Keinoja päästä irti pelkojen ja jännityksen kierteestä:
1. Myönnä itsellesi, että pelkäät tai jännität.
2. Kerro asiasta jollekin. Vanhemmille, siskolle, veljelle, puolisolle, ystävälle tai vaikkapa psykologille. Kerro ainakin yhdelle ihmiselle, mutta jos pystyt kertomaan useammalle, sen parempi.
3. Tähän mennessä olet ehkä yrittänyt kiertää ongelmaa, välttänyt tilanteita, joissa se esiintyy, yrittänyt kaikin tavoin uskotella ympäristölle, että kaikki on kunnossa. Nyt tee toisin. Anna itsellesi lupa jännittää ja pelätä. Mieti jo etukäteen, mikä olisi pahin asia, mikä voisi jännityksen seurauksena tapahtua. Mitä sitten, jos pyörryt/ juokset pois/tms. Mieti, voisiko elämä jatkua vielä sen jälkeenkin. Mene vaikeisiinkin tilanteisiin (kyllä, tässä tarvitaan päättäväisyyttä ja rohkeutta!) ja päätä, että täriset, vapiset, punastelet (tai mitkä oireesi ikinä ovatkaan), jos siltä tuntuu. Sinun ei tarvitse yrittää rentoutua väkisin, ole vain oma tärisevä itsesi. Huomaat ehkä, että kun annat itsellesi luvan jännittää ja oireilla, oireita ei välttämättä tulekaan!
4. Lakkaa kertakaikkiaan rakentamasta elämääsi jännittämisen tai pelkojen ympärille! Älä mieti etukäteen, jännittääkö sinua tietyssä tilanteessa vi ei. Usein (ainakin itselläni) jännityksen ja pelkojen takana on ajatus: mitä muut ihmiset ajattelevat? Pitävätkö ne minua sekopäisenä? Hyväksytäänkö minut omana itsenäsi? Katkaise tämä ajatuskierre. Anna ihmisten ajatella, mitä ikinä haluavat. Hämmästyttävän moni on huomannut, että ne, joiden luuli ihmettelevän, kamppailevat ehkä omien, vastaavien vaikeuksiensa keskellä. Maailma on täynnä jännittäviä ihmisiä. Oikeasti! Tee joskus gallup lähipiirissäsi, niin huomaat!
5. Monet tarvitsevat edelläesitettyihin vaiheisiin ammattiauttajaa tai lääkitystä, siinä ei ole mitään noloa tai kummallista. Pelkojen voittaminen ei käy kaikilta käden käänteessä, esimerkiksi prosessia tukevat terapiat saattavat kestää useammankin vuoden. Kannattaa kuitenkin pitää suhteellisuudentaju tallella. Jos olet kärsinyt peloista vaikkapa kymmenen pitkää vuotta, ei vaikkapa parin vuoden terapian pitäisi olla kohtuuttoman pitkä aika, varsinkin, kun olo toivottavasti menee koko ajan parempaan päin.
Kaikkein tärkeintä on mielestäni kuitenkin oman asenteen muuttaminen; itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se toimii jopa ensiapuna ahdistuskohtaukseen. Kun pääsi seuraavan kerran tärisee tai punastut vaikkapa sosiaalisessa tilanteesta, anna sen tapahtua ja ajattele uhmakkaasti: nytpähän näkevät. Saan täristä ja punastella niin paljon kuin ikinä haluan!:)
Oma ongelmani ilmeni ensi kerran opiskelujen alkuvaiheessa, alle parikymppisenä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua sietämättömiltä, koska pelkäsin koko ajan pääni tärisevän. Yliopiston ruokalassa sain kahvikuppineuroosin kaltaisia oireita, ja aloin vältellä noita tilanteita yhä enemmän. En ollut koskaan ollut mikään kova jännittäjä, minua pidettiin reippaana ja sosiaalisena ja opiskelin opettajaksi, joten ongelman myöntäminen tuntui tuskalliselta. Lopulta kerroin asiasta parille läheiselleni ja sain rohkeutta tilata ajan psykologilta. Kävin psykologilla vain pari-kolme kertaa ja näin jälkikäteen ajatellen hän ei ehkä ollut ammattikuntansa asiantuntevimpia yksilöitä. Psykologilla käynneistä oli kuitenkin itselleni se suuri hyöty, että ne pakottivat itseni kohtaamaan ongelman ja asettamaan asioita omassa mielessäni järjestykseen. Lisäksi uskon, että kynnys avun hakemiseen on kohdallani madaltunut.
Olen yrittänyt toimia esittämieni periatteiden mukaan ja nykyisin minulla on jännitysoireita enää hyvin harvoin. Olen 25-vuotias opettaja ja pidän työstäni koulussa. Olen edelleen kiusaantunut tietyissä tilanteissa, joissa koen ihmisten huomion kiinnittyvän itseeni, vaikka positiivisessakin mielessä (esim. kameran kohteena oleminen). Pelko ei kuitenkaan enää hallitse elämääni, ja olen jopa esiintynyt juhlissa yms.
Erityisesti "taistelun" alkuvaiheessa sain paljon apua kirjasta "Irti peloista ja jännityksestä" (kirjoittaja on suomalainen mies, jonka nimi häipyi juuri mielestäni). Suhtaudun yleensä epäilevästi ns. "kyökkipsykologiaan", mutta tuossa kirjassa on todella painavaa asiaa, jota yritin omin sanoin tiivistää noissa edellä esitetyissä vaiheissa. Suosittelen!
Toivottavasti tämä toi valoa edes jonkun jännittäjän elämään. Rohkeutta! Iloa! Selviät kyllä!!:)
1. Myönnä itsellesi, että pelkäät tai jännität.
2. Kerro asiasta jollekin. Vanhemmille, siskolle, veljelle, puolisolle, ystävälle tai vaikkapa psykologille. Kerro ainakin yhdelle ihmiselle, mutta jos pystyt kertomaan useammalle, sen parempi.
3. Tähän mennessä olet ehkä yrittänyt kiertää ongelmaa, välttänyt tilanteita, joissa se esiintyy, yrittänyt kaikin tavoin uskotella ympäristölle, että kaikki on kunnossa. Nyt tee toisin. Anna itsellesi lupa jännittää ja pelätä. Mieti jo etukäteen, mikä olisi pahin asia, mikä voisi jännityksen seurauksena tapahtua. Mitä sitten, jos pyörryt/ juokset pois/tms. Mieti, voisiko elämä jatkua vielä sen jälkeenkin. Mene vaikeisiinkin tilanteisiin (kyllä, tässä tarvitaan päättäväisyyttä ja rohkeutta!) ja päätä, että täriset, vapiset, punastelet (tai mitkä oireesi ikinä ovatkaan), jos siltä tuntuu. Sinun ei tarvitse yrittää rentoutua väkisin, ole vain oma tärisevä itsesi. Huomaat ehkä, että kun annat itsellesi luvan jännittää ja oireilla, oireita ei välttämättä tulekaan!
4. Lakkaa kertakaikkiaan rakentamasta elämääsi jännittämisen tai pelkojen ympärille! Älä mieti etukäteen, jännittääkö sinua tietyssä tilanteessa vi ei. Usein (ainakin itselläni) jännityksen ja pelkojen takana on ajatus: mitä muut ihmiset ajattelevat? Pitävätkö ne minua sekopäisenä? Hyväksytäänkö minut omana itsenäsi? Katkaise tämä ajatuskierre. Anna ihmisten ajatella, mitä ikinä haluavat. Hämmästyttävän moni on huomannut, että ne, joiden luuli ihmettelevän, kamppailevat ehkä omien, vastaavien vaikeuksiensa keskellä. Maailma on täynnä jännittäviä ihmisiä. Oikeasti! Tee joskus gallup lähipiirissäsi, niin huomaat!
5. Monet tarvitsevat edelläesitettyihin vaiheisiin ammattiauttajaa tai lääkitystä, siinä ei ole mitään noloa tai kummallista. Pelkojen voittaminen ei käy kaikilta käden käänteessä, esimerkiksi prosessia tukevat terapiat saattavat kestää useammankin vuoden. Kannattaa kuitenkin pitää suhteellisuudentaju tallella. Jos olet kärsinyt peloista vaikkapa kymmenen pitkää vuotta, ei vaikkapa parin vuoden terapian pitäisi olla kohtuuttoman pitkä aika, varsinkin, kun olo toivottavasti menee koko ajan parempaan päin.
Kaikkein tärkeintä on mielestäni kuitenkin oman asenteen muuttaminen; itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se toimii jopa ensiapuna ahdistuskohtaukseen. Kun pääsi seuraavan kerran tärisee tai punastut vaikkapa sosiaalisessa tilanteesta, anna sen tapahtua ja ajattele uhmakkaasti: nytpähän näkevät. Saan täristä ja punastella niin paljon kuin ikinä haluan!:)
Oma ongelmani ilmeni ensi kerran opiskelujen alkuvaiheessa, alle parikymppisenä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua sietämättömiltä, koska pelkäsin koko ajan pääni tärisevän. Yliopiston ruokalassa sain kahvikuppineuroosin kaltaisia oireita, ja aloin vältellä noita tilanteita yhä enemmän. En ollut koskaan ollut mikään kova jännittäjä, minua pidettiin reippaana ja sosiaalisena ja opiskelin opettajaksi, joten ongelman myöntäminen tuntui tuskalliselta. Lopulta kerroin asiasta parille läheiselleni ja sain rohkeutta tilata ajan psykologilta. Kävin psykologilla vain pari-kolme kertaa ja näin jälkikäteen ajatellen hän ei ehkä ollut ammattikuntansa asiantuntevimpia yksilöitä. Psykologilla käynneistä oli kuitenkin itselleni se suuri hyöty, että ne pakottivat itseni kohtaamaan ongelman ja asettamaan asioita omassa mielessäni järjestykseen. Lisäksi uskon, että kynnys avun hakemiseen on kohdallani madaltunut.
Olen yrittänyt toimia esittämieni periatteiden mukaan ja nykyisin minulla on jännitysoireita enää hyvin harvoin. Olen 25-vuotias opettaja ja pidän työstäni koulussa. Olen edelleen kiusaantunut tietyissä tilanteissa, joissa koen ihmisten huomion kiinnittyvän itseeni, vaikka positiivisessakin mielessä (esim. kameran kohteena oleminen). Pelko ei kuitenkaan enää hallitse elämääni, ja olen jopa esiintynyt juhlissa yms.
Erityisesti "taistelun" alkuvaiheessa sain paljon apua kirjasta "Irti peloista ja jännityksestä" (kirjoittaja on suomalainen mies, jonka nimi häipyi juuri mielestäni). Suhtaudun yleensä epäilevästi ns. "kyökkipsykologiaan", mutta tuossa kirjassa on todella painavaa asiaa, jota yritin omin sanoin tiivistää noissa edellä esitetyissä vaiheissa. Suosittelen!
Toivottavasti tämä toi valoa edes jonkun jännittäjän elämään. Rohkeutta! Iloa! Selviät kyllä!!:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
sellaiselta, joka ei tiedä mitä todellinen jännittäminen on. "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet". Paskapuhetta.
Luulen tietäväni mitä todellinen jännittäminen on. Oli päiviä, jolloin en pystynyt osallistumaan luennoille tai kirjastossa asioiminen tai kadulla liikkuminen tuntui ylivoimaiselta jännittämisen takia. Päiviä, joiden muistaminen vieläkin tekee kipeää.
Tarkoituksenani oli rohkaista, ei tuputtaa hokkus-pokkusratkaisuja. Tällä palstalla monet ovat kertoneet omista ongelmistaan. Omalla tarinallani halusin tuoda toivoa näiden ihmisten elämään, ja kertoa asioista, jotka minua auttoivat. Ajattelen, että ainakin itseäni olisi pahimpana aikana lohduttanut enemmän jonkun toisen selviytymistarina, kuin asenne: et pääse ongelmastasi ikinä, turha yrittääkään.
Valoa elämääsi!
kirjoitettu. Itselläni on täysin vastaavanlainen ongelma, opiskelen myös yliopistossa. Nyt alkaa toinen vuosi, toivottavasti pystyn menemään opiston ruokalaan jo hieman varmemmalla mielellä :) En haluaisi rueta käyttämään mitään lääkitystä, eikä psykologin puheillekaan tee mieli mennä. Hyviä neuvoja, nyt vain pitäisi yrittää saada irti niistä jotain!
todella hyvin kirjoitettu. En tiedä tarkoittiko alkuperäinen kirjoittaja teosta: "Pelot ja niiden
voittaminen,"jonka on kirjoittanut Antero Toskala...ellei niin jokatapauksessa ed.main. kirja käsittelee samoja ajatuksia ja on tutustumisen arvoinen.
Zemppiä ihmiset - kerran sitä vain kuollaan!
Kiitos tästä. Minulla on samanlainen ongelma. olen 15v poika. Usein kun pitää esiintyä tms pää alkaa täristä eikä saa sanaa suustaan ja se on kamalan noloa. Tätä on kestänyt jo puoli vuotta. Ensimmäisen kerran pää alkoi täristä koulukuvauksissa. Välillä jännittäminen on helpottanut. Ja välillä se oli niin paha etten meinannut edes vanhemmille/kavereille puhua ilman jännitystä.