Olen kroonista masennus-ahdistusta poteva keski-ikäinen neiti-nainen. Olen kyllä jotenkin oppinut neuroositautieni kanssa pärjäämään ja sopeutumaan. Välillä kyllä pelottaa, etten pysty hallitsemaan kakkia oman elämäni asioita ja tehtäviä!? Olen käyttänyt mielialalääkitystä olon tasaamiseen, toiminta- ja työkykyyni sekä pakko-oireiseen luonteeseeni. Kylläpä lääkitys pahemmat tuskahuiput tasaa. Siitä on ollut apua. On kai antanut eheämmän ja itseeni luottavaisemman tuntemuksen.
Täsmällisemmin, NYT KYSYN ajatuksianne ja tietojanne: Miksi minulta ei tule itku?? Elämäni aikana en ole pystynyt itkemään ja sillä tavalla purkamaan itseäni. Olen kyllä sivusta seurannut, ystävien kautta, miten 'se pitäisi mennä'! Kun siis vertaan ystäviini ja varsinkin sellaisiin, joilta itku tulee tosi helposti, kun jotakin on tapahtunut tai vain laajempi masennustuska ja pahat mielet syöksyvät päälle, tajuan, mitä minulta PUUTTUU! - Masennutilan aikanahan olisi hyvä itkeä itseään tyhjäksi, purkaa tunnetilaa tällä luonnon antamalla kyvyllä !, käsittäisin sen olevan terveellistä. Hyviä aineita erittyisi fysiologisesti (aivoissa)?
Tietääkö kukaan, miksi joku ihminen on ihan kuin syntymästään oppinut semmoiseksi, ettei itku tule? Tietysti ihan joskus se on minulla tapahtunut, mutta aivan liian harvoin ja vain silloin kun on ollut tosikova tilanne. En jaksa nyt selostaa, missä tilanteessa JOSKUS pitkän elämäni aikana itkeminen on lähtenyt käyntiin, mutta ei tuolloin samalla tavalla kuin ystävilläni. - Minä kärsin ns. normaalista itkemättömyydestäni, kun tajuan mitä menetän siinä! Ulos tulematon itku jotenkin tuntuu, ihan kuin tietäisen sen olevan sisällä, muttei lähde purkautumaan. Mistä se voi johtua, mitä on tapahtunu tämmöiselle ihmiselle ehkäpä, joskus? Olenko oppinut niin lujasti häpeämään itkemistä vai eikö vauvanitkuuni ole vastattu? Vai mikä on syy YLEENSÄ? Voisinkohan vielä oppia? Miten? Olen kyllä yrittänyt.
Näkemykseni on, että itkemättömät olotilat ja tapahtumat pakkautuvat kroppaani ja siksi kärsin erinäisistä raaja-, nivel-kuluma- ja lihasten heikkousongelmista. Masennus taas haittaa pystyvyyttäni riittävästi liikunnalla kropan hoitamiseen. Ylävatsa oireilee ja siihen närästyslääkitys on mennyt pitkään. Minusta tuntuu, että pakkoneuroottisuutenikin helpottuisi, kun saisin itkemättömät itkut ulos! Psyyke vaikuttaa kovasti siis myös kroppaan, eikös väin!! - Tässäpä mietteeni ja kysymykseni.
Nyt juuri haluaisin itkeä pirauttaa ennenkuin alan nukkua, se auttaisi kovin ja rentouttaisi, mutta !!?? Terv. Yökyöpeli
Täsmällisemmin, NYT KYSYN ajatuksianne ja tietojanne: Miksi minulta ei tule itku?? Elämäni aikana en ole pystynyt itkemään ja sillä tavalla purkamaan itseäni. Olen kyllä sivusta seurannut, ystävien kautta, miten 'se pitäisi mennä'! Kun siis vertaan ystäviini ja varsinkin sellaisiin, joilta itku tulee tosi helposti, kun jotakin on tapahtunut tai vain laajempi masennustuska ja pahat mielet syöksyvät päälle, tajuan, mitä minulta PUUTTUU! - Masennutilan aikanahan olisi hyvä itkeä itseään tyhjäksi, purkaa tunnetilaa tällä luonnon antamalla kyvyllä !, käsittäisin sen olevan terveellistä. Hyviä aineita erittyisi fysiologisesti (aivoissa)?
Tietääkö kukaan, miksi joku ihminen on ihan kuin syntymästään oppinut semmoiseksi, ettei itku tule? Tietysti ihan joskus se on minulla tapahtunut, mutta aivan liian harvoin ja vain silloin kun on ollut tosikova tilanne. En jaksa nyt selostaa, missä tilanteessa JOSKUS pitkän elämäni aikana itkeminen on lähtenyt käyntiin, mutta ei tuolloin samalla tavalla kuin ystävilläni. - Minä kärsin ns. normaalista itkemättömyydestäni, kun tajuan mitä menetän siinä! Ulos tulematon itku jotenkin tuntuu, ihan kuin tietäisen sen olevan sisällä, muttei lähde purkautumaan. Mistä se voi johtua, mitä on tapahtunu tämmöiselle ihmiselle ehkäpä, joskus? Olenko oppinut niin lujasti häpeämään itkemistä vai eikö vauvanitkuuni ole vastattu? Vai mikä on syy YLEENSÄ? Voisinkohan vielä oppia? Miten? Olen kyllä yrittänyt.
Näkemykseni on, että itkemättömät olotilat ja tapahtumat pakkautuvat kroppaani ja siksi kärsin erinäisistä raaja-, nivel-kuluma- ja lihasten heikkousongelmista. Masennus taas haittaa pystyvyyttäni riittävästi liikunnalla kropan hoitamiseen. Ylävatsa oireilee ja siihen närästyslääkitys on mennyt pitkään. Minusta tuntuu, että pakkoneuroottisuutenikin helpottuisi, kun saisin itkemättömät itkut ulos! Psyyke vaikuttaa kovasti siis myös kroppaan, eikös väin!! - Tässäpä mietteeni ja kysymykseni.
Nyt juuri haluaisin itkeä pirauttaa ennenkuin alan nukkua, se auttaisi kovin ja rentouttaisi, mutta !!?? Terv. Yökyöpeli
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei!
Ymmärrän kuvauksesi kehon ja tunteiden välisestä yhteydestä. Itsekin yritän miettiä keinoa, miten saisin purettua kropastani sinne vuosia hautomani tuskan. Olen saanut usealta taholta vinkkejä, että vyöhyketerapia tai Rosen-terapia sattaisi auttaa. Itkukin kuulemma tulee hoidon yhteydessä, jos sitä muutoin onkin pidättänyt.
Voimia Sinulle toivottaen...
minulla sama ongelma. Tosiaan kaikki se kertyy kroppaan ja siitä saa sit kärsiä kipuina jne. Kyllä se itkeminen auttais kummasti purkautumaan, mutta mikähän se sais aikaan. Vaikka nuorempana sain selkääni, niin ei se itku tullu silloinkaan. Ehkä se pitäis olla vaan jokin tarpeeksi kova nöyryytys jolla sais sen itkun tulemaan.
Minä en sinulle nöyryytyksiä tahdo! Siinä kiintiö lienee täysi. Itsu tulee ihmisillä monistakin eri tunteista ja tapahtumista provosoituna. Eikös liikuttuminen, samaistuminen esim. elokuvassa, sureminen, ilosta itkeminen, ikävä tapahtuma, pahan mielen saaminen (jo jaa, se voi olla nöyryytystä), itsesääli (tietty, siitä kannattaa pyrkiä mahd. pian pois, haittaa itseä ja elämää), kaipaus, kaikki epämääräinen tuska-ahdistus-masennus ihan vaan tunne-TILA ! Minusta itku olisi semmoinen tasapainottava juttu, jos se toimisi, esim. noissa em. tiloissa. Kuka keksii muita elonkohtia, jolloin itku hyväksi? - Sinulle "hpop" vielä. Muistan erään ystäväni, joka sanoi, että kun häntä isä hakkasi, niin hän silloin päätti lujasti, että ei itke näissä tilanteissa. Se oli jokin vastaisku ja sisunnäyte. En tiedä tuliko hänestä sitten aikuisena itkemään kyvytön. Olisiko siinä tilenteessa lapsella sellainen ajatus, että en kyllä tuolle näytä, että pystyy minua nöyryyttämään. Heittäytyy esittämään kovaa, kun suojelee itseänsä, muka. Kurjaa. Kaikke hyvää Sinulle "hpop" toivon, varsin herkkiä ja mieltä hyvällä liikuttavia tilanteita... jospa se tulisi, itku.