Tarinani tuskin on tavanomaisesta poikkeava,mutta helpottaa kun saan purettua johonkin. Toivottavasti joku jaksaa lukea..
Minut on lapsesta asti tunnettu sinä hauskana, sosiaalisena ja terävänä tyttönä. Minulla on aina ollut kavereita, enkä koskaan ole ollut koulukiusattu. Kuitenkin olen aina tuntenut oloni jotenkin säälittäväksi ja huonommaksi kuin muut. Välini äitiini ovat aina olleet kireät. Emme yksinkertaisesti tule toimeen.Äiti on aina arvostellut ystäviäni ja laittanut heitä paremmuusjärjestykseen ja haukkunut toistuvasti minua lihavaksi. Murrosikä oli minulle vaikea. Olin todella epävarma itsestäni. Minä olin viallinen. En edes yrittänyt "etsiä itseäni" (niin kuin useat meistä siinä iässä) halusin olla jotain muuta. En pitänyt elämästäni. Lopulta takerruin painoon ja laihduttamiseen. Läskit olivat vikani ja laihduttaminen oli tieni hyvään elämään. Imin itseeni kaiken tiedot kaloreista, kulutuksesta, aineenvaihdunnasta ja painonhallinnasta.
Toistuvien laihdutus yritysten jälkeen keksin sitten työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Tämä tapahtui yläasteen puolessa välissä. Se oli päivä jolloin opin valehtelemaan -ystäville, perheelle, kaikille. Minulla oli häpeällinen ja ruma salaisuus. Kukaan ei tiennyt, kunnes reilun vuoden päästä äiti äkkäsi harrastukseni. Suhteeni vanhempiini huononivat entisestään... Vierähti jälleen vuosi ja bulimia alkoi helpottaa. Siitä alkoi kahden vuoden ajanjakso anoreksiaa. Elin itse pitkään illuusiossa että minulla on kaikki hyvin. Alipaino oli osoitus vahvuudestani. Elämäni on hallinnassa. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Minulla on päässäni järjestelmä jonka mukaan elän -tietyt suoritukset liikuntaa, tietyt ruokaajat, tietyt ruokaainekset. Kaikki ennalta suuniteltua ja järjestettyä. Kuitenkin pian joiduin katsomaan totuutta silmiin: Opinnot menevät perseelleen, kaveri suhteeni rakoilivat, kotona elämä oli täyttä helvettiä, minulla ei ollut poikaystävää, ei harrastuksia. Minulla oli vain ruoka. Olin yksinäinen.
Rupesin syömään ja lihomaan! Mikä johti jälleen oksennuskierteeseen. Joulun jälkeen masennuin. Luulin päässeeni bulimiasta jo eroon. Tilanne on nyt riistäytynyt käsistä. Kesään asti yritin taistella mutta olen niin väsynyt, en vaan jaksaisi enää. Koko kesän olen istunut kotona syömässä ja oksentamassa ja lihonut lisää. En ole tavannut ystäviäni aikoihin. Minua vaan itkettää ja masentaa, koko elämä vaan on kaatunut! Miksi juuri minä olen inhottava, ruma, tyhmä ja läski? Miksi juuri minä häpeän itseäni? Miksi minä en saa poikaystävää? Miksi minua ei kukaan rakasta?
Minut on lapsesta asti tunnettu sinä hauskana, sosiaalisena ja terävänä tyttönä. Minulla on aina ollut kavereita, enkä koskaan ole ollut koulukiusattu. Kuitenkin olen aina tuntenut oloni jotenkin säälittäväksi ja huonommaksi kuin muut. Välini äitiini ovat aina olleet kireät. Emme yksinkertaisesti tule toimeen.Äiti on aina arvostellut ystäviäni ja laittanut heitä paremmuusjärjestykseen ja haukkunut toistuvasti minua lihavaksi. Murrosikä oli minulle vaikea. Olin todella epävarma itsestäni. Minä olin viallinen. En edes yrittänyt "etsiä itseäni" (niin kuin useat meistä siinä iässä) halusin olla jotain muuta. En pitänyt elämästäni. Lopulta takerruin painoon ja laihduttamiseen. Läskit olivat vikani ja laihduttaminen oli tieni hyvään elämään. Imin itseeni kaiken tiedot kaloreista, kulutuksesta, aineenvaihdunnasta ja painonhallinnasta.
Toistuvien laihdutus yritysten jälkeen keksin sitten työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Tämä tapahtui yläasteen puolessa välissä. Se oli päivä jolloin opin valehtelemaan -ystäville, perheelle, kaikille. Minulla oli häpeällinen ja ruma salaisuus. Kukaan ei tiennyt, kunnes reilun vuoden päästä äiti äkkäsi harrastukseni. Suhteeni vanhempiini huononivat entisestään... Vierähti jälleen vuosi ja bulimia alkoi helpottaa. Siitä alkoi kahden vuoden ajanjakso anoreksiaa. Elin itse pitkään illuusiossa että minulla on kaikki hyvin. Alipaino oli osoitus vahvuudestani. Elämäni on hallinnassa. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Minulla on päässäni järjestelmä jonka mukaan elän -tietyt suoritukset liikuntaa, tietyt ruokaajat, tietyt ruokaainekset. Kaikki ennalta suuniteltua ja järjestettyä. Kuitenkin pian joiduin katsomaan totuutta silmiin: Opinnot menevät perseelleen, kaveri suhteeni rakoilivat, kotona elämä oli täyttä helvettiä, minulla ei ollut poikaystävää, ei harrastuksia. Minulla oli vain ruoka. Olin yksinäinen.
Rupesin syömään ja lihomaan! Mikä johti jälleen oksennuskierteeseen. Joulun jälkeen masennuin. Luulin päässeeni bulimiasta jo eroon. Tilanne on nyt riistäytynyt käsistä. Kesään asti yritin taistella mutta olen niin väsynyt, en vaan jaksaisi enää. Koko kesän olen istunut kotona syömässä ja oksentamassa ja lihonut lisää. En ole tavannut ystäviäni aikoihin. Minua vaan itkettää ja masentaa, koko elämä vaan on kaatunut! Miksi juuri minä olen inhottava, ruma, tyhmä ja läski? Miksi juuri minä häpeän itseäni? Miksi minä en saa poikaystävää? Miksi minua ei kukaan rakasta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä luin sun tarinan ja aloin täs miettiä omaani..
Olin jo ala-asteella vähän masentunu. Mun faija oli alkoholisti ja tosi väkivaltanen mun mun mutsia ja meitä lapsiaki kohtaan. Monta kertaa katsoin vieressä ku faija kuristi tai hakkas tai vähintään uhkaili mutsia uskaltamatta kuitenkaa tehä mitään, koska olin niin pieni. Siinä sitten itkettiin ja kerran jouluki vietettiin turvakodis ku faija oli niin väkivaltanen. Vihasin kaikkia lomia, koska tiesin, et sillo faija sai rauhas dokaa ku ei ollu töitä. Olihan sillonki niit hyviiki aikoi mut kesälomat oli kaikist pahimpii.
Oon koko elämäni ollu urheilija ja sitte täs tuskas takerruin aina vaa enemmän siihen lajiini. Olin 11v ku päätin että nyt on saatava upee sixpacki ja siihen käytinki kaikki energiani sitte. Sillon en kuitenkaa ollu mitenkää sairas.. En syöny pahemmin karkkeja koska halusin olla hoikka, ja olinki! Noh.. Sit ku olin 12 mun faija onnistu pääsee eroon alkoholista. (siitä lähtien se ei oo juonu tippaakaan!) Sillon hellitin vähä otetta tästä laihdutuksesta.
Kuitenki 13vuotiaana tää alko taas ryöstäytyy käsistä. Laihduin monta kiloa vaikka olinki sitä ennenki hoikka. Parhaimmillaan olin 165cm/47kg. Sillon olin viel onnellinen ja mul oli kavereita ja paljo itseluottamusta.. Ei se kuitenkaa kauaa kestäny ja paino alko pomppii edes takas ja kuukautiset kyllä alko, mutta jäi puoleks vuodeks väliin ja tollasta.. Oon aina rakastanu syömistä ja mulle oli tosi vaikeeta laihduttaa, mut toisaalta sain siitä mielihyvää ku muut oli sillee et "kuinka sä voit olla syömättä mitää epäterveellistä!?".
Taisin olla 14v ku aloin olla viel enemmän syömisen perään. En tarvinnu ees nameja, vaan mulle riitti vaikka iha kunnon ruoka. Saatoin paastota monta päivää ja sit ku lopetin, oli niin hirvee nälkä et en pakol pystynykää lopettaa syömistä vaan söin niin paljon et tuli huono olo. Täs vaihees se oksentaminen tuli kuvioihin. Huomasin kuin helppo tapa se oli laihtua. Siitä noin vuoden eteenpäin sitten oksentelin aina ku sorruin (aika harvoin kuitenki, ehkä kerran viikoss). Sit mul kävi sellane juttu et pääsin siin mun lajissa sellaseen edustusjoukkueeseen, joka oli mulle tosi iso juttu. Sillon aloin taas paastoo iha kunnolla ja oksentelee tosi paljon. Laihduinki paljon. Ja urheilin tajuttoman paljon. Tän lajin huumas sitte jaksoin vuoden, kunnes pahan luokan perfektionistina huomasin, että en ookaa jengin paras ja en kestäny sitä ja lopetin 16-vuotiaana. Sen jälkeen mul alko aika paha masennus ja söin masennukseen, koska ei enää ollu syytä olla hoikka ku en ollu urheilija. Kyl sitä aina välil oli iha suht onnistuneitaki laihtumis yrityksii, mutta aina niiden välil otin niin paljo takapakkii et vuoden aikana mulle tuli 11kg lisää painoa. Nyt oon tässä tilanteessa. En oo viikkoon oksentanu ja päätin lopettaa sen kokonaa. Tällä hetkellä oon eläny nää kolme päivää tästä viikosta tasapainosesti; urheillu paljon ja syöny terveellisesti ja aika vähän. Ehkä joskus oon viel siinä pisteessä ku olin ennen.
Sulle mä sanoisin, et ensimmäinen asia, mitä tarviit on itsekunnioitus. Sun täytyy oppii ensin rakastamaan itseäs, ennen ku kukaan muu voi rakastaa sua. Se on tärkee asia täs elämäs ja oon tainnu nyt ite tajuta sen. :)
Luitko itse kirjoituksesi? Lueppa se oikein ajatuksen kanssa:) Ymmärrän että noita tunteita koet ja tunnet. Mutta olitko onnellinen missään vaiheessa? Olitko silloin kun olit anorektisen laiha?
Oletko oikeasti lihonnut paljon? Vai oletko laiha tai normaalipainoinen. Luultavasti paljon kauniimpi nyt=)
Kuulostaa että oot jonkinlaista "elämänkriisiä" käymässä läpi. Mietit paljon asioita ja käsittelet niitä. Se on normaalia.
Onko sulla harrastuksia? Hanki sellainen, osta itsellesi hieno vaate, tapaa kavereita, kaverit eivät katso miltä näytät, näytitpä sitten miltä. Ne on siks niin ihania =)
Terveellinen ruoka ei lihota sua ylipainoiseksi ollenkaan. Syö kasviksia ja hyvää lihaa, jos lihaa syöt.
Ole armollisempi itsellesi. Asutko kotona vielä? Kyllä sinä niistä äiti suhteesta selviät ajan kanssa. Katse tulevaisuuteen! Anoreksiasta voi selvitä. Toivon sulle voimia ja iloa elämään, jos vaikka poikakaverin pian löydät ja saisit häneen tukeutua.
Tai sitten juttelet terkkarille, se puhuminenkin auttaa hirveesti tajuamaan joitakin ihan selviä asioita mitä ei itse tule ajatelleeksi.