Erosin noin vuosi sitten ja olen koko kuluneen vuoden toipunut siitä shokista kaikenlaisin menetelmin.
Käyn terapiassa, käyn ulkona, urheilen, hoidan kotia ja puutarhaa, olen käynyt treffeillä. Olen treffeillä käydessäni ollut sekä avoin ja hauska, joskus varauksellinen ja vakava.
Olen lukenut eroista, masennuksesta ja itsensä tuntemisesta.
keväällä tapasin hauskan miehen, joka nyt puolen vuoden tapailun jälkeen kirjaimellisesti katosi elämästäni, ensin puhuttuaan joka tapaamisella entisestä vaimostaan.
Tämän jälkeen sain ihanan kirjekaverin miehestä, kuka sai minut nauramaan ja tuntemaan toivoa siitä, että myös minulle on olemassa ihania ihmissuhteista. Loppujen lopuksi en ollutkaan tämän miehen mielestä tarpeeksi viihdyttävä ja hauska, johtui ilmeisesti siitä että avoimesti kerroin erostani, elämästäni, toiveistani, lapsistani ja tuntemuksistani. En ollut siis tarpeeksi hauska, kepeä, harmiton ja pinnallinen. Minulla olikin tausta omine säröineen.
Olen toki myös hauska ja huumorintajuinen, mutta eikö ole reilua kertoa omat elämänvaiheensa pääpiirteittäin toiselle, että toisella on mahdollisuus tutustua?
No oli miten oli, olen jälleen jätettynä ja täysin yksin. Masennus kuristaa mieltäni ja olen epätoivoinen.
Olen ihan kivan näköinen, hoikka ja ikääkin vasta 30. miksi tuttavuuteni eivät halua tutustua minuun, siihen mitä olen ja mistä olen tullut? Niin kauan menee hyvin kun puhutaan säästä ja mies saa kehua kauneuttani. Sitten kun alankin osoittaa mielipiteitä, kertoa tuntemuksistani ja itsestäni, niin saan jäädä.
Silti minulta kysellään asioista joten pitäisikö olla vain hiljaa ja pysytellä kevyemmissä aiheissa.
oman avioliittoni aikana totuin, että asiat puhutaan ja toiselle kerrotaan rehellisesti asiat. Sitten jää tilaa myös sille mukavalle ja kepeälle jutustelulle.
No, kaapista löytyi diapami ensi hätään eilen, kun masennus ja paniikki alkoivat todella käydä ylivoimaiseksi.
Onko täällä muita, joilla on eron jälkeen vaikeuksia sitoa ihmissuhteita? Onko muita, joilla on nämä säännöt ja tavat kateissa? En enää tiedä, kuinka tutustua ihmisiin, en tiedä pitääkö minun piilottaa itseni tai alkaa valehdella elämästäni jotta toisilla olisi helpompi olla kanssani?
ryhdynkö tyhjäpääbimboksi, joka ei muka tajua mistään mitään?
Käyn terapiassa, käyn ulkona, urheilen, hoidan kotia ja puutarhaa, olen käynyt treffeillä. Olen treffeillä käydessäni ollut sekä avoin ja hauska, joskus varauksellinen ja vakava.
Olen lukenut eroista, masennuksesta ja itsensä tuntemisesta.
keväällä tapasin hauskan miehen, joka nyt puolen vuoden tapailun jälkeen kirjaimellisesti katosi elämästäni, ensin puhuttuaan joka tapaamisella entisestä vaimostaan.
Tämän jälkeen sain ihanan kirjekaverin miehestä, kuka sai minut nauramaan ja tuntemaan toivoa siitä, että myös minulle on olemassa ihania ihmissuhteista. Loppujen lopuksi en ollutkaan tämän miehen mielestä tarpeeksi viihdyttävä ja hauska, johtui ilmeisesti siitä että avoimesti kerroin erostani, elämästäni, toiveistani, lapsistani ja tuntemuksistani. En ollut siis tarpeeksi hauska, kepeä, harmiton ja pinnallinen. Minulla olikin tausta omine säröineen.
Olen toki myös hauska ja huumorintajuinen, mutta eikö ole reilua kertoa omat elämänvaiheensa pääpiirteittäin toiselle, että toisella on mahdollisuus tutustua?
No oli miten oli, olen jälleen jätettynä ja täysin yksin. Masennus kuristaa mieltäni ja olen epätoivoinen.
Olen ihan kivan näköinen, hoikka ja ikääkin vasta 30. miksi tuttavuuteni eivät halua tutustua minuun, siihen mitä olen ja mistä olen tullut? Niin kauan menee hyvin kun puhutaan säästä ja mies saa kehua kauneuttani. Sitten kun alankin osoittaa mielipiteitä, kertoa tuntemuksistani ja itsestäni, niin saan jäädä.
Silti minulta kysellään asioista joten pitäisikö olla vain hiljaa ja pysytellä kevyemmissä aiheissa.
oman avioliittoni aikana totuin, että asiat puhutaan ja toiselle kerrotaan rehellisesti asiat. Sitten jää tilaa myös sille mukavalle ja kepeälle jutustelulle.
No, kaapista löytyi diapami ensi hätään eilen, kun masennus ja paniikki alkoivat todella käydä ylivoimaiseksi.
Onko täällä muita, joilla on eron jälkeen vaikeuksia sitoa ihmissuhteita? Onko muita, joilla on nämä säännöt ja tavat kateissa? En enää tiedä, kuinka tutustua ihmisiin, en tiedä pitääkö minun piilottaa itseni tai alkaa valehdella elämästäni jotta toisilla olisi helpompi olla kanssani?
ryhdynkö tyhjäpääbimboksi, joka ei muka tajua mistään mitään?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Moi!
Olisit epänormaali,jos et reagoisi eroon ym. Ole itsellesi rehellinen eli shokki vaiheessa saatat joutua turvautumaan apuun(ei häpeä). Keskustelu apu hyvän ystävän kanssa tai ihan ammattiauttajan kanssa olisi hyvä. Eikä huono vaihtoehto olisi jokin lääkitys, jotta saat elämän raiteille. Pystyisit tutustumaan ihmisiin ja sosiaalinen elämä on erittäin tärkeä. Eli siihen jotkut tarvitsevat lääkitystä trauman yhteydessä. Puhun kokemuksesta, että älä jää kotiin itsesäälin valtaan. Tosin asiasi vaatii aikaa. Älä lähde valehtelun tielle, se paljastuu kuitenkin. Älä sorru alkoholiin, se pahentaa tilanetta, tarkoitan ettet käytä sitä lääkkeeksi. totuus tulee vastaan aina. Nämä ehkä olivat sinulle itsestään selvyyksiä, mutta tiedän tunteen, joka piinaa päivästä päivään.
Ei pidä tilittää liikaa. Kumppanisikaan ei pysty muuttamaan menneisyyttäsi.
Ei missään tapauksessa ole kyse siitä, että kenenkään pitäisi menneisyyttäni muuttaa, se on ollut ja mennyt niin kuin on.
Kyse on avoimuudesta, siitä kuinka ihmiset yleisellä tasolla välittävät toisistaan.
Minusta on reilua sille toiselle, (miehelle) että hän tietää olleeni naimisissa, miksi erosin ja mitä toivon elämässäni menevän jatkossa toisin. Haluan kertoa minkälaisesta perheestä olen, mitkä ovat arvoni ja ajatukseni.
Kysymys siis kuuluu: Onko miesten helpompi tutustua naiseen, jonka elämä on siloiteltu ja virheetön? Onko miehelle helpompaa, että asioista ei oikeastaan tarvitse puhua?
En vaadi kumppaniltani paljon, mutta olen avoimuuden ja rehellisyyden kannattaja. En voi uskoa, että kukaan tutustuu minuun, jos en kerro minkälainen olen ja mitä olen kokenut.
Kertomani eivät näille tuttavuuksille ole olleet rasittavia, nyyhkyttäviä tilityksiä. Olen kertonut faktat.
Kerran tämä eräs mies kysyi, eikö voitaisi puhua hauskoista aiheista. No kyllä siinä tapauksessa, jos tarkoitus ei ole tutustua sen enempää. Mutta miksi sitten tuhlata aikaani? En minä tarvitse puolituttuja huithapeleita elämääni, en minä ole täällä viihdyttämässä muita.
Minä haluan ihmissuhteen ja ystäviä jotka hyväksyvät minut taustoineni ja jaksavat edes antaa hitusen ymmärrystä. En tarvitse myöskään kainalokeppiä, käyn terapiassa ja haen sieltä neuvot ja tuen joita kipeimmin kaipaan.
Miksi siis tämä ihmisten pinnallisuus? Onko nykyään kaikki nopeaa, hauskaa, tehokasta, eheää, helppoa? Aika omituista on, jos näin menee.
Itse haluaisin miehen, jolla samoin on jo kokemusta ja elämänviisautta. Silloin kait ollaan samalla henkisellä tasolla.
Tämän seikan käsittäminen on minulle se kompastuskivi, pitääkö minun heittäytyä blondiksi joka kikattelee eikä muka tajua mistään mitään, vai onko olemassa ihmisiä jotka oikeasti tajuavat ja haluavat mietiskellä elämää myös syvemmin?
Sain jo vision, sellaisen hataran. Miljoona asiaa tulee tässä mieleen, aihehan on tuikitärkeä ja mielettömän laaja ja monimutkainen.
Kysynkin vain täsmäkysymyksen. Kuinka suuren osan yhdessä viettämästänne ajasta kumppanisi kanssa puhutte syvällisesti ja mikä on yleensä aiheena?
vaikea on tuohon antaa mitään täsmällistä vastausta. Jos keskustelu etenee saman aiheen piirissä pitemmälle, niin silloin enemmän. Joskus aiheet ovat aivan muualla. Luonnollisesti.
Eihän asioista puhuminen kuitenkaan tarkoita sitä, että kumppanini pitäisi kuunnella minua kuin terapeutin.
Kuitenkin kerron itsestäni myös sen takia, että haluan oppia tuntemaan kumppanin. Kertomalla kuulen hänen kommenttejaan, omia mietteitään ja niitä kokemuksia joita hänelle on kertynyt. Tulee vuorovaikutusta.
Mutta väliäpä hällä, eihän minulla nyt ole kumppania, koska ilmeisesti suurin osa miehistä pitää mielummin satunnaissuhteita, ja fuck buddyja mielummin, kuin tutustuu keneenkään sen enempää.
Ja onhan siinä sekin vaara, että jopa ystävystyy ja lähenee jonkun kanssa, joten toki ymmärrän olevani ihan epämääräinen yksilö.
Kun muistelen tuttujani ja omaa elämääni myös, niin näyttäisi siltä että iloisena ja "pinnallisena", hauskana, alkanut ja siitä pikkuhiljaa syventynyt suhde kestää paljon paremmin kuin heti kovin syvällisenä alkanut, ongelmien selvittämiseen keskittynyt suhde.
Tämä oli vaan tällainen sivutoteamus jonka tietysti tiesitkin.
Silti, vaikuttaisi olevan viisasta pitää tietyt asiat omana tietonaan, ei saisi liian nopeasti paljastaa itsestään kaikkea. Ei ainakaan sellaista minkä yleisesti tietää koettavan negatiivisena.
olet oikeassa. Olen kenties liian avoin liian aikaisessa vaiheessa suhdetta. Tämä lienee se rike johon olen sortunut.
Harmittaa, koska olen luonteeltani tämmöinen. Laitan aina itseni alttiiksi. Täytyy alkaa harjoittelemaan sitä pinnallisena olemista, vaikka onkin vastoin luonnettani. Voihan ne faktat kertoa tosiaan sitten, kun ihastuminen on jo tapahtunut, toivottavasti silloin vielä kelpaan.
Tämä on juuri se mikä vie minut joka kerta ongelmallisiin ihmissuhteisiin tai lopettaa ne ennen aikojaan. En tunnista tilanteita, enkä sitä mitä miehelle voi milloinkin puhua.
En ymmärrä miehiä. Ehkä rinnastan heidät liikaa samanlaisiksi tovereiksi kuin naispuolisetkin. Naisellehan voi piankin tuttavuuden alkajaisiksi kertoa paljonkin, ja yleensä saa vastineeksi lohdullisia sanoja, ymmärrystä ja erityisesti rakentavia kommentteja.
Mistä miehen kanssa sitten voi keskustella? Kun tapasin exäni, puhuimme heti kaikesta ja paljon, ei ollut asiaa jota olisi jemmattu tai lykätty. Kissa nostettiin pöydälle.Kai tämä on jäänyt päälle. Vai olisiko kuitenkin niin, että mies joka on tosissaan, on valmis kuuntelemaan naisen asioita, ja sellainen mies joka ei halua tietää arkipäivän asioita naisesta, hakee yleensä sitä panopuuta itselleen. Monestihan mies on saanut jo yliannostuksen sitä arkea avioliitossaan, joka ehkä on päättynyt ja mies siitä helpotusta tuntiessaan koittaa välttää arkisten aiheiden käsittelyä.
Ota näistä sitten selvää.
myös saman, valitettavasti. Tosin myös minun "ongelmani" on sitten sama kuin sinulla.. Rupean liian aikaisessa( eli missä) vaiheessa kokoamaan ns. oikeaa suhdetta... ja sitten koen loukkauksena, kun kaveri ei tahdókaan kertoa omasta elämästään, ja toisaalta ei ole kiinnostunut minunkaan...Siinä sitten on tullut mieleen, mitä kumpikaan tosissaan suhteelta, toisesta haluaa. Olen jo lähempänä 4 kuin 3-kymmentä, joten pelkät irtokappaleet ei kiinnosta. Ja myös mielestäni ihan ihmisennökinen, työssäkäyvä, omillani oleva henkilö..En vain tiedä,, mikä mättää??
ihminen luonnollisestikaan ei halua tuhlata aikaansa turhanpäiväiseen jaakaamiseen. Ehkä myös siinä yksi syy, miksi menen niin reippaasti eteenpäin asioissa. Mielestäni kuitenkin on täysin turhaa alkaa teeskentelemään, että "tässä sitä nyt vaan rupatellaan" -juttuja, kun kumpikin osapuoli tietää, että kiinnostus on ihan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä.
Mikä on sitten se kohtuullinen etenemistahti?
Jossain vaiheessahan on toiselle tehtävä tiettäväksi, että olen tällainen ihminen näine kokemuksineni.
Kuvasit asiaa hyvin, kun sanoit että alat kokoamaan parisuhdetta liian aikaisessa vaiheessa. Ehkä miehet eivät yksinkertaisesti pysty käsittelemään asioita niin nopealla tahdilla kuin mitä me haluaisimme. Tuntuu vain hölmöltä sekin, että aina kun tapaa jonkun mukavan ihmisen, pitäisi siihen liirunlaaruun tuhlata kuukausitolkulla aikaa. Sitten sen jälkeen todetaan, kun tutustuminen on edennyt, että ei tuo nyt ollutkaan sitä mitä luulin. Tavallaan, eikö voisi kartoittaa sitä lähtöasetelmaa jo hyvissä ajoin, jotta molemmat osapuolet voivat valita mennäkö eteenpäin vai jätetäänkö leikki kesken.
No ehkä tässä mennää jo hiusten halkomiseen, taitava ihminenhän osaa tulkita tilannetta ja orastavan suhteen antamia merkkejä, ja toimii sen mukaan.
Itseltäni tämä taito kuitenkin on kateissa, kun ihastun, tai kiinnostun, menen kuin höyryjuna asiassa eteenpäin.
Vaatii siis harjoittelua.
Masentaa vain tämä jatkuva hylkäämisten kierre ja se, että en pääse asioissa eteenpäin sopivalla tahdilla. Joudun koko ajan etsimään uusia ihmisiä keneen tutustua, ja petyn jatkuvasti uudelleen. Tulee tunne, että elämäni on liialti tämän saman aiheen ympärillä, en pääse elämässäni eteenpäin.
Olen koittanut olla myös yksinäni, ja toimii sekin. Totuus on kuitenkin se, että nyt ollessani 30-vuotias, olisi sitä halua ja tarmoa pyörittää vaikka suurperhettä. Kaipaan todella aikuista ihmistä rinnalleni,enkä missään tapauksessa ole satunnaissuhteiden kannalla, joten baareista on turha alkaa ketään metsästämään.
On tää niin tätä.
olen tosi mielenkiinnolla seurannut keskustelua ja todennut miehillekin olevan kysyntää. Keskustelu ei kuitenkaan ole miesten vahvinta aluetta ja se meinaa aikuisten oikeesti jäädä varsinkin ihastusvaiheessa vähän liian pinnalliseksi. Arvostan itse rehellisyyttä yli kaiken ja ihminen joka osaa/uskaltaa avautua on mielestäni parasta a-luokkaa. Vuodet saattavat vaikuttaa suurestikkin suhteen laatuun mutta kaksi toisilleen täysin sopivaa ihmistä eivät edes huomaa vuosien kuluvan. Sopivaa lähestymistapaa ei varmasti ole kukaan keksinytkään ja toisen ihmisen ajatusmaailmaa ei välttämättä ihan heti voi edes tajuta. Mutta olen sitä mieltä, että jos sellaisen ihmisen löytää jonka elämä on jo muokannut ja vaikka vähän kolhassutkin saa hänestä yleensä parhaan mahdollisen ymmärtäjän ja ystävän. Etsintä jatkukoon itse kullakin.....
antamastasi kommentista. Taisit tajuta mikä pointtini tässä on. Voihan olla, ettei toimintatavoissani olekaan sen suurempaa vikaa, käytän aikaani vain vääriin ihmisiin, joiden panostus on eri aaltopituudella kuin omani.
Voisiko tässä löytyä jokin kultainen keskitie? En tiedä. Eniten väärinkäsityksiä kuitenkin syntyy nettituttavuuksien kanssa. Livenä kun tapaa ihmisen, saa tilanteet tuekseen eleet, ilmeet ja äänenpainot. Niistä voi tulkita tilannetta toisella tapaa.
Loppupeleissä olen kuitenkin sitä mieltä, että avoimuus on parempi kuin pinnallinen, tosiasiat poissulkeva jaarittelu. Kun itse avaudun, osoitan luottamusta toista kohtaan, kun joku toimii minua kohtaan samoin, ymmärrän että minuunkin luotetaan. Luottamus on jo alkavankin suhteen peruskivi. Jos lähtökohtana on aina epäily ja epäluottamus, täytyy sen johtua ihmisestä itsestään. Siitä, ettei oikeastaan luota OMAAN ITSEENSÄ. Nimittäin faktahan on se, että parisuhteeseen hakeutuu ja siinä pysyy, nauttii luottamuksesta puolin ja toisin ihminen, joka kokee ansaitsevansa sen. Ja kun näin kokee, pitää itseään arvokkaana, luottaa itseensä, että olen hyvä ja arvokas tällaisena kuin olen.
Asioihin vain pitää mennä syvemmälle ja omien kokemusten johdosta käsitykseni itsestänikin välillä horjuu. (kuten nyt) Eli koitan koota itseni ja pitää oman linjani, ehkä lievennän näitä avautumisia, mutta olen edelleen sitä mitä olen, ja kerron sen häpeilemättä.
sen verran vielä nettituttavuuksista, niihin voi yleensä luottaa vain osittain sillä toiset ovat tosi hyviä ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja ovat sitten luonnossa ehkä hieman verbaalisesti köyhempiä kun taas toiset höpöttävät ummet ja lammet sanomatta kuitenkaan yhtään järkevää sanaa ja korvaavat asiatekstin hauskuudella. Me kaikki viihdymme erilaisten ihmisten kanssa ja itselläni on tilanne jossa elämänkuppanin pääasiallinen tarkoitus on käyttää mahdollisimman paljon henkistä väkivaltaa. En väitä että olisin viaton mutta tehdessään tätä hän ajaa minut nurkkaan ja sulkee suuni vieläkin tiukemmin. Olen aiemmin eri palstalla kertonut että en ole alkomies, väkivaltainen tai baareissa juokseva vaan aivan tavallinen isä joka masennuksesta (useamman läheisen kuolema) johtuen on muuttunut hiljaisemmaksi. Tätä asiaa ei vaimoni halua uskoa ja kieltää asian olemassa olon ja ilmeisesti häpeää minua. Tämän takia hän mahdollisesti kiusaa minua saadakseen minut tekemään eroratkaisun jota hän ei itse halua kontolleen. Tämä on omaa keksintöäni mutta jotenkin 20-vuoden jälkeen nämäkin asiat vaistoaa.... vähän eksyin asiasta mutta toivottavasti en liikaa.
Voi että mulle tuli paha olo sun puolestas. Itse olen enää lievästi masentunut, mutta olen onnekseni saanut paljon tukea puolisoltani. Toivon ettei sun masennuksesi jää krooniseksi, kun puolisosi on noin jäätävän kylmä ihminen eikä tue sua ollenkaan. Miten ihmeessä sä vielä jaksat kirjoittaa noita tajuttoman viisaita juttuja tänne?
lääkkeiden voimalla. Muuta ei ole enää juurikaan jäljellä. Lapset joskus antavat työstä tullessa myönteistä palautetta kun siivoan heidän (toki siivoavat osan itsekin) jälkensä, kahvinkeiton, ruuanlaiton ja koiran pissatuksen ohella, ennen kuin äiti tulee kotiin. "Kiitos kun autoit iskä" pitää vielä jotenkin järjissään tässä olotilassa.