Poikaystäväni ulkonäkökompleksi on rajottanut ja haitannut hänen elämäänsä jo vuosia, en tiiä miten voisin auttaa... Vasta nyt, pitkän seurusteluajan jälkeen hän uskalsi kertoa siitä minulle. (Minä en siis ollut huomannut hänen ulkonäössään mitään vikaa!) Kompleksinsa takia hän jännittää liikaa sosiaalisissa tilanteissa, ei ole oma itsensä. Olen koittanut sanoa ettei kukaan hänen "vikaansa" edes huomaa, vaikkei hän sitä peittelisikään enää. Mutta ei kai mikään minun sanomani häntä auta, kun hän on jo niin monta vuotta kärsinyt sen takia, eikä esimerkiksi ole sen takia pystynyt solmimaan kovin montaa syvempää ystävyyssuhdetta. Jonku kerran hän on käyny psykologillakin, muttei siitä näköjään oo lopullista apua löytynyt. On niin turhauttava olo kun en tiiä voinko auttaa mitenkään! osaisko joku neuvoa...
Ulkonäkökompleksi pilaa elämän
hattara-79
71126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mieheni on mielestäni tosi komea ja kaikin puolin seksuaalisesti puoleensavetävä. Hän on ulkonäöltään juuri sellainen, kuin unelmieni miehen kuuluukin olla. Olen sanonut hänelle niin, mutta hän mitätöi kehuni. Hänkin jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Minäkään en ole löytänyt keinoa auttaa häntä. Apua siis kaivataan...
Kohtalotovereita siis on! Helpottavaa tietää, vaikka toisaalta en kyl haluais et kellään ois tällaista ongelmaa. Poikaystäväni tapauksessa kyse on (mun mielestä) niin pienestä "viasta", etten mä voi ees kunnolla tajuta miten siitä voi vetää niin paljon stressiä! Onhan kaikilla varmaan omat ulkonäkökompleksinsa (mulla myös..) mut hänellä niitten murehtiminen on mennyt ihan liian pitkälle. Sanomansa mukaan hän on alistunut tilanteeseen, eli siis aikoo vaan jännittää koko loppuelämänsä kai. Mutta en mä voi vaan kattoo vierestä kun se tekee niin, nyt ku tiedän asiasta! Hänen "vikansa" vois kyl parantaa lääketieteellisesti, mut onko siitä apua? Ku henkiset ongelmat on kuitenki isommat ku se pieni fyysinen ongelma. Kumpi ongelma pitäs hoitaa ensin? Oisin todellakin kiitollinen jos joku osais ees vähän auttaa, mä oon niin neuvoton tässä tilanteessa... :(
Olen ollut ihan hirmuinen jännittäjä teininä ja nuorena aikuisena, sosiaalisissa tilanteissa, kaikkialla ihmisten parissa liikkuessani. Kun pitkään jännittää, saattaa se muuttaa omaa minäkuvaansa eli alkaa pitää itseään muita huonompana, josta taas tulee oravanpyörä, kierre, josta on omin voimin tosi vaikea päästä pois. Itse olen saanut apua masennuslääkkeistä, masennushan voi olla piilevänä ja saattaa liittyä kielteisen minäkuvan syntymiseen. Ennen saatoin päivätolkulla pyöritellä jotain, mitä joku oli minulle sanonut ja josta olin loukkaantunut. Mielessäni kävin keskustelua uudestaan, kehittelin erilaisia versioita siitä. Nykyisin kun olen saanut lääkehoitoa masennukseeni, en enää ole lainkaan samanlainen. Hiukan jännitän sosiaalisissa tilanteissa, jos on tuntemattomia ihmisiä paljon, mutta esim. jollain luennolla saatan nostaa käteni ja kysyä luennoitsijalta jotain mieleeni tulevaa. Tätä ei kyllä ennen olisi tapahtunut! Mielialalääkkeitä kannattaa kokeilla, ne voivat olla yksi apukeino, mutta jos ei se auta, kannattaa jatkaa etsimistä. Lisäksi kirjastosta voi löytyä hyviä kirjoja, joissa kohtalotoverit kertovat kokemuksiaan, miehesi ei todellakaan ole yksin ongelmansa kanssa.
Onhan sillä masennusta ollu, ei tosin enää niin paljon ku ennen. Ehkä masennuslääkkeistä ois apua, vaikka luulen et pääongelma on vaan se et poikaystäväni koko ajan muitten seurassa pelkää, et ne huomaa hänen "vikansa". Ja siis sen takia jännittää. En tiiä... Ajatus siitä et hän alkais syömään lääkkeitä sen takia jotenki kauhistuttaa mua, vaikka tiiän ettei pitäs kauhistua. Mut ei kai niitä lääkkeitä tartte loppuelämää syödä, kun vaan pääsis alkuun niitten kans...? Jonkun kirjan oon aatellu lainata ja antaa hänelle luettavaksi, onko kellään ehotuksia mikä ois hyvä?
Olen aikanani saanut pienen fyysisen vamman erään tapaturman yhteydessä ja mun elämä on tasan samanlaista kun poikakaverisi, muut sanovat myös etteivät huomaa mitään, ei auta kun sen itse näkee aivan selvästi, sitä vaan joka sekuntti epäilee, että muutkin kyllä näkevät mutteivät viitsi ottaa asiaa esille.
Ihmissuhteita on lähes mahdotonta solmia vastakkaiseen sukupuoleen ja ihmettelenkin kuinka kauan tätä tällaista enää jaksaa.
Ennen sosiaalisia tilanteita on henkisesti ihan raunio pelkästään ajatuksesta, että ihmiset huomaavat sen mitä koittaa peitellä, ei kerta kaikkiaan pysty leppoisaan kanssakäymiseen tollasessa mielentilassa, ja kun voi oikein pahoin sisäisesti niin se "näkyy" myös olemuksesta ja sitäkös sitten "ihmetellään".
Jo monta vuotta olen pähkäillyt mielessä tätä vaikeutta, että miten vihdoin pääsisi sinuiksi oman itsensä kanssa, jollain tavalla ajatusmaailmaa pitäisi muokata uuteen uskoon mutta ajatukset tuppaavat pyörimään jatkuvasti vaan sitä samaa haitallista rataa, keinot uupuvat :(
Tiedän tasan varmasti, että omaa läheistä ihmissuhdetta ei tule olemaan ennen omaa "uudistumista"!!!!!!!!
Masennuslääkkeet ei tosiaankaan ole tähän tilanteeseen mikään ratkaisu, olen kokeillut vuosia sitten, vastaus löytyy oman itsensä hyväksymisestä sellaisena kun on, helpommin sanottu kun tehty... /:(
Ps. Tuota koko ajan toistuvaa ja valtaisaa oman itsensä häpeämisen tunnekuohua on ns. normaalin ajatusmaailman omaavan ihmisen vaikea tajuta, koittakaahan kestää :)
Niin kauan kuin yrittää piilotella ulkonäköongelmaansa se myöskin vaivaa mieltä. Yrittää siis olla "parempi" kuin onkaan. Ja kuinka pienistä asioista sitten onkaan kysymys. Nappikauppiaan hommaa! Sillä tärkeintä ihmisessä on hänen jokapäiväinen käyttäytymisensä ja luonteensa, vasta näiden jälkeen tulee kauneus tai sen puuttuminen. Sitä paitsi mielestäni henkilön ääni ja puhetapa on vähintään yhtä tärkeä kuin ulkonäkö. Vakuuttava ja selkeä puheääni tekee usein suuremman vaikutuksen kuin korea ulkonäkö.
Joskus on myös parempi, että ongelma on selkeästi näkyvillä (esim. nuorena kaljuuntuminen), silloin sitä ei voi peitellä ja ongelma on pakko kohdata ja käydä läpi.
Luulempa, että ongelman taustalla on se kuuluisa huono itsetunto, josta on muodostunut psykosomaattinen "sairaus". Siis psyykkinen ongelma heijastuu johonkin kohtaan kehoa.
Kyllä piilottelu ei ainakaan tosiaan ratkaise ongelmaa. Itsellä on ollu useita ulkonäköön liittyviä komplekseja nuoruudesta alkaen tuonne n.35 vuoden paikkeille.Ja ne ei olleet keksittyjä puutteita vaan todellisia muidenkin huomaamia ja kommentoimia!Ja kun ikää on tullut lisää niin ulkonäkö sen kun pahenee!Mutta kas kummaa, nyt olen viimein alkanut hyväksyä itseni, jopa pitää ulkonäöstäni.Sairaus on muokannut ulkonäköäni lapsesta alkaen, vaatteilla en ole pystynyt mitään peittelemään. Osa ihmisistä katsoo säälien(mummot ja naiset), osa inhoten(lapset ja nuoret), osa kiertää kaukaa(miehet)... Ennen en kehdannut edes ravintolaan mennä eipä sinne löytynyt seuraakaan.Säälin niitä jotka elävät tällä hetkellä nuoruuttaan, ihmisiä syrjitään kaikilla elämänaloilla ulkonäön perusteella.Mutta älkää antako periksi, kulkekaa nokka pystyssä ja rohkeasti häpeämättä itseänne tai toisianne.Itseäni ainakin jopa kiinnostaa enemmän jollain tavalla "virheelliset"ihmiset.Täydelliset ihmiset ovat tylsiä.Erilaisuutta voi oppia jopa käyttämään hyödyksi, ainakin erottuu joukosta ja voi jäädä paremmin uusien ihmisten mieleen.
Jos häpeäisin itseäni,joutuisin jäämään omaan kopperooni loppuiäkseni, niin näkyviä omat ulkonäkövirheeni ovat.Enää en kuitenkaan alistu siihen. Vastaantulijat saavat ajatella mitä haluavat, sehän on heidän päänsärkynsä. Sinä joka piilottelet virheitäsi,en haluaisi kuulua tuttavapiiriisi, sillä todennäköisesti häpeäisit minuakin. Tämä näin yleisesti kaikille, ei kenellekään henkilökohtaisesti.