Oon 19v mies ja en osaa käyttäytyä ihmisten kanssa(?). Uskoisin että tarkkailen omaa esiintymistä ja ympäristöä liian tarkasti. Tämän vuoksi olen hermostunut, koska pelkään mitä muut ajattelevat minusta(=huono itsetunto). Olen sen verran rohkea että uskallan puhua vieraiden ihmisten kanssa mutta en keksi mitään järkevää sanottavaa. Ymmärrän mitä toinen tarkoittaa mutta jotenkin en osaa reagoida siihen oikealla tavalla. Yleensä jälkeenpäin tulee mieleen mitä olisi pitänyt sanoa. Todella luotettavien ihmisten(sukulaiset) kanssa ja sellaisten jotka tunnen olevan itseäni heikompia pystyn juttelemaan helmpommin. Haluaisin tutustua muihin ihmisiin ja myös yritänkin mutta pää pyörii aina vaan tyhjää. Joinain päivinä kun saan onnistuneita keskusteluja aikaan itsetunto nousee ja tuntee pystyvänsä juttelemaan kaikille. Seuraavana aamuna viimestään tunne on nollaantunut ja tilanne on taas yhtähuono kuin ennenkin.
Sosiaalisten tilanteiden lukko?
Pekka
83423
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sama juttu minulla.olen taistellut tuon ongelman kanssa tosi kauan, en vain tiedä mikä siihen auttaisi.=(
On samoja ongelmia. Oman perheen ja lähimpien ystävien kanssa viihdyn todella hyvin. Kuitenkin heti jos pitäisi tutustua uusiin ihmisiin tai mennä jonnekin, missä on "puolituttuja", jänistän. Olin ennen mielestäni aivan sosiaalinen, mutta erään julkisen nöyryytyksen jälkeen aloin karttaa yleisiä paikkoja ja pitäydyin tapaamasta muita ihmisiä, kuin aivan lähimpiäni. Nykyään minulle tuottaa suuria ongelmia mennä tiettyihin sosiaalisiin tilanteisiin. Koulussa pystyn jututtaa puolituttujakin, mutta jos törmään heihin muissa tilanteissa esim kahvilassa, hätäännyn ja keksin lähes paniikissa jonkin tekosyyn, jotta voisin poistua paikalta nopeasti. Myös kaikki "kutsu- ja kahvipöytätilanteet" saavat minut lähes paniikkin ja pyrin vältämään niitä viimeiseen asti. Tavallinen sosiaalinen elämä ei enää onnistu.
...myös mun pelko.
Toi oli kyllä niin tuttua ettei tosikaan.
Itse olen 20-v nainen ja sosiaaliset tilanteet ovat usein pelkkää helvettiä. Kädet hikoaa, kuumottaa ja tulee muutenkin tyhmä ja epätäydellinen olo. Siinä samassa pelkään, että ihmiset huomaavat miten vaivaantunut olen ja minun on väkipakko hymyillä vähän tai vaikuttaa muuten rennolta vaikka oikeasti olen täysin lukossa.
En muista koska tämä alkoi. Olen aina ollut arka, mutta lapsena olin paljon spontaanimpi. Nyt se on vaikeaa. Lisäksi ongelma on kaatamaisillaan minulle tärkeitä ihmissuhteitakin. Poikaystäväni ihmettelee, miksen voi käyttäytyä muitten seurassa niin kuin teen hänen seurassaan. Mutta hän, kuten ei moni muukaan, ymmärrä että kortissa on aina kaksi puolta. Minun iloinen, puhelias ja vapautunut puoleni tulee esiin rakkaimpani ja perheeni kanssa. Toinen, sulkeutunut ja hermostunut, lähes kaikkialla muualla.
Tämä ongelma on johtanut asian siihen, että minun on pakko jäädä kotiin avomieheni lähdettyä ulos tapaamaan kavereitaan. Oven sulkeuduttua hänen perässään tunnen itseni niin huonoksi, tyhmäksi ja epäinhimilleksi olennoksi, että romahdan täysin, sillä oikeasti haluaisin lähteä ulos ja pitää hauskaa, enkä olla näitten neljän seinän vanki. Enää hän ei edes vaivaudu pyytämään minua mukaansa ja sekin tuntuu pahalta.
Toisinaan tuntuu niin pahalta, että olen harkinnut itsemurhaa. Eihän kenenkään tarvitsisi elää tällaisen angstin vallassa?
Tosin joskus kännissä elämä tuntuu paremmalta ja uskallan ottaa kontaktia muihin, mutta eihän elämä ole aina juhlaa. Ei aina voi ratsastaa alkoholin siivellä.
Minunkin on helpompi tulla juttuun minua heikompien ihmisten kanssa. Kohdallani se tarkoittaa lapsia. Pidän lapsista ja heidän kanssaan on kiva jutella. Tuntuu, että lapset eivät kykene ajattelemaan minusta pahaa ja minäkin voin hengittää.
Mä kärsin aivan samanlaisista oireista. Mulle sosiaalinen kanssakäyminen on myös yhtä tuskaa. Pakoilen kaikkia mahdollisia tilanteita joissa joudun juttelemaan ihmisiä. Olen 23-vuotias ja työpaikankin olen onnistunut saamaan. Tosin töissä sulkeudun työhuoneeseeni enkä uskalla käydä edes kahvihuoneessa kahvilla. Jos joku tulee huoneeseeni, olen kiusaantunut ja näpistelen kaikkia tavaroita tai hiuksiani tai jotain muuta mitä käteen osuu.
Jos kadulla tulee vastaan joku tuttu, käännyn niin nopeasti kuin voin vastakkaiseen suuntaan tai kierrän hänet kaukaa toivoen ettei minua huomata. Välttelen jopa kavereitani, ja niitä minulla ei enää montaa ole.
Avomies minulla on. Hänelle olen oma itseni, iloinen ja naurava ja sosiaalinen. Mutta jos hänen vanhempansa tai joku kaveri tulee, sulkeudun ja olen hiirenhiljaa. Otan osaa puheeseen vain sanomalla jaa sinne tai tänne tai jos kysytään jotain. Silloinkin vastaan vain parilla sanalla, ehkä jopa lauseella. Toivon vain että tilanne olisi ohi ja minua lakattaisiin tenttaamasta. Sydämeni hakkaa ja näpistelen taas käsilläni kaikkea mahdollista. Avomieheni ei ymmärrä käyttäytymiseni syitä ja meillä onkin usein riitaa erilaisten sosiaalisten kanssakäymisten jälkeen. Jos menemme isommalla porukalla ulos, minut suljetaan kaiken ulkopuolelle, koska en ota osaa mihinkään keskusteluun. Se on minusta hyvä, ettei tarvitse puhua kenellekään mutta samalla kuvioihin tulee myös mustasukkaisuus kun poikaystäväni juttelee muille naisille ja itse olen kuin ilmaa vaan. Mutta en voi itselleni mitään. En keksi mitään puhuttavaa kenellekään, ja jos joku puhuu minulle menen täysin lukkoon. Aivoni ovat ihan tyhjät jos joku puhuttelee minua. Inhoan myös puhelimessa puhumista. On kamala hoitaa asioita kun joutuu puhumaan koko ajan. Panikoin ja kirjoitan muistilappuja joista luen kaikki lauseet joita joudun käyttämään. Tiedän että jossain on vikaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin eroon tästä. Pelkään niin hirveästi tilanteita joissa jodun puhumaan....
Käypä lääkärissä puhumassa ongelmasta. Siihen löytyy nimittäin hyvin yksinkertainen hoitokeino, nimittäin beetasalpaajat. Ne poistavat tehokkaasti jännitysoireita ja varmasti pärjäät sosiaalisissa tilanteissa paremmin, mikä taas vähitellen ruokkii itsetuntoasi.
Itse olen kyseisestä ongelmasta tällä tavalla eroon päässyt, kannattaa ainakin kokeilla!
moni teistä vastanneista oli aika nuoria, hyvä juttu. Luulen että mitä aikaisemmin yrittää ymmärtää ongelman syitä, sitä nopeammin siitä pääsee eroon. Itse oon kolmekymppinen ja vasta parin viime vuoden aikana olen ymmärtänyt että sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet mulle vaikeita.
Huono itsetunto on johtanut jännittämiseen ja tilanteiden välttämiseen, kavereiden katoamiseen (omasta syystä). Jossain vaiheessa sosiaalisia tilanteita kuitenkin syntyy ja olo voi olla tosi epämiellyttävä (on tehnyt mieli paeta paikalta, pyörryttää). Mulla oireisiin on kuulunut liikahikoilua, sydämentykytystä, päänsärkyä ja huimausta.
Oon niin kyllästynyt koko hommaan että kävin lääkärillä. Tässä iässä viimeistään pitäisi uran aueta eikä se tällä ongelmalla onnistu. Lääkäri määräsi betasalpaajia joilla kierteen voi katkaista. Mulla jännittäminen johtuu siitä että mä pelkään että rupean jännittämään! Siis niin paljon että pyörryn. Betasalpaaja on estänyt oireiden syntymisen eli mun ei enää tarvitse pelätä punastumista, huimausta tai kyyneliä silmissä koska tiedän ettei niitä tule. Samalla voin keskittyä itse kiusallisen tilanteen päiväjärjestyksestä hoitamiseen.
En ole vielä kuitenkaan peloista päässyt koska olen vielä "aloittelija" mutta voin suositella kaikille jotka pelkojen takia oireilevat fyysisesti. Uskon että onnistumisen kautta voi katkaista tuon helvetillisen kierteen.
Moni on ennakkoluuloinen lääkkeitä kohtaan (itsekin olen ollut) mutta kannattaako uhrata vuosia siihen että jännittää itsensä pelistä pois? Kysehän on vain liiasta adrenaliinista. Masennuslääkkeet mielialan kohottajina on sitten aivan eri asia...
Jännittäjien kannattaa lukea Olavi Norosen Jännittäjän kirja (vähän kuit. hömppää mukana) ja Ben Furmanin Perhosia vatsassa. Ehkä niiden avulla oppii ymmärtämään ongelmasta jotain.
Tsemppiä kaikille ongelmasta kärsiville, toiv. teidän vaiva ei jatku niin pitkään kuin mulla.
Tuttu tunne. Kärsin ennen aivan samanlaisista ongelmista, mutta nyttemmin olen vähitellen "parantunut". Keinona on se vanha tuttu "ota itseäsi niskasta kiinni", eli pakota itsesi sosiaalisiin tilanteisiin. Äläkä välitä, miten nissä käy, mokaile ihan vapaasti. Sinun täytyy ymmärtää, että toiset ihmiset ovat ihan samanlaisia kuin sinäkin, tai ajattele että olet jotenkin parempi ja kauniinpi kuin muut. Ei siinä ole mitään menetettävää. Tiedän, että se on hankalaa, mutta kun yrität, niin siitä lähtee vähitellen käyntiin positiivinen kierre, joka ruokkii itseään. Lääkkeitä en ole itse käyttänyt, vaikka varmasti niistäkin olisi apua. Enkä minäkään ole mitenkään täysin parantunut, kyllä jännittää ja hermostuttaa jonkin verran jos pitää ihmisten edessä esiintyä tai puolituttujen kanssa joskus keskustella.
Kuvailit sanatarkasti oman ongelmani. Itse olen jo 22-vuotias ja täysin toivon menettänyt. En enää jaksa uskoa selviäväni tästä, olen kai tuomittu elämään koko ikäni yksin, muista eristäytyneenä.