Historia:
Kävin peruskoulua paikkakunnalla P. Minulla ei ollut ystäviä vain koulukavereita, joita tapasin vain koulussa. Joskus kävellessäni kotiin leikin ajatuksella: entä jos olisin yksin tässä maailmassa, ei ketään muita, vain minä.
Muutin 16 vuotiaana yksin paikkakunnalla K, jossa aloitin opiskelun. Minulla ei ollut ystäviä, vain koulukavereita, joita tapasin vain koulussa.
Kolmannen opiskeluvuoden alussa jouduin psyykkisten ongelmieni takia mielisairaalaan, siellä tutustuin moniin ihmisiin. Siellä oli helppo ystävystyä, koska kaikki olivat "yksin", ilman ystäviä. Minun oli helppo puhua kaikille, oli helppo olla heidän kanssaan.
Kun pääsin pois sairaalasta jatkoin taas opiskelua. Oltuani kuolussa muutaman viikon päätin eräänä viikonloppuna että teen itsemurhan. Kävelin seuraavana maanantaina apteekkiin ja ostin tarvittavat lääkkeet. Maanantai iltana otin lääkkeet ja kävin nukkumaan. Yöllä heräsin olin vielä hengissä ja päätin hankkiutua hoitoon. Oltuani muutaman päivän sairaalassa pääsin/jouduin taas mielisairaalaan, silloin tutustuin lähemmin erääseen naiseen, josta tuli lopulta tyttöystäväni. Koulu jäi kesken.
Nyt:
Olen 19-vuotias mies. Tyttöystäväni jätti minut muutama viikko sitten. Muutin paikkakunnaalle S, jossa asuu joitakin sukulaisiani. Hankin opiskelupaikan ja muutin koulun asuntolaan. Ennen muuttoa kuvittelin että saan ystäviä (olihan se onnistunut sairaalassakin), mutta todellisuus on toinen, kaikilla on jo ystäviä ja kaveriporukoihin on ulkopuolisen vaikea tulla.
Tulin tänään paikkakunnalle K tyhjentämään asuntoani. Matkalla S:sän ja K:n välillä mietin asioita ja tulin siihen tulokseen, että olisin kaikkein onnellisin jos olisin tässä maailmassa aivan yksin, ei ketään muita. Tunnen tällähetkellä niin paljon vihaa kaikkia ihmisiä kohtaan.
Yhteenveto:
Olen ollut yksinäinen. Olen joskus ollut surullinen koska olen ollut yksinäinen. Mutta olisin kaikkein onnellisin jos olisin aivan yksin, ei minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin.
Kävin peruskoulua paikkakunnalla P. Minulla ei ollut ystäviä vain koulukavereita, joita tapasin vain koulussa. Joskus kävellessäni kotiin leikin ajatuksella: entä jos olisin yksin tässä maailmassa, ei ketään muita, vain minä.
Muutin 16 vuotiaana yksin paikkakunnalla K, jossa aloitin opiskelun. Minulla ei ollut ystäviä, vain koulukavereita, joita tapasin vain koulussa.
Kolmannen opiskeluvuoden alussa jouduin psyykkisten ongelmieni takia mielisairaalaan, siellä tutustuin moniin ihmisiin. Siellä oli helppo ystävystyä, koska kaikki olivat "yksin", ilman ystäviä. Minun oli helppo puhua kaikille, oli helppo olla heidän kanssaan.
Kun pääsin pois sairaalasta jatkoin taas opiskelua. Oltuani kuolussa muutaman viikon päätin eräänä viikonloppuna että teen itsemurhan. Kävelin seuraavana maanantaina apteekkiin ja ostin tarvittavat lääkkeet. Maanantai iltana otin lääkkeet ja kävin nukkumaan. Yöllä heräsin olin vielä hengissä ja päätin hankkiutua hoitoon. Oltuani muutaman päivän sairaalassa pääsin/jouduin taas mielisairaalaan, silloin tutustuin lähemmin erääseen naiseen, josta tuli lopulta tyttöystäväni. Koulu jäi kesken.
Nyt:
Olen 19-vuotias mies. Tyttöystäväni jätti minut muutama viikko sitten. Muutin paikkakunnaalle S, jossa asuu joitakin sukulaisiani. Hankin opiskelupaikan ja muutin koulun asuntolaan. Ennen muuttoa kuvittelin että saan ystäviä (olihan se onnistunut sairaalassakin), mutta todellisuus on toinen, kaikilla on jo ystäviä ja kaveriporukoihin on ulkopuolisen vaikea tulla.
Tulin tänään paikkakunnalle K tyhjentämään asuntoani. Matkalla S:sän ja K:n välillä mietin asioita ja tulin siihen tulokseen, että olisin kaikkein onnellisin jos olisin tässä maailmassa aivan yksin, ei ketään muita. Tunnen tällähetkellä niin paljon vihaa kaikkia ihmisiä kohtaan.
Yhteenveto:
Olen ollut yksinäinen. Olen joskus ollut surullinen koska olen ollut yksinäinen. Mutta olisin kaikkein onnellisin jos olisin aivan yksin, ei minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tästä ei nyt tullu ihan täydellinen, jotain jäi sanomatta, mutta menköön näin.
niin pahalta, että itsensä kovettaminen ja siirtyminen sivustaseuraajaksi elämässä tuntuvat helpoimmilta ratkaisuilta. Usein ne ovat vain ne kaikkein väärimmät ratkaisut. Oikeastaan sun täytyy pohtia läpi sun ajatuskuviot. Laita ne ulkopuolisen sanomaksi ja mieti miten itse kriittisesti suhtautuisit niihin. Tämä vaatii rehellisyyttä mutta voi yllättäen tehota.
Jotenkin kirjoituksesi kyllä kosketti minua suuresti. Olen ikäisesi miespuolinen opiskelija, myöskin tuhannet kerrat yksinäisyyttään miettinyt/murehtinut ihminen, masentunut ja hautonut jopa itsemurhaakin. Tiedän kyllä täsmälleen millaista tuollainen "erakoituminen" voi olla. Tuntuu kauhealta kun ei kuitenkaan itse voi juuri mitään asialle, on vain pakko tuudittautua sellaiseen haavemaailmaan jossa ei niitä muita ole ja voi yrittää olla onnellinen yksikseen. Epäilen kuitenkin, ettei siitä sen onnellisemmaksi oikeasti tulisi.
Oikeastaan mietin miksi vastasin kirjoitukseesi, en voi sinua auttaa. Korkeintaan voin lohduttaa, jos sitäkään. Minua ainakin pitää hengissä se toivo paremmasta tulevaisuudesta. Olen huomannut että joskus tapahtuu pieniä ihmeitä, tutustuu johonkin mielenkiintoiseen ihmiseen josta tulee myöhemmin ystävä. Olen myös yrittänyt joka päivä olla parempi ihminen kuin eilen, olen yrittänyt löytää kadotetun itsetuntoni ja mennyt reippaasti juttelemaan ihmisille. Tiedän että se on vaikeaa ja pahimmillaan pelkkää itsepetosta, mutta sillä tavoin olen löytänyt monta mielenkiintoista ihmistä ja kaveria. Varmasti jonain päivänä törmään vielä oikeaan ystäväänkin.
Jaksamista sinulle!