankerrontaasi. Teen tähän nyt kuitenkin omia visioitani noudattavan vaihtoehtoisen lopun, mitä olenkin jo tässä pitkään suunnitellut. Mutta älä käsitä väärin, tuo viimeisin tarina, jonka kirjoitit oli mielestäni mahtava ja ajatuksiakin herättävä kirjoitus! En tiedä oliko se loppu, mutta hyviä tekstejä olet kirjoitellut ja jatka ihmeessä kirjoittamista tulevaisuudessakin!

Arnie tunki valtavan ihmismassan läpi kohti poliisipäällikköä. Hedelmäkauppaa pitävä Annie Bodeen kirkaisi jossain. Hälinää ja liikettä oli jokapuolella. Charlie seisoi virkavallan, joka koostui hänestä ja apupojastaan, pystyttämän keltaisen poliisin eristysnauhan toisella puolella Bob Traynorin kanssa puhuen valkoiseen poliisiradioon jotain. Arnie oli juuri ylittämässä nauhaa kun Kedric Manson tarttui hänen olkapäästään.
-"Ette voi mennä sinne, Creed!" Hän tiedotti.
-"Ei hätää Kedric, haluaisin vain jutella hieman Charlien kanssa, kun tunnen hänet."
-"Niinhän me kaikki tunnemme toisemme." Apupoika vastasi.
He tuijottivat toisiaan vähän aikaa tuulessa ja ukkosen jymyssä. Sitten alkoi sataa.
-"Kedric, ole kiltti!" Arnie anoi matalalla äänellä katsoen häntä silmiin.
-"No, olkoon sitten!" Kedric vastasi ja antoi hänen mennä.
Salaman välähdys valaisi kadun. Arnie käveli ryhdikkäästi päällikön luo.
-"Charlie..." Arnie aloitti.
-"Arnie?" Dickensen vastasi yllättyneenä.
Hassua, kaiken tämän pikkukaupungin outojen asioiden keskellä yksi oudoimmista jutuista oli se, että päällikön sekä etu-että sukunimi olivat samat kuin eräällä Englantilaisella kuuluisalla kirjailijalla. Tämä yksityiskohta huvitti usein kyläläisiä kovasti ja jotkut arvelevatkin, että näillä kahdella olisi jopa joitain sukulaissuhteita, mutta päällikkö ei koskaan antanut tarkennusta näihin kysymyksiin.
Muutoin Charlie ei erottunut paljonkaan joukosta, nelikymppinen, hieman pulskahka mies, pienet, tummat silmät ja valkoiset viikset. Käytti joskus lukulaseja. Vaimo oli, Margaret nimeltään, sekä myös kaksi lasta. Kumpikin kävivät Weistlandin ala-astetta. Ihan mukava perhe, ei siinä mitään...
-"Kutsuitteko yhtään joukkoja Winnipegistä? Entä Minesotan Duluthista?" Arnie kysyi.
-"Kyllä ja sitten lisäksi yksi magnetismiin erikoistunut tiedeporukka St. Paulista ja Rabid Citystäkin lähettivät jonkun viiden hengen joukon... hitto Arnie, tämä... tämä on niin pirun outoa! Tai siis tarkoitan, että onhan tällaisia outoja... ilmiöitä tapahtunut tällä paikkakunnalla ennenkin mutta niistä ei ole koskaan ollut mitään harmia kenellekkään. Mutta tämä..."
-"Tiedän." Arnie sanoi. "Outoahan se on. Pohjoisesta tulevalla joukolla saattaa kestää jonkun aikaa..."
-"Ei sieltä tule muuta kuin Winnipegin porukka." Charlie ilmoitti oikaisten poliisilakkiansa.
"Herran pieksut!" Joku ihmisistä huusi kun kirkas, taivaalta maahan suoraan tuleva sinisen kirkas salama iski Shideshowcenter-ruokakaupan Sinisenpunaisiin neonvaloihin aiheuttaen kipinöintiä ja rakennuksen valojen sammumisen. Ukkosen jyminä kuului taas matalana mutta korviahalkovana kuminana. Satoi kaatamalla.

(Jatkuu vielä!)

Lue lisää

Päämääränä ajelehtiminen

Arnie käveli hiljakseen kotia päin. Hän oli tullut hedelmäkauppaa pitävän Annie Bodeenin autolla takaisin kaupunkiin, sillä oma auto oli jäänyt pahasti jumiin hät´hätää kyhättyjen aitojen ja häkkyröiden taakse, ja olihan hän kuljetusrekan kyydissä päässyt aitiopaikalle tapahtumien keskelle.

Nyt hänen askeleensa rahisivat hiekalla, ja hänen ajatuksensa täyttivät taas väsymyksestäkin johtuen vähän harmaasävyiset ajatukset. Hän oli nyt hyvin kaukana siitä välillä niin rääväsuisestakin kommentaattorista, joka oli vuosien myötä kuin huomaamattaan tullut liian riippuvaiseksi bisnesklikkien vaikutusvallasta. Yhä useammin hän tunsi tv-kameroiden edessä olevansa takki tyhjänä, ja kuvaannollisesti sanoen alkanut kiemurrella tuolillaan. Törkeää lahjontaa, rikoksia alkoi löytyä roppakaupalla, milloin mitäkin maasutusta… Voi että! Haukotutti vimmatusti. Hänen silmänsä menivät haukotuksesta viiruille, ja hän nosti toisen kämmenensä suunsa eteen, sillä niin oli opetettu pienestä pitäen tekemään, ja se liike kävi vaistomaisena, sitä ei tarvinnut erikseen ajatella. Käytöstavat kotikasvatuksena rakennettuna selkärankaan. Samassa hänen olallaan roikkuva Yellow Boy (Winchester-kivääri) heilahti. Onneksi sitä ei sitten tarvittukaan. Antiikinaikainen vempainhan se onkin, mutta toimiva. Ennenvanhaan tehtiin kestävää, tarkoituksenmukaista ja laadukasta tavaraa.
"Mene muualle siitä viuluasi vinguttamaan." hän kuuli jokseenkin selkeästi Mummon narahtelevan äänen, ja oli heti perään kuulevinaan vihellystä!

Vihellystä!

Siinä samassa Arnie hätkähti, kun näki terassillaan valkoisessa pellavapuvussa istuvan miehen Linx II:n (Hullu Hevonen) sylissään, ja Linx I (Istuva Härkä) alkoi ulvoa lähes korkealla C:llä, kun äkkäsi Arnien. Pertsuhan se siinä vihelteli valkoisissaan, joskin osittain mutatahraisessa puvussa.

- Mitä mies?

Arnie kysyi hämmästyneenä.

- Paskaaks tässä, eikun mitäs tässä…

Ja siitähän se juttu lähti liikkeelle. Pertsultahan sitä tuli:

- Missä helkutissa sä olet ollut. Hirvenmetsästyksessä? Onks toi se keltapoika, millä me silloin metsästettiin niitä hirviä. Muistatko sä?

(ja siinä vaiheessa Arnietakin jo alkoi naurattamaan. Arnie istahti Pertsun viereen ja he nauroivat aivan kippurassa vedet silmissään. Siinä vaiheessa kissa ja koira hipsuttelivat ovessa olevasta kissaluukusta sisään. Siitä mahtui toki koirakin, sillä Linx I ei ollut kovin suurensuuri kooltaan, vaikka oli sitä nimeltään.

…   ja Pertsun juttu jatkui aina naurunhörähdysten ja -röhähdysten välillä, jotka kiirivät tässä aukenevassa aamussa, kuin myöhäinen käki olisi kukahdellut katkonaisesti vielä juhannuksen jälkeen…

- Mä en löytänyt sun avainta kukkaruukun alta, missä ihmiset yleensä kotiavaimiaan täällä tuppukylässä pitää.

- Ai ne tais jäädä mun taskuun. Tuli vähän kiire illalla.

Ja Arnie kertoi ne sysimustat, hikiset tapahtumat nyt itselleenkin oikeassa järjestyksessä.

- Mua tumpeloa! Mä missasin siis koko jutun! Voi että… voi helvatan….sanonko mä….siis.. sä et voi uskoa!… siis Ellie sai sellaisen raivarin, kun tajusi ketkä siinä mun kännykkäkuvassa oikein oli. Ja vaikka mä kuinka yritin selittää, että todellisuudessa siinä on vain Jake. Vain Jake! .. mä yritin,saada systerin kaaliin, että olin manipuloinut sitä kuvaa, mutta ei-ei-ei - naiset-naiset me tiedetään …, joo, siitähän se vaan yltyi niin, että se alkoi tosissaan huiskia ympäriinsä rikkalapio kourassaan, se nimittäin korjas mun pudottaman kaljalasin sirut, joka siinä hötäkässä lipes mun näppylöistä tuusannuuskaksi lattialle, sillä niin hermostuksissani mä en ole ollut varmaan kun silloin, kun jouduin elämäni toivottavasti viimeisen kerran lippomaan sitä siskonmakkarakeittoa sisuksiini…

Moni olisi tässä puhetulvassa jo seonnut ja antanut olla sikeen, mutta Arnie tiesi, että se oli totta. Siskonmakkarakeitto. Kaikki muu meni mukisematta Pertsun nielusta, suorastaan tähtitieteellisellä vauhdilla, mutta ei siskonmakkarasoppa. Ja siihen on tosi inhimillinen selitys:

Pertsu oli silloin 10-vuotias, ja identtiset kaksossiskot pari vuotta nuorempia, Ellie ja Evita. Heidän perheensä hajosi silloin kahtia, kun äiti ilmoitti kylmän rauhallisesti, että näin tehdään. Pertsu jäi sitten isänsä kanssa asumaan Detroitiin, ja äiti lähti tyttöjen kanssa uuden miesystävänsä luokse Weistlandiin. Silloin Pertsun talvet alkoivat olla pitkiä, ja kesät lyhyet.
Sillä niin siinä kävi, että hänellekin jäi Weistland sielun syrjään, ja tänne hänkin aina palasi retkiltään. Hänen peruspilarinsa olivat ne kultaisten kesien lapsuusmuistot. Muistot, jotka latasivat hänen akkunsa taianomaisesti uudestaan ja uudestaan.

- Siis sä tapasit Jaken viime reissullasi? Vieläkö sillä on niitä suuruudenhulluja unelmia? Missä nyt lienee parantamassa maailmaa?

Arnie kysyi uteliaana. Jake tosiaan paransi maailmaa. Hän oli valmistunut vuosi sitten lastenlääkäriksi. Jake oli ollut hänelle se naapurinpoika, jollainen jokaisella on hyvä olla kaverinaan. Heidän lapsuutensa oli sitä aitoa villinlännen meininkiä. Heillä niitä tempauksia oli aina roppakaupalla, kuuluivat siihen kategoriaan, josta naapurinrouvat käyttävät nimitystä: kakarat, vintiöt, pahantekijät. Arnien mielestä ne nimitykset toki sopivat niin paljon paremmin Kedric Mansoniin, kuin Jakelle ja hänelle. Mutta asioista voi aina olla kahta mieltä, mikä ettei välillä kolmattakin. Asiat riitelee, ei ihmiset.

Meidän lapset ja naapurin kakarat.

-   Siellähän me Thailandissa vähä irroteltiin. Kuuden tähden hotellissa… mutta loma jäi vähän lyhyeksi, kun Jakelle tuli se kutsu takaisin YK:n rauhanturvajoukkoihin, kohteena Lähi-Itä.

- Ai sinne meni tällä kerralla. Tulihan se koko maailmalle yllättävänä jyrähdyksenä. Vähä mä ajattelinkin, että siellä se on. Epäilin sun valokuvaas heti. Mitä h-vettiä Evita siellä olis tehnyt laivankannella killumassa! Eiks Evita ole Madonnan kanssa kiertueella?

- Toki-toki on ollut taustoja tanssimassa, mutta mun tietääkseni nyt ei ole mitään kiertuetta, ellei ota sitten lukuun niitä lukuisia risteilyjä…

Siis Jake Lähi-idässä ja Evita viihteellä, mutta älä kerro Evitasta Ellielle. Ne systerit jaksaa sitä vihanpitoa…mä en jaksa olla rauhanvälittäjänä… enää en edes yritä.

- Ookoo. Aina tämä jatkuva ajelehtiminen … ja aseellisten ja aseettomien siipien tuhoutumiset, tuhoamiset. Aina täytyy osata ottaa oikeat askeleet oikeisiin rytmeihin.

Eikö sekään, eikö se reality -maailma jo riitä! Pitääkö siitäkin tulla aina uusinnat määrätyin väliajoin?

Arnie huokaisi, ja he menivät sisälle, ja suoraan keittiöön. Pertsu lappoi keittiönpöydälle eteensä puoli jääkaapillista, ja valitteli vatsaansa. Arnie kaivoi kaapista hänelle pussillisen hedelmäsuolaa, jonka sekoitti valmiiksi vesilasilliseen. Pertsu kippasi lasillisen sisuksiinsa, ja alkoi heti mättää amerikkalaisia pannukakkuja naamaansa, toki malttoi sentään tirauttaa vaahterasiirappia niiden päälle ja spray´asi tölkistä vielä vauhdikkaat kermavaahtopallerot jokaiseen niistä suureksi keoksi, oikein taidepläjäykseksi. Entinen graffitimaalari, nykyinen... vaikka mitä veijareitten sukua, aitoja taivaanrannanmaalareita.

Arnie vei haulikkonsa sillä välin kellarin asekaappiin, ja vaihtoi sitten takaisin keittiöön tullessaan ensin lemmikkien juomaveden, ja laittoi niille murkinaa. Istui alas, ja kaatoi itselleen poikkeuksellisesti whiskypaukut. Sillä kellohan oli vasta 8.30. Tv oli edelleen mykkänä, sillä jengi, jonka magnetismiin erikoistunut tiedeporukka St. Paulista ja Rapid Citystä oli pyytänyt paikanpäälle Weistlandiin, ei ollutkaan vielä ilmeisesti saapunut.

Nyt koko kaupunki odotteli yhä jotain viiden hengen joukkoa selvittämään näitä pirun outoja tapahtumia. Jengi oli ehkä joutunut jokseenkin sivuraiteelle. Siellä jossakin he nyt mitä ilmeisimmin säätivät säätämästä päästyään.

Arnie otti huikkaa ja Pertsu söi. Elämä on todellakin. Ylösalaisin.

Elämä on!