Minkä ikäisenä tajusit vihdoinkin ja oikein kunnolla, että olet mahdollisesti yksi niistä ihmisistä jotka tulevat elämään vuosikausia eteenpäin yksinään pienessä yksiössä ehkä lemmikin kanssa ilman minkäänlaista sukupulista kanssakäymistä ja viikonloppuisin vain tv seuranaan?
Itse muistan miten 19-vuotiaana se vihdoin valkeni minulle selkeänä, illalla kun menin nukkumaan. Oikein iski tajuntaan ja tajusin, että tässä se nyt on. Nyt olen tajunnut. Enää ei kannata tuhlata aikaa päiväunelmiin. Vähän pelästyinkin kun niin selvästi tajusin.
Ja oikeassa olin. Nyt olen 23 enkä ole koskaan seurustellut, en suudellut enkä millään lailla "riiaillut" niin kuin muut ikäiseni. Jokin minussa vain mättää enkä edes jaksa paljon sitä tässä setviä, ujo vain olen ja tietyllä tapaa estoinen. En vain osaa enkä kykene noiden miesten kanssa. Enhän minä osaa niille edes jutella missään tilanteissa.
Ei kyllä kannattaisi nyt keski-ikäisen tädin ruveta tähän oikomaan, että "on koko elämä edessä" ja sitä rataa. Kun se ei nyt auta. Muut ovat tähän ikään mennessä jo ainakin kerran rakastuneet ja lässyn lää, se on kuulemma kivaa. Sitten olen minä joka teeskentelee ettei ole kiinnostunut ihmisistä, etenkään miehistä jotta kaikki ajattelisivat, että tämä yksinäisyys on varta vasten valittu asia ja että nautin siitä. Eivätpähän ihmettele mikä minussa on vialla.
Ihmettelevät kuitenkin. Se on niin ujo ettei se ole koskaan seurustellutkaan. En halua, että ihmiset säälivät minua sillä lailla. "Se on niin ujo, varmaan siitä johtuu."
Kyllä sitten hävettää mennä 28-vuotiaana jonkun vanhan kaverin häihin ilman kavaljeeria ja neitsyenä.
Usein ei kiinnosta mitä muut ajattelevat elämästäni, mutta kyllä sitä joskus itsekin miettii että mikä minussa vikana.
Itse muistan miten 19-vuotiaana se vihdoin valkeni minulle selkeänä, illalla kun menin nukkumaan. Oikein iski tajuntaan ja tajusin, että tässä se nyt on. Nyt olen tajunnut. Enää ei kannata tuhlata aikaa päiväunelmiin. Vähän pelästyinkin kun niin selvästi tajusin.
Ja oikeassa olin. Nyt olen 23 enkä ole koskaan seurustellut, en suudellut enkä millään lailla "riiaillut" niin kuin muut ikäiseni. Jokin minussa vain mättää enkä edes jaksa paljon sitä tässä setviä, ujo vain olen ja tietyllä tapaa estoinen. En vain osaa enkä kykene noiden miesten kanssa. Enhän minä osaa niille edes jutella missään tilanteissa.
Ei kyllä kannattaisi nyt keski-ikäisen tädin ruveta tähän oikomaan, että "on koko elämä edessä" ja sitä rataa. Kun se ei nyt auta. Muut ovat tähän ikään mennessä jo ainakin kerran rakastuneet ja lässyn lää, se on kuulemma kivaa. Sitten olen minä joka teeskentelee ettei ole kiinnostunut ihmisistä, etenkään miehistä jotta kaikki ajattelisivat, että tämä yksinäisyys on varta vasten valittu asia ja että nautin siitä. Eivätpähän ihmettele mikä minussa on vialla.
Ihmettelevät kuitenkin. Se on niin ujo ettei se ole koskaan seurustellutkaan. En halua, että ihmiset säälivät minua sillä lailla. "Se on niin ujo, varmaan siitä johtuu."
Kyllä sitten hävettää mennä 28-vuotiaana jonkun vanhan kaverin häihin ilman kavaljeeria ja neitsyenä.
Usein ei kiinnosta mitä muut ajattelevat elämästäni, mutta kyllä sitä joskus itsekin miettii että mikä minussa vikana.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Eipä se mulle iskenyt ainakaan noin nuorena vielä. Onhan noita naisia kumminkin näin vanhempana tullut mukaan kuvioihin. Pieniä viritelmiä ja yritelmiä. Olen mäkin ujo ja arka, mutta netti on hyvä tapa aloittaa kommunikointi ihmisen kanssa. En mä kovin ujo tunne sitten enää olevani kun ihmisen lopulta tapaan.
19-vuotiaana muistan pelänneeni, että jos kaikki jatkuukin tällaisena. Mutta silloin vielä kuvittelin, että olisi sitten jotakin muuta edes elämässä, että olisin romanttisesti eksentrinen erakko, en tällainen masentunut.
Hei,olet säästynyt varmaankin monelta ehkä epämiellyttävältäkin kokemukselta,miesten suhteen.Ujous ei ole häpeä,jokainen kehittyy tunne-elämältään omaan tahtiinsa.Nyky-yhteiskunta on niin kummallinen,että pitäisi noudattaa tiettyjä normeja,muuten ei ole normaali.Jo lastentarha iässä on kilpailua milloin mistäkin ns.paremmuudesta,ihmekös tuo,jos iskostuu päähän,että pitäisi ja pitäisi sitä ja tätä.Ole oma itsesi,elä elämääsi omalla tavallasi,älä ota paineita siitä,ettet ole ennättänyt kaikkea,mitä kaverisi.Olet niin nuori,vielä ennätät vaikka mitä,onni sua odottaa,onnea elämääsi.Tämä nyt oli tällainen kannanotto,ei vastaus kysymykseesi.
Mitenkään välähdyksenomaisesti en tuota asiaa ole yht'äkkiä tajunnut vaan sitä vuosien saatossa on omakuva tuonkin asian suhteen selventynyt. Nyt olen suurinpiirtein saman ikäinen kuin sinä.
On se vaan kumma, kuinka sitä haluaisi jotain syvempää suhdetta vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, mutta koskaan sitä ei tunnu saavan aikaiseksi. Pitäis varmaan olla aktiivisempi tämän asian suhteen...ei riitä, että on joku deittiprofiili netissä, vaan pitäis olla rohkeampi ihan IRL.
Ja tuota estoisuutta esiintyy myös itsellä. En sitten tiedä, mistähän sekin johtuu..? Mutta miespuolisena se on aika huono, koska sitä pitäisi kuitenkin olla siinä aloitteentekijän roolissa.
Ja vielä tuota kommentoisin, että esität ilmeisesti välinpitämätöntä miehille..? Ei ne miehet huomaa, oletko välinpitämätön vai esitätkö vain. Sun pitäisi miettiä, miksi esität, jos et halua olla loppuelmääsi yksin..
No se siinä onkin, että kun yksin ei kuitenkaan halua olla mutta silti pitää esittää viileää tyyppiä jota ei flirttailut ja kaikki muu kiinnosta. Jotenkin häpeän itseäni ja sitä millainen olen luonteeltani. Jos joku nyt sattuisi minua pitämään viehättävänä henkilönä niin pitemmän päälle paljastuisi, että olen estynyt, tylsä ja vaikea. Tosin en minä nyt niin hyvännäköinen ole ettäkö mitään iskuyrityksiä olisi odotettavissa joka päivä.
Jotenkin myös pelkään sellaista tunteiden näyttämistä. En osaa puhua tunteista kellekään kasvotustn. En pysty kellekään näyttämään saati kertomaan, että pidän hänestä. En perheenjäsenille enkä ystäville.
_En perheenjäsenille enkä ystäville._
Heh, olipa hassusti sanottu. Ystäviähän ei enää ole mutta silloin kun oli en kyennyt pahemmin näyttämään tunteitani.
"Jos joku nyt sattuisi minua pitämään viehättävänä henkilönä niin pitemmän päälle paljastuisi, että olen estynyt, tylsä ja vaikea." Kuulostaa, että sulla on vaan huono itsetunto. En usko, että olet tylsä henkilö, ja toi estyneisyys ja vaikeus ovat ehkä vaan jonkinlaisia defenssimekanismeja, joilla pidät muut kaukana?
Miksi pelkäät tunteittesi näyttämistä? Luulen, että jos pystyisit vastaamaan tähän kysymykseen, olisit jo astetta onnellisempi..
Itsetunto on kieltämättä alhaalla. Pidän itseäni hirveän tyhmänä ihmisenä. Teen paljon virheitä elämässäni, en ole fiksu. Jostain syystä tuntuu kuin aivoni olisivat jonkinlaisella lukossa olleet jo parisen vuotta. Usein en pysty keskittymään asioihin. Se vetää kyllä itsetunnon alas kun tuntee itsensä niin saakelin idiootiksi. Esim. töissä joku opetti minulle melko yksinkertaisen asian ja nyt en osaisi tehdä sitä itsenäisesti, koska en yksinkertaisesti muista miten se tehdään. En opi asioita enkä muista.
Ja en kyllä osaa vastata siihen miksi aristelen tunteiden näyttämistä. Jotenkin vain hävettää.
...kuulostaisi siltä, että olet vähän masentunut. Ainakin itsellä on joskus ollut vähän masennusta, joka on osittain johtunut juuri yksinäisyydestä. Silloin juuri helpotkin asiat tuntuvat vaikeilta ja muisti ei vaan pelaa.
Mutta sen olen huomannut, että tuohon yksinäisyyteen auttaa yksinkertaisesti se, että rohkeasti vain etsii sitä seuraa. Itse olen löytänyt netistä sähköposti/mese/txtviestiseuraa ja niistä vaan saa sellaista positiivista energiaa.
Tajusin jo ihan 15-16 -vuotiaana, että tuollaista minunkin elämäni tulee olemaan.
Olen vaan niin ujo, arka ja joissain tilanteissa hiljainenkin, että en varmaan ikinä seurustele ja olen varmaan ikuinen neitsytkin.
Nyt olen 17 -vuotta.
Kun ikäiseni bilettävät ja pitävät hauskaa viikonloppuisin, minä istun kotona vanhempieni kanssa. Tuskin tilanne tulee muuttumaan ikinä, paitsi ehkä en kuitenkaan kyhjötä vanhempien seurassa ihan koko ikääni. Muutettuani omaan kämppään kyhjötän varmaan kissa ja tv seuranani.
Mä taidan ymmärtää sua oikein hyvin tässä asiassa, koska olen luonteeltani varmaan aika samanlainen kuin sinä.
Eli olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni ollut tosi paljon kotona ja ollut vanhempieni kylkiäinen. Ajattelin silloin kotona istuessani, että olen jotenkin eristäytynyt ja erilainen kuin muut, mutta toisaalta viihdyin niin hyvin kotona, etten muuttanut tapojani sen suhteen. En oikein osannut enkä pohjimmiltani halunnutkaan. Ajattelin aina, että kumpa joku kiva kaveri löytäisi mut täältä, vaikka se mahdoton ajatus olikin.
No muutin 19 vuotiaana itsekseni asumaan. Opiskelin ja itsenäistyin vietettyäni monta vuotta sinkkuna. Juhlin kyllä aika ajoin, mutta en tainnut olla valmis tapaamaan ketäään. Tunsin aika ajoin yksinäisyyttä ja toivoin tapaavani jonkun, mutten keksinyt mistä jonkun tapaisi, kun ravintolat olivat pullollaan ihmisiä, joihin ei saanut mitään kontaktia ja koko astelma tuntui väärältä minulle. Siispä odotin ja odotin ja odotin...
Kunnes sitten viime syksynä tutustuin samassa rapussa asuvaan naapuriini, joka ei lannistunut torjumisistani eikä välittänyt ujoudestani. Hän oli aloitteellisempi ja rohkeampi tutustumaan minuun. Hän antoi minun olla oma itseni, kotona viihtyvä tavallinen tyttö.
Nyt olen 27v ja asumme yhdessä tämän kaverin kanssa. Kaikki on loksahanut viimeinkin kohdalleen. Nyt ajattelen, että onneksi olen pitänyt pääni nämä useat vuodet elelessäni yksin, enkä ole muuttanut tapojani sen kummemmin. Olen aina ollut koti-ihminen, viihtynyt hyvin yksikseni ja ollut vain niiden ihmisten parissa, joiden seura on oikeasti kinnostanut. Jos ei ole kiinnostanut, olen ollut mieluummin yksin.
Se on se juttu.
Minäkin olen nyt 17 vuotta ja tuo sinun viestisi kuulosti ihan kuin minun kirjoittamalta. Minäkin olen ujo, arka ja hiljainen ja tuntuu siltä, että en varmaan ikinä tässä elämässä tule ketään saamaan. Joskus vielä jaksoin uskoa, että ehkä minullekin joskus joku löytyy, mutta nyt olen menettänyt jo senkin toivonrippeen.
Minulla ei ole paljon kavereita eikä varsinkaan ystäviä. Minun on niitä hiljaisuuteni ja ujouteni takia vaikea saada. Niistä vähistä kavereista, joita minulla on olen todella kiitollinen. Mutta tunnen silti itseni yksinäiseksi. Minulla on kavereideni kanssa ihan hauskaa, mutta en pysty heidän kanssaan mistään syvällisemmästä puhumaan. Sitten yläasteella minun parhain ystäväni vaihtoi seuraa, eikä halunnut enää olla ystäväni. Se satutti minua paljon. No sen jälkeen minulla oli yksi niin sanottu "ystävä", joka aina vain loukkasi minua. Olin helpottunut, kun pääsin hänestä eroon, niinpä jäinkin sitten yksin. Nyt vasta sain lukiosta näitä kavereita. Niin ja sitten minä pidin yhtä ihmistä ystävänäni, mutta hänkään ei halua olla enää missään tekemisissä minun kanssani. En sitten tiedä, mikä minussa on vikana...
Ujot ja hiljaiset ymmärretään aivan väärin. Joko heitä pidetään ylpeinä tai välinpitämättöminä.
Tuo sinun viestisi piristi kummasti. Minä sain toivoa, että ehkä sittenkin jonkun joskus löydän tai joku löytää minut, ihan miten vain, jos niin on tarkoitettu.
Mutta ymmärsin, että aion olla oma itseni ja teen niitä asioita joista pidän. Enkä sellaisia joista en pidä, vain että olisin suosittu.
Kiva, että sinulle kävi näin onnellisesti ja hyvää jatkoa teille!
Ja paljon kiitos viestistäsi, se sai minut ajattelemaan asioita =)
Moron! Mä olen tajunnut sen jo yläaste - ikäisestä. Tietty mä olen toivonut, että mulle olisi joku... mutta kuitenkaan kun en ole mikään tunteiden ilmaisija (sanavarastooni ei kuulu "rakastan" eri synonyymeissaan). Ja kun ei ole kai kesy luonne, vaan tempperamenttia kun löytyy... Olin yksinäinen susi vuosia. Vaikka mä en todellakaan ilmaissut tunteita, enkä uskonut ystävyyteen, mä silloin 24 - vuotiaana sain ystävyyden lahjan ja minua pidettiin ystävänä. Ja vaikka olenkin yksin, on silti ikuinen ystävyys. Ja se antaa voimaa.
Tärkeintä on, että olet onnellinen - omalla tavallasi. Muuten... onko ujona tai yksin olemisessa mitään säälimistä?!
Niin mietin minäkin, mikä on vikana itsessäni, mutta... kai on joku tarkoitus. Sisäinen kasvu? Ja ystäviä & kavereita voi olla, vaikka olisi yksinkin.
Toivon kaikkea hyvää elämääsi.
T. Suzyanne
Kiitos suzyanne.
Omasta mielestäni ujoudessa ja yksin olemisessa ei ole mitään säälimisen aihetta, mutta tuntuu, että ihmiset kuitenkin ajattelevat niin. Että "voi tuota reppanaa kun se ei onnistu ketään saamaan" tai muuta vastaavaa. Kuitenkin ajatellaan, että ihmisellä ei voi olla hyvä olla yksin. No eihän suurimmalla osalla olekaan jos se kestää vuodesta toiseen.
Sitä vain tuntee itsensä niin erilaiseksi kun seuraa muita. Töissä tänään joku puhui puhelimessa ja jauhoi eri kavereidensa viikonloppusuunnitelmista, itse oli menossa rannalle töiden jälkeen. Muut ne seurustelevat, tapaavat kavereita ja tekevät kaikkea mitä ihmiset nyt yleensä tekevät.
Silloin kun alkoi kuraa satamaan niskaan yläasteella. Suurin osa vietti viikonloppunsa milloin missäkin, tai niin ainakin kuvittelin. Itse vietin lähinnä koti-iltoja. Nyt olen 20-v. ja pariin kertaan on tullut ulkona rellestettyä, onhan niitä kertoja ihan hauska muistella. Mitään vakituista ryyppyremmiä niistä ei muodostunut, olivat vain lähinnä "miittejä". Viikonloput menee samaa rataa kuin silloin 6 vuotta sitten, mutta enää ei se oikeastaan harmita. Tähän menoon alkaa olla jo niin tottunut.
kun minä sen TAJUAN niin tapan itseni.Minä olen jo vuosia tietänyt,että minä tarvitsen elämän-
kumppanin elämääni,täydentämään minua.Kyllä viihdyn yksinkin ja kauan ja tulen toimeen vain 2
kaverilla,mutta se tieto siellä sisällä,että sinulla on se joku,joka oikeasti välittää on korvaamatonta ja enkä luovuta siitä.Jos nyt tietäisin,että se ei olisi minulle mahdollista,niin se olisi henkipois.Siksi tämä onkin pelottavaa.Olen myös ujo,masennus,ahdistus ja pahat itsetunto ongelmat vain vaikeuttavat tätä.Teeskentelen,että en tarvitse ketään kuten ketjun aloittaja,koska en halua antaa tälläistä
kuvaa itsestäni ja enkä halua sääliä,mutta en jaksa enään esittää.Se vain työntää ne viimeisetkin mahdollisuudet pois luota.
Siellä on kyllä ihminen joka sinua ymmärtää ja täydentää sinua.Ei sussa mikään vikana ole,mutta
et edes yritä.
Joskus tuossa 12 vuotiaana tajusin, että tulen elämään yksin koko elämäni. Tytöt eivät vaan kertakaikkiaan osoittaneet samanlaista kiinnostusta minua kohtaan kuin muihin poikiin. Silloin aloin jo pohtimaan mikä on vialla. Kieltämättä olen aina ollut liian ujo, herkkä ja älykäs.
Viisitoista vuotiaana menetin kaikki ystäväni, kun en käynyt ryyppäämässä muiden mukana. Mitä nyt luokkakaverilta saatoin läksyt kysyä koulussa.
Armeijassa kaverit käyttäytyivät koiralauman tavoin, aina porukalla nälvimässä, kun olin ilmeisesti helppo maali. Tuohon aikaan kävin vielä ravintoloissa, mutta en minä sieltä koskaan mitään löytänyt, joten lopetin tyystin siellä käymisen.
Koulutusta hankkiessa en osannut enää ystävystyä ihmisten kanssa. Tuntuisi oudolta, jos minulla olisi ystävä. Onneksi on joitain sukulaisia joihin luotan.
Käytännössä heitin pyyhkeen kehiin, joskus 25 vuotiaana. Nyt olen kolmekymmentä vuotias neitsyt, joka ei ole koskaan suudellut. Ehkä muiden mielestä tylsä ja estynyt.
Joskus tulee heikkohetki ja tuntuu ettei haluaisi mitäänmuuta kuin naisen, jota voisi rakastaa koko sydämestään. Mutta samalla mikäänmuu ei aiheuta samanlaista pelonsekaista tuskaa kuin ajatus läheisyydestä. Yksinäisyydestä on tullut oma persoona ja se tuhoutuisi, jos en olisi yksin. En kykenisi minkäänlaiseen suhteeseen ilman 100% luottamusta ja naiset ovat lopulta ihan yhtäkelvottomia ja raadollisia kuin miehet.
Olen onnellinen, kun saan puuhata omiani ilman, että tarvitsee selitellä toiselle. Silti kun kaipaus iskee, se iskee. Jopa niin, että tekisi mieli vihata kaikkia. En vaan tiedä ketä pitäisi vihata, itseäni ja omaa herkkyyttäni, nälviviä laumaeläin ihmisiä, vai ketä?
En jaksa välittää, mitä muut ajattelevat minusta. Tiedän, että naapuristo puhuu silkkaa paskaa minusta. Olen kuullut, kun kertovat selän takana mielikuvitus juttujaan, kun ovat luulleet etten kuule. Mies kun asuu yksin, on heti homo tai namusetä.
Itsaria en voisi koskaan tehdä, elämä jatkuu päiväkerrallaan ja onnen ja ilon aiheet on itse etsittävä. Vaikka henkisyys on suurin mielenkiintoni, välillä tuntuu, että jos kuoleman jälkeen on elämää, minun osani on nyhjöttää yksin pimeässä.
Mutta ei minun tarvitse muuttua, jotta voisin kuulua maailmaan. Jos hyväksyn itseni ja olen avoin, liittyköön maailma minuun tai painukoon vaikka helvettiin.
Näiden vastausten lukeminen ja tämän kirjoittaminen sai minut muuten läpikäymään kaikki tässä mainitut tunteet läpi: pelko, yksinäisyys, kipu, hyväksyntä, onni.
Kaikille teille voimia tai paremminkin ottakaa herkkyys voimaksenne. Herkkyyttä ei ole tarkoitettu käännettäväksi sisäänpäin vaan ulospäin. Itsensä hyväksynnän voi saavuttaa vain kohtaamalla, pelko, yksinäisyys ja kipu silmästä silmään. Vasta sitten ihminen on valmis kääntämään herkkyytensä ulospäin. Eli ei meissä lopulta mitään vikaa ole.
"Kyllä sitten hävettää mennä 28-vuotiaana jonkun vanhan kaverin häihin ilman kavaljeeria ja neitsyenä"
Itse olen myös neitsyt. Kun (tai oikeastaan jos) menetän neitsyyteni jonakin päiväni, en tee sitä sen takia etten olisi enää neitsyt, vaan sen takia, että haluan sinä hetkenä nauttia seksistä. Ethän sinä osta suklaapatukkaakaan kaupasta sen vuoksi että voisit kertoa muille taas syöneesi sitä (ketä kiinnostaa?), vaan siksi että saat siitä nautintoa.
Tekstisi oli muuten aivan upeasti kirjoitettu, mutta tuo kohta oli ärsyttävä ja lapsellinen mielestäni. Neitsyyshän on kaunista! Kaunein nainen on juuri aikuisuuden saavuttanut, puhdas ja hienostuneen herkkä neitsyt. Sellainen mielikuva minulla itselläni on ainakin.
"juuri aikuisuuden saavuttanut". Mutta entä siitä vanhemmat neitsyet? Kolmikymppisenä neitsyys ei tunnu enää niin viehättävältä.
ihan samalla tavoin kuin esim. nuoruus tai hoikkuus.
eli 28-vuotiaalle se tuntuu lähinnä häpeälliseltä
se kaunistaa ihan minkä ikäistä tahansa. Ihan niinkuin esimerkiksi hoikkuuskin!
Mitäköhän mieltä miehet tulee mun kohdalla olemaan siitä että olen saanut sukupuolitaudin joka ei koskaan parane, nimittäin kondyloomaan? Olisin 100% mieluummin neitsyt vaikka vielä 5kymppisenäkin kun omistaisin tämän taudin! Joten toivotan kaikille niille onnea jotka ovat neitsyitä vielä yli 20-vuotiaana, silloin sitä seksiä pitäis vasta alkaa harrastaa kun järkeäkin on päähän kasvanut!
"Kyllä sitten hävettää mennä 28-vuotiaana jonkun vanhan kaverin häihin ilman kavaljeeria ja neitsyenä."
Mikä siinä on, että kaikki pitää tuota neitsyyden menetystä niin tärkeänä johonkin tiettyyn ikään mennessä?
Itse menetin "neitsyyteni" 22-vuotiaana (nyt 25), hieman hätiköidysti ei-niin-merkittävässä tilanteessa, josta jäi aika kökkö maku suuhun. "Sellastako se nyt vaan olikin", pelkkä mekaaninen suoritus vailla nautintoa eikä sitä ole sen jälkeen enää tullut pahemmin pornoleikkejä puuhasteltua. Tuntunu siitälähtien että ihan sama olla ilman "jos se on vaan sellasta".
on, että kai se paranee mitä enemmän harrastaa?
14-vuotias kun tajusin miksi olin aina koulussa silmätikkuna. Siis todella _tajusin_ ja ymmärsin. Tuli itkeskeltyä ja ihmeteltyä asiaa varmaankin puolisen vuotta. Kaverit ja luokkatoveritkin olivat ihmeissään että mikä oli muuttunut kun ennen hyvästä oppilaasta tuli hiljainen ja omissa ajatuksissaan viihtyvä, numerot putosivat siis. Sain kuullakin siitä(kin).
Eikä ole tarvinnut paljon toiveita kumppanista elätellä tuon päivän jälkeen. Olen nyt 26-vuotias. Pikkuhiljaa alkaa tottumaan ajatukseen ja maailman paskuuteen noin muutenkin. Nimenomaan niin että maailma ja muut ihmiset voivat olla haitarista aivan vapaasti, mutta minun elämääni he eivät pilaa, enkä heitä sinne halua.
Vielä kun keksisi sellaisen tekosyyn sinkkuna elämiseen mikä kelpaisi niin porukoille kuin työkavereillekin selitykseksi. En haluaisi leimaantua kaappihomoksi tai joksikin vielä pahemmaksi, joskin tämäkin on varmaan jo tapahtunut... Hammasta purren kohti eläkettä jatketaan.
olen vähän ajatellu, että onkohan se tietynlainen ominaisuus osalla ihmisistä, ettei kykene tai ole tarkotettu perhe-elämää varten. Jos se on niin vähän kuin sellanen juttu, että toiset ei kykene fysiikaltaan vaikka korkeushyppääjäksi, toiset eivät osaa hoitaa lemmikkieläimiä. Jos se on ikäänkuin tollanen vastaava ominaisuus tai luonteenpiirre ihmisessä, että sillä ihmisellä rajallisuus tulee vastaan perhe-elämän tai suhteen muodostamisen kohdassa. Ihmisiä on monia erilaisia omine omainaisuuksineen, että miksei semmoisia ihmisiä olis heidän joukossaan. Joskus käy niin, että vaikka semmoset ihmiset yrittää kovasti pariseuhteita, niin ne ikäänkuin epäonnistuvat.
Mielenkiintoinen mielipide. Ja jotkut vaan on sellaisia "born to be wild" -tyyppisiä, että eivät halua sitoutua oikein mihinkään.
vois olla niinkin että halutaan kumppani mutta kumppanin "hankkiminen" ei onnistu.
Näkemykseni siitä, ettei kaikkia ehkä ole luotu parisuhteilemaan ja täyttämään maailmaa pikkulapsosilla, perustelen sillä, että on ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta vuodesta toiseen yksin. Suhteita voi olla, mutta päädytään yksineloon kuitenkin taas jossain välissä. Ehkä just jotain sitoutumishommaa kuten sanoit. Tai että etsitään vääränlaista kumppania. Käsittääkseni psykologiassa puhutaan jotain sellaista, että ihminen ikäänkuin oppii tietyn mallin siitä, minkälaisiin ihmisiin hän ihastuu. Mallit tulee monta kertaa läheisistä ihmissuhteista. Joku tyyppi on sen takia mielenkiintoinen, että se alitajuisesti tai miksei ihan itse tiedostaenkin muistuttaa jotain itselle tuttua henkilöä. Itse huomasin esimerkiksi itselläni sen, että viimeisin poikaystäväni muistutti kovasti aivan ihanaa ja suloista poikaa, joka oli pikkuveljeni hyvä kaveri. Ja sitten ajattelen että ikäänkuin tuo poikaystävä omaa ne pikkuveljen kaverin ihanat omaisuudet koska "nehän ovat kuin kaksi marjaa". :) Tai toinen syy siihen, miksi joku ihminen tuntuu siltä kuin sen olisi tuntenut aina, saattaa psykan mukaan johtua siitä, että sun ja tän tuttavuuden välillä vallitsee samanlainen ilmapiiri kuin millanen sulla on ollut jonkun aikaisemman ihmisen kanssa. Että siitä voisi johtua tuttuuden tunne. Homma on hyvin, jos nää entiset ihmiset on ollu mukavia tyyppejä...mutta samallalailla ihminen tuntee "ihan kuin olisi tunnettu aina" tai "tää ihminen on kuin luotu mua varten" myös vahingollisia ihmisiä kohtaan jos sellasia löytyy menneisyydestä. Ja usein tää tapahtuu alitajuisesti...joskus suhteen jälkeen voi kyl huomata että "Pirkkohan oli periaattees ihan samanlainen kuin mun isoäiti". :) Siitä puhutaan esimerkiksi siinä yhteydessä, että osa alkoholistien lapsista, vaikka he vihaavat alkoholismia, huomaavat menneensä naimisiin alkoholistin kanssa. Lapset ehkä jollain tapaa alitajuisesti tunnistavat näistä alkoholismiin taipuvaisista ihmisistä ne tutut piirteet..ja siinä mielessä ko ihmisessä nähdään jotain ihanaa ja erityistä "kuin minua varten tehtyä". Vähän samaa hommaa on ilmenny väkivallan oppimisessa. Henkilöt, jotka näkivät väkivaltaa, alkoivat käyttäytyä väkivaltaisesti. Siis vaikka vois luulla, että väkivaltaa nähneet vihaisivat väkivaltaa niin kovasti, että pyrkisivät välttämääm sitä. Näköjään tuo mallista oppiminen menee sen järkeilyn edelle että "en tee itse koskaan noin".
Tän viestin loppuosa ei taas nyt liittynyt yhtään mitenkään ap:n viestiin. Kunhan oli mukava jaaritella näitä mielenkiintoisia psykan kursseilla vastaantulleita tutkimus-/hutkimustuloksia :) Niin ja jos jotakuta kiinnostaa niin noita tietoja löytyy psykan kirjoista (esim. lukion psykan kirjat on aika kivan ymmärrettää luettavaa) esim. sanoilla "mallioppiminen", "oppiminen" (se selostus mitä oppiminen on: oppiminen = toistuvien kokemuksien aiheuttama muistijälki aivojen hermosoluissa). "Tunnekoukku" .Ja tosta väkivallan oppimisesta löytyy varmaan useimmista psykan kirjoista kerrottuna se kuuluisa koe, jossa pikkulapsia laitettiin kattomaan filmiä jossa lapset hakkasivat jotain pellemaskottia (?)...ja filmin loputtua lapset päästettiin leikkimään huoneeseen, johon laitettiin samanlainen pellemaskotti...kun lapset näkivät pellemaskotin, he ryntäsivät maskotin luo pahoinpitelemään sitä. :/ En muista kenen suorittama tuo koe oli..mut niitä kuuluisimpia psykologian kokeita kuitenkin. Kaarina Määtän kirjoista, jotka se on kirjottanu rakkauden olemuksesta, löytyy tietoa niistä psykologian asioista, jotka on yhteydessä rakkauteen ja siihen, millälailla ihminen valitsee puolison. Määttä siis on tutkija (ei mitään horoskooppijuttuja tai muuta huuhaata). Hänen tutkimuksensa perustuu ihan tieteellisiin psykologian oppeihin.
2 epäonnistunutta parisuhdetta kokeneena, yhden saavuttamattoman todellisen rakkauden kokeneena. Sen jälkeen on niin henkisesti piesty olotila, ettei enää edes toivo muuta. Netti ja televisio. Päivisin töissä. Se on elämää. Lisäksi asun kaukana ystävistäni, tutuista ja perheestäni. Joku ihminen ehkä soittaa sieltä kaukaa joskus. Aion tähän vielä turtua.
Nyt 26 ja nainen olen myös.
rakkaushan suurimman osan meistä yksinäisistä tuhoaa.ihmiset tuntuvat kieltävän rakkaudella olevan tuhoavia voimia.meille miehille ei ainakaan tunnu tulevan sellaista "turtumista" alkaa olla mun jutun jo aika loppua.
Miten te voitte olla noin nuoria ja masentuneita. Olen just se keski-ikäinen nainen (41-vuotias) joka sanoo nyt, te kaikki tapaatte vielä jonkun...olen siitä täysin varma.
Itsekin olen varma siitä, että sopivia ihmisiä on olemassa. Tällaisen tapaamisesta en sen sijaan olisi todellakaan varma, varsinkin kun kyseessä on ujo ja yksin aikaansa viettävä henkilö.
Jos oikeasti haluaa tavata jonkun, pitää liikkua siellä missä on (mieluiten samanhenkisiä) ihmisiä, ehkä jopa olla itse aktiivinen tekemään tuttavuutta. Tietysi on sallittua jämähtää passiivisena kotiinsa odottamaan ihmettä - kumpi onkaan kannattavampaa?