Toukokuun alussa iloinen yllätys raskaustestissä: positiivista. Sen verran hailea oli kumminkin että testasin vielä seuraavana päivänä uudestaan ja yhtä hailakka oli. Takana lähes puolitoista vuotta tjottailua, ja uskoin jo vakaasti ettei minusta tulekaan äitiä kun ikääkin jo 40. Mieli oli kääntynyt jo sopeutumaan lopullisesti elämään ilman lasta. Ja sitten tämä, iloa, järkytystä, mietintää.... lopulta vihdoin usko siihen että olen ihan oikeasti raskaana.
Kävin neuvolassa ja äitiyspolille tuli (iän vuoksi) kutsu jo heti seuraavalla viikolla, vko 9 5. Olin iloinen ja toiveikas, pääsisinhän jo ultraankin samalla kertaa. Miehen kanssa annettiin jo "tekonimikin" vauvalle. Onnellinen olin myös siitä, että raskauteni oli varsin vähäoireinen, pientä etomista oli ja rinnat kipeät mutta siinä kaikki.
Äitiyspolilla jouduttiin ensin odottelemaan toista tuntia vastaanotolle pääsyä, ajat olivat niin paljon myöhässä. Lopulta ulkomaalaissyntyinen lääkäri otti vastaan. Alettiin ultraus. Mies katseli jonkin matkan päästä, näki monitorin mutta minä en. Ultraus kesti ja kesti ja lopulta pahat aavistukset valtasivat mielen. Katsoin miestäni joka vain hymyili vaimeasti matkan päässä. Lopulta lääkäri käänsi monitorin minua kohti ja näytti vauvan kuvaa ruudulla. Ensin ilahduin mutta sitten hämmästyin, kun ruudulla näkyi lukemat 7 5. Lääkäri sanoi, kehitys on pysähtynyt kaksi viikkoa sitten ja on tapahtunut keskenmeno. Tässä pitäisi sydämen sykkiä mutta sitä ei näy. Minulta pääsi iso itku, tuntui että sydän särkyy siihen paikkaan. Sain cytotec-tabletin ja loput kotiin mukaan. Verikoe otettiin vielä hormonitason määrittämiseksi, itkin koko senkin ajan. Onneksi näytteenottaja ei kysellyt mikä minulla on. Mies kertoi koko ajan luulleensa että vauva on hengissä kun hän sen pienen olennon näki siinä ruudulla koko ajan. Ei tietysti hoksannut hänkään että syke puuttuu.
Seuraavana aamuna laitoin tabletit ja jäin odottamaan vaikutusta. Onneksi en yöksi niitä laittanut, eipä olisi nukuttu kumpikaan. Iltapäivä meni joko tuskissaan edestakaisin laahustaessa tai kylpyhuoneen lattialla kontallaan, oksensin ripuloin ja puskin verta. Monen tunnin päästä tunsin kun möykky irtosi minusta ja katosi viemärin syvyyksiin.
Tästä on pikkuhiljaa ja varoen toivuttu. Yhdessä on surtu ja silti mies on jaksanut minua kannustaa uuteen yritykseen. Ensin mietin että ei enää koskaan! Pariin otteeseen kävin verikokeessa että onko hormonitaso laskenut, mitään jälkitarkastuksia minulle ei tehty vaikka oikein tiukkaamalla tiukkasin sellaista. Koin hyvin voimakkaasti olevani täysin heitteillä, minkäänlaista henkistä tukea ei julkinen terveydenhuolto tarjoa. Vuotoa ei kovin paljon ollut kuin ensimmäisenä ja toisena päivänä. Tasan neljän viikon kuluttua alkoivat kuukautiset. Nyt olisi sitten lupa yrittää.
Nyt odotan toisia kuukautisia, kp 29/26-30. Suhtautumiseni on täysin muuttunut. Vahdin hysteerisenä kaikkia oireita mutten silti uskalla tehdä testiä. Hoen itselleni että en ole raskaana kun pelkään pettymystä. Pelkään sitäkin että olen raskaana ja kaikki toistuu jälleen. Tuntuu että minulle elintärkeää olisi tulla heti raskaaksi enkä enää osaa ottaa rennosti kuten viime keväänä. Kuinkahan sen taas oppisi.
Odotin että nämä kuukautiset tulisivat ja menisivät että sitten lähtisin gynelle juttelemaan ja tarkistuttamaan myös että kaikki on kunnossa. Nyt vaan odotan mitä tapahtuu... vatsaan koskee enemmän ja enemmän, olen vähän väliä varma että vuoto on alkanut muttei olekaan. Rinnat ei ole lainkaan kipeät eikä juuri muitakaan oireita. Enpä tosin toukokuussakaan meinannut uskoa raskaana olevan vaikka rinnat kipeytyikin. Nyt vaan vahtaan koko ajan ja muut hommat jää tekemättä, luen vaan palstoja.
Tämmöinen tämä minun tarina, pitkästihän tuota tulin kirjoittaneeksi mutta jospa tämä vähän helpottaisi mieltä! Hyvää jatkoa ja plussaonnea kaikille kohtalotovereille.
Kävin neuvolassa ja äitiyspolille tuli (iän vuoksi) kutsu jo heti seuraavalla viikolla, vko 9 5. Olin iloinen ja toiveikas, pääsisinhän jo ultraankin samalla kertaa. Miehen kanssa annettiin jo "tekonimikin" vauvalle. Onnellinen olin myös siitä, että raskauteni oli varsin vähäoireinen, pientä etomista oli ja rinnat kipeät mutta siinä kaikki.
Äitiyspolilla jouduttiin ensin odottelemaan toista tuntia vastaanotolle pääsyä, ajat olivat niin paljon myöhässä. Lopulta ulkomaalaissyntyinen lääkäri otti vastaan. Alettiin ultraus. Mies katseli jonkin matkan päästä, näki monitorin mutta minä en. Ultraus kesti ja kesti ja lopulta pahat aavistukset valtasivat mielen. Katsoin miestäni joka vain hymyili vaimeasti matkan päässä. Lopulta lääkäri käänsi monitorin minua kohti ja näytti vauvan kuvaa ruudulla. Ensin ilahduin mutta sitten hämmästyin, kun ruudulla näkyi lukemat 7 5. Lääkäri sanoi, kehitys on pysähtynyt kaksi viikkoa sitten ja on tapahtunut keskenmeno. Tässä pitäisi sydämen sykkiä mutta sitä ei näy. Minulta pääsi iso itku, tuntui että sydän särkyy siihen paikkaan. Sain cytotec-tabletin ja loput kotiin mukaan. Verikoe otettiin vielä hormonitason määrittämiseksi, itkin koko senkin ajan. Onneksi näytteenottaja ei kysellyt mikä minulla on. Mies kertoi koko ajan luulleensa että vauva on hengissä kun hän sen pienen olennon näki siinä ruudulla koko ajan. Ei tietysti hoksannut hänkään että syke puuttuu.
Seuraavana aamuna laitoin tabletit ja jäin odottamaan vaikutusta. Onneksi en yöksi niitä laittanut, eipä olisi nukuttu kumpikaan. Iltapäivä meni joko tuskissaan edestakaisin laahustaessa tai kylpyhuoneen lattialla kontallaan, oksensin ripuloin ja puskin verta. Monen tunnin päästä tunsin kun möykky irtosi minusta ja katosi viemärin syvyyksiin.
Tästä on pikkuhiljaa ja varoen toivuttu. Yhdessä on surtu ja silti mies on jaksanut minua kannustaa uuteen yritykseen. Ensin mietin että ei enää koskaan! Pariin otteeseen kävin verikokeessa että onko hormonitaso laskenut, mitään jälkitarkastuksia minulle ei tehty vaikka oikein tiukkaamalla tiukkasin sellaista. Koin hyvin voimakkaasti olevani täysin heitteillä, minkäänlaista henkistä tukea ei julkinen terveydenhuolto tarjoa. Vuotoa ei kovin paljon ollut kuin ensimmäisenä ja toisena päivänä. Tasan neljän viikon kuluttua alkoivat kuukautiset. Nyt olisi sitten lupa yrittää.
Nyt odotan toisia kuukautisia, kp 29/26-30. Suhtautumiseni on täysin muuttunut. Vahdin hysteerisenä kaikkia oireita mutten silti uskalla tehdä testiä. Hoen itselleni että en ole raskaana kun pelkään pettymystä. Pelkään sitäkin että olen raskaana ja kaikki toistuu jälleen. Tuntuu että minulle elintärkeää olisi tulla heti raskaaksi enkä enää osaa ottaa rennosti kuten viime keväänä. Kuinkahan sen taas oppisi.
Odotin että nämä kuukautiset tulisivat ja menisivät että sitten lähtisin gynelle juttelemaan ja tarkistuttamaan myös että kaikki on kunnossa. Nyt vaan odotan mitä tapahtuu... vatsaan koskee enemmän ja enemmän, olen vähän väliä varma että vuoto on alkanut muttei olekaan. Rinnat ei ole lainkaan kipeät eikä juuri muitakaan oireita. Enpä tosin toukokuussakaan meinannut uskoa raskaana olevan vaikka rinnat kipeytyikin. Nyt vaan vahtaan koko ajan ja muut hommat jää tekemättä, luen vaan palstoja.
Tämmöinen tämä minun tarina, pitkästihän tuota tulin kirjoittaneeksi mutta jospa tämä vähän helpottaisi mieltä! Hyvää jatkoa ja plussaonnea kaikille kohtalotovereille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan samanlainen tarina, kun minulla =o( Keskenmeno oli heinäkuun puolivälissä raskausviikolla 8. Ainoa ero on, että en päässyt julkiselle puolelle gynelle, vaan menin sitten yksityiselle, kun aavistin, että kaikki ei ole kunnossa. Mullekin tuli hailakoita viivoja. Nyt sitten odottelen, että alkais kuukautiset parin viikon päästä ja pääsis uudelleen yrittää, vaikka se niin pelottaakin =o(
Olemme yrittäneet avokkini kanssa lasta yli vuoden. Keväällä kävimme tarkastuttamassa, että minussa ei ole syytä, miksi en tule raskaaksi. Kaikki näytti olevan ok, syy miksi en ollut tullut raskaaksi, oli ilmeisesti aikainen ovulaatio. Tästä viisastuneena tulinkin yllättäen raskaaksi. Tuli jotenkin vaan "sellainen olo" ja olihan menkkanikin myöhässä (mulla oli ollut vuodon tapaista ja luulin niitä aluksi lyhyiksi menkoiksi). Testin tein sunnuntaina, näytti haamuplussaa. Maanantaina tein kaksi testiä, joista viimeinen olikin sitten selvä plussa. Uskomaton tunne, eihän sitä tahtonut kolmen testin jälkeen todeksi uskoa! Siltä istumalta tilasin neuvolasta ajan (aika ensi to). Viimeiset oikeat täysmittaiset kuukautiset olivat alkaneet 19.6.2006, joten olin kuulemma 6 raskausviikolla.
Koko tämän viikon on ollut sellaista ruskehtavaa vuotoa. Kuulin, että saattaa kuulua asiaan, joten en siitä huolta kantanut. Myös selkä- ja vatsakivut kuulemma kuuluvat "taudin kuvaan". Kyllä minä tämän kestän, kun kerran tätä tilaa niin kauan jo on haluttu ja toivottu! Oloani paransin kuumavesipullolla ja lämpimällä kaurapussilla.
Eilen ruskean vuodon lisäksi alkoi tulla sellaisia verihyytymiä, joita mulla saattaa tulla menkkojen päätteeksi. Vasta siitä pelästyin, ja tänä aamulla pääsin omalääkärille. Hän teki tutkimuksen (ei ultraa), ja kertoi olevan sen verran verta kohdun suulla, että pelkää raskauden menevän kesken. Sain lähetteen labraan (raskaustesti, veren tila ja tulehdusarvot). Pitää kuulemma seurata tilannetta viikonlopun yli, ilmeisesti maanantaina saan ajan gynelle ja ultraan. Kävin labran kautta saman tien, töihin palattuani pyysin saada pitää loppupäivän vapaata. Itku tuli heti kotona, ja sitä on riittänyt! Yritin lepäillä ja miettiä muita asioita. Kahden jälkeen sain labran tulokset (positiivinen raskaustesti, tulehdusarvot ja hemoglobiini ok), lääkäri palaa asiaan maanantaina.
Vuoto jatkuu, enkä jaksa enää uskoa, että tämä selviää. Pitkät päivät edessä ennen kuin maanantaihin päästään. Olo on lohduton! Vaikka kuinka ajattelee, että meillä on kuitenkin mahdollisuus saada lapsi, ei tunnu auttavan yhtään. Ei myöskään ajatus siitä, ettei se vielä ollut vauva, vaan vasta kahvipavun kokoinen sikiö. Avokkini on surullinen tapahtuneesta, mutta yrittää tukea. Vaikka saimme elää siinä vanhemmaksi tulemisen ilossa vain muutamia päiviä, on pettymys nyt suuren suuri!
Jos tämä nyt kesken menee, olen seuraavalla kerralla varmaan lähes vainoharhainen kaikenlaisten oireiden suhteen (säryt, vuodot...). Sen tästä ainakin opin, vaikkei asiaa kai olisi voinut muuttaa...
Saman kokeneena tiedän miltä sinusta tuntuu. Voimia ja jaksamista sinne. Käykää tilanne yhdessä läpi ettei se jään kaihertamaan seuraavaan raskauteen.
Minulla on myös keskenmenoja ollut ensimmäinen tuli ihan alkuvaiheessa.. Ja siitä meni muuta kuukausi kun tulin raskaaksi uudelleen alku meni hyvin sydän sykki masussa, mutta vk 16 menin neuvolaan, sydänääniä ei kuulunut... :( paniikki iski jälleen.. Meniin ultraan ja siellä todettiin että ei ollut enää kasvannut 13vk jälkeen.. Minulla ei ollut mitään oireita luulin että ei yhdelle ihmiselle voi sattua näin peräjälkeen, mutta karvas totuus iski päin naamaa... Kaavinta tehtiin samana päivänä ja sen jälkeen tuli kamala tulehdus ja jouduin olemaan viikon tiputuksessa... Puoli vuotta meni ja tulin "vahingossa" raskaaksi, varmaan viiden minuutin välein kävin wc:ssä varmistaan että ei tule vuotoa, hulluksi tulen... Ja onneksi loppujen lopuksi meni hyvin ja lapsi syntyi terveenä..
Minä uskon ja toivon että teille muillekin käy hyvin.. Uskoa ei saa menettää... Voimia teille kaikille...