Mielenterveysongelmat tabu

Kaikista mielenterveysongelmista, jotka eivät näy päälle on viisasta vaieta. Eri asia on sitten selvät diagnoosit jotka näkyy jo päälle.
Jos ei ole tarpeeksi hullu ei sitä halua myöskään näyttää. Yhtä kiusallista tutuille kuten itsellekin.
Fysiologiset vaivat ovatkin ihan eri juttu. Ne voi useimmiten parantaa ja hoitaa. Eli hoito ja sairaus on tiedossa.
Tästä päästäänkin siihen pelkoon.
Ottaisitko lastenvahdiksi ihmisen jolla tiedät olevan päässä vikaa?
Ei tarvitse vastata. Jos vastaat kyllä niin valehtelet.

Aika on kyllä jo muuttunut hieman, masennuksesta uskalletaan puhua ja sitä ei koeta enää pelottavana.
Nyt pitäisi muita mielenterveysongelmia potevien tulla kaapista ulos ja näyttää ettei tää tartu.
Toisaalta nykyään on sattunut aika ikäviä asioita avopotilaiden taholta hoidon puuttuessa ja se vaikeuttaa asioita.
Itse poden bipolaarihäiriötä ja olen kertonut asiasta aika valikoiden, ei tarvitseisi, mutta kotikasvatuksella on vielä tiukka ote tämmöisellä viisikymppiselläkin.
Ja eihän sitäkään toitottaisi jos olisi sukupuolitauti.

Jotta ihminen säilyttäisi oman ihmisarvonsa, hänen täytyy olla fiksumpi, normaalimpi kuin tavallinen n.s. terve ihminen. Jos mahdollista kaikkien jotka tietävät perheessä asiasta, kannattaa olla hiljaa, eikä huudella sitä pitkin kylää. Eli kunnioittaa ja arvostaa sitä ihmistä, kenellä nyt sattuu olemaan psyykinen sairaus. Se kun on selvää, että kaikki eivät ymmärrä, vaan osoittelevat ja nimittelevät kys. ihmistä, vaikka hulluksi. Mutta oma fiksu käytös voi antaa ihmisarvoa ja kunnioitusta, vaikka olisi psyykkinen sairaus, kunnioitus vaan pitää itse ansaita.

Se on kyll totta, että mielenterveysongelmista ei puhuta avoimesti. Totuus on että yhä useammat kuitenkin sairastuvat psyykkisesti. Sairastuin itse psykoosiin kakskymppisenä ja vuosi sen jälkeen sain diagnoosin skitsofrenia. Nyt jälkeen päin kun miettii niin olisi pitäny tajuta ajoissa että jokin on pielessä. Ennen psykoosia olin jo pidemmän aikaa voinu huonosti. En kuitenkaan halunnu myöntää että minulla on psyykkisiä ongelmia. Minua pelotti enkä halunnu tulla leimatuksi. Tilanne kuitenkin paheni. Läheiset alkoivat ihmetellä että mikä mua oikein vaivaa. Minulla alkoi tulla skitsofrenian oireita kuten kuuloharhoja, tunne että mua suerataan, eristäytymistä. Lopulta tajusin että ei helvetti, jokin on nyt pahasti pielessä. Nielin ylpeyteni ja hakeuduin hoitoon. Vietin vajaat kaks vuotta psykiatrisella osastolla. Sairastumisestani on nyt kulunu kolme vuotta. Vedän vieläkin lääkkeitä. En kuitenkaan enää tarvitse osastohoitoa. Käyn tosin säännöllisesti terapiassa. Oireet on pysyny kurissa ja minulla on pitkästä aikaa tunne että mulla on tulevaisuus. Olen erittäin kiitollinen läheisilleni, jotka ovat tukeneet mua. Voin tänä päivänä paremmin kuin koskaan! Toivon, että psyykkisistä ongelmista puhuttaisiin avoimesti. Onhan "hullu" ihminen siinä missä syöpäpotilaskin.

Toi on tosi sairasta eritellä ihmisiä tolla tavalla...Ja keskenkasvuista...Ei meistä kukaan täysin terve ole,joten hulluja ei ole...Ihmisiä kuitenki ollaan ja voidaan ite sairastua mihin vaa...Ite kuulun kategoriaan depressio ja ehkä 2-suuntanen mielialahäiriö tai mania,sitä epäillään...enkä mä pidä itteäni hulluna..jos joku mua sellaseks nimittelee,niin vedän sen oikeuteen...Jokainen on terve ja sairas omalla tavallaan...Joskus toivosin,että mulla ois mania,jolloin elämä loistaa omasta mielestä..Joskus taas voisin olla psykoosissa,jottei tarvitsisi nähdä todellisuutta,joka on välillä tosi masentava ja julma....joudun joka pv pinnistelemään,että jaksaisin jatkaa eteenpäi...En nyt,mutta aiemmin...Jos joku on jonkun mielestä hullu,niin miksei se sitten tee asian eteen jotain sen sijaan,että istuu haukkumassa mielenterveysongelmaisia?Jos asian eteen tehtäisiin enemmän,monilla ei olisi mitään mielenterveysongelmia...Tuolla asenteella asiat vain pahenevat...

mielenterveys ongelmistakin avoimesti puhua. Tosin lähiomaisten kans se just vaikeinta on! Onneksi monet julkkiksetkin uskaltaneet kertoa masennuksesta, burn outista yms, joten yleisellä tasolla asia ei enää mielestäni tabu. Mut tärkeintä tukeahan sitä just lähiomaisilta pitäisi saada. Ehkä jonkinlainen pelko siinä, että mitä asiaa ei hyvin tunne tai ei itse kokenut, niin siitä pitäs vaieta. Ehkä jo neuvolas, koulus, työelämäs pitäs ihmisiä enempi valistaa, jotta suhtauminen psyykkisiin sairauksiin ei ole sen erikoisempaa kuin fyysisetkään vaivat.