Olen ihan hirvittävän ujo. En uskalla puhua paljoa mitään kellekkään vieraille saati sitten omille sukulaisille.
Nyt pelottaa vaan melko kamalasti uusi koulu.
En tunne sieltä kuin yhden henkilön ja pelottaa hirvesästi, jos joudun vielä eri luokalle sen ainoan henkilön kanssa jonka tunnen.
Kaikki esitelmät, parityöt ovat ihan hirveitä minulle.
Yläasteella jouduin muutaman kerran lukemaan ääneen jotain kirjaa koko luokalle ja tietenkin aloin sekoilemaan sanoissa ja siitähän riitti hupia muille luokkalaisille. Menen aina ihan lukkoon, jos pitää sanoa jotain luokan edessä.
Ainoat kaverini olen saanut päiväkoti ikäisenä, enkä ole sen jälkeen uusia saanut, joten en todellakaan ole hyvä tekemään tuttavuuksia muiden kanssa. Mitenköhän tässä ny käy?
Nyt pelottaa vaan melko kamalasti uusi koulu.
En tunne sieltä kuin yhden henkilön ja pelottaa hirvesästi, jos joudun vielä eri luokalle sen ainoan henkilön kanssa jonka tunnen.
Kaikki esitelmät, parityöt ovat ihan hirveitä minulle.
Yläasteella jouduin muutaman kerran lukemaan ääneen jotain kirjaa koko luokalle ja tietenkin aloin sekoilemaan sanoissa ja siitähän riitti hupia muille luokkalaisille. Menen aina ihan lukkoon, jos pitää sanoa jotain luokan edessä.
Ainoat kaverini olen saanut päiväkoti ikäisenä, enkä ole sen jälkeen uusia saanut, joten en todellakaan ole hyvä tekemään tuttavuuksia muiden kanssa. Mitenköhän tässä ny käy?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Meidän luokalla oli yläasteella eräs todella ujo tyttö jolla ei erikoisemmin kavereita ollut. Oli tottunut siihen, että muut pilkkaa ujouttaan ja ehkä hieman "nössömäistä" olemusta. Ei koskaan kommentoinut mitään kun muut ivaili, aina vaan tuijotti eteenpäin tai oli tekevinään muuta, pari kertaa jopa itki.
Kerran nämä luokan kaksi "pelleä" ja suunsoittajaa nauroi, kun tyttöä jännitti kamalasti esittää kirjaesitelmä (tai joku muu esitelmä, en muista) ja tytön puhe mongersi vähän jännityksestä. Jotain nämä pojat kommentoi ja nauroi.. tytöllä varmaan palo hermo vihdoinkin ja tyttö heitti kovakantisella kirjalla toista poikaa otsaan. Pojalla pääsi itku ja sitä hävetti hirveästi.. varmaan se itkuun pillahtaminen.
Sen jälkeen en kuullut pojan enää vittuilevan mistään kellekkään =) Ja tämä "ujo" tyttö sai olla rauhassa loppuajan. Sai muistaakseni jopa kavereita.
En siis kehota sinua heittämään ketään kirjalla, tai muutenkaan käyttäytymään väkivaltaisesti, mutta tämä oli tytöltä rohkea veto ja halusin kertoa tämän tähän.
Pitää vaan yrittää voittaa ujous. En tiedä miten, en ole itse koskan ollut ujo.
Usein tuon suuntaiset ongelmat voi voittaa vain tekemällä niitä lisää. Et pidä esitelmistä tai paritöistä koska et ole tottunut tekemään niitä, ja tämän takia nämä taitosi eivät ole koskaan kehittyneet tasolle jolla olisit luontevammin sinut niiden kanssa. Voit päästä tästä eteenpäin vain kehittämällä sosiaalisia taitojasi eli puhumalla ja toimimalla ihmisten kanssa entistä enemmän.
Se on ihan niin kuin mikä muukin asia elämässä, harjoitus tekee mestarin.
Usko tai älä, ajan kanssa tuo korjaantuu. Minäkin olin ihan tajuttoman ujo siirryttäessä aikoinaan yläasteelta lukioon. Mulla on aina ollut niin että olen saanut yhden tai kaksi parasta ystävää ja muuten kavereiden hankkiminen onkin sitten ollut tosi vaikeaa. Niin mulla oikeastaan on vieläkin, mutta on niitä kavereitakin jokunen ilmestynyt tähän elämään.
Tällä hetkellä opiskelen jo yliopistossa, mulla on takana kaksi "koulunvaihtoa" ja voin sanoa, että aikuisuuden kynnyksellä se liika ujouskin häviää kyllä ihan itsestään. Jos olet nyt ujo, niin älä välitä. Ole sitä ihan rauhassa. Kannattaa silti pitää sellainen sopivan utelias elämänasenne, ettei yritä koko aikaa piiloutua itseensä vaan on mahdollisesti valmis antamaankin jotain itsestään muille. Yritä olla positiivinen, ota jokainen päivä jonkinlaisena haasteena tai seikkailuna, kerranhan täällä vaan eletään :) Jos joku ei tykkää sinusta, niin älä välitä. Ei kaikki ole sellaisia.
Ja mitä esiintymiseen tulee, niin minusta siinä kyllä vaaditaan taitoa. Se tulee vain harjoittelun kautta eikä kaikki siltikään ole mitään mestariesiintyjiä. Mutta eihän sille mitään voi jos esiintyminen pelottaa. Täytyy vain toivoa ettei joutuisi niin paljoa tuomaan itseään julki. Ei silti kannata tehdä siitäkään mitään elämää suurempaa mörköä, joutuuhan ne muutkin esiintymään varmaan jossain vaiheessa.
Hyvää syksyn odotusta sinulle :)
Unohdin muuten mainita, että varmasti jossain vaiheessa sinullekin tulee sellainen fiilis, että olisi kiva tutustua toisiin oikeastikin. Se taas motivoi paljonkin niissä ryhmätöissä sun muissa. Huomaat sen varmasti sitten kun näet miten paljon uudessa koulussa on mielenkiintoisia ja ystävällisen oloisia ihmisiä.
Enpä tiedä auttaako, nimittäin tuo ajan kanssa-systeemi. Itsellä ei ainakaan ole auttanut. Luepa tuota Pelot ja jännitys-osiota, siellä on tietoa mm. lääkityksen mahdollisuudesta.
Tsemppiä!
Tarkennan edelliseen, että lääkityksen mahdollisuutta jännittävien tilanteiden (kuten kouluesitelmien tms.) fyysisten oireiden lievittämiseksi.
Ärsyttää kun väitetään, että kun sitä tekee niin pian homma on hanskassa. Vaikka kuinka paljon pitäisi esitelmiä niin jännitys (ja vitutus) on joka ikinen kerta yhtä suuri kun joutuu astumaan yleisön eteen. Ihmiset jotka väittävät muuta eivät ole itse jännittäjiä lainkaan. Ei se jännitys mene mihinkään, piste.
Normaalia ihmistä kuuluukin jännittää. Ero on varmastikin siinä että paljon esiintyvä alkaa pikkuhiljaa kokemaan sen jännityksen eri tavalla kuin vähän esiintyvä, se jännityksen tunne tulee tutuksi eikä sitä tarvitse enää niin paljoa pelätä tai yrittää torjua. Minusta (itsekin ujona) asian laita on niin, että se vapina ja äänen väriseminen yms. sekoilu johtuu juuri siitä kun yrittää niin kovasti peitellä sitä jännitystä ja kuvittelee sen jotenkin kamalan negatiivisena asiana että jännittää. Normaaliahan se on...
jos tietää että pärjää vaikka jännittääkin. Mutta tuntuu pahalta jos jännitys saa mokailemaan.
Jännittäminen on todella tympeää ja toivoisi, että siitä pääsisi joskus eroon. Olen inhonnut esiintymistä yli kaiken aina. Luulen, että valtaosa ihmisistä jännittää. Oireet eivät vain kaikilla näy ulospäin. Olen nuori aikuinen ja joudun paljon esiintymään. Aamut, jolloin esiintyminen uuden ryhmän edessä on, eivät ole todellakaan miellyttäviä. Esitelmän jälkeen on maailman paras olo! Aina sitä jotenkin esiintymisestä selviää, joskus jopa erittäin hienosti. Helpottavaa minulle on ollut se, että olen antanut itselleni anteeksi oman jännittämisen: mitä sitten, vaikka kädet tärisevät ja hengästyttää. Ajatelkoot muut mitä haluavat. Siitäkin huolimatta toivoisin, että ahdistus ennen esiintymistä ja esiintymisen alussa katoaisivat, mutta nehän ovat kuulema aivan luonnollisia asioita esiintymistilanteissa :) ja muistakaa EI OLE OLEMASSA ROHKEUTTA ILMAN PELKOA. Hyvää syksyä kaikille ja tsemppiä!
Minäkin olen menossa uuteen kouluun, töihin. En tunne paikkakunnalta ketään, työkaverit ovat uusia ja oppilaat ovat uusia. Minua jännittää, miten ensimmäinen päivä menee, millaisia ovat oppilaat ja työkaverit. Joudun aivan yksin ison luokan eteen joka päivä. Älä murhedi, et ole yksin. Moni kokee tänä syksynä paljon muutoksia. Vaikka olemme yksin uusissa tilanteissa, lohdullista kai on, että moni muu kokee samat asiat ja kaikkia jännittää. Jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan uusia tilanteita uusissa ympäristöissä. Se ei ole koskaan helppoa, mutta se on kasvattavaa. Kun ottaa uudet ja pelottavat asiat vastaan haasteina, ne on ehkä helpompi kohdata. Jännittäminen on ihan luonnollinen reaktio uusissa tilanteissa. Rohkeutta ystäväni :)
Kiitti noista viesteistä!
Jos tarkemmin miettiin niin olenhan minä pitänyt aika monta esitelmää luokan edessä. Varmaan joka kerta olen myöskin kuullut sen aikana jotain "Lue kovempaa" tai "ei kuulu mitään" kommentteja, niihin on jo tottunut, mutta joka kerta ne tuntuu myöskin pahalta.
Eniten mua jännittää juuri semmoiset tehtävät, joihin ei ole voinut valmistautua ennemmin. Varsinkin se lukeminen vaikka jotain Biologian kirjaa luokassa ääneen.
En uskalla myöskään viitata, vaikka tiedänkin vastauksen. Kerran englannin tunnilla äänsin jonkun sanan väärin ja sain kuulla siitä pikku mokasta varmaan koko loppu vuoden. samoin on käynyt matikassa.
Sitten opettajat sanoi, että jos minä viittaisin enemmän vosisin saada kymppejäkin todistukseen, ne ei varmaan käsitä, että jollekkin tuommoinen yksinkertainen asia kuten viittaus on niin vaikeaa?
Ei ole mikään häpeä vastata "väärin". Kehoitan vaan asennoitumaan uteliaasti ja hyväksyvästi vaikkapa läksynkuulusteluihin. Ainahan joku tollo voi hörähtää muka hassusta vastauksesta, mutta se kertoo vain siitä, että tämä naurahtanut tyyppi ei ole itse tiennyt vastausta ja yrittää näin kohentaa omaa itsetuntoaan.
Tämä ei todellakaan ole se hetki kun sinun pitäisi masentua vaan muistat, että seuraavalla voit vastata paremmin ja unohdat luokan soraäänet heti suosiolla tai otat vain mönkään menneen vastauksen huumorilla. "Olipas hassu vastaus, mutta seuraavalla kerralla onnistun".
Itse olen hyvin hiljainen poika ja ujo luokan edessä ja keskuudessa, mutta yritän kyllä viitata suinkin jos vastauksen tiedän. Mönkään menneet vastaukseni ovat nykyään vain hauskoja muistoja ja tapahtumia, joille voi naurahdella mielessään jälkeen päin.
lapsellista opettajiltakin ainakin vielä lukiossa mäkättää tuosta viittaamisesta. Miten muka käden ylösnostaminen voi osoittaa kiinnostusta? Omana lukioaikanani suurin osa aina viittaavista oli surkeita huomionhakuisia paskoja, jotka nuoleskelivat opettajia olemalla koko ajan äänessä ja esittämällä kiinnostunutta.
Tosiasiassa he olivat saamattomia vätyksiä, jotka saivat aina huonoja arvosanoja kokeista.
Itse en juuri viitannut, paitsi kielten tunneilla pienemmissä ryhmissä. Siitäkin sain kuulla yhdeltä imartelevalta rääväsuulta, että "mikset voi sanoo kun sä kuiteski tiedät?" Argh!
Loppujen lopuksi tuntiaktiivisuus ei meillä ainakaan vaikuttanut negatiivisesti arvosanaan.
No tietenkin jouduin yksin kaikkien vieraiden luokalle. Tuli niin paha ja hermostunut olo sen jälkeen menin kotia, vaikka olisi pitänyt jäädä vielä kouluun. Joka syksy kun olen mennyt kouluun olen ajatellut, että tänä vuona olen oma itseni. Siis otain niskasta kiinni ja sanon mitä ajattelen, mutta eihän se ole koskaan toteutunut
Ala vaan rohkeasti kaveeraamaan jonku kanssa. Kannattaa ettiä joku vähän hiljasempi tyyppi. Itse ainaki tuun hiljasena ihmisenä paremmin toimeen hiljasempien ku kovin puheliaiden kanssa. Jos sua aletaan kiusaamaan, niin yllätä ne joskus ja sano jotain vastaan. Ne kiusaajat just oottaa sitä että sä et puolustaudu mitenkään ja jatkaa vaan. Jos sanot jotain niille vastaan, ne varmana hämmästyy ja ehkä lopettaa.
Ujous lähtee pois Kukkaterapialla ja Regressioterapialla. Kysy luontaiskaupoista sinulle sopivia kukkatippoja tai kukkaterapeuteilta. Regressioterapeutteja on Helsingissä Pipsa Manninen,Sari Mc Glinn ja Muurlassa Kalevi Lehtonen. Monesti ujous tulee menneistä elämistä ja niihin otetaan uudet versiot.
Joka päivä toistetut voimalauseet peilikuvalle antavat "uuden koodin" esim. MINÄ OLEN ROHKEA!
Minullekin on helvettiä kaikki pari-ja ryhmätyöt. Luulin kauan olevani yksin näiden ongelmien kanssa, mutta tajusin sitten, että on niitä muillakin. Kukaan ei ymmärrä kun sanon miten helvetillistä muiden kanssa työskentely on. No ei kai kannata muille valittaakaan.
Olisi aivan hirveää ollut jos olisi joskus joutunut vaihtamaan koulua! Mielestäni ketään kaltaistasi lasta/nuorta ei saisi pakottaa sellaiseen, ellei sitten tilanne olisi aivan vääjäämätön! Minun on yksinkertaisesti vaikea avata suutani tai saada sieltä mitään järkevää ulos. Pelkään niin sairaasti esiintymistä ja puhumista. Ääni sortuu, kädet vapisevat ja olen aivan kumarassa. Voi helvetti, miksi täytyy olla niiden kusipäiden kanssa!? On minulla ollut pidempiäkin esitelmiä luokan/ryhmän edessä, mutta ne ovat suunnitelluina menneet aika hyvin.
Parityöt vasta ovatkin perseestä! Siinä on niin suuri vastuu itsellään, että tuntuu kuin sen alle musertuisi. Sitten usein vielä nauretaan päin naamaa jos sanoo jotain väärin. Ryhmätöissä sentään saa olla enemmän hiljaa.
Jouduin juuri lopettamaan yhden yliopistokurssin, jolla olisi jouluun asti tehty ryhmätöitä. Ryhmätapaamisia olisi ollut 2 kertaa viikossa! Ei helvetti. Mielenkiintoinen kurssi muuten, mutta suoritustapa pilaa kaiken. Onneksi yliopisto-opiskelu on sen verran vapaata, ettei tarvitse moiseen paskaan alentua!