Pelottaako teitä, että ette kenties ikinä löydä enää ystäviä? Minut valtaa joskus kauhea epätoivo tulevaisuuden suhteen, tuntuu kuin koko tulevaisuus ja kaikki siihen liittyvät asiat tuntuisivat masentavilta vain sen yhden asian takia. Eli sen yksinäisyyden.
Olen itse ujo ja en mikään kovin "päällekäyvä" henkilö, eli en osaa niin nopeasti tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Töissä on tusinoittain kesätyöntekijöitä, mutta vuorotyön vuoksi naamat vaihtuvat yhtä mittaa ja rupattelut jäävät melko pintapuolisiksi ja lyhyiksi, ei siellä melun keskellä paljon jaksa turpaansa aukoakaan.
Mahtavaa kuulla miten vanhoilla tuttavilla on poikaystävät ja yhteiset asunnot ja sitten olen minä joka olen luisunut tänne noloon yksinäisyyden koloon. Toivottavasti eivät saa tietää.
Olen itse ujo ja en mikään kovin "päällekäyvä" henkilö, eli en osaa niin nopeasti tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Töissä on tusinoittain kesätyöntekijöitä, mutta vuorotyön vuoksi naamat vaihtuvat yhtä mittaa ja rupattelut jäävät melko pintapuolisiksi ja lyhyiksi, ei siellä melun keskellä paljon jaksa turpaansa aukoakaan.
Mahtavaa kuulla miten vanhoilla tuttavilla on poikaystävät ja yhteiset asunnot ja sitten olen minä joka olen luisunut tänne noloon yksinäisyyden koloon. Toivottavasti eivät saa tietää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minua ainakin pelottaa. Pelottaa aina vain enemmän vaikka tällä hetkellä kavereita onkin, mutta kun tiedän ettemme ole enää kauaa yhteyksissä (opiskelut loppuvat) niin jään taas yksin. Surullista mutta niin totta...
Ei pelota. Tiedän että pystyn vaikuttamaan asioihin ja muutosta olenkin jo saanut aikaiseksi.
Vaikka olisi kuinka ujo niin eipä siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin harjoitella vähemmän ujoksi. Kohta tulee joku sanomaan "ei ujoutta voi poistaa, koska se kuuluu perusluonteeseen", mutta tuo on vähän kuin löisi hanskat tiskiin heti alkuun. Ihminen voi muuttaa itseään ja tilannettaan niin paljon kuin itse haluaa.
Ehkä se työpaikkasi on sellainen missä ei periaatteessakaan ole mahdollista luoda ihmissuhteita. Jos ihmisten vaihtuvuus ja melu on liian suuri este, täytyy yrittää jostain muualta.
Pää pystyyn. Käytät turhaan energiaasi asian nolosteluun. Tuskin kukaan jaksaa oikeasti kiinnittää siihen huomiota oletko yksinäinen vai et, jos muuten olet ihan ok.
kun on jo aika tottunut yksinoloon, vaikka ikää on vasta 20 v. Broideja on myös aika monta, se on varmaan helpottanut sopeutumaan asiaan. Jokin aika sitten jopa seurustelin useamman kuukauden, mutta ei toista ihmistä kaipaa vierelleen kun ainoastaan silloin tällöin yksinäisinä tunteina.
Pelottaa se. Varsinkin kaikki syntymäpäivät ovat ihan kamalia. Ajattelen aina, että nyt mä oon sitten jo tämän ikäinen, eikä mulla ole vieläkään ollut sitä ystävää tai muutenkaan sellasta elämää, jota kovasti toivoisin. Tuntuu, että vuodet vain menee mun läpi, eikä mulle jää muuta kuin kasa paskaa kouraan. Tulee surullinen ja katkera olo.
Sitten välissä on taas semmonen positiivinen fiilis, odottava ja uskova. Se on semmosta vuoristorataa. Odotuksia ja pettymyksiä.
ihan s*****sti! Ja sen kun vielä tajuaa, ettei voi paljon toiseksi muuttua, vituttaa entistä enemmän. Itse yritin myös hieroa tuttavuutta kesätöissä. Aluksi on helppoa, mutta aina se paska itsetunto tulee pintaan ja kaikki menee metsään. Mutta tuskin se on helppoa muillekaan.
Pahinta tosiaan on se kun on tajunnut ettei ihminen oikeasti mihinkään muutu.
kaikkein eniten pelottaa se, että en löydä elämänkumppania enkä saa koskaan perustaa perhettä. se pelottaa enemmän kuin se, että olenko löytänyt ystäviä.
ajattelen myös joka vuodenvaihde, että tuleva vuosi on parempi ja löydän kyllä etsimäni. karu todellisuus on aina se, että elämässäni ei ole kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään muutosta.
kaikki tutut ovat alkaneet viimeistään parinkympin tienoilla pariutumaan ja suunnittelemaan yhteistä kotia, tulevaisuutta. kyllä ahdistaa olla yksin... nimenomaan, kunhan eivät saisi tietää.
elämäni on ollut pysähdyksissä siitä lähtien kun pääsin peruskoulusta (8 vuotta sitten). kaikki muut ovat mennneet elämässään eteen päin...
Ajatuksesi ovat kuin suoraan omasta päästäni, joskus on todella masentavaa katsella vierestä ystävien elämän kehittymistä, koska itse olisi halunnut olla samassa tilanteessa jo vuosia sitten (ihastuttava (avo)vaimo, yhteinen koti jne...)välillä tulee sellainen pakokauhutunne, että mitä jos on yksin vielä 10 vuoden päästäkin, ei jaksais/haluais enää olla yksin, ei tää oo se elämä jonka halusin... mitä ujouteen ja huonoon itsetuntoon tulee, ei niitä hirveän helppoa ole yksin korjata mentaaliharjoittelemalla, tarvitaan muita, läheisiä ihmisiä. Luulen potevani itse vähän molempia ja se ketuttaa aivan suunnattomasti, koska tietää että ei "ketään" kiinnosta epävarmat tyypit tai että kundi on aina se joka tekee aloitteen, salaa toivon että yleiset ajatukset muuttuisivat tasa-arvon tulemisen myötä, että myös naiset voi tehdä aloitteita.